Veikko Lavi - Lasijauholaivakeikka 1978

Veikko Lavin (1912-1996) Lasijauholaivakeikkaan törmäsin käydessäni erään tämän blogin vakikävijän saitilla. Lavi sinänsä on tuttu, koska kuuluu kotkalaiseen sanoittajaperinteeseen. Hänen arvostuksensa ei ole kohonnut (tai kohotettu joidenkin toimesta) samanlaisiin mytologisiin mittasuhteisiin kuin nuoremman Juha Vainion, mutta Lavi olikin aina pienen ihmisen puolella. Lavi asui tosin 70-luvun lopusta asti Haminassa, mutta toisaalta Vainiokin operoi Helsingistä käsin.

Veikko Lavi koki lapsuudessaan kansalaissodan, joka sen jälkeisine nälkäkausineen jätti häneen ikuiset jäljet. Ennen toista maailmansotaa hän oli hetken sahahommissa, mutta joutui lähtemään rintamalle. Sotakokemuksistaan hän kertoi kirjassaan Sankaripinnari. 50-luvulle tultaessa Lavi aloitti kuplettilaulajan uran, jota kesti kymmenisen vuotta. Tämän jälkeen hän lopetti keikkailun ja ryhtyi kanafarmariksi, kunnes hänet löydettiin uudestaan 60-luvun lopussa. Tässä vaiheessa hänen huumorinsa ja elämänkatsomuksensa oli kypsynyt rouheaksi, jota kuvaa parhaiten kappale 'Jokainen ihminen on laulun arvoinen'. Hän teki myös kappaleita toisille artisteille kuuluisimpana 'Evakon laulu', joka herättää varmasti edelleenkin kurkun kuristusta niissä lapsissa (tai nykyisin vanhuksissa), jotka äiti puki ja raahasi maantielle yön selkään.

Lasijauholaivakeikka kuvaa hienosti sitä elämänmenoa ja ajatuksia, mitä tavallinen suomalainen tunsi noista ajoista. Nykyisen Mannerheim-elokuvan ajan suomessa tuskin halutaan muistaa sitä raatamista ja sotaretken turhuutta, minkä tuo sukupolvi joutui kokemaan. Sinne se nuoruus meni.
Hanttimiestä ei kiinnostanut luokkatietoisuus, vaan paskaduunikeikan jälkeen ostettava viinapullo ja pleksien vetäminen. Onkin sitten toinen kysymys, onko mikään vuosisadan aikana muuttunut.

Mutta voi sitä nostalgiaa esittää näinkin!

Big Star - Third/Sister Lovers 1974

Yle Teemalta tuli juuri mielenkiintoinen dokumenttielokuva Wilco-yhtyeestä ja heidän kamppailustaan saada 'Yankee Hotel Foxtrot' julkaistua. Levy-yhtiön kengittyä heidät, levystä muodostuikin yllättäen suuri menestys.

Joskus voi käydä niin. Wilconkin musiikkiin suuresti vaikuttaneelle pioneeribändille Big Starille ei kuitenkaan käynyt niin. Tämä kolmas ja viimeinen levykin julkaistiin vasta 70-luvun lopussa, vuosia yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Lähtökohdat memphisläiselle power-pop yhtyeelle olivat hyvät; Alex Chilton oli jo ollut Box Stop yhtyeessä, jolla oli megahitti 'Letter'. Biisi löytyy kaikilta 60's kokoelmilta. Teini-iän bänditoveri Chriss Bell liittyi mukaan ja yhtye äänitti komeita lauluja #1 Record levylle. Markkinointi ei kuitenkaan pelannut, eikä levy myynyt. Mukaan tuli myös skismaa Chiltonin ja Bellin välille, joten jälkimmäinen lähti lätkimään kakkoslevyn Radio Cityn äänityksistä. Sekin on komea levy ja ensilevyn tarinan toisinto. Myöhemmin 80-luvulla nämä kaksi levyä nousivat arvoon, kun amerikkalainen isoihin kitaroihin ja lauluharmonioihin nojaava alternative-pop syntyi.

Takaisin vuoteen 1974.
Alex Chiltonille oli käynyt selväksi, että ei tästä mitään menestystä tule. Homman annettiin hyvällä tavalla lähteä käsistä; Levy nojaa samalla tavalla harmonioihin ja suuriin juttuihin, mutta sisältää myös orkestraatioita ja mellotroneja. Musiikki on ju-mit-ta-vaa, laiskaa, aavemaista ja sisäänpäin kääntynyttä. Päihteillä lienee myös osuutta asiaan; ainakin levy tuo hyvin vahvasti mieleen 13th Floor Elevatorsien kaikukitaroissa uitetun joutsenlaulun Bull of the Woodsin. Albumilla alkuperäisestä bändistä on mukana vain Chilton ja rumpali Jody Stephens, loput ovat sessiomiehiä.

Ympyrä sulkeutui, kun Chilton lauloi taustoja entisen bändikumppaninsa Chriss Bellin soololevyllä (joka sisälsi mm. biisin 'You and Your Sister). Bell kuitenkin menehtyi samana vuonna (1978) auto-onnettomuudessa, jolloin Big Starin viimeinen levy viimein ilmestyi. Tämän jälkeen Chilton siirtyi soolouralla nauttien pientä kulttisuosiota ja tuotti mm. The Crampsia.

Stroke it Noel

Eppu Normaali - Akun tehdas 1980

Eppu Normaali. Leevi & the Leavingsien lisäksi toinen iskelmäbändi, josta saavat tykätä kaikki indie-natseista junttiurpoihin. Kaikki kunnia Eppujen iskelmäosastolle, mutta ennen iskelmä-instituutiota oli uuden aallon Eput. Akun tehdas aiheuttaa aina yllätyksen; voiko näin humoristinen levy olla samalla näin viksu?

Akun tehdas on ensimmäinen Mikko Saarelan jälkeisen ajan Eppu levy. Edellinen Maximun Jee Jee sijoittui vielä selvästi lähemmäs yhtyettä innoittanutta punkkia ja The Whota. Akun tehtaalla siirrytään jo laajempaan skaalaan. Eppu Normaalille tyypillinen näppäilykitarointi alkaa myös tältä levyltä. Punk oli muotoutunut tässä vaiheessa jo ryppyotsaiseksi hommaksi. Nimibiisin lyriikka kiteyttää koko jutun;

"Miksi annoimme kasvaa tukkien
Miksi soitimme kera kukkien

Miksi sellaisia kysytkin
Nythän meistä tykkäävät hämytkin
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on

Miksi emme sitä
Häpeä ja peitä
Että teemme pelkkiä lälläreitä
Emme tietenkään siitä paineita ota
Arvostamme näet mummojenkin suosiota
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on"

Tuo on nerokasta tekstiä!

Cavemen - It's Trash 1966

Garage-innostus on jonkin verran hiipunut. Yksi syy on, että levyhyllyyn on parinkymmenen vuoden aikana kertynyt lähes kaikki Nuggetsit, Pebblesit (näitä paljon vinyylinäkin) ja Back From the Gravet. Edellämainitut kokoelmat ovat kasattu asianharrastajien tonkimista seiskatuumaisista, joita 60-luvun puolessa välissä tehtiin joka korttelissa. Nuoret diggailivat Stoneseja yms. ja kopioidessaan hommaa tapahtui melkoisia ylilyöntejä. Ylilyöntien tuloksia voi nykyään kutsua esipunkiksi.
2000-luvun alussa 'garagesta' (huomaa hipsut) tuli valitettavan tylsä muoti-ilmiö, milloin noita ketjulompakko-no-homo äijiä pyöri Kalliossa enemmän kuin spurguja. Flaming Sideburns.. hohhoijaa.

Cavemenien 'It's Trash' sytytti pitkästä aikaa. Biisissä on kaikki, mikä minua tässä musiikkilajissa viehättää; komeat taustalaulut, älytön tuotanto, paskaiset saundit ja maaninen laulaja. Tämän biisin löytämisestä The Cramps olisi ollut kateellinen! Kaikkein hulluinta on, että tämänkin biisin tekivät ihan perus Tauno Tavalliset 60-luvun puolen välin Floridassa.

La Düsseldorf : Düsseldorf edit 1976

Youtubessa pyörii aika paljon amatöörien erinäisiin kappaleisiin virittelemiä musiikkivideoita. Valitettavasti suurin osa niistä on aika huonoja, mutta tämä parin minuutin editointi tavoittaa kuvastollaan ja rytmityksellään biisin ytimen. Olisihan tätä konehypnoosia voinut katsoa pidempäänkin.

Valitettavasti emme saaneet niitä suihkuautoja eivätkä robotitkaan vieneet meidän työtaakkaamme, vaan kopeissa asuvat liukuhihna-kiinalaiset.

Bangles - Different Light 1986

Palataan Banglesiin.
Tarttuva 'Walk Like an Egyptian' vilahti peräkylän hittimittarissakin ja isosiskoni äänitti levyn kasetille joltain kaveriltaan. Kun humu oli mennyt viidessä minuutissa ohi kasetti jäi pölyttymään johonkin nurkkaan. Sieltä löysin sen muutaman vuoden päästä ja siirsin omaan varastooni..

Levyltä löytyy paljon klassista pop-musiikkia, jota on bändin lisäksi olleet säveltämässä mm. Prince (Manic Monday) ja Liam Stemberg (Walk Like an Egyptian). Levyltä löytyy myös oikein hyvä versio Alex Chiltonin Big Starin 'September Gurls'istakin. Sitä en kyllä muista siltä kasetilta kuulleeni. Ehkä äänittäjä oli päättänyt editoida sen pois, että mahtuu levy muuten kassulle..

Vähän kliiniset kasarisoundithan levyllä on, mikä ei täysin tue tälläistä 60's poppia. Tai siis sellaiset, että 80-luvun soittimilla ja tekniikalla yritetään kopioida vanhaa soundia. Toisaalta levyn biisimateriaali kuulostaisi hyvältä vaikka letkun ja Petomanin soittamana. Onneksi tällä kertaa voimme kuitenkin tyytyä kauniiden naisäänien laulamiin esityksiin.

Bändin sisäinen kitka alkoi tällä levyllä. Syitä voi etsiä vaikka seuraavan levyn 'Eternal Flame' biisin videosta; Susanna Hoffs pysyy linssissä noin 95% ajasta, muut vilahtavat lähinnä kertosäkeessä. Levy-yhtiö valitsi jostain syystä koko ajan Hoffsin laulamat biisit singleiksi. No olihan hän tosiaan söpö (eikä näytä pahalta viisikymppisenäkään).
80-luvun alussa iloisena pikku pop-yhtyeenä aloittanut bändi lopetti seuraavan Everything levyn ollessa listojen huipulla käytännössä kaikkialla maailmassa. Levyn kansi on muuten edeltäjäänsä rumempi, jos vain mahdollista.
Bangles uudelleen aktivoitui 2000-luvun alussa. Syynä oli kaiketi, ettei kenenkään sooloura sitten lähtenytkään nousukiitoon.

Roky Erickson - Never Say Goodbye 1999

Roky Ericksonin taannoisella Tavastian keikalla itseäni häiritsi kovasti biisivalinnat. Tottakai kyseessä oli revival-kiertue ja hienoa, että saa viimeinkin ansaitsemaansa kunnioitusta (ja rahallista korvausta) kappaleistaan. Kuitenkin settilistan keskittyminen 70/80-lukujen taitteen tarttuvaan kauhu-hardrockkiin oli epäkunnioittavaa myös rosoisen herkkään ilmaisuun taipuvalle artistille. Jo 13th Floor Elevatorsin aikana Roky hallitsi levyillä myös tämän outsider-folk puolen, vaikka bändi tunnetaankin niistä maanisen villeistä vedoistaan.

Vuonna 1999 julkaistu Never Say Goodbye keskittyy tähän Rokyn lauluntekijä puoleen. Katu-uskottavuutta lisää toki, että monet kokoelman biiseistä on nauhoitettu MIELISAIRAALASSA vuonna 1971. Tämä siis Rokyn lusiessa Elevatorsin viimeisinä päivinä saamaansa vankimielisairaala-tuomiota. Pääasiassa yksin akustisen kitaran kanssa esitetyt biisit ovat kauniita. Levynkansi antaa hyvän kuvan sisällöstä.

Paria oikeaa soololevyä lukuunottamatta Roky ei ole julkaissut oikein mitään varsinaisen 'officiaalia' levyä. Tämän takia Ericksonilla on rahastettu milloin mistäkin vessasta löytyneillä nauhoituksilla. Eivätkä rahat ole menneet artistin taskuun. Tästä voitaneen toki syyttää hänen vakavia mielenterveydellisiä ongelmiaan, joiden takia edunvalvontaa ei ole ollut. Tänä päivänä asia on kuuleman mukaan korjattu.
Joka tapauksessa niiden kahden soololevyn lisäksi Never Say Goodbyelle on oikein hyvä paikka levyhyllyssä.

Terakaft - 13.5.09 Caisa-keskus

Yli puolen tunnin luento ennen keikkaa kertoi, että tuaregit ovat Saharan keskellä asuva nomadi-kansa. Porukka on hajautunut useiden eri valtioiden alueelle ja kokenut syrjintää alueelle muodostettujen valtioiden hallituksilta. Toisaalta tuaregit ovat haistattaneet pitkät kouluille ja muille kahlitsevan yhteiskunnan laitoksille. Myöskään arabiaa he eivät ole suostuneet opettelemaan. Tilannetta on selvitelty ueaan otteeseen aseetkin kädessä. Terakraft kuitenkin taistelee tuaregien puolesta musiikin avulla. Sähkösoittimet löytyivät bändeille 80-luvulla Libyalaisilta sotilaskoulutusleireiltä.

Koska tuaregimiehet hunnuttavat kasvonsa, Caisa-keskuksessa lavalle nousi naamiobändi. Kissin hengessä rivimiehiä voi korvata naamion taakse, vaikka levyllä soittaisikin toinen porukka. Käsittääkseni yhtyeen pääjehu on vaikuttanut myös kuuluisammassa (joskin rivien välistä Terakraftin mukaan Sell-outissa) Tinariwenissä. Ensimmäiset pari biisiä kun löytyvät myös omistamaltani Tinariwenin levyltä.. Se ei menoa kuitenkaan haitannut, koska homma toimii.

Puristit kaivelevat vanhoja rahisevia 20-luvun amerikkalaisia blueskiekkoja, mutta saman tien voi hypätä tuhat vuotta taaksepäin. Tuaregit ovat omien sanojensa mukaan vaeltajia, sotureita ja runoilijoita. Juuri näiltä Saharan karavaaniteiltä tuli orjakaravaanien mukaan BLUES. Ja sinne se myös jäi soimaan yhtä loppumattomana, kuin Saharan erämaa.

Ennen konserttia vähän epäilytti jaksaako jumitusta paria tuntia. Pelko osoittautui turhaksi, koska neljän soittajan soittama polyrytmimatto kantoi koko keikan ja biiseissäkin oli variaatiota juuri sen verran, kuin eri dyyni, kallio tai kuiva puronuoma erovat toisistaan. Kitarointi muistutti erehdyttävän paljon muinaista Grateful Deadia ja vauhtiin päästyä mieleen hiipi 13th Floor Elevatorsin villi Rollercoaster. Bändin ehdoton show-mies oli perkussiota soittanut jannu. Rumpuna toimi metallinen jerrykanisteri, jonka ääntä pystyy näemmä varioimaan paljon kunhan pelimannihenkeä löytyy. Lopussa autiomaan yrtit rupesivat näemmä toimimaan ja perkussionisti intoutui muutamaan otteeseen pois tontiltaan hyppimään ympäri lavaa. Viimeisessä biisissä hän tuli kanisterinsa kanssa hyppimään yleisön joukkoon, jolloin eräs b-boy hattuinen perheenisä hyppäsi breakkaamaan yleisöringin keskelle. Hetkiä, joita ei ihan jokaisessa konsertissa tule vastaan..

Bändin ehtii käydä vielä katsastamassa Maailma kylässä festareilla.

Roska-pop

80-90-luvuilla MTV:llä ja musiikkimaailmassa yleensäkin pyöri joukko bändejä, joiden luokittelu on vähän hankalaa, mutta niitä voisi paremman puutteessa kutsua roskapopikisi. Ei missään The Crampsin hengessä tietenkään. Eikä tässä ole mitään pahaa, koska nimenomaan populaarimusiikkiahan ne soittivat.

Resepti oli kaikissa vähän samanlainen; bändillä oli söpö naislaulaja tai laulajattaria (mieluiten blondeja), biisit kumartivat 60-luvun klassisen popin suuntaan ja se yksi iso hittikin löytyi. Toki useat kappaleet kestävät tänäkin päivänä kuuntelua, mutta jos niistä jotain sanomaa yrittää etsiä niin saa kaivella käsilaukun pohjia myöten löytämättä muuta kuin huulipunaa.

Mutta tässä:

Vaavi - Tytöt hymyilee (kokoelma) 1995

Punk tai tarkemmin sitä seurannut uusi-aalto olivat oikeasti ensimmäinen purskaus, jossa suomalaiset ja suomeksi laulavat bändit pääsivät toteuttamaan itseään. Proge-ajan bändithän olivat kuitenkin usein vähintään hopealusikka suussa syntyneiden kakaroiden projekteja. Soittaakin piti osata.

Hommassa oli helvetin siistiä, että kaiken maailman persläpi-pikkukaupungeista pullahti yht'äkkiä esiin helvetin tiukkoja ja hauskoja orkestereita. Vaavi oli kotoisin Salosta ja oli valinnut mahdollisimman epäpunkin ja nössön nimen.

Tytöt hymyilee on Johanna-kustannuksen 90-luvun puolessa välissä kasaama kokoelma bändin vuosien 79-81 levytyksistä. Biisit jakautuvat alkuaikojen vinon ramo-paahdon ja myöhemmän vähän taiteellisemman uuden-aallon välille. Toki välissä tulee se pakollinen paska reggae-biisi. Vaavilla oli hyviä biisejä, jotka tuovat mieleen vähän taiteellisemman version Ratsiasta. Orkestereilla olikin läheisiäkin yhteyksiä. Ratsian Jyri Honkavaara majaili jonkin aikaa Salossakin. Rockin-SM kisoissa 1979 Ratsia voitti, Vaavi oli toinen ja Top Rank kolmas. Näistä viimeksi mainittua en ole kuullut, mutta sitäkin on kehuttu.

Amerikan esikaupunki-poikien bänditouhut ja protopunkin synty on dokumentoitu hienosti Nuggets, Pebbles, Back From the Grave yms. kokoelmille. Ei olisi huono idea tehdä samanlainen 7-tuumaisten metsästysoperaatio suomalaiselle kymmenen vuotta myöhemmälle itsensä toteuttamiselle! Ja en tarkoita Punk ja yäk! kokoelman 'hittibändejä' vaan sellaisia tuntemattomia maakunta/korttelibändejä.

Lopun nippelitietona: Vaavin basisti Iku Viitanen on sama jannu, joka selosti radio Auran aalloille netissä jo vuosia kiertäneen känniklassikon TPS-Kärpät pelistä.

Beach Boys - Surf's Up 1971

Vuoteen 1971 mennessä Beach Boysien 'veljes'-leirissä oli ehtinyt tapahtua paljon. Bändin alkuperäinen pääsäveltäjä Brian Wilson oli kilahtanut Smiley Smile projektinsa kanssa. Suosio oli laskenut, bändi oli ajautunut kahteen leiriin. Edellistä levyä Sunflower:ia voisi kuvailla jopa sanalla hyljeksitty. Se on toki tänä päivänä triviatietoa, sillä päihde-leirissä olevat Wilsonin veljekset tekivät levylle kasan täydellisiä Beach Boys-biisejä.

Surf's Upilla myös valkaistuhampaisten-leirin Al Jardine, Mike Love ja Bruce Johnson tekivät unohtumattomia biisejä. Brian Wilsonilta oli mennyt entinen lauluääni kokaiinin ja röökin kanssa ja hän ei aluksi halunnut osallistua levytykseen. Viisas manageri pisti kuitenkin Carl Wilsonin bändin johtajaksi ja kaikkien yllätykseksi myös Brian saapui sessioiden lopussa studiolle. Levyn nimibiisi, jo vuonna 1966 tehty Brian Wilsonin Surf's Up uudelleen äänitettiin levylle nimensä antaneeksi klassikoksi.

Jos Spiritualized maistuu, niin lautaselle kannattaa laittaa myös 70-luvun alun Beach Boysia.

Conan the Barbarian Soundtrack - Basil Poledouris (1982)

Conan barbaari on ehdottomasti bloginpitäjän lempifantasiaelokuva. Uljas, camp ja jopa vaarallinen. Kynäniskojen fasismia. Tekemisen meininkiä, eikä panhuilun soittoa.

Elokuvan soundtrack on myös yksi suosikeista yhdessä Vangeliksen Blade Runnerin kanssa. On vain yhteensattumaa*, että molemmat ilmestyivät vuonna 1982.
Tuottaja Dino De Laurentisin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului pop-musiikkiin perustuva ääniraita. Onneksi ohjaaja John 'Rifle' Milius käänsi tuottajan pään ja suostutteli ottamaan koulukaverinsa, kreikkalaisen Basil Poledouriksen säveltämään musat.

Poledouris kyllä käy lainaamassa/varastamassa kaikilta hyviltä säveltäjiltä (Prokofiev, Holst, Orf jne.) mutta hänen pastissinsa soivat komeasti. Ja sopivat elokuvaan, kuin säilä vastustajan lihaan. Leffassa musiikkiraita nousee todella tärkeään asemaan, koska se soi ja värittää melkein jokaista kohtausta. Dialogiahan jouduttiin lyhentämään yli puoleen Arnold Schwarzenneggerin kökköenglannin takia. Kiitokset siis Arskalle soundtrackistä!

* Kuulin että kavereiden bändi Beirut (se vähemmän tunnettu) esiintyy kotkalaisen kymmenen vuotta sitten menehtyneen Konanin muistokonsertissa. Sekin on vain yhteensattumaa tämän kirjoituksen kanssa, mutta Hail to the Warrior!

Wigwam - Lucky Golden Stripes and Starpose 1976

Ennen Hanoi Rocksin melkein kansainvälistä läpimurtoa, Wigwam käväisi suomalaisista lähimpänä melkein kansainvälistä läpimurtoa.

Vähän yli vuotta aiemmin yhtye oli ollut lähellä hajoamista Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan lähdettyä peräjälkeen orkesterista. Bändi muutti hivenen tyyliään ja teki klassikkonsa Nuclear Nightclubin, jonka älykköpop (deep pop bändin sanoin) vakuutti Virginin Richard Bransonin. Bändi pääsi soittamaan Hyde Parkkiin ja kiertämään Gongin lämppärinä.

Seuraajan piti olla se levy, joka lyö läpi ja sitä mentiin äänittämään Bransonin kartanoon. Homma venyi, eikä levyltä sitten löytynyt sitä kaivattua hittiäkään. Lisäksi punk oli juuri nousemassa.
Se on sääli, koska Lucky Golden Stripes.. on ihan yhtä hyvä levy, kuin edeltäjänsä. Esa Kotilainen on vaihtunut koskettimissa Heikki 'Hessu/Pedro' Hietaseen ja soitto on hivenen funkimpaa. Ihme sinänsä, ettei Wigwamia ole tähän päivään asti sämplätty tai saundia kopioitu. Sen verran uniikki se on. Eikä Jim Pembroke kalvennut kuuluisampien maanmiestensä rinnalla biisintekijänä.

Wigwamiin tutustujat; unohtakaa ne Fairyportit ja Beingit, Nuclear Nightclub ja Lucky Golden Stripes.. ovat NE levyt.

Manuel Göttsching - E2-E4 1981

Göttschingin proto-techno/house teos vuodelta 81.

Julian Cope - Black Sheep 2008

Jättäydyttyään normaalin muusikko / levy-yhtiöartisti elämän ulkopuolelle Cope julkaisi muutamassa vuodessa aika helvetin monta epämääräistä omajulkaisua yksin ja mm. Brain Donor stoneryhtyeensä kanssa.
Viime vuonna ilmestynyttä Black Sheeppiä pidetään paluuna vanhan renessansimiehen juurille, eli normaaliin biisirakenteeseen ja kraut-lainoihin.

Länsimaisen yhteiskunnan ulkopuolella olemista ja kristinusko vs. varhaispakanuus teemoja käsittelevä levy osoittaa taas, kuinka perinteisen taitava biisintekijä äijä on. Koppalakkisen viikingin levyllä soivat tällä kertaa akustiset kitarat, marssibandin bassorummut ja mellotronit. Vanhoista tekijöistä mukana ovat Tavastiallakin Spiritualizedissä kitaraa soittanut Doggen, Holy McGrail ja kasa Motörheadin roudareilta näyttäviä nahkatakkikörmyjä.


Tyylinä on folk, jonka sekaan soitetaan mellotronia ja syntikoita marssibändin paukuttaessa tahtia. Välillä eläydytään leirinuotille varhaiskristillisen viikinkisaagin rooliin. Mieleen tulee kieltämättä Witthüser & Westrupp:in kraut-folk.

Aatteellisella tasolla Julian Cope on raskaampi ja älykkäämpi, kuin pellemeikeissä toikkaroivat norjalaiset. Tottakai Jahve-Jehova-Allahin levittäjät ovat olleet alunperin samanlaisia fundamentalisteja, kuin tämän päivän kiihkoilijat.

Tämä pesee kaiken maailman metsäfolk haahuilut. Cope on siisti äijä.

Mistreater - Hell's Fire 1981

Tämä on soinut toista vuotta iPodissa ja tuli nyt taas ajankohtaiseksi.

Kävin eilen Tavastialla katsomassa Sapattivuotta. Coverbändien (omankin) olemassa olon oikeutus on lähinnä siinä, että haluaako kuulla toisten soittamia versioita suosikkikappaleistaan.
Sapattivuosi on siis CMX:än Janne Halmkronan jäähdyttelybändi, jossa Mustaa sapattia soitetaan uskollisesti, mutta suomalaisin lyriikoin. Nightwish/Tarot-mies Marco Hietala laulaa nykyisessä kokoonpanossa. Paikalle sankoin joukoin vaeltaneille Kotiteollisuus-paitaisille insinööreille löylyttely riitti hyvin. Kitaristin Yommitteluahan ne olivat tulleet katsomaan. Hietala osaa Dion maneerit ja taipui ihan hyvin sen ensimmäisenkin laulajan kamaan. Rumpali ja basisti olivat myös taitavia mutta mutta.. Black Sabbath kokemusta ei päässyt syntymään, koska rytmiryhmä ei missään vaiheessa laahannut B. Sabbathille ominaisesti.

Vuonna 1981 Clevelandilaiset nappulat taas hoitivat homman kotiin oikeaoppisella tyylillä. Saatanasta, naisista yms. kertova levy kuulostaa NWOBM:n kauden BS:ltä just niinkuin pitääkin. Doom ja keskinopea metalli kohtaavat hienosti tällä unohdetulla klassikolla. Levykaupasta tätä ei taida löytyä, mutta internetin syövereitä kannattaa kaivaa.

Sleepy Sleepers - Insinööri 1982

Missä olet Tiina Tiikeri?

Hanoi Rocks - Back to Mystery City (Live 1983)

Hanoi Rocks

Kävin viikolla Tavastialla katsomassa yhden Hanoi Rocksien jäähyväiskeikoista.

Kuulun siihen ikäryhmään, jotka olivat Hanoiden 'loiston päivien' aikaan vielä niin pieniä, että bändi oli lähinnä kuudesluokkalaisten juttu huiveineen ja pillifarkkuineen ja tukkineen.
Itse pidin (valveutuneena yhdeksän vuotiaana ..jep jep) tukkabändejä ja niiden musiikkia pelleilynä. Muutaman vuoden jälkeenhän tulivatkin t-paitoihin ja farkkuihin pukeutuneet trash-metallimiehet, niiden jälkeen brittipop ja alternative. Sonic Youthin kappaleen nimen mukaan; 'If You Pose You Die'. Ja ne 80-luvun jätkät tosiaankin poseerasivat! (tosin niin poseerasivat kaikki nämä vaihtoehtojannutkin, vaikka vähän eri kuvastolla).
Kirjastossa tuli myös hekoteltua Andy McCoyn 80-luvun omaelämänkertaa 'Hanoista ikuisuuteen'. Itsetunnon puutteella kaveria ei ainakaan oltu rangaistu. Koko ylimielinen Hanoi-suunsoittohan sai aikaan skandaaleja 80-luvun Kekkoslandiassa. Heitä kuului paheksua, jos ei muuten niin ainakin suurisuina. Tähtiä oltiin ja maailmakin melkein valloitettiin, mut sit rumpali kuoli. Rumpali?!? No, Razzle oli lähinnä maakuntatason soittaja, mutta näemmä tärkeä katalysaattori yhtyeen kemiallisessa/kemikaalisessa tasapainossa.

90-luvun puolessa välissä jannut olivat palanneet yksi toisensa jälkeen takaisin Suomeen Sam Yaffaa lukuunottamatta. Hivenen nöyryyttäkin oli saattanut ilmestyä puheisiin. Itse suhtauduin heihin pienellä säälinsekaisella hymähdyksellä. Itseasiassa siihen saakka, kunnes suomalaisten bändien maailmanvalloitus oli OIKEASTI tapahtunut.

Sen jälkeen Hanoitkin ovat saaneet mun silmissä enemmän kunnioitusta. Tämä ei johdu mistään Jimeistä tai Himi Pääkalloista, vaan siitä että kundit puhuivat aikoinaan osittain totta merkityksestään.
Kaikki tuntevat Mötley Crue-episodin ja Gun's Rosesien antaman tunnustuksen, mutta Hanoi vaikutti muutenkin kuvastoon; 70-luvun lopussa pöyhötukat ja punkkuteet yhdistettynä tatuointeihin ja katuromantiikkaan toimivat vahvasti suunnannäyttäjinä. 80-luvun musiikkia käsittelevissä kirjoissa ja musiikkilehdissä Hanoi Rocks vilahtaa koko ajan vakiintuneesti sivulauseissa. Monroe oli Lontoossa Stiv Batorsin kämppis ja Andy soitti Iggy Popin bändissä (sai tosin kenkää). Ne ovat seikkoja jotka ainakin meikäläisen mittarissa ovat the r.o.c.k-juttuja.

Samaan aikaan nykyajassa:
Saavuin Tavastialle ennen kaveriani, joka on minua ratkaisevat viisi vuotta vanhempi ja oli/on Hanoi-fani. Jaamme suosikeissa vanhan Alice Cooperin, Dead Boyssit, Johnny Thunderssit ja Stoogesit, ja niin tekivät Hanoitkin.
Salin ovet olivat vielä kiinni, mutta sivupöydässä silmäkulmistaan kyyneliä pyyhkivät tänne asti lentäneet japanilaismimmit kertovat selkeää kieltään homman olleen todellakin ilmiö. Osa yleisöstä ei taas ollut syntynytkään, kun yhtyeen klassinen kokoonpano hajosi vuonna 1985. Sitten ne 30-40-kymppiset Mike Monroen näköiset muijat.

Setin alkaessa tuli selväksi, että Hanoi-09 pelittää pitkälti kolmen ruotsalaisten vaihtopelaajien voimin. Tottakai Monroe on yhtyeen keulakuva ja Andy kitaraikoni, mutta kyllä soitto pysyi pystyssä juuri ulkomaalaisvahvistusten avulla. Energiataso oli kuitenkin korkea ja setissä ei ollut varsinaisesti yhtään hidasta biisiä. Biisimateriaali oli minulle sinänsä pääosin tuntematonta muutamaa kappaletta lukuunottamatta. Hanoilta puuttuu ehkä se Anthemi, jollaiseksi yritetään Tragedyä. 'Too much, too soon'.. vai kuitenkin 'Too little, too late'? Viimeisenä tuli heidän ainoa oikea melkein hitti 'Up Around the Bend'. 'Back to the Mystery City' muuten kuulosti yksittäisenä kappaleena oikein hyvältä.



Täpötäysi Tavastia sai sitä mitä halusi ja bändi oli hyvä. Me jäimme juomaan muutaman liian monennen jaloviinan. Onnea uusiin haasteisiin Mike ja Andy!

Hector - Herra Mirandos 1973

"Tähti-lehdelle, Ziggylle, Lobsang Rampalle, Faarao Ekhnatonille, jonka silmät olivat Auringosta ja Rakkaudesta sokeat, sekä pienelle Meira-tytölle, joka näki neljän oven läpi - ja Aslanin!!!"
Yllä oleva pätkä on kirjattu levyyn saatesanoiksi.

Hector on vilahtanut tässä blogissa moneen otteeseen dissauksen kohteena. Kari Peitsamo teki hänestä mainion 'Ei kai Hectorillakaan helppoa ole' biisin EP:lle 'Karin jälkeenjääneet nauhat' (1978).

Oma ensikosketukseni äijän musiikkiin oli isosiskoni CD-kokoelmalevy, jolla oli ne kaikki tylsät biisit. Silti sen levyn 'Takaisin Narniaan' ja 'Herra Mirandos' tekivät vaikutuksen 'Taru sormusten herraa' non-stoppina lukevaan teinipoikaan. Patetia ja fantasia löivät käsiään yhteen ja tähtien asento tuntui oikealta. Mutta joku äijän biiseissä (ts. lyriikoissa) on aina mättänyt. 'Lumi teki enkelin eteiseen' on ollut niin saatanan väsynyt biisi aina. Piste.

Toisaalta kappale kuvaa hyvin Herra Mirandosin tunnelmia. Elämän ja kuoleman pohdintaa, joka alkaa jo kansikuvasta, jossa värikäs muovipallo pönöttää hautausmaan penkillä. Pirjo ja Matti Bergström ovat pitkälti vastuussa levyn äänimaailmasta, joka paikoitellen onkin edellisen levyn 'Mandoliinimies' kappaleen tyylisesti hieno yhdistelmä folkkia ja fantasiaa. VCS 3 syntikoitakin soitetaan ja näin jälkikäteen tulee mieleen, että tällä levyllä käydään aika lähellä saksalaisia vastineita (mm. Walther Wegmüllerin Tarot). Pateettistä, pompöösiä ja kuitenkin kaunista. Parhaimmillaan siis. 'Asfalttiprinssi' ja muut fiftaribiisit ovat peestä.

Hector oli näihin aikoihin lähellä Jorma Elovaaraa. Miestä on tituleerattu Suomen Timothy Learyksi. Lähinnä kai hänen 60-70-luvun vaihteessa toimittamasta 'Vesimiehen aika' radio-ohjelmasta, joka esitteli maamme nuorisolle esoteriaa, teosofiaa ja hämymusaa. Saatuaan kenkää Yleltä mies toimitti 'Tähti'-lehteä jossa käsiteltiin mm. parapsykologiaa ja huumeita. Hän oli myös maamme ensimmäisiä julkihomoja. Areenan mestarin levyn toiseksi viimeinen biisi onkin Elovaaran sanoittama 'Sisämaan retkellä'.

Hectroria on aina silloin tällöin sanottu suomen Bob Dylaniksi, mutta vertaus on mielestäni puutteellinen. Dylan on tehnyt urallaan välillä täysin älyttömiä, mutta myös rohkeita suunnanmuutoksia, jotka Hectorilta tätä levyä lukuunottamatta puuttuvat. Koko homma on ollut ennalta arvattavaa laulelmaa. Toisaalta eipä kyynikkö Dylankaan ole vielä tehnyt lyriikoissaan teosofiaan ja salatieteisiin pohjautuvaa levyä, joka myisi timanttilevyn verran.