Roxy Music - For Your Pleasure 1973

Kesällä Suomeen vierailemaan tuleva Roxy Music/Bryan Ferry ja vuoden vaihteessa edesmennyt David Bowie olivat artisteja, jotka loppujen lopuksi vaikuttivat varmaan eniten brittiläisen taiteellisemman punkin ja uuden aallon äänikieleen. Levyhyllyssä on pyörinyt kasoittain yhtyeitä, jotka palvoivat avoimesti 70-80-luvun vaihteessa Roxy Musicia; viimeisimpänä Simple Minds ja Ultravoxx uransa alussa, ennenkuin löysivät oman äänensä.

Tämän kakkoslevyn kannessa ollut Amanda Lear taas oli levyhyllyssä oman diskouransa takia. Roxy Music aikaansa kommentoinut "en soittanut ainuttakaan kosketinmelodiaa" Brian Eno taas linkittyi 70-luvun lopussa David Bowieen, jonka Berliini-trilogiaa ilman 80-luvun taitteen musiikki olisi kuulostanut kovin toisenlaiselta.

Vuonna 1982 ilmestynyt Avalon on edelleen Roxy Musicin viimeinen studiolevy, enkä tiedä onko tähän tulossa muutosta. Yhtye muuttui alun jälkeen hyvin vahvasti Bryan Ferryn persoonallisuuden näyttämöksi, mutta hämmentävästi taas debyytin ja kakkoslevyn jälkeen muutkin yhtyeen jäsenet tulivat mukaan laulunkirjoittajiksi, ensilevyjen ollessa täysin Ferryn käsialaa. Tämä siis koskee biisinkirjoitusta; ekat levythän nojaavat vahvasti kitaristi Phil Manzaneran, puhaltaja Andy MacKayn ja tietysti Brian Enon luomaan äänimaisemaan, jossa sekoittuvat glam, art rock, elektroninen väpätys ja Ferryn pompöösi ylidramatisoitu tulkinta. Basisti vaihtui ensilevyn jälkeen, eikä Roxy Musicin bassonsoittaja ole ollut myöhemminkään mikään vakituinen virka.

Ensilevyt vetäistiin narulle todella nopeasti; debyytti viikossa ja For Your Pleasure kuukaudessa, jonka jälkeen se heivattiin ulos maaliskuussa 1973. Levyä avitti avausbiisistä lohkaistu single 'Do the Strand', sekä sitä ennen julkaistu erillinen 'Pyjamarama', joista tuli hittejä ja albumi nousi brittien listasijalle #4. Avausbiisi on glam-ajan Roxya tiivimmillään. Ykköspuolen tunnelma on tiivis ja sen lopettava 'In Every Dream Home a Heartache' tiivistää draaman huippuunsa loppuen räjähtävästi hivenen Stoogesin 'Ann'-biisin kaltaisesti, tosin glam-proge viballa.
Kakkospuolesta miltei puolet täyttävä 'Bogus Man' lönkyttelee oudosti eteenpäin säilyttäen aavemaisen intensiteettinsä loppuun asti. 'Grey Lagoons' päästää taas ilmaa sisään huoneeseen ja levyn päättävä nimibiisi on yllättävän vähän kuultu, taas aavemainen heiluvan nauhakaiun saturoima kohtalokas tunnelmapläjäys. Ferryn vokaalit ovat aivan pinnassa, samoin fillejä takovat rummut, mutta muuten Ferryn ja MacKayn koskettimet ja Manzaneran kitarat nousevat vain ajoittain ylös.

For Your Pleasuren kappaleet ovat kuunteluhetkellä oudon tarttuvia, mutta haihtuvat kuuntelun jälkeen savuna ilmaan. Do the Strandia lukuunottamatta levyllä ei ole varsinaisesti kertosäkeitä niiden ahtaassa merkityksessä. Heittämällä top-5:ssa 70-luvun glam-levyistä.