Kuukauden alussa kirjoittelin Grateful Deadin 'Workinman's Dead' levystä ja sen kantrirokin yhteydessä mainitsin nimen Gram Parsons. Hänen ystäviensä suorittama Parsonsin testamentin tahtoa kunnioittanut tapahtumasarja ruumiinryöstöineen ja polttohautausyrityksineen Joshua Treen autiomaassa on tapahtumana yksi rockin hämärimpiä episodeja. Eikä miehen maan päällinen polkukaan ollut mikään tavanomaisin.Äärimmäisen rikkaaseen, mutta rikkinäiseen itärannikon perheeseen syntynyt Parsons muutti Kaliforniaan ja liittyi alkuvuonna 1968 suosittuun The Byrds-yhtyeeseen. Vain noin puolen vuoden ajan yhtyeen riveissä ollut Parsons vaikutti kuitenkin rajusti yhtyeen musiikilliseen suuntaa ja oli päävastuussa ensimmäisestä psykedeliaa ja kantria yhdistelleestä levystä 'Sweetheart of the Rodeo:sta'. Levy floppasi myynnillisesti ja Gram sai kenkää ollessaan suostumatta lähtemään kiertueelle rotuerottelua harjoittavaan Etelä-Afrikkaan. Todellinen syy tuohon aikaan Englannissa oleskelleelle Parsonsille lieni kuitenkin tutustuminen ja tiivis hengailu The Rolling Stones-yhtyeen kanssa, joka onkin sitten taas toinen tarina.
Chris Hillman, joka oli yhdessä Roger McGuinnin antanut kenkää Parsonsille lähti saman vuoden lopussa itsekin yhtyeestä ja otti taas yhteyttä Parsonsiin. Miehet perustivat The Flying Burrito Brothersin, joka omi kantrimusiikin lisäksi tyylisuunnan korean pukeutumisen, lisäten siihen paljetteja ja kimalteita. Apua saatiin yhtyeen ympärillä pyörineiltä Kalifornian bändäri-kuningattarilta. Bändi oli skenessä kuuminta hottia, mutta taloudellinen menestys jäi sitten seuraajille. The Gilded Palace of Sin nousi vaatimattomalle listasijalle #164.
Sweetheartin ja The Gilded Palace of Sin:in julkaisujen välillä kului aikaa vain alle puoli vuotta. Yhtye otti nimensä Parsonsin kanssa samaan aikaan itärannikolla toimineelta, mutta levyttämättömältä yhtyeeltä. Levyttämään lähdettiin Hillmanin ja Parsonin lisäksi basisti Chris Ethridgen kanssa. Rumpalia yhtyeellä ei ollut, vaan levyllä soittelee neljä eri ukkoa. Tärkein mauste oli kuitenkin pedal-steeliä tyylikkäästi ja yllättävästi soittava "Sneaky" Pete Kleinow, jonka kuljetukset ja välillä särötetty liukukitara antavat oikeutta Parsonsin lanseeraamalle termille "American Cosmic Music", eli psykedeelisten vaikutteiden yhdistämiselle kantriin ja folkkiin.
Burrito Brothersien debyytti on itse asiassa taas malliesimerkki omista kuuntelutottumuksista, jotka muuttuvat, tai lavenevat ikää myöten. CD on lojunut hyllyssä kymmenisen vuotta silloin tällöin kuunneltuna. Minään sysipaskana en levyä missään vaiheessa pitänyt, mutten kyllä hirveästi innostunutkaan. Myös "kosmiset vaikutteet" ihmetyttivät, tai siis hämyilyn puute. Mutta se onkin ympätty tähän pakettiin tyylikkäästi ja pienin maustein. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että on itse tullut tässä vuoden parin aikana soitettua kantria ja lap-steeliä. Näinhän se maailma pyörii..
Levyn avaava 'Christine's Tune' on tyylipuhdas up-beat kantri Kleinowin laulavan steel-kitaran kanssa. Noin minuutin kohdalla pärähtää kissalautaan hetkeksi fuzz-särö ja sama toistetaan vähän myöhemmin laulajien varoitellessa kyseisestä mimmistä, joka on itse paholainen naisen vaatteissa. Loppu menee taas steel-säröillä. Seuraavan biisin jälkeen tulee pari coveria, jotka oli paria vuotta aiemmin olleet hittejä Aretha Franklinin ja James Carrin laulamia. Brothers sekoitteli siis tässäkin tyylejä keskenään, eli soul-lauluja kantriksi. Levy matkailee pedal-steelin säestämänä loppuun saakka, jolloin viimeisenä biisinä tuleva 'Hippie Boy' on tyylillisesti oikeastaan levyn ainoa kupru. Koko ajan ollaan oikeastaan aika perinteisen kantrin äärellä, jota maustetaan välillä kertosäkeessä fuzz-kitaralla. Mitään jami-meininkiä ei myöskään ole, vaan kappaleet nakutetaan alusta loppuun, kuin baarin nurkassa. Välillä tulee hieno bridge, tai muu vähäeleinen sovituskikka.
Niinhän siinä sitten kävi, että 1969 The Gilded Palace of Sin oli liian kantria soitettavaksi rokkiasemilla ja liian rokkia soitettavaksi kantriasemilla. Seuraava levy 'Burrito Deluxe' oli askel enemmän kohti rokkia, mutta sama juttu. Gram Parsons jätti yhtyeen sen jälkeen ja Hillman jäi itse kannattelemaan bändiä. Parsonsin myöhemmistä vaiheista on kirjoitettu täälläkin Rockin apumiehissä. Pitkää saagaa siitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli Joshua Treessä olevassa motellissa viinan ja huumeiden yliannostukseen vain 26-vuotiaana vuonna 1973. Silloin jo Eaglesin kaltaiset toiset LA-kantrirockkarit nauttivat nousevasta suosiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti