Amerikkalaisen Royal Trux-yhtyeen pistäytyminen suuryritys/levy-yhtiö Virginin kiinnityksenä on oma mielenkiintoinen kuriositeettinsa 90-luvulta.Nirvanan 'Nevermindin' lyödessä isosti läpi, jokainen levyfirma kiinnostui "alternativebändeistä" ja oli valmis suuriinkin rahallisiin satsauksiin löytääkseen seuraavan karhean miljoonamyyjän.
UG-skene itse eli vielä vahvasti 90-luvun alussa 80-lukulaisten ideaalien kirkkaudessa, bändien kiertäessä romukuntoisella pakettiautolla pieniä luolia ja levyttäen kädestä suuhun eläville pienlevy-yhtiöille - toisin kuin kokkelipöyhötukat ja muut teeskentelijät.
"Aito asia" oli homman nimi ja Virgin tarjosi 80-luvun lopusta toimineelle Royal Trux-kaksikolle oikeaa miljoonan dollarin ennakkoa kolmesta levystä. Ideana oli, että jos skenen vanhempi sankariporukka on rosterissa, se innostaa uusiakin löytöjä hakeutumaan juuri Virginin puheille.
Jennifer Herreran ja Neil Hagertyn muodostaman kaksikon jälkimmäinen jäsen oli ansainnut katu-uskottavuuskannuksensa 80-luvun Pussy Galore-yhtyeessä, jonka johtohahmona toimi Jon Spencer, jolla oli myös oma (ehkä näkyvämpi) annettavansa 90-luvun alternative-skenelle. Kaksikon aikaisemmilla levyillä oli ollut suorastaan metelin puolella oleva suunta, vaikka Drag Citylle julkaistulla Cats and Dogsilla oli jo jotain melodiantapaistakin. Lisäksi pariskunta oli tiedettävästi heroinisteja, mutta se toi varmaan oman uskottavuuslisänsä. Herrera/Hagerty osti ennakoilla talon Virginiasta (!), rakensi sen tiloihin oman studionsa ja legendan mukaan loppurahat sijoitettiin huumeisiin.
Apulaisten kanssa äänitetty 'Thank You' maistui entisille seuraajille, mutta sitä seurannut 'Sweet Sixteen' jakaa mielipiteitä.
Itse pidän levystä, ehkä sen helposti lähestyttävyyden takia. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi silti joka tytön ja pojan, tai unelmavävyn musiikkia. Royal Truxia ja Jon Spencer Blues Explosionia yhdistää, että ne esittävät ilmiselvästi jotain rokin ytimen tiivistynyttä muotoa, mutta BE:n ollessa enemmän kallellaan esimerkiksi rockabillyyn (toki mukana myös meteliä), Herrera/Hagerty olivat 90-luvun "glitter twins" ja Royal Truxin musiikissa on pohjalla Stonesmainen "epätäydellisyys" ja heilunta.
En tiedä oliko Sweet Sixteenin kohdalla jonkinlaisia levy-yhtiöpaineitakin, tai jopa oikeaa omakohtaista halua olla ulosanniltaan vähän enemmän "siistiytynyttä" ja normirakenteista, mutta tämä tuntuu monelle yhtyeen fanille olevan juuri liikaa. Mitäänhän tässä ei ole puleerattu liiaksi, homma huojuu edelleen jne. mutta "luonnosmaisuuden" sijaan tässä on myös monimutkaisempiakin kuljetuksia, aika hyvää soittoa ja... svengiä. Pikkuserkkuyhtye Blues Explosion kurkkailee ilmiselvästi lääkekaapista, välillä funkataan kuin James Gang konsanaan ja välillä ollaan taas kuin parhaimpien päivien Alice Cooper Band. Tämä kaikki tietysti hälläväliä tyylillä ja asenteella, missä ei ole niin nuukaa nuotin, tai iskun paikalla - kunhan se on oikeassa paikassa.
Tämä kaikki kansien sisään, missä kaupanhyllystä tuijottaa täyteen yrjötty WC-pönttö, kuvan suorastaan tunkiessa vatsahapon lemua sieraimien sisälle. Virgin ei ollut levyn sisältöönkään tyytyväinen. Ajat kulkivat taas eteenpäin ja yhtiö tarjoutui päästämään bändin sopimuksestaan ilman sitä kolmatta levyä, jolle äänitetty materiaali julkaistiin osittain seuraavalla, taas Drag Cityn kautta ulostetulla levyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti