Iggy Pop muuttui kulttihahmoksi jo 70-luvun lopussa punk-liikkeen julistaessa hänet "isoisäksi", joka soitti samaa konsailematonta ja raakaa musiikkia jo "kauan ennen", kuin punk syntyi.
Isoisä oli samanikäinen, kuin muutamakin ykkös- ja kakkosdivarin punk-hahmo, punk syntyi ehkä jo huimat kymmenen vuotta aiemmin 60-luvulla Amerikan autotalleissa, mutta viitta oli aseteltu hartioille. Iggyn erotti toki esimerkiksi pari vuotta vanhemmasta Charlie Harperista se, että hänellä oli jo vuonna 1978 miltei kymmenen vuoden levytysura takanaan ja myös vaihteleva kataloogi bootlegeista Bowien auttamiin klassikkolevyihin.
Bowie. Siinä se kirosana, joka tahrasi ja "vesitti" Iggyn mainetta raa'an rock'n rollin esittäjänä. Artisti esitteli (aina olemassa ollutta) taiteellisempaa puolta englantilaisen avustuksella ja ehkä ohjauksellakin. Siitä huolimatta 'Idiot' ja 'Lust for Life' ovat aikaa kestäneitä klassikkoja, joita ei voi sivuuttaa. Silti sössötys Bowien "pilaavasta vaikutuksesta" kiersi omassakin kaveripiirissä ja homman kornius kulminoituu tähän Raw Power-levyyn, jonka jatkumona vuonna 97 julkaistiin viimein Iggyn oma miksaus albumista.
Raw Power oli albumi jonka ilmestyminen mahdollistui oikeastaan Bowien ansiosta. Hän fanitti Iggyä ja Stoogesia, ehkä kopioi hahmoa omalle lavalleenkin, mutta myyvänä artistina sai puhuttua jo hajonneen Stoogesin levyttämään uudella sopimuksella ja itsensä tuottajan pallille. Stooges Mk.3 piti Iggyn lisäksi sisällään kitaristi James Williamsonin, joka kirjoitti biisit yhdessä Iggyn kanssa. Koska sopivaa soittajaa ei sessioihin löytynyt, kaksikko pyysi entistä pääkitaristi Ron Ashetonia bassoon. Kannut hoiteli Scott Asheton. Veljeksethän ovat nyt haudassa. Levy äänitettiin Lontoossa, vaikka se haisee tylylle New Yorkille, Losille ja Amerikalle. Toisena tuottajana istui Iggy.
Sitten se miksaus. Uudelleenmiksauksessa tuli vastaan perustavanlaatuisia ongelmia: basso oli esimerkiksi mergetty rytmiraidalle, tasot olivat alhaisia ja niin edelleen. Iggy nosteli laulua, kitaroita ja vähän kaikkea ylöspäin sekä otti mukaan kitararaitoja, jotka oli alunperin jätetty pois. Poppia oli harmittanut erityisesti vuoden 1989 cd-uudelleenjulkaisun soundi. Kitaroista otettiin myös suurin osa efekteistä pois ja jäljelle jäänyt soundi on kulmikas.
Yhtye ei aikanaan ollut kovin tyytyväinen Bowien miksaukseen albumista, mutta Iggyn version tullessa ulos sekä Ron Asheton, että James Williamson joutuivat myöntämään sen olevan parempi. Popin versiossa vähän kaikkea on vain nosteltu ylöspäin ja volaa lisätty, mutta Bowien visionäärinen, vahvoilla kontrasteilla pelaava miksaus oli kadonnut. Saa toki sössöttää mitä tahansa, mutta jokainen kenelle levy niin sanotusti putoaa tietää, miten tärkeä elementti heti levyn alussa LIIAN KOVAA tuleva leadikitara on esimerkiksi avausbiisi 'Search & Deastroyssa'. Tai oikeastaan syy miksi rupesi diggailemaan levystä. Eikä sovi unohtaa, että Iggy istui siinä Bowien vieressä ja allekirjoitti sinä hetkenä kaikki näkemykset. Levyn kaupallisen menestyksen suhteen yhtyeellä oli varmasti suuria odotuksia, jotka eivät realisoituneetkaan ja tästä syystä kaunalastia lykättiin Bowien niskaan. Tosiasia kuitenkin on, että hänen miksaus on ärhäkämpi ja rajumpi. Ehkä niin raju, että siitä syystä levy ei matkannut olohuoneisiin tai listoille, mutta mistään nössöilystä siinä on turha syyttää.
Iggyn miksaus albumista on siihen ladatuista odotuksista ja pettymyksistä huolimatta ihan mukava kuriositeetti ja fanithan tämän toki omistavat. Ensikertalaiselle suosittelen suoraan sitä alkuperäistä Bowie-versiota. Omani löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistiin myös tuplalevy, jolta löytyvät molemmat mixit. Rohkeimmille suosittelen toki englantilaisen Holy McGrailin tekemää uusio/re-mix versiota Raw Power Suite, jos jostain löytää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti