Merriweather Post Pavilion oli ilmestyessään marylandilaisen/baltimorelaisen Animal Collectiven jo peräti kahdeksas albumi. Muistan törmänneeni näihin aikoihin yhtyeen nimeen hyvinkin useasti ja op-art kansi piirtyi myös pysyvästi silmien verkkokalvoille.En tiedä oliko syynä yhtyeen Pitchfork-lemmikkiys vai joku muu epärationaalinen asia, mutta Animal Collectiven musiikki jäi silti kuuntelematta, vaikka bändi nautti ehdotonta pillifarkku-skenen fanitusta; Post Pavilion julistettiin muun muassa 2000-luvun ehdottomaksi merkkiteokseksi ja niin edelleen.
CD on löytynyt hyllystä jo muutaman vuoden, mutta edelleenkin jostain syystä sen kuuntelu on jäänyt aika minimaaliseksi. Koska talvilomaviikolla oli tiedossa runsasta autoilua, kaivelin sen hyllystä ja levy on ollut tehokuuntelussa toista viikkoa.
Tavallaan tiedän mistä tämän kohdalla kiikastaa: lähdin Animal Collectiven kanssa niin sanotusti persaus edellä puuta, koska ihastuin muutama vuosi sitten yhtyeen jäsenen Panda Bearin soololevyyn 'Panda Bear Meets the Grim Reaperiin' ja se oli todellisessa tehopyörityksessä. Ja siinä oli pitkälti samoja elementtejä, mutta vielä pidemmälle vietynä, joten Merriweather Post Pavilion kuulostaa ehkä kohtuullisen paljon laimeammalta, kuin jos se olisi soinut innolla ja tuoreille korville vuonna 2009.
Albumi menestyi indie-julkaisuksi keskiarvoa huomattavasti paremmin, nousen Billboardin sijalle #13 ja myyden fyysisesti 200 000 kappaletta aikana, jolloin fyysisten levyjen myynti alkoi jo sukeltaa.
Levyn tuottajana toimi Ben H. Allen, jonka käsistä oli lähtöisin esimerkiksi Gnarls Barkleyn menestys. Tuottaja tunsi myös uuden hip hopin tekniset salat, vaikka olikin musiikin suhteen kaikkiruokainen, joten Animal Collective löi päät yhteen hyvinkin visionäärisesti. Nimittäin Post Pavilion ei kuulosta juuri lainkaan edellä mainituilta, vaikka levyn pääinstrumenttina toimivat samplerit. Laitteet joiden rajoitteet muodostivat 80-90-luvulla hip hopin esteettisen kielen, mutta 2000-luvulla olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että Animal Collective pystyi kasailemaan loputtoman määrän looppeja ja ääniä päällekkäin, luoden taas jotain ihan uutta.
Panda Bearin soolokama ei rehellisesti sanoen poikkea aivan valtavasti tästä levystä, mutta Merriweatherillä on sellainen kulma, että siinä on kyllä rytmiä, itseasiassa useitakin päällekkäin, mutta setämäisesti sanottuna "jumputus" puuttuu pohjalta, eli kaikki leijuvat toistensa päällä ilman raskasta ja sitovaa rytmipohjaa. Tähän päälle laulu-leijereitä, joiden stemmat muistuttavat useamminkin Beach Boyseja, kuten myös päälle miksatun kitaran puuttuminen lähes kokonaan. Makuuhuone-Pet Soundsia? Itse äänityksissäkin liikuttiin erikoisessa kulmassa yhtyeen soittaessa PA:n läpi periaatteessa livemeiningillä, josta sitten napattiin samplet taas äänitteseen. Levyn suurin ongelma on tavallaan, että melodiat ja niiden tapaiset ovat kuitenkin niin laveita, ettei tässä ole rantapoikien tyylistä sing-alongia tai selkeää God Only Knowsia. Toisaalta biisien hähmäisyys ja häilyvyys tuo niille uudelleenkuuntelukestoa, koska huolimatta suoranaisesta iskemättömyydestä, ne ovat silti melodisia ja kiehtovia.
Itse Merriweather Post Pavilion on ulkoilmakeikkapaikka Marylandissa, jossa on esiintynyt mm. Pink Floyd vuonna 1973 ja niin edelleen. Levyn julkaisun yhteydessä yhtye suunnitteli pitävänsä konsertin kyseisessä paikssa, mutta hanke kariutui, onnistuen vasta pari vuotta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti