Dingo-ilmiö osui oman lapsuuteni "tietoisiin vuosiin", eli aikaan jolloin olin vielä selkeästi lapsi, mutta kehittänyt jo omia mieltymyksiä jne.Radiosta vappuna 1985 kuultu Rio Ohoi kolahti johonkin niin kovasti, että ilmaisin toiveeni samassa kuussa olleille 10-vuotissynttäreille; Dingon Kerjäläisten valtakunta-äänite. Koska meillä ei ollut levysoitinta ainoa mahdollisuus oli c-kasetti ja tällaisen sainkin. En tosin mitään kaupasta ostettua, vaan viisi vuotta vanhempi isosiskoni äänitytti sellaisen kaverillaan, joka myös piirsi kassulle omat kannet.
Vuonna 1985 kolmasluokkalaisen pojan esiintyminen Dingo-fanina oli julkisesti mahdotonta. Niimpä suu oli pidettävä supussa ja nyökyteltävä mukana, kun luokassa lueteltiin hyväksyttyä lastenmusiikkia: Dio, Wasp, Kiss ja niin edelleen. Lastenmusaa nimenomaan sikäli, että kaikki tuon kaltaiset ns. heviyhtyeet soittivat pienen pintaraaputuksen alta aika puupäistä ja yksinkertaista ränttätänttää. Sillekin on myöhemmin löytynyt paikkansa, mutta rehellisyyden nimissä Neumannin pateettisromanttiset sanoitukset ja Dingon selkeästi uudelle aallolle ja romantiikalle velkaa ollut jälkisointi koskettivat sydäntä aidommin.
Musiikki ja ilmiöt olivat nopeita liikkeissään jo 80-luvulla. Lokakuussa 1986 Dingon ilmoittaessa hajoamisestaan ja Dingo Oy:n konkurssista omakin kiinnostukseni oli jo jossain muualla (siinä yhdessä äänitetyssä Dire Straitsin kasetissa...) ja koko episodi herätti lähinnä huvittuneisuutta. Pyhä klaani-levyltä en muista tuolloin kuulleeni yhtäkään biisiä.
Tapaus Neumann sai kaiken, mitä noilla eväillä Suomessa voi saada kahdessa vuodessa. Hänen uransa on ollut tämän jälkeen oikeastaan haahuilua ja itsensä etsimistä joka jatkuu edelleenkin mittarin näyttäessä jo kuuttakymppiä. Jos ajattelisi raadollisesti voisi sanoa, että Neumann julkaisi ainoat omat pätevät musiikkipätkänsä Dingon viimeisillä hetkillä (Albion) ja heti jälkiliukkailla S.E.X.-yhtyeensä kanssa. Kumpikaan pitkäsoitto ei ole täydellinen. Niiltä löytyy sekä omaperäistä musiikkia, että myös yhdentekevää tai jopa huonoa äänimateriaalia.
S.E.X.-yhtyeen nimi jäi omiinkin muistijälkiin, koska se mainittiin Nipan ja Pepen uutena yhtyeenä heti Dingon hajottua kaikissa medioissa. Yhtyeen audiota en kuitenkaan muista kuulleeni 80-luvulla, eikä varmaan moni muukaan, sillä yhtyeen parit sinkkubiisit eivät saaneet Dingomaista massasoittoa. En ollut tähän päivään asti edes tietoinen yhtyeeltä julkaistusta täyspitkästä, koska albumin ilmestyessä bändi oli jo hajonnut ja Dingo-johdannainen levy-yhtiö Bang Trax pisti levyn pihalle yrittäen saada edes jotain äänityskuluista katettua. Levy myi jälki-Dingomaisesti ainoastaan muutaman tuhannen kappaleen verran. Hajoamisen syitä ei tarvitse arvailla ja jo levyn koko kansi ja nimihirviö antaa osviittaa päämäärättömyydestä, jossa Neumann tuohon aikaan oli.
Musiikillisesti S.E.X. yritti astua siihen suuntaan, johon Dingosta oli yritettävä; kärjistäen levyn parhaat kappaleet ovat folk-pohjaisia popkappaleita, huonoimmat taas hardrockkia, jotka yrittävät olla edeltäjäbändiään rajumpia. Rokkauskappaleissa on toki pari poikkeusta tähän sääntöön, mutta tältä se nyt vain tuntuu. Promokuvatkin otettiin prätkien selässä hapsutakit viuhuen ja kuuleman mukaan livesetissä oli coverina muun muassa Zeppelinin 'Livin Lovin Maidia'.
Levyllä on myös post-Dingo Neumannille ominainen piirre, eli iskevä hittikappale puuttuu, vaikka sanoituksissa pysytellään vielä hähmäisen romanttisella linjalla. Eihän noissa lyriikoissa mitään suurta viisautta ole, mutta ei myöskään vielä myöhempää myötähäpeää. Yhden kappaleista laulaa Pepe, joka soittaa myös levyn kitarat yllättävän notkeasti. Rummuissa istui hänen veljensä Jippo Laaksonen, joka oli ollut mukana jo M.A.C.-yhtyeessä. Bassossa oli ex-Hassisen kone ja jo tuolloin pitkän linjan sessiomies Jussi Kinnunen.
Levyltä nousee keskinkertaisen kaman yli jousisynalla avaava herkkä kakkoskappale 'Onnelliset', joka voisi olla Dingo-levyn välibiisi. Pepen laulama kolmoskappale 'Vierivä kivi' lainaa säkeistössään vähän eräästä 60-luvun biisistä, mutta ihan jebou. 'Punaiset huoneet' on ehkä lähellä köyhän miehen Stingiä Neumann-kertosäkeellä, mutta puolen lopettava 'Köyhien raketti' isoine Springsteen-syntikoineen on ihan jännä ja "tiedostava" sanoitus pyöräyttää kuuntelijan silmät ja aivot solmuun, mutta kyllähän tässä on hienosti kaikki Nipan sanoituskliseet upeasti samassa paketissa.
Kakkospuolen intiaaniromanttinen 'Kanada' on aivan hirvittävä tekele, mutta sitä seuraava Neumannin palvoman The Queen-yhtyeen hardrockkia tai Zepukkaa muistuttava 'Merimiehen Blues' on pätevä poikkeus levyn muuhun kovaan rokkiin. Tämän jälkeen valopilkku kohdataankin vasta lopetusbiisi 'Kakaroissa', joissa Nipan nonsense sanoitus saa taakseen utuisen kauniin kaiutetun folkin upean steelkitaran kera.
Olen useasti ajatellut, että toisen pori-ikonin Yö-yhtyeen kolmesta ensimmäisesti levystä saisi koostettua yhden pätevän täyspitkän. Neumannille tällainen saataisiin ehkä yhdistämällä Albionin ja S.E.X. täyspitkän parhaat palat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti