Yello - Point 2020

Yello on lipunut silmäkulmassa 80-luvulta lähtien, sillä siskollani oli vähintään joku näiden seiskatuumainen, ehkä kokonainen albumikin. Muistan yhtyeestä jääneen lähinnä negatiivisen mielikuvan, mutta toisaalta pidin Kraftwerkkiakin ns. "huumoriyhtyeenä" aika pitkään. Yello oli nostanut itselläni jo varovaisia hyväksynnän nyökkäyksiä aikaisemminkin, mutta vasta pari vuotta sitten kirjastosta lainattu edellinen Toy-albumi (2016) aiheutti myönnytyksen ja hyväksyin yhtyeen puupää-singlejen lisäksi albumitasolla ns. hyväksi yhtyeeksi.

Edellä mainittu yhteys Kraftwerkkiin on musiikillisestikin ilmeinen ja Toy-albumia promotessa kaksi Dieter Meier ja Boris Blank nousivat ensimmäistä kertaa ikinä lavalle ja lämppäsivät yhtyettä neljä iltaa. Toisaalta Toy poikkesi yhtyeen itsensä mukaan ollen "kosmisempi" kuin muu tuotanto yleisesti. Siihen nähden tämä viimeisin Point edustaa perinteisempää Yello-linjaa.

Kaksikon tausta on mielenkiintoinen: Boris Blank oli ollut musakuvioissa 70-luvun lopussa, josta matka jatkui yhdessä Carlos Perónin kanssa perustettuun Yelloon. Kaksikko hioi soundiaan studiossa ja yritti käydä myymässä musiikkiaan Yhdysvalloissa. Reissulta palattua sveitsiläiskaksikko päätti ottaa mukaan laulajan, joksi valikoitui Dieter Meier (s.1945). Perón jätti yhtyeen 1983 soolourayrityksen yhteydessä ja siitä asti bändi on ollut kaksikko Meier (vokaalit ja sanat) ja Blank (musiikki). Jälkimmäinen on musiikkiuransa ohella toiminut mielenkiintoisesti; rekkakuskina. Meier taas on yksityispankkiirin miljonääripoika ja aikanaan lakimiesopinnot keskeyttänyt uhkapeluri.

Blank on perfektionistin maineessa, mitä voidaan pitää myös yhdistävänä tekijänä Kraftwerkin kanssa. Toisaalta Yello "myöhästyi" elektronisen musiikin kehittelystä ja saapuessaan ääniaalloille sen musiikki kuulosti Kraftwerkin romantiikan ja retro-futurismin rinnalla ehkä enemmän futuristiselta voimakkaine sämplejen käyttöineen ja vahvoine rytmeineen. Ohituskaistalta muskeliautolla Tour de Francen ohi.

Kraftwerkin ohella myös Yello käyttää itsestän hyvin vahvasti rakennettua kuvaa ja kaksikko maalaileekin levyn kansiteksteissä olemustaan ja musiikkiaan sellaiseksi, että se olisi voinut syntyä Hergén studion piirustuspöydällä. Mielestäni oikein hyvä vertaus, sillä Blankin vahvasti sampleja käyttävä musiikki ja soundi on hiottu linjakkaan tarkaksi, mukana on aina pieni yllätyselementti ja tämän päälle Meier vetää bassoäänellä puhumat/laulamat puupäiset lainit vahvasti karrikoiden.

Hyvin sarjakuvamaista musiikkia. Mutta se on hyvä sarjakuva ja parhaan belgialaisen koulukunnan tapaan myös hauska.

En nyt jaksa käydä levyä biisi biisiltä läpi, joten toimikoon tämä avausbiisi Yello-esimerkkinä.