Musiikin kulutuksen siirtyessä pääosin sähköiseen muotoon, suoratoistopalveluihin jne. tulee klassinen "levynkansi" katoamaan tai ainakin muuttamaan muotoaan johonkin toiseen suuntaan. Mielikuvillahan siinäkin markkinoidaan, mutta luotetaan staattisen kuvan voimaan. Scorpio Manin kansi kertookin aika tarkkaan levyjä pläräilleelle ja kuunnelleelle mitä sen sisällä saattaa olla.Ernie Hawksin 'Scorpio Man' pyörähti viime vuoden puolella parikin kertaa silmään, mutta itse levyä ei tullut tsekattua. Ja suurin syy miksi tämä tuli noukittua kirjaston uutuus-cd hyllystä on juuri levyn perinteitä kunnioittava tyylikäs kansikuva, joka houkuttelee, mutta asettaa myös kysymyksen, että mitäs mitäs?
Mikään pohjoisen intiaani Ernie Hawks ei kuvasta huolimatta ole, vaan salanimen takana on Erno Haukkala. Hän on pitkänlinjan puhaltaja, jonka olen itsekin nähnyt lavalla ainakin Paukkumaissin riveissä. Muita Haukkalan yhteyksiä ja yhtyeitä on levyllä säestävä pitkään toiminut Soul Investigators, Asan Jätkäjätkät. Soul Captain Band, Astro Can Caravan jne. Eli lähes kaikki ykkösrivin puhaltimia soittaneet orkesterit. Pääinstrumenttina on pasuuna, mutta soittaa myös tuubaa sekä tällä levyllä sooloinstrumenttina poikkihuilua.
Scorpio Manilla kappaleet on laitettu Haukkalan ja taustayhtyeen nimiin. Kappaleita on kahdeksan ja tyylilaji on 60-70-luvun taitteen psykedeelinen funk, joka on tuttu aikakautensa elokuvien ääniraidoilta ja takaa-ajokohtauksista. Musiikkimedioissa kyseltiin Haukkalan sooloinstrumentista ja sitä pidettiin "erikoisena" mustaan rytmimusiikkiin, mutta onhan poikkihuilu herranen aika soinut aikaisemminkin funk-musiikissa ja jopa kotoinen Loiron 4+20 pitää sisällään Veskun huiluilua soulahtavan jazzin päälle. Haukkalan alter ego Hawks nauttii myös siitä, että huilu ei ole hänen pääinstrumenttinsa ja samalla hän pystyy olla sen kanssa "vapaampi". Haukkala puhkuukin sielukkaasti, käyttää pedaaleja äänen muokkaukseen ja kävelee perinteisesti tällaisessa musiikissa usein kitaralle varatulle alueelle. Soul Investigators soittaa rouheasti ja levyn tuotanto on mallikasta; jouduin edellisen levyn jäljiltä laskemaan auton cd-soittimen volaa, koska musa tuli hyvin kovaa, puhtaasti ja bassovoittoisesti. Jo ekassa biisissä makeasti pörisevä kitara kertoo mitä korvakarkkia on tulossa.
Tunnustuksena on sanottava, että tällainen instrumentaali-funk on omassa kaveripiirissä ollut monella muulla lähempänä sydäntä kuin esim. itselläni joten levyn alussa olo oli tätä kautta vähän skeptinen. Tyylilajin suurin sudenkuoppa on omissa korvissani aika yksinkertainen; riffi ja juttu kun lähtee, niin se on usein hyvin tykki ja homma toimii, mutta biiseihin sävelletyt pakolliset "kertsit" tai vaihdot (että saadaan sama riffi taas sen jälkeen toimimaan) latistavat usein koko biisin. Scorpio Manin alussa tämä on kierretty hyvin tuomalla pääriffille harmoniateemoja, jotka tuovat sitä vaihtelua ajamatta lumeen jumiin tai metsään. Joka tapauksessa hikistä ja ärhäkkää funkkia, joka menee perinne- ja tyylitietoisuudessaan tyylilajin klassikoihin tässä maassa.
Levy ei ole pitkä ja tyylillinen "yhdenmukaisuus" aiheuttavat kuitenkin sen, että tämä pyörähtää aika nopeasti läpi ja en nyt sano, että toistaa itseään (mikä jossain saksalaisessa musiikissa katsotaan meriitiksi..), mutta aiheuttaa ettei tätä nyt yli viikkoa voi kuunnella putkeen. Levystä on käsittääkseni vinskaversiokin + sinkku, joten DJ:t ovat varmaan hamstranneet omansa, koska funk-diskoonhan nämä sopivat kuin... sinne tehtyinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti