Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.
Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.
Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.
Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.
Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.
Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.
Etenkin niissä instrumentaaleissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti