Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä.
Ja väkistenhän ei kuunnella.
No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.
DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.
Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.
A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.
Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.
Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf
2 kommenttia:
Nättejä uudelleenmiksauksia.
Gilmourin ja Ezrinin lisäksi A Momentary Lapse of Reasonilla soitti kosketinsoittimia moni muukin. Jon Carin oli Gilmourin apulaisekseen valitsema nuori kiipparilupaus ja hän soitti ilmeisesti useimmilla kappaleilla. Patrick Leonard soitti joidenkin lähteiden mukaan osan ”A New Machinen” syntikoista, ja aivan varmasti hän soitti ”Yet Another Moviella”, jonka säveltämiseen hän osallistui. Little Featin Bill Payne soitti Hammondia ”The Dogs of Warilla”.
Wright otettiin vasta viime hetkessä mukaan lisäämään pianoa, urkua ja taustalaulua noin puoleen kappaleista. Hän kyllä soittaa krediittien mukaan Kurzweilia, eli ilmeisesti yhtiön varhaista samplepohjaista K250-mallia, mutta sitä soittavat muutkin, joten on vaikea sanoa, mikä osuus on Wrightin, mikä esimerkiksi Carinin (seuraavalla studioalbumilla molemmat miehet käyttivät runsaasti Kurzweilin K2000-mallia). Ilmeisesti ainakin ”Signs of Life”, ”Terminal Frost” ja ”Sorrow” sisältävät Wrightin syntikkajälkeä. ”On the Turning Awayn” alkuun hän äänitti syntikkaintron, joka jätettiin pois lopullisesta studioversiosta. Oletan kuitenkin, että se muistutti Delicate Sound of Thunderilla kuullun konserttiversion introa.
Itsellenikin A Momentary Lapse of Reason oli ensimmäinen kokonaan kuulemani Pink Floyd -albumi. Se on kaukana yhtyeen parhaasta, mutta kyllä siitä pidän. Edelleen.
Luulin kirjoituksen loppuun asti, että tällainen ambientversio on nyt oikeasti äänilevyllä julkaistu... Hyvältä kuulostaa.
Lähetä kommentti