Eeron elpee oli pitkään yksi niitä myyttisiä "kadonneita" suomalaisia albumeja, joista keräilijät maksoivat käytetyn auton arvoista hintaa. RCA Victorille vuonna 1970 levytettyä vinyyliä ei painettu todennäköisesti suurtakaan määrää. Levy sai tosin ensimmäisen uudelleenjulkaisun jo 1977, jolloin siitä tehtiin vinyyli- ja kasettiversiot nimellä 'Blues From the North'. Myyttisiin mittoihin kohonneet odotukset tyydytettiin uudestaan Warnerin toimesta 2013, julkaisuoikeuksien ajauduttua monessa muussakin tapauksessa alan tämän hetken monopoliyhtiölle. Viime vuonna Svart julkaisi levystä oman vinyylipainoksensa.Eeron elpee edustaa ajalleen harvinaista pitkäsoittoa: Raittinen sai levyttää täyspitkän itse haluamaansa musiikkia ja levyn nimestä huolimatta englanniksi. Tämä siis aikana, jolloin peruslevy-yhtiö valitsi itse artistilleen käännöskappaleet tyyliin ota tai jätä, taikka levyttämättä jää.
Levyn englanninkielisyys oli itse asiassa sellainen este, tai kynnys, mistä syystä tutustuminen uusintajulkaisuun jäi väliin. Raittisen aikana Tasavallan presidentti oli parhaassa iskussaan, mutta Eeron tankero ei korvaa miellytä ja säilyneisiin suomenkielisiin nauhoituksiin verrattuna poltteen eron huomaa heti. Niimpä onkin yllättävää, kuinka vähän häiritsevästi englanti soljuu tällä blues-standardeja ja aikansa uusiobluesejä säilöneellä levytyksellä. Raittinen sai levylleen aikansa kovimmat soittajat, kuten Eero Koivistoisen, Paroni Paakkunaisen, Pekka Sarmannon, Junnu Aaltosen jne. Levytys debyyttinsä tekee myös tuolloin hänen Poison-yhtyeessään soittanut Pekka Järvinen. Kun listaan lisätään vielä Junnu Aaltonen, Häkä Virtanen, Jukka Tolonen jne. niin on selvää miksi Raittisesta tuli muutamaa vuotta myöhemmin Tasavallan presidentin uusi laulaja. Hillel Tokazier vielä listaan, niin puolella kappaleista soittaa Raittisen Help-yhtye, joka ei ns. "omaa" levytystään tehnyt ikinä.
Musiikillisesti siis liikutaan sähköisessä, jazzilla höystetyssä bluesissa tyyliin B.B. King yms. Parilla biisillä Raittisen taustalla musisoi myös DDT. Ja homma toimii. Raittinen antaa myös virtuoositeettiselle bändilleen tilaa ja erityisesti sieltä nousee Jukka Tolosen kitara. Tässä kohdin oltiin jo menossa kohti "edistyvää ja kehittyvää musiikkia", joten proge-tyyliin välillä sooloillaan suhteellisen vapaasti. En tiedä onko tämä levy sen kaiken legendastatuksensa arvoinen, mutta oikein hyvä levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti