Lisää kirjastolöytöjä.Kamasi Washington on artisti, jonka kuva on pyörinyt viime vuosina erinäisissä musiikkilehdissä. Siis niissä vielä ilmestyvissä ja suhteellisen laadukkaissa sellaisissa. Tutustuminen on kuitenkin syystä tai toisesta jäänyt koko ajan väliin, mutta nyt tämä kirjastosta löytynyt tuplalevy (tai oikeastaan mukana olevan Choice EP:n kanssa triplalevy) korjasi puutteen.
Washington on siis Pitchforkeissa ja muissa medioissa suitsutusta saanut, kesäisillä laatufestareilla esiintyvä artisti, joka on hivenen yllättäen syntynyt 80-luvun puolella. Ulkonäkö siis pettää, eikä kyseessä ole 60-70-luvun tyyliin jo kypsään ikään päässyt fuusioiva jazz-mies. Washington syntyi 1981 Losissa ja hänen vanhempansa ovat käsittääkseni joko musiikin tai soiton opettajia ja Kamali itse on opiskellut UCLA:ssa muun muassa etnomusiikkia. Orkesterinjohtaja soittaa itse tenori-saksofonia.
Levyn avaava kung-fu tunnarin uudelleenluenta "Fists of Fury" on aika viihteellinen, joskin tietysti funk, mutta ei lupaa levyltä vielä mitään suurempaa. Mukana on jo heti levyjen (Heaven ja Earth) läpi jatkuva suuri ihmiskuoro, joka tuo oman elokuvamaisen viihteellisyytensä. Sama kööri jatkaa tietenkin 60-70-luvun jazzteemoille kumartavalla 'Can You Hear Him'illä, joka fuusioi mennyttä ja nykypäivää, niinkuin oikeastaan koko levykolmikko. Mutta se tehdään niin tyylikkäästi, että kuoron huokaillessa ja sävelten kulkiessa alla sointuvaihtoineen Kamali töräyttää kappaleen loppuosassa hivenen särötettyä ja kaiutettu fonia niin, että pappailusta ei ole kyse. Räässä ja freessä käydään kuitenkin vain kastamassa pikkuvarvas, joten mitään Impulsen tai muitten aikalaisten vastaavaa haastavaa ja raastavaa vyörytystä ei tule kajareista.
Äänimaisemassa on nähty vaivaa ja mukana on pieniä visionäärisiä kikkoja, kuten jopa hivenen motorisessa 'Connection'-kappaleen syntetisoidussa, taikka ring modulaattorin läpi soitetussa komppikitarassa, joka nousee kappaleen lopussa sooloilemaan metallisen kilahtavilla soundeillaan. Välillä ei tiedä soundien puolelta, ollaanko 70- vai 10-luvulla, lukuunottamatta siis tiettyä viihteellisyyttä, jonka yli ei astuta missään vaiheessa liian pitkälle. Osassa kappaleissa lauletaan, mikä keventää musiikki- ja kappalemassaa.
Itse olen levykolmikosta mieltynyt ehkä eniten 'Earth' osioon, jonka avaa jousien keinuttama suureellinen 'The Space Travelers Lullaby', jonka teeman nyökkäyksen suunnan jokainen kokeellista jatsia joskus kuullut tietää. Kappale loppuu orkestraation poistuessa taustalla ja Kamalin soittaessa herkästi tenoriaan niin, että jokainen huulten puhalluskin kuuluu. Seuraava 'Vi Lua Vi Sol' ankkuroi perinteitä nykypäivään vocoderin/autotunen läpi laulettuna läskibasson kuljettaessa akustisen pianon ja rumpujen kanssa taustaa, puhaltimien ja syntikoiden vaeltaessa unisonon ja harmonioiden välillä. 'Journey' on uskonnollisen kuuloinen halleluja-lauluineen. Bändin pasunistin säveltämä 'The Psalminist' funkkaa kahden rumpalin tahdittamana ja levyn lopettava 'Show Us the Way' lipuu soinnuttelun ja kuoron viemänä kohti Kamalin kirkuvasti ja kirskuvasti soittamaa sooloa, jonka taakse purjehtii kuoro ja synteettiset jouset, päättyen suorastaan eeppisesti.
Levyn keskeltä löytyvä Choice EP on pitkälti samaa kamaa. Mukana on pari coveria, mutta mielenkiintoisin biisi puhallukseen ja sen ääneen luottava, rumpujen mielenkiintoisen kuvittavasti kuljettama 'Agents of the Multiuniverse'. Siihen päälle vielä ärähtelevästi funkkaava levynlopetus-cover 'Ooh Child'. Poikkeavuus kahteen muuhun levyyn on tältä levyltä puuttuva kuoroilu.
Niin. Jos Coltranet (sekä John, että Alice), Pharoah Sandersit, Sun Ra sekä David Axelrodin viihteellisyys ja siihen päälle vielä pseudo-uskonnollisuus maistuu, niin varmasti myös tämä levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti