Albert King - I'll Play The BLues For You 1972

Kotoinen Albert Järvinen nappasi osittain lempinimensä tältä mustalta bluesartistilta. Missisipin varrella oikeassa Indianalan puuvillakaupungissa syntynyt Albert King oli tärkeä blues-soiton uudistaja, vaikkakin vähemmän tunnettu, kuin saman synnyinkaupungin jakanut B.B. King. Yksi syy on eittämättä se, että B.B:n ollessa salonkikelpoinen herrasmies vankkarakenteinen järkäle Albert taas halveksui avoimesti valkoisia kalkkinaamoja. Tämä konserttitallenne on peräisin Stax-levy-yhtiön järkkäämiltä 'Wattstax'-festivaaleilta, joilla heiluteltiin paljolti mustien panttereiden tunnuksia ja merkkejä. Alkuperäiselle konserttielokuvalle tämä pätkä ei kuitenkaan mahtunut.

Soitannollisesti Albert jätti kuitenkin vahvan jäljen mulatti- ja kalkkinaamaisten blues-kitaristien tekniikoihin. Vasenkätiselle käännetty Flying V oli miehen tavaramerkki ja tästäkin pätkästä kuulee selvästi vaikutteet, joita eräs seattlelainen aikansa kitaransoiton uudistaja jatkoi. King soitti vielä käsittääkseni d-vireessä ja kapeilla löysillä kielillä, joten tunnusomainen venyttely lähti helposti.

Nimbus - Obus 1974

Nimbus kuuluu niihin vähemmän tunnettuihin suomalaisiin 70-luvun progebändeihin, kuten Fantasia, Charlies ja niin edelleen. Orkesteri oli salolaisperäinen, julkaisi tämän ainoan pitkäsoittonsa 1974 ja hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Alunperin 'Mafia' nimellä esiintynyt yhtye vaihtoi nimensä vähän ennen levyttämistä. Minulla on tosin sellainen muistikutina, että Nimbus niminen orkesteri, jos toinenkin löytyi jo tuohon aikaan maailmalta. Joka tapauksessa tämän levyn alkuperäisestä vinyylipainoksesta on maksettu huikeita hintoja.

Musiikin alkaessa soida kajareista mieleen tulvahtaa vähemmän yllättävästi Wigwam. Siis se Gustavsonin ajan urku-Wigwam. Myös sanoitukset pursuavat samankaltaista maailmantuskaa, mutta tietyllä tapaa huvittavammin. Myöskään kuviot eivät ole ihan yhtä kiemuraisia, vaan tälläiseen kikka-progeen jopa suoria. Välillä.

Levy julkaistiin Jukka Kuoppamäen Satsanga-levymerkillä ja Kuoppamäen veljen minimoogi soi parissa kappaleessa. Tai siis pörisee niiden alussa. Obus ei ole myöskään samalla tavalla studiossa puunattu, kuin Pressan tai Wigwamin 'suuremman tuotantoarvon' levytykset, sillä korvaan nappaa pari oikeata soittovirhettäkin. Kitaraa toki soitetaan kaiken maailman Fmaj7 soinnuilla, koska vähempi ei riitä. Soolot eivät kuitenkaan taida mennä ihan puhtaasti, tai sitten bändi käytti edistyksellistä pythagoralaista viritystä niissä kohdin ja taantumuksellinen korvani vain ohittaa edistykselliset kiemurat.

Nimbuksen Obus on ihan pätevä suomi-progelevy. Ei tuonut varsinaisesti aikanaan mitään uutta aikansa genreen, mutta hyvää suomi-progea.

Solid Space - Space Museum 1982

Space Museum oli lyhytikäisen Solid Space-duon ainoaksi jäänyt julkaisu, joka julkaistiin 1982 vain kasettina. Tästä syystä yhtyettä ei ole hirveästi eilisen tähteitä tonkivassa musiikimediassa näkynyt. Kiitos internet-ajan, tälläisetkin täydelliset osbuurisuudet löytyvät (mikäli kiinnostaa tonkia).

Solid Space putoaa johonkin jälkipunkin, uuden aallon, futun ja uusromatiikan maastoon. Mikäli äskeinen yletön genre-pudottelu oli hämmentävä, niin lisätään soundien puolesta nykyaikainen 'coldwave'.

Duon musiikki 'futuristisine' sanoituksineen muistuttaa myöhemmän Spacemen 3:sen, Silver Applesin ja Kraftwerkin sekoitukselta. Monotonisen laulun alle soitetut idioottimaisen yksinkertaiset, mutta hypnotisoivat kitarajutut ja analogisten halpissyntsien pörinä ovat sympaattisia. Köpö rumpukone nakuttaa taustalla kuivaa tahtiaan.

Toisaalta monotonisuus on mainittu ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kappaleet kuulostavat pääpiirteissään parhaimmilta ensimmäiset puoli minuuttia. Sen jälkeen sympaattiselta ja usein lopulta tylsiltä. Mutta jos ylläolevan namedroppauksen bändit putoavat, niin kannattaa ehdottomasti tutustua tähänkin äänitteeseen.

Mustat muusikot takavuosien Suomessa

Luen juuri parhaillaan mainota 'Albert Järvinen'-kirjaa. Siitä varmaan joskus enemmän myöhemmin, mutta kirjassa sivuttiin mielenkiintoisesti muutamaa (ehkä kaikkia kolmea?) mustaa Suomessa 70-luvulla vaikuttanutta muusikkoa.

Musta mies tai nainen ei nimittäin ennen 90-luvun taitetta ollut Suomessa mikään jokapäiväinen näky. Kotkan kaltaisessa satamakaupungissa tummempaa hipiääkin omaavia näki kenties useammin, kuin vaikkapa sisämaan kaupungeissa, mutta paikallisina asukkainen heitä oli todella vähän. Yleinen syy kylmään pohjolaan tulolle oli kaiketi useimmiten se klassinen 'naisen perässä'. Loput mustista asukkaista olivat sitten varmaan koripallon pelaajia (jenkkivahvistuksia sai olla joukkueessa kaksi kappaletta). Oma pikkuserkkuni oli puoliksi musta, mikä oli myös kohtuullisen harvinainen asiantila sen ajan Suomessa.

Sama naisen perässä motiivi oli varmaan kaikkien Järvis-kirjassa olleiden mustien muusikkojen takana. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava sen olleen varmasti tärkein vaikutin myös suurimmalla osalla kaukaasialaisista maahanmuuttajamuusikoista.

Mustia ihmisiä on Suomessa asunut 1800-luvulta lähtien. Talvisodassa oli jopa yksi mustaihoinen suomalainen sotilaskin, joka kuoli aivan sodan viime hetkinä Viipurinlahden taisteluissa. Homma-foorumilla luonnollisesti naureskeltiin asiaan vaikuttaneen lumen keskellä väärä suojaväri. Hohhoijakkaa.

Ainakaan omiin korviin ei ole kantautunut tietoa 50- tai 60-luvulla Suomessa pysyvästi asuneista mustista muusikoista. 60-luvulla tälläisiä toki näkyi ulkomaan ihmeinä ja Kultsallakin esiintyi muutamia soul-suuruuksia.
Tiettävästi ensimmäinen suomalaisessa yhtyeessä esiintynyt musta jannu oli trinidadilainen Francis Looby, joka oli vähemmän yllättävästi tullut mimmin perässä Suomeen. Hänellä oli tanssitrio, joka soitti muun muassa Linnanmäen Peacockissa. Näistä hommista hänet pyydettiin mukaan Lido Salosen 'Kalevala'-yhtyeeseen, jossa hän soitti gonga-rumpuja ja lauloi taustoja. Looby pyöri enemmän ja vähemmän aktiivisesti bändin mukana pitkään senkin jälkeen, kun Albert Järvinen ja Remu olivat joutuneet lähtemään bändistä. Levylle asti Loobyn soittoa ei kuitenkaan tainnut tulla, sillä levyttäessä 1972 musiikki oli muuttunut rokkiboogiesta ja Santanismista enemmän progeksi.

Järviseen liittyy myös toinen Suomessa asunut musta muusikko; amerikkalainen Eddie Boyd. Järvinen muiden helsinkiläisten muusikoiden kanssa soitti jameissa Boydin taustalla ja kuului bändiin, joka lähti rundaamaan pakulla ympäri Eurooppaa. Eddie Boyd oli Yhdysvalloissa tehnyt oikeasti menestyneitä blues-sinkkuja 50-luvulla ennen Suomeen tuloaan (mimmin perässä hänkin). Boyd olikin jo vanhempi stara ja kiertueella hänen ja yhtyeen pikkupoikien välit olivat välillä aika heikot. Eddie Boyd asui Kalliossa kuolemaansa asti 90-luvun alkuun.

Kolmas kirjassa mainittu muusikko oli Billy Carson. Mies oli ikäisilleni tutumpi ensin 'Hymyhuulet' sarjasta, jossa ajan kuvan mukaisesti kaksi maahanmuuttajaa ihmetteli sketseissä suomalaisia. Vielä kuuluisampi pesti oli tietysti 'Hyvät herrat' sarjassa. Näin ollen itselleni oli yllätys Elävän arkiston pätkä, missä sheidsit silmillä ilman paitaa soittava Jukka Tolonen Bandin rumpali oli sama jannu. Ja funkkasi aika tykisti.

Se Järvisestä. Takaisin mustiin muusikoihin.

Sitten tietysti Caron, mutta häntä en nyt varsinaisesti pidä muusikkona vaikka olenkin nähnyt hänet liikuttamassa suutaan taustanauhan kanssa Kymenlaakson messuilla vuonna 1988. Vertaus nykymaailmaan tarkoittaisi varmaan jotain Martina Aitolehden tyylistä 'esiintymistä'. Nauhaa soitti täydellisessä henkselijuppipuvussa ja samaan aikaan tunteella bailaava ja laulava juppi (päivän sänki leuassa). Näky oli traumatisoiva.

Vuoden 1990 jälkeen musta ihminen ei ole Suomen kaupungeissa ollut enää harvinaisuus. Tosin somaleiden ollessa pääjoukko ei Suomi ole ehkä saanut uutta musikaalista verta. Minulla on nimittäin sellainen vahva etninen ennakkoluulo, etteivät he ole Afrikassa hirveän tunnettuja muusikoita. Liekö syynä useimpien ryppyotsainen tulkinta koraanista vai mikä?

Tosin islam ei ole estänyt esimerkiksi malilaisia, senegalilaisia tai vaikkapa tuaregeja soittamasta erittäin pätevää musaa. Nämä ovat kuitenkin niin marginaalisia ryhmiä, että jäämme edelleen odottamaan toisen polven mustien emigranttien omia musiikkivirityksiä. Tälläisiä tuntuu olevan todella vähän, vaikka mukaan laskisi kaikki Mirel Wagnerit ja muut.

Pepe Deluxé - In the Cave 2011

Pitkän linjan täydellisen soundin metsästäjät julkaisevat pian uuden levyn. En ollut aivan varma, onko 'The Great Stalacpipe Organ' hoaxi vai totta, mutta taitaa kallistua jälkimmäisen puoleen. Uusi levy on taatusti mielenkiintoista kamaa.

Tricky - Maxinquaye 1995

Oman parikymppisyyden kynnyksen kaksi elektronisen musiikin genreä olivat jungle tai siis drum'n bass (johon ne hirveästi lähtenyt) ja trip-hop. Trip-hopin etu oli toimia hitaana soundtrackkina sen aikaiselle elämälle.

Massive Attackin 'Blue Lines' pyöri soittimessa jo varhaisessa vaiheessa ja tietämättäni myös kollektiivin jäsen Tricky. Tämä happoa rouskuttanut kääpiökokoinen nuorisorikollinen oli vastuussa monesta levyn räppäysosuudesta, mutta yhtyeen palkintojen pokkaustilaisuudessa istui jo linnassa rötöksistään.

Maxinquaye ei ole aikalaisten tapaan kärsinyt hirveästi ajan hampaan raatelua, vaan kaukaisuudesta rätisevät samplet ja sielukas musiikki toimii edelleen. Tämä oli itse asiassa selvää levyn ilmestyessä 1995, eikä asettanut minkäänlaisia epäilyksiä levyn klassikkoasemaa kohtaan jo ilmestymisaikanaan. Trickyn lisäksi vokaaliosuuksista vastaa Martina Topley-Bird, jota tai jonka suhdetta maestroon tituulerattiin aikanaan Ike ja Tina Turnerin kaltaiseksi.

Nostaisin tämän levyn samanlaiseksi englantilaisen elektronisen musiikin klassikoksi, kuin Primal Screamin 'Screamadelican', ellei tämä vetäisi jopa varjon puolelta ohi. Aavemaiset samplet ja elastinen biitti pitävät huolen, että tätä on kiva kuunnalla melkein kahdenkymmenen vuoden takaakin.

Jukka Gustavson - ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen 1978

Jukka Gustavson, tai tarkemmin 'Jukka Gustavsonin Alone Together Orchestra' levytti tämän levyn jo 1976-77, mutta Loven heikosta taloudellisesta hapesta johtuen se pistettiin ulos vasta 1978, yhdessä Pelle Miljoonien ja muiden kanssa.

'...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen' kuulostaakin miljoona valovuotta vanhalta, verrattuna punkkiin ja uuteen aaltoon. Se ei sikäli ole ihme, sillä levyn oli kolmas ja viimeinen osa 'Fairyport'-levyn 'Joined to Conscience' kappaleesta alkaneeseen, koko 'Being'-levyn käsittäneeseen kokonaisuuteen. Minä saan Beingistä päänsärkyä ja Gustavsonin maailmantuskaiset kimurantit biisit eivät kuulu suosikkeihini. Paitsi bändin ainoa sinkkuhitti 'Luulosairas'.

...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen, ei kuulu sellaisenaan myöskään suuriin suosikkeihin, mutta onhan tälläinen reliikki tavallaan mielenkiintoinen. Alone Together Orchestran miehistö on huima all-stars kokoonpano silloisen eilisen kovimmista soittajista. Gustavsonin lisäksi bändissä olivat muun muassa Juha Björninen, Pekka Pöyry, Heikki Virtanen, Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen, Eero Koivistoinen, Sakari Kukko ja ties ketä. Ja etenkin Esa Kotilainen, joka soitti pitkäti koskettimet, hoiti niiden soundit ja vissiin vähän muutakin.

Levyn musiikki on sitä kimuranttia ja tosikkomaista Gustavsonia. Levyn teema on kuitenkin aika mielenkiintoinen, sillä Gustavson oli Wigwamista lähdön jälkeen kääntynyt jehovan todistajaksi ja levyn kappaleet perustuvat hänen näkemykseensä Raamatusta. Itse teos oli alkujaan sävelletty 'Yksin yhdessä'-baletin musiikiksi. Luvassa on siis otsakurttuista artsy-progea, mutta teeman ja ajan kanssa ihan mielenkiintoinen paketti. Sellaisille kaikenlaisesta musiikista kiinnostuneille..

Captain Beyond - S/T 1972

Captain Beyondin ensilevy hivenen köpön kannen kera saattaisi kuulostaa jonkin periferian unohdetulta esi-stoner klassikolta, ellei tietäisi yhtyeen jäsenten tätä bändiä edeltäviä meriittejä. Amerikkalainen Captain Beyond julkaisi kaksi levyä ennen väliaikaista hajoamistaan. Näistä tämän ensimmäisen ja uudelleen kokoamisen jälkeisen (eri solistin kanssa levytetyn) kolmannen ja viimeisen kiekon tasoerot ovat yhtä kosmisia, kuin tämän levyn kansi.

Itse asiassa Captain Beyond ei ollut täysin amerikkalainen yhtye, sillä laulusolistina oli Rod Evans, joka saattaa olla joillekin tuttu Deep Purplen alkuperäisenä vokalistina. Evan potkittiin tylysti ulos bändistä kolmen levyn ja kohtuullisen menestyksen jälkeen sillä verukkeella, että tämä ei sopinut bändin kovempaan rokkiin siirtyneeseen linjaan. Pääpäsmärinä toimi tiettävästi Richie Blackmore.
Puhe osoittautuu tällä levyllä niin sanotuksi paskapuheeksi, sillä Captain Beyondin ensilevy pitää sisällään toisinaan montaa Purple-levyäkin muhevampaa tavaraa. Tästä pitävät huolen miehistö, jonka taustalta löytyi kaksi ex-Iron Butterfly miestä + Johnny Winterin entinen rumpali. Eli blues-pohjaista raskasta jyystöä löytyy johon on toisinaan lisätty hivenen 'progressiivisia' elementtejä. Iron Butterflyn entinen kepittäjä 'Rhino' Reinhardt on näköjään yksi näistä kadonneista kitarasankareista. Hyvin vetää.

Nimekkäistä lähtökohdistaan ja pätevästä debyytistään huolimatta Captain Beyond ei missään vaiheessa noussut mestaruussarjaan tai edes ykkösdivariin vaan vaipui vuosikymmenten unohduksiin. Bändin levy-yhtiö oli southern-rockkiin keskittynyt 'Capricorn Records', joka ei ehkä nähnyt tarpeeksi vaivaa markkinoidakseen yhtyeen hivenen kummallista progea ja hardrockkia yhdistellyttä linjaa. Tosin Brittein saarilta pullahti paljon tätä huonompia bändejä Amerikan listoille ja vielä samoilla eväillä.

Evan pettyi musiikkihommiin ja jäi Yhdysvaltoihin terveysalan hommiin. 80-luvun alussa hänellä ja Blackmorella oli oma naurettava vääntönsä Evansin Deep Purple-nimen alla toimineen bändivirityksen kanssa, jonka jälkeen hän on tiettävästi kokonaan poistunut musiikkikuvioista.

Kanye West - My Beatiful Dark Fantasy 2010

Sekoilut MTV:n gaalassa ja raportit konserttien messias-kompleksista. Meikäläisen kiinnostus artistia kohtaan nousi.

Michael Jacksonin tämän (tärkeän) puoliskon paikkaajaa on odotettu pitkään. Pari vuotta aikaisemmin kokeilin 808 & Heartbreak-levyä, mutta huolimatta rakkaudesta kyseistä rytmisekvensseriä kohtaan levy ei juuri pudonnut.

My Beatiful Dark Fantasy taas on varmasti helppo kaikille meille 30+ musiikin kuuntelijoille, joilla on salaista kuuntelumenneisyyttä 90-luvun sampleihin perustuvasta rapista. Oli sen tekijä sitten PM Dawnin tyylinen pulska musta herkistelijä tai Beastie Boysin tyylinen remujengi, on hauska kuulla pitkästä aikaa samplejen päälle 'sävellettyä' musaa.

Levy on täyttä jatkumoa kyseiselle linjalle, joka herran jumala päättyi jo toistakymmentä vuotta sitten lakitupiin. Huhujen mukaan tämänkin levyn eräästä progesamplesta (niitä on useampia) käydään veristä oikeustaistelua tälläkin hetkellä. Samplepohjainen räppi on käsittääkseni ollut pitkään lähinnä maan alta toimivien yhtyeiden kuten cLOUDDEAD ja muut kamaa.
Omaan limousinen penkillä istuvaan napaan tuijotetaan levyn sanoituksissa aika paljon, joita säestetään iskevillä 70-luvun sampleilla. Maestron lisäksi levyllä kuullaan runsaasti vierailevia fiittaajia ja mimmikööriä, joten Kanye-allergesillekin levy on varmasti helppo pala. Joskin levyn pituus on tietysti tyylilajilleen ominaisesti pikkaisen väärin mitoitettu (lue liian pitkä).

Interracial-kannen takainen My Beatiful Dark Fantasy tuntuu sisältönsä puolesta sellaiselta kamalta, jonka esittäjälle sallittakoon rokin tai rapin menestyvän sekoilijan rooli.

Radiopuhelimet - Rokkiräjähdys 1988

Vuonna 1988 Stadi oli täynnä Johnnyja, joille tukka ja kledjut olivat musiikkia tärkeämpiä. Oulussa sitä vastoin oli oikeamielisiä oikeita miehiä, jotka soittivat oikeata rokkia. Tai jotain.

Oma ensikosketus Radiopuhelimiin tapahtui taas siellä kaverin isoveljen huoneessa, jossa kuunneltiin tämän levyn avausbiisiä. Kolmetoistavuotiaat suhtautuivat näin outoon kamaan pienellä huumorilla, mutta levyn nimi- ja avausbiisi 'Rokkiräjähdys' pisti kuitenkin jollain tapaa hiljaiseksi. On tietenkin selvää, että tuon ajan (ja tämänkin päivän) pikkuteinien musamaku ei ole sieltä avarimmasta päästä, vaan hommaa pitää alkaa venyttämään. Silti Rokkiräjähdys osui johonkin.

Radiopuhelimia ja sitä edeltävää KTMK:ta on myöhemmin tullut jonkin verran kuunneltua, mutta tämä kyseinen levy on valitettavasti jäänyt kadoksiin. Yksi syy on se, että siitä ei tietääkseni ole otettu cd-painosta ja levyn uudelleenjulkaisusta ei ole hajua. Minulla on myös hämäräperäinen mielikuva levyn julkaisseesta Bad Vugumista, että lafkalla ei kaikki ole ollut.. no hämärää, en tiedä.

Nimibiisi on edelleen rokkiräjähdys. Kakkosbiisi 'Etelän vetelät' kertoo pohjois-pohjanmaalaisen näkemyksen meistä etelän räkänokista, jotka eivät uskalla edes tapella. Sitten on vitsit vähissä. Rokkiräjähdys jyrää kireästi ja kulmikkaasti edelleen ja väittäisin, että tämä on yksi kovimmista Suomessa tehdyistä rokkilevyistä. Piiskaavat marshall-kitarat, Perämeren funk ja J. Mäen lyriikat ovat edelleen kovaa kamaa. Biisejä ja riffejä voisi kuvailla turbo-ahdetuksi Stoogesiksi. TV Eye oululaisittain ja tuplanopeudella.

Heavy Metal Parking Lot 1986

Tulin ostaneeksi tämän dvd:n vähän niinkuin sokkona, sillä en ihan tarkkaan tiennyt mitä se pitää sisällään. Heräteostos osoittautui onnistuneeksi, vaikka pystyyhän tämän netistäkin katsomaan.

Heavy Metal Parking Lot on kahdella lainavideokameralla kuvattu dokumentti vuodelta 1986, jossa seurataan Judas Priestin keikkaa edeltävää nuorison pohjien ottoa sittemmin puretun Capital Centre areenan parkkipaikalla. Kaupunki on Marylandin Landover. Pikkukaupunki.

17-minuuttinen dokkari ikuistaa nuoruuden innolla heviä suitsuttavia teinejä, jotka esiintyvät auliisti kameralle. Tuohon aikaan videokamerakuvaus ei ollut arkipäivää, joten liikkuvalle kameralle uhotaan, tuuletetaan ja mikkiin sössötetään innolla, jollaista ei enää tänä päivänä irtoa. Sanomattakin on varmasti selvää, että jengi on typerää ja vieläpä näyttää siltä. Ja läppä klassista tuubaa.

Dokumentti pyöri 90-luvun alussa kulttisuosittuna vhs-bootleggina ja se oli Nirvana-bändin keikkabussin vakiokuvastoa. 2006 Judas Priest antoi suostumuksensa käyttää musiikkiaan dokumentissa ja se sai viimein oikean julkaisun. Dvd:n mukana tulee myös dokkaria taustoittavaa materiaalia ja vastaavanlainen kymmenminuuttinen Neil Diamondin keikasta. Tai siis parkkipaikalta sinne valuvista ihmisistä. Tällä kertaa ylipainoisia keski-ikäisiä naisia.

Peter Green - The End of the Game 1970

Tämä levy on muuten saanut Allmusic.comissa ainoastaan yhden tähden. Tsiisus.

No, mielipiteitähän nämä kaikki ovat. Samanlainen kohteeton saksalaisjammailu olisi merkki neroudesta, mutta Peter Greenin jammailuista koostettu levy on pelkkää Hendrixin matkimista..

The End of the Game oli Peter Greenin ensimmäinen soololevy ja poikkesi kohtuullisen radikaalisti samoihin aikoihin julkaistuista soolosingleistä. Levy on siis jammailua, jota on vähän leikelty sopivan mittaiseksi. Jos Greenin nimi tuntuu tutulta, niin hän oli siis Fleetwood Mac I:sen alkuperäinen kitaravelho. Greenin tunnelmallinen ja taloudellinen soittotyyli oli bändin tavaramerkkejä, eikä hän ole myöskään jäänyt ilman tunnustusta. Hän myös vei yhtyeen soundia eteenpäin, josta erinomaisia esimerkkejä kappaleet 'Green Manalishi', 'Albatros' tai se Santanan koveroima 'Black Magic Woman'. Jos kyseisten biisien tunnelmat ja soundit putoavat, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän levyyn.

Greenin sooloura ja elämä itsessään on myös mielenkiintoinen, sillä häntä pidettiin pitkään 70-luvulla Syd Barretin ja Brian Wilsonin tyylisenä menetettynä happopäänä. Samalla tavoin, kuin Wilsonkin, Green diagnosoitiin skitsofreeniseksi, mutta 'on palannut sittemmin työelämään', kun lääkitys saatiin kuntoon. Tämän ja seuraavan soololevyn välillä kulua kuitenkin yhdeksän vuotta.

Palataan vielä levyyn. Greenin kanssa jamittelevat Zoot Money, Nick Buck, Godfrey Maclean ja basisti Alex Dmochowski (joka soitti myöhemmin myös Frank Zappan kanssa). Levy heiluu bluesin, jatsin ja funkin välimaastossa purkautuen välillä silkkaan meteliin. Mutta vitsi, että tämä Green soitti hyvin!

Sly Stoned

'Hauska' ajatusleikki; mitä jos nykyään jengi tulisi tässä kunnossa haastatteluun?

Haastatelu on vuodelta 1970, jolloin yhtye oli luovuutensa ja suosionsa huipulla. Seuraavalla levyllä Sly soitti itse suurimman osan soittimista, koska muu jengi OLI VIELÄ PAHEMMASSA KUOSISSA, kuin maestro. Aikalaistarinat kertovat huikeista vuorista kokaiinia ja PCP:tä (eläinten nukutusaine).

Mutta nyt mentiin perse edellä puuhun. Tässä näyte bändin keksimästä funkista samana vuonna.

Theremin

Teemasarja oudoista soittimista käsittelee tällä kertaa genrensä kruunaamatonta kuningasta; Thereminiä.

Soitin itsessään syntyi puolivahingossa keskellä Neuvosto-Venäjän sisällissotaa keksijä Leon Thereminin tutkiessa valtiorahoitteisesti liikkeen tunnistimia. Laite sai myönteisiä arvioita 'Moskovan Elekroniikan konfrenssissa', josta maine kantautui itse Vladimir Leninin korviin. Tämä intoutui uuden uljaan ajan soittimesta ja otti todistettavasti jopa soittotunteja sillä. Samalla hän tilasi Neuvostovaltiolta kuusisataa kappaletta soitinta ja Leo Theremin lähetettiin ympäri maailmaa esittelemään tätä edistynyttä Neuvostovaltion ihmettä. Thereminin matka venähti pariksi kymmeneksi vuodeksi hänen jäädessään esittelemään laitettaan Yhdysvaltoihin. Takaisin Neuvostoliittoon hän palasi vasta toisen maailmansodan kynnyksellä. Paluun syystä on esitetty epävirallisia arvailuja koti-ikävästä salaisen palvelun kidnappaukseen. Tosiasiallinen syy taisi olla tilittämättömät verot ja varattomuus, joita hän joutui pakenemaan takaisin kotimaahansa.

Theremin saapui Yhdysvaltoihin juuri talousromahdusta ennen. Hän patentoi keksintönsä vuonna 1928 ja RCA alkoi valmistamaan niitä lisenssillä. Laitteesta ei tullut menestystä kaupallisesti, mutta kuriositeettina se herätti runsaasti kiinnostusta ja eli yli maailmansodan. Sodan jälkeen soitinta käytettiin paljon elokuvissa ja sen ulkopuolinen ujellus on tärkeä osa esimerkiksi elokuvassa 'Päivä, jolloin maailma pysähtyi'.

Viisikymmentäluku oli muutenkin soittimelle tärkeä, sillä silloin eräs Robert Moog alkoi valmistaa niiden rakennussarjoja. Theremin onkin pitkäikäisin valmistuksessa ollut elektroninen soitin, sillä sitä on tehty enemmän tai vähemmän aktiivisesti 20-luvulta tähän päivään asti. Moog harppasi luonnollisesti thereministä eteenpäin (yritys tekee tosin niitä edelleenkin) ja kehitti ensimmäisen kaupallisesti menestyneen syntetisaattorinsa.

Itse laite on varmasti melkein kaikille blogivierailijoille tuttu. Se koostuu kahdesta antennista, joista toisella ohjataan oskilaattorin frekvenssiä, eli kansanomaisemmin äänenkorkeutta, toisella äänen voimakkuutta. Soitin on luonnollisesti monofoninen, vaikka Moog-yhtiö päästi tänä vuonna hauskan aprillilipilan viisiäänisestä thereminista.
Siinä olisikin jo tekemistä, sillä normaalia thereminia pidetään yhtenä haastavimmista soittimista soittaa. Oikeasti klassisia tai edes normaalia pop-melodiaa soittavia soittajia täytyy etsiä kissojen ja koirien kanssa. Normaali soittaja saa laitteesta irti lähinnä ulvahduksia. Itse ääni muistuttaa ihmisäänen ja viulun tai sellon paksua sekoitusta, jossa on jotain tuttua ja jotain outoa.

En ole varma, onko theremin ainoa soitin, jota soitataan koskettamatta itse instrumenttia. Kuten jutun kuvasta näkee jossa nuori Leon Theremin soittaa hartaan näköisenä laitetta, laitteen soittaminen on mielenkiintoisen näköistä. Mieleen tulevat monet sen säestämät B-luokan 50-luvun sci-fi-elokuvat, missä mieltä tai avaruusalusta oltaisiin voitu ohjata samankaltaisesti jollain laitteella.

Thereminin taru ei rajoittunut pelkästään elokuvan puolelle. Alkuaikoina sille sävellettiin myös sinfonisia teoksia, mutta kenties laitteen haastavuuden takia niitä ei hirveästi ole. 60-luvun alussa soitinta käytettiin muutamassa levytyksessä kevyen viihdeorkesterin kanssa. Vuosikymmenen lopulle tultaessa laitetta käytettiin jonkin verran oudommassa pop- ja rockmusiikissa, kuten esimerkiksi Captain Beefheartin kappaleessa 'Electricity'. Kuuluisin levytys lienee Led Zeppelinin 'Whole Lotta Love', jonka väliosassa theremin ujeltaa. Jimmy Pagen laitteella loihtiminen oli konserttien visuaalisia kohokohtia.
Miksi ei mainittu Beach Boysien 'Good Vibrationsia'? Koska kappaleen laite ei ollut theremin, vaan Paul Tannerin rakentama sitä muistuttava 'Tannerin'.

Itse Leo Theremin joutui pian Neuvostoliittoon palaamisen jälkeen vankileirille, jossa hänet laitettiin kehittämään vakoilulaitteita. Uusi uljas maailma oli vaihtunut ja niillä oli sen ajan Neuvostovaltiossa enemmän kysyntää.
Maine palautettiin 1956, jonkä jälkeen hän opetti Moskovan konservatoriossa. Leon Theremin pääsi 51 vuoden tauon jälkeen uudelle ulkomaanmatkalle juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hän eli 97 vuotiaaksi asti ja dokumenttiryhmä löysi hänet 90-luvun alussa Moskovalaisesta yksiöstä tavaroidensa kanssa. Ryhmä teki mainion dokumentin keksijästä, tämän päästessä mukaan hivenen ennen kuolemaansa.

Manuel Göttsching - E2 - E4 1984

Kuuluisasta shakkisiirrosta nimensä saanutta E2 - E4 levyä pidetään nyt jälkikäteen yhtenä 80-luvun tärkeimmistä äänitteistä. Jo vuonna 1981 Berliinin Roma-studiolla äänitetty levy julkaistiin vasta 1984, eikä se ollut mikään suuren yleisön menestys. Levytys loi kuitenkin tietyllä tavalla perustan seuraavan vuosikymmenen house-musiikille ja voisi itse asiassa soida siinä yhteydessä tänäkin päivänä ilman, että kukaan huomaisi oikein mitään eroa verrattuna nykyisiin minimalisti-house biiseihin.

Manuel Göttsching on vilahtanut moneen otteeseen tässä blogissa hänen yhtyeidensä Ash Ra Tempelin ja Ashran yhteydessä. Näistä jälkimmäinen luetaan jostain syystä edelleenkin yhtyeeksi, vaikka Manuel on pääosin yksin vastuussa kaikesta musiikista ja soitosta. Itse pidän häntä yhtenä Saksan ja musiikin tärkeimmistä 70-luvun hahmoista, joka ei ole saanut ehkä kaikkea hänelle kuulunutta tunnustusta. Tosin Tokion vahamuseossa hänet on ikuistettu yhdessä entisen bändikaverinsa Klaus Schulzen kanssa tärkeimpien proge-ajan hahmojen joukkoon Zappan ja kumppanieden rinnalle. Big in Japan.

E2 - E4 jatkaa samoista lähtökohdista, kuin Ashran levyt, eli koostuu kitaralla, rumpukoneella ja synalla tehdyistä minimalistisista rytmi ja melodia-loopeista, jotka taas muodostavat keskenään harmonioita. Melkein tunnin mittainen levy on jaoteltu hivenen teennäisesti lyhyempiin kappaleisiin, sillä levy on yhtä ja samaa pulputtavaa kappaletta alusta loppuun. Toisella puoliskolla kuuluu enemmän Manuelin tavamerkkimäistä delay-kitaraa. Levy lukeutuu niiden erinomaisten 80-luvun taitteen saksalaislevyjen joukkoon, jotka alkoivat luisua motorisesta ilmaisusta puhtaaseen elektroniseen musiikkiin. Ehkä Kraftwerkin onnistumisen innoittamina.

E2 - E4 varioituu monotonisuudestaan huolimatta juuri tarvittavan verran ja kestää hyvin pyöritystä. Erittäin positiivinen levy.

Discharge - Hear Nothing See Nothing Say Nothing 1982

Olen myöhäisherännäinen hardcoren suhteen ja vaikka olenkin kymmenisen vuotta kyseistä (vanhempaa) musiikkilajia kuunnellut niin aukkoja löytyy edelleen. Aloitin nimittäin hossen diggailun jenkkipuolen bändeistä ja kuten punkinkin puolella, en uhrannut aikaa brittikopioijien tavaraan.. Toinen kuuntelun kohde on ollut suomi-hosse, jota pidin erittäin omalaatuisena.

Kunnes kuulin Dischargea.

Rattus, Bastards ja kumppanit.. tai no sanotaan nyt suoraan, että koko suomi-hc on aika helposti vedettävissä tähän yhtyeeseen. Etenkin se metallisempi puoli lukuunottamatta ehkä Terveitä käsiä. Äkkiseltään tulee mieleen esimerkiksi Bastardsien 'World Burns Death', joka lainaa ihan suoraan tämän levyn avausbiisin riffiä.
Rehellisyyden nimissä on tietysti todettava, ettei Dischargekaan pyöräänsä itse keksinyt, vaan kävi Motörheadin kikkapussilla. Sinänsä mielenkiintoista, miten Discharge ja alkuaikojen Venom lähtivät saman kuuloisista lähtökohdista. Eipä se Venomkaan ole vanhetessaan parantunut, mutta Dischargehan taisi tehdä kaikkein aikojen mahalaskun muuttumalla myöhemmin paskaksi hevibändiksi.

Mutta takaisin levyyn; yhtye julkaisi ennen tätä täyspitkää muutaman sinkun ja EP:n jotka olisivat varmasti taanneet pätevän maineen, mutta tätä levyä pidetään yhtenä punkin toisen aallon tärkeimmistä levyistä.
Siinä missä jenkki-hc oli siihen maahan suhteutettuna suhteellisen 'kantaa ottavaa', niin britti-hc olikin sitten ihan omaa luokkaansa. Squateissa asuvat keesipäät julistivat muutaman lainin sanoituksissaan maailman pahuutta tai ydinpommin pelkoa, josta kuvasto siirtyi myös suomi-hc:n kiinteäksi osaksi. Musiikillisesti Dischargen varmasti tärkein perintö oli kuitenkin thrash-metal, jonka syntyyn yhtyeen 'd-beat'-tyyli vaikutti voimakkaasti. Hear Nothing See Nothing Say Nothing jaksaa kantaa alusta loppuun asti.

Robin Gibb - Robin's Reign 1969

Monelle (minut mukaan lukien) australialaislähtöinen, mutta päävuotensa Lontoosta käsin operoinut The Bee Gees tarkoittaa falsetissa laulettua 70-luvun lopun discoa. Eikä siinä mitään vikaa. Disco-Bee Gees on erittäin pätevää ja taiten tehtyä kamaa, kuten yhtyeen tuotanto jo sitä ennenkin.

Bee Gees nimittäin oli nimittäin ns.'vanhan pierun' maineessa jo kauan sitten, sillä ennen 70-luvun lopun uudelleen tulemista bändi oli ollut listojen ja lehtien etusivulla ja aikoja sitten, sillä yhtyeen ilmestyessä kuvioihin jo vuonna 1967, arvuuteltiin onko orkesteri oikeasti jonkin tunnetumman bändin pseudonyymi.

1960-luvun lopussa Bee Gees olikin levymyynniltään ja arvostukseltaan siinä tilanteessa, että bändin niskaan soviteltiin The Beatles-yhtyeen viittaa. Kuulostaa näin jälkikäteen hurjalta, mutta yhtyeen 60-luvun levyt ovat todellakin kadotettuja (hyvin myyneitä) helmiä, jotka ovat jääneet ehkä unohduksiin kameleontin luodessa nahkansa 70-luvulla.

Tämän alustuksen tarkoituksena oli kertoa mitä tapahtui vuonna 1969. Bee Gees oli viisimiehinen yhtye, jonka lauluharmonioiden rungon muodostivat Gibbin veljekset Maurice, Barry ja isoveli Robin. Robinin lähtö yhtyeestä soolouralle vuonna 1969 oli verrattavissa viisi vuotta aiemmin tapahtuneeseen (ja itse asiassa vuonna 1968 uudistuneeseen) George Harrisonin poistumiseen hetkeksi Beatlesien riveistä. En tiedä kuiskutteliko manageri korvaan vai mitä, mutta Robin tosiaan poistui soolouralle ja jäljelle jääneet veljekset julkaisivat samaan aikaan yhden Bee Gees-levyn duona.

Robin's Reignin soolouraa alustettiin julkaisemalla 'Saved By the Bell' single, joka oli jättimenestys ympäri maailmaa, lukuunottamatta Yhdysvaltoja. Robin pääsi aloittamaan soolouransa henkselit paukkuen, mutta seuraavan sinkun kehno menestys ja soololevyn floppaus palauttivat hänet ruotuun. Seuraavalla Bee Geesin levyllä olivatkin mukana taas kaikki kolme veljestä.

Soololevy jäikin lopulta yhdeksi kadonneista pop-helmistä. Robin nimittäin osasi laulaa tutussa falsetissaan, eikä biisimateriaali ole todellakaan huonoa, tai kalpene aiempien pop-Bee Gees biisien rinnalla. Tavara tuo mieleen myös toisen emigranttiyhtyeen, brittiläiskreikkalaisen alkuperäisen Nirvanan (UK) ja sen seinille kurottelevan pop-iskelmän. Samalla mieleen tulee kaikuja eräästä toisestakin kreikkalaisesta 70-luvun pop-iskelmän laulajasta. Taustojen orkestraatioihin on nähty vaivaa, jonka kontrastina toimii puolessa levyn biiseistä nakuttanut antiikkinen ja köpö rumpukone. Hieno yhdistelmä! Hyvää ja kunnianhimoista pop-isklemää.

Lale Andersen - Lili Marleen 1939

Luin juuri loppuun lyhyen kirjan Wolfgang Lüthistä, joka oli Saksan kuuluisimpia sukellusveneässiä. Hän oli sukellusveneen kapteeni sodan alusta vuoteen 1943, jolloin hän palasi sankarina kuukausien partiomatkalta niinkin kaukaa, kuin Intian valtamereltä. Liian arvokkaana kadotettavaksi pohjaan tai vankileirille kuten kollegansa, hänet siirrettiin johtamaan Saksan merisotakoulua, jossa hän toimi sodan loppuun asti - saaden surmansa vahingossa saksalaisen vartiomiehen luodista vain pari päivää sodan loppumisen jälkeen toukokuussa 1945.

Wolfgang Lüth oli miehistönsä suuresti arvostama ja jopa rakastama hahmo, mikä ei sodan ajan Saksassa ollut esimerkiksi maavoimien puolella mitenkään yleinen asiantila. Siis se, että johtavalle upseerille miehet olivat muutakin, kuin myllyyn työnnettävää lihaa. Tämä siitä huolimatta, että Lüth oli samaan aikaan sinisilmäinen ja avoin kansallissosialisti - eli natsi.

Jotta löpinä ei mene pelkäksi Korkeajännitykseksi, on syytä huomata, että sukellusveneet olivat elämää ääriolosuhteissa. Tälläisissä paikoissa oli tärkeää pitää huolta siitä, että miehistö pääsee purkamaan itseään ja pitämään ajatuksensa jossain muualla, kuin toisen ärsyttävässä naamassa. Lüth soitatti paljon musiikkia laivassaan. Myös ihan huvikseen, mutta erityisesti juhlallisissa tilaisuuksissa satamasta partiolle lähtiessä ja saapuessa takaisin. Tämän lisäksi hän monen kuukauden reissuillaan salli miehistön kuunnella myös Puolueen kieltämää jatsia muka huomaamatta sitä. Kyseinen musiikkilaji oli nimittäin julistettu 'juutalaiseksi' ja rehellisyyden nimissä näinhän se olikin! Ja sen lisäksi vielä neekerinmustaa!

Pitkän rönsyilyn päälle palataan kirjoituksen alussa olevaan kappaleeseen, joka aivan varmasti soi myös Lüthin vedenalaisissa aluksissa silloin kun ei oltu hiirenhiljaa kaikuluotauksen ja syvyyspommituksen kohteena.

Lili Marleen levytettiin vuonna 1939 kabareelaulajana kunnostautuneen Lale Andersenin toimesta. Itse kappaleen runo syntyi jo ensimmäisen maailmansodan aikana kirjailija Hans Leipin toimesta, joka yhdisteli kotikaipuuseensa tyttöystävänsä ja toisen mimmin nimet. Sävelmä taas oli Norbert Schultzen käsialaa, joka oli liittynyt käytännön syistä Puolueen jäseneksi, joutuen kirjoittamaan myös tökeröjä propaganda-lauluja, kuten 'Panssariarmeija-liedi' yms.

Kappale ei ollut aluksi erityinen menestys, mutta Saksan miehitettyä Jugoslavian kesällä 1941 sitä ruvettiin soittamaan Belgradin radioasemalla, josta sitä kuulivat sekä akselivaltojen, että liittoutuneiden sotilaat (etupäässä englantilainen Kahdeksas armeija) Balkanin ja Välimeren alueella. Muutama sata kappaletta myynyt single nousi sotilaiden suosikiksi kummallakin puolella rintamaa. Vahingossa, sillä sitä pyöritettiin suurrotaatiossa lähinnä siitä syystä, ettei asemalla ollut tarpeeksi muita levyjä. Brittien saksankielen taidosta ei ole selvyyttä, mutta kappaleen koti/tyttöikäväiset sanat upposivat samaan melankoliseen kotikaipuun maastoon, kuin amerikkalaisten 'Over the Rainbow' tai brittien 'We'll Meet Again'. Kappale oli myös kansallisankari kenraali Erwin Rommelin suosiossa.

Propagandaministeri Joseph Göebbels ei pitänyt kappaleesta ja julisti sen soiton pannaan, mutta tuhansien rintamalta tulvineiden kirjeiden jälkeen hän osoitti, ettei ollut tunnevikaisuuden ohella kuitenkaan hölmö. Kappale sai jatkaa soimista, jos se kerran piti sotilaat ja siviilit tyytyväisinä. Lili Marleen julistettiin kello 21:55 tunnukseksi ja soitettiin päivittäin kyseisen kellonajan äänimerkkinä sodan loppuun asti. Vuonna 1942 laulajatar pistettiin levyttämään myös englanninkielinen versio kappaleesta. Samalta vuodelta on tiettävästi suomennos 'Liisa pien'.

Kuten useimmat tietävät, tässä välissä Saksan sotaonni kääntyi ja maa hävisi sodan, syösten valtion ensin tuleen ja sen jälkeen monen kymmenen vuoden miehitykseen.

Schlagerin esittäjä Lana Andersen meni sodan jälkeen naimisiin sveitsiläisen säveltäjän kanssa ja katosi pitkäksi aikaa radioaalloilta. Vuonna 1952 hän palasi listoille menestyksekkäällä itse sanoittamallaan kappaleella ja osallistui vuoden 1961 Eurovisionin laulukilpailuun Länsi-Saksan edustajana. Andersen kuoli 1972 ja kappaleen säveltäjä Schultze kymmenisen vuotta sitten 2002.

Sepi Kuu - Rannan usvasssa 1980

Sepi Kuun ainokainen (?) on todellinen obskuuri julkaisu suomalaisen populaarimusiikin historiassa. Itse artistista ei löydy juuri mitään tietoa ja levynkin julkaisi Heliander Production, Jorma Helianderin levy-yhtiö, joka julkaisi samana vuonna muunmuassa turkulaista rokkabillyä.

Tämänkaltainen itsensä toteuttaminen suoritettiin vuonna 1980 yleensä jo uuden aallon muodossa. Rannan usvassa onkin outo reliikki, kuulostaen tuolloin pahasti epämuodikkaalta HÄMYMUSALTA. Kuulostaen? Levyhän on täyttä hämymusaa alusta loppuun. Onko se hyvää sellaista, en ole vielä pystynyt päättämään.

Sepi Kuun (joka todennäköisesti on vastuussa koko levyn musisoinnista) puhelaulu muistuttaa hivenen Pekka Strengin demolauluja, eikä monen biisinkään kohdalla asia ole toisin. Nenään tulvahtaa Magneettimiehen kuoleman savuinen haju vähän köpöistä pseudo-intialaissoundia myöten. Levyn 'kuka minä olen' tekstit ovat taiteilija Mikko Tolan käsialaa.

Kokonaan Sepi Kuun ohitse ei uusi aaltokaan mennyt, vaan kyllä sieltä niitäkin vaikuttteita tunnistaa. Netissä Rannan usvassa on verrattu myös ranskalaiseen Catherine Ribeiro + Alpesiin, jonka kaikuja on levyn mantramaisissa soitintaustoissa ja aavemaisissa koskettimissa. Levy on outo sekoitus paskaa peräkamarin hämyilyä ja toisaalta taas todella uljasta tavaraa, josta en ole päässyt vielä selvyyteen, onko tämä mätämuna vai sellainen kosminen muna.

Ted Taylor (Love Is Like A) Ramblin' Rose 1965

Onhan se MC5:sen versio kova, mutta niin on tämäkin!