Tuolloin yhtye operoi kahdella kitaralla, joista toista soitti "Fast" Eddie Clarken korvaajana suhteellisen tuntemattomana bändiin liittynyt Würzel yhdessä Phil Campellin kanssa. Lemmyn muistelmien mukaan Würzel lähti yhyeestä hivenen riitaisissa tunnelmissa. Bändiliiderin mielestä tämän naisystävä alkoi esittää vaatimuksia kitaristin puolesta ja tämän roolista plus miehen motivaatio soittaa Motörheadissa tuntui olevan laskussa. Tästä eteenpäin bändi toimi taas trio-pohjaisena loppuunsa asti.
Oli miten oli, Burston nousi myöhemmin toisinaan lavalle vierailijaksi yhtyeen kanssa ja sotakirveet olivat jossain vaiheessa ilmeisesti haudattu. Würzelin ensimmäinen soololevy 'Bess' EP julkaistiin jo 1987 ja se oli musiikillisesti hyvin lähellä emoyhtyettä.
Nautin tavallaan aika paljon tapauksista ja yhteyksistä, joilta ei olettaisi jotakin tiettyä juttua. Tai siis yllätyksistä.
Niinpä Burstonin Motörheadin eron jälkeinen albumi tarjoaa mukavan yllätyksen sisältönsä puolesta. Taustatietojen mukaan Würzel koki voimakkaan psykedeelisen kokemuksen Hollannin vierailullaan ja ryhtyi tämän jälkeen äänittämään sooloalbumiaan, josta tuli aikansa alamuodin mukaisesti ambient-albumi. Taustatarinan mukaan Burston oli pitkään 80-luvulta kuunnellut Brian Enon musiikkia ja jo tätä ennen oli löytynyt rakkaus Tangerine Dream-yhtyeeseen. Tavallaan voisi olettaa, että Motörheadin tiukkaan karsinaan pakattu musiikki ja keikat ovat vaatineet keikkabussissa jotain aivan muuta kuunneltavaa. Tietyssä mielessä myös itse pääjehun Lemmyn tausta Hawkwindin entisenä jäsenenä laittaa aina Moottoripäiden oman sapluunan ja miehet sen taustalla tiettyyn erikoiseen kulmaan, mutta nakit ja muusi on nakit ja muusi, eikä riisicurry ja yleensä hommat toimivat parhaiten juuri omissa laareissaan makuja liikaa sotkematta ja laadusta tinkimättä.
Niin sanottu "hevimies" irroittelemassa ambientin ja suhinan kanssa aiheuttaa vielä tiettyjä ennakkoluuloja; lähinnä kuinka katu-uskottavaa "dark ambienttia" on tulossa, mutta Würzel yllättää tässäkin suhteessa. Levyllä on tietty surumielinen ja tummanpuhuva henki, mutta niin on myös KLF:n 'Chill-Out'-albumilla. Kitaristin on tietenkin soitettava myös kitaraa, mutta vaikka osittain vingutus menee siellä vingutusosastolla, toisissa hetkissä ollaan ihan puhtaasti Achim Reichelin tai Manuel Göttschingin kaikukitaroinnissa. Aallot lyövät välillä rantaan, lokit huutavat ja synapadi-matot huojuvat ilmassa ja ilmavasti. Phaserit pyörittävät ääntä ja välillä kitarat hukuttautuvat valtavaan kaikumereen. Tangerine Dream ja Klaus Schulze hiipivät välillä mieleen, ehkä ajoittain eritoten jälkimmäisen kylmänviileä 'Mirage'-levy.
Tämäkin levy on ollut internet-kuuntelussa, koska itse fyysistä albumia ei liiku paljoakaan. Ainakaan täälläpäin.
Würzel oli Motörheadin aikana rokkibailaajan maineessa, joka söi ja joi kaiken mitä eteen tarjottiin. Yhtye ei tietysti ollut muutenkaan raittiuskerhon maineessa, mutta Burston poistui entisestä miehistöstä ensimmäisenä vuonna 2011 laajentuneen sydämen aiheuttamiin komplikaatioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti