Yes - Fragile 1971

Olen kuunnellut progressiivista rockkia, eli progea oikeastaan esiteinistä lähtien. Kirjaston vinyylihyllyä hyväksikäyttäen huomasin aika pian mihin suuntaan tyylilajissa omat mieltymykset osoittivat. 

Kaikkea tuli kokeiltua, mutta mieleen jäi vahvimmin King Crimson, jonka tyyli näennäisesti muuttui levy levyltä ja kokoonpano kokoonpanolta, mutta Robert Fripp piti lankoja tarkasti ja miellyttävästi käsissään. Toinen suuri rakkaus oli maalaileva Pink Floyd ja kolmantena tuli Hawkwind, jonka kaikki levyt eivät täytä puristista progen määritelmää, mutta omani kyllä.

Progen kiemuraisempi ja briljeeraavampi osasto jäi oikeastaan kokonaan pois kuuntelusta. Sehän on tunnettu ja tutkittu tosiasia, että ihmisen fyysinen makuaisti muuttuu iän karttuessa. Teini irvistää savuisesta viskistä, boomer ei koske pitkällä tikullakaan hajuvedelle tuoksuvaan limuviinaan. Niinpä olen tahallisesti ja tahattomasti pitkin vuosia ottanut aina tasaisin väliajoin kuunteluun erinäisten tyylilajien keskeisiä yhtyeitä, jotka eivät aikaisemmin ole oikein maistuneet. Tätä kautta pöytään ilmestyi aluksi deep-pop kauden Wigwam, oikeiden levyjen löytyessä Van Der Graaf Generator, Canterbury-yhtyeet, ranska- ja italoproge ja lopuksi jopa yläluokkaisen yksityiskoulumainen The Genesis. Mutta Yes on tähän asti odottanut putoamistaan viinikoriin.

Ehkä yhtyeen luotaantyöntävyyteen on vaikuttanut myös yhtyeen hovitaiteilija Roger Deanin levynkansikuvasto, joka alkoi tästä levystä. Monelle proge-boomerille hänen fantasiakuvastonsa on kolissut niin kovasti, että niistä on tehty jopa omia ITE-taideversioita omille seinille. No, kuvan ja mielikuvan yhteisvoima voi olla vahva ja tätähän progen kansitaiteessa käytettiinkin ikonisesti.

Mutta cd-hyllystä löytyi yhtyeen levy Fragile, joka on kuunneltu ehkä kerran läpi. Ei muuta kuin autostereoihin ja uudelleenarviointiin.

Levyn avaava 'Roundabout' tuntuu kahden minuutin kohdalla juuri sellaiselta biisiltä, mikä mielikuva minulla oli Yes-yhtyeestä. Ränttätänttäkappaleeseen on lisätty koukeroita ja kiemuraa, mutta ei tämä kosketa. Hämmentävästi wikipediasta tarkistaessa tämä on fanien suurimpia suosikkeja ja yhtyeen ns. lippulaivabiisi plus oli hitti Amerikoissa. Kaikkea sitä. Seuraava 'Cans & Brahms' on levyllä kokoonpanoon mukaan tulleen Rick Wakemanin briljeeraus ja sovitus Brahmsin musiikista. Vuonna 1971 tämä on ehkä ollut... niin... poikkeuksellista, mutta nyt tuntuu vähän täytepalalta. Koska; mielestäni levy lähtee liikkeelle vasta Jon Andersonin säveltämästä pikkukappaleesta 'We Have Heaven', joka on kuin Smiley-ajan Beach Boysia. Se toimii oikeastaan introna seuraavalle tuulen suhinan avaamalle ja Rickenbacker-basson nylkyttämälle 'South Side of the Sky'lle. Osia piisaa ja Bruford nakuttelee taustalle poikkeavia rytmejä ja vyörytyksiä. Steve Howen kitarointi on enemmän leikkaavaa kuin voimariffittelevää.

Vinyylillä kakkospuolen avaisi rumpalin säveltämä bassorytmikikkailu 'Five per Cent of Nothing', jolle ei levyllä anneta aikaa kuin alle minuutti. Andersonin 'Long Distance Runaround' tasapainoilee popkappaleen ja erikoisen rytmityksen välillä. Koukeroa, juuri sitä. Kappaleen outron (biisi 'The Fish') bassoplöpötys ja loputtomasti toistuva kuvio sen sijaan on hauskan kuuloista. Instru 'Mood for a Day' on Howen akustisen kitaran perustutkielma ja taas niin sanottu välibiisi. Levyn lopettaa 'Heart of the Sunrise', joka tykittää heti alussa hevimäisen intron, josta siirrytään säröisen Rickenbacker-basson ja mellotron-huokailujen kanssa maalailemaan maisemaan, kunnes taas tyckiting. Kolmen minuutin jälkeen alkaa kappaleen lauluosuus, joka on yllättävän kaunis. Taas vähän eri osia, soitannollista briljeerausta ja Andersonin eeppistä laulua. Hyvä levyn lopetus.

Bändi oli levyttämisvaiheessa käymistilassa ja sisäisissä konflikteissa. Alkuperäinen kosketinsoittaja Tony Kaye sai yhtyeestä kenkää, koska halusi pidättäytyä hammondissaan ja pianossa, basisti Squiren ja Andersonin vaatiessa uuden uutta soundia, jota tarjoiltiin mellotronin ja moogin taholta. Myös Steve Howe oli napit vastakkain Kayen kanssa, joten äijä ulos ja kannuksia hankkinut Rick Wakeman velhonviittoineen tilalle. Uudet kosketinsoittimet sopivat palettiin hyvin, mutta ovat yllättävän taka-alalla. Yesin matka jatkui tästä eteenpäin kolme eeposta sisältäneelle 'Close to the Edge'-levylle, joka ehkä kuunteluun jossain vaiheessa. Sillä ei tätä yhtyettä pysty kuuntelemaan kuin levyn kerrallaan ja kerran päivässä.