1980-luvun alussa perustettu teatteri/musiikkiryhmä Motelli Skronkle levytti 90-luvulla kolme levyä Sielun veljien Jukka Orman Seal on Velvet-levymerkille. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Hannu Raatikainen, Esko Varonen ja Markku Peltola. Mukaan tuli vielä Petteri Rajanti ja ryhmä sai paikallista ja "piirien" suosiota jo toimiessaan suhteellisen vapain käsin 80-luvun loppupuolella Kajaanin kaupunginteatterin suojissa.Jäsenistä Raatikainen oli ollut mukana jo 70-luvun poliittisessa laululiikkeessä Arkiviisu-yhtyeessä (mukana myös Mikko Perkoila ja Riitta "Hansu" Havukainen), joka tietyllä tapaa kuului ehkä yhtyeen debyytillä, yhdessä teatterin (Raatikainen oli Itä-Saksassa Brechtin teatterin opissa) ja tietyllä tapaa törkeän riisutun ja armottoman ugrilaisen toteutuksen kanssa. 80-luvun musiikki oli vielä vuoden 90 debyn aikoihin ollut juuri, joten musiikissa soi tavallaan myös aikansa punkin jälkeinen meno. Omalla tavallaan. En nyt sano, että tässä on samanlaisia kaikuja, kuin alkupään Killing Jokessa, mutta jotain sinne päin ja suomalaisittain.
Rajanti lähti 90-luvulla yhtyeestä ja porukka hajosi. Peltola teki oman uransa näyttelijänä, mutta yhtye ilmestyi uudelleen heränneenä Ektron julkaisujonoon jo 2000-luvun alkupuolella. En tiedä mitä niille nauhoituksille tapahtui, mutta Peltola itse julkaisi lafkalla kaksi mainiota instrumentaalilevyä. Sitten hän kuoli ja homma jäätyi taas. Skronkle aktivoitui kuitenkin uudelleen ja on keikkaillut verkkaiseen tahtiin.
Uutta levyä odoteltiin ja ääniteltiin pitkään ja itsekin kuulin levyltä löytyviä biisejä Jättömaa-festareiden keikalla. Vuodet ovat vierineet eteenpäin, mutta Skronklen musiikki kuulostaa edelleen uniikilta Skronklelta. Ugrilaista murinaa ja monotonista etenemistä, mutta toisaalta vuodet ovat poistaneet myös alkupään kuitenkin perimmäisen, vaikka oudossa kulmassa nojaamisen rockmusiikkiin ja tilalle on tullut jostain kansakunnan alitajunnasta ammennettu iskelmällisyys.
Levyn keskellä on muutama kevyempi instrumentaali, jotka tuovat mieleen teatterin. Toisaalta yhdella tomilla soitetut perkussiot, monotoniset kitarat, epä-ortodoksisesti soittettu basso ja avausbiisin huuliharppu ovat sitä jotain 20-luvun bluessia. Koko ajan ei ole varma, ollaanko tässä nyt parodian, komedian vai tragedian äärellä.
Jotenkin odotukset olivat niin korkealla, että levy kuulosti "keveytensä" takia aluksi vähän joltain muulta, kuin mitä oli odottanut. Mutta tässä kuuntelujen perään on joutunut muuttamaan mieltään ja jopa Nunnuka on alkanut maistumaan ("Miten te kehtaatte ja kyllähän te kehtaatte!"). Viimeksi mainittu biisi muuten kertoo, kuinka paljon Skronkle on vaikuttanut levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon Rätön kanssa tekemään musiikkiin. 'Pöllö' on upea biisi ja rämähdykseen päättyvä lopetusbiisi 'Riemuvoitto' tiputtaa esiripun alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti