Pink Floyd - Animals 1977

Tämä levy oli ensimmäisiä kokemuksia _toisenlaisesta_ musiikista (vuonna 1987). Taittokantinen vinyylialbumi oli lainassa sedältäni, eikä minulla ollut vertailukohtaa eikä aikaisempaa kokemusta oikein mistään. Klassisen sikakannen ja sisäkannen taidekuvien katselu kuunnellen musiikkia ja levyn kaukaista koiranhaukuntaa jätti nuoren pojan mieleen ikuisen muistijäljen. Sellaiseen kokemukseen ei CD-aikakaudella ikinä päästy.

Itse levyä voi sanoa viimeiseksi klassisen Floydin bändilevyksi. Vain yhdessä kappaleessa on krediiteissä Watersin lisäksi Gilmour, mutta bändi kyllä soittaa yhdessä suoraan ja hyvin. Seuraavalla The Wall:illa Watersin egotrippi oli jo lähtenyt käsistä ja bändin olemassa olon loppu oli vain ajan kysymys. Vaikka sillä onkin muutama hyvä biisi.
Animalsin kappaleet käsittelevät Watersille ominaisen kyynisesti eri ihmistyyppejä. Taustat ovat kuulaat ja kliiniset ja levy kuulostaa melkein yhdeltä ainoalta kappaleelta. Mutta tämä toimii.

Levyn kannet ovat oma tarinansa. Sika ja Battersean voimala kuvattiin eri päivinä, joten valotusten erilaisuus luo kansikuvalle oudon tunnelman. Itse sikahan pääsi karkuun ja sulki hetkeksi koko Lontoon lentoliikenteen. Nämä olivat Hipgnosisin viimeiset kannet Watersin ajan Floydille. Rogerin nimi oli unohtunut kansikuvakrediiteistä, kostoksi progressiivisen rockin Stalin ei tilannut heiltä enään mitään.

Relatively Clean Rivers - S/T 1975

Phil Pearlman on mainittu jo Electronic Hole:n yhteydessä. Relatively Clean Rivers on julkaistu niinkin myöhään, kuin 1975. Pearlmanille ja kumppaneille juuri nousevat punkit ja diskot sijaitsivat kuitenkin toisessa rinnakkaisuniversumissa.

Levyn soitto ja fiilis on vahvasti USA:n länsi-rannikon viimeisissä henkisavuissa. Akustinen laid-back soundi on sukua vuoden 1969 Grateful Deadille ja CSN&Y:lle. Silti kuulostamatta niiltä. Mukana on annos 13th Floor Elevatorsien Bull of the Woods:in epätodellista tunnelmaa. Jotain viimeistä ja katoavaa. Kuin iltaruskon hehku lämpimällä vuorenrinteellä.

Tässähän joutui nolon nostalgisiin tunnelmiin vuodesta, josta en voi muistaa mitään.. Palataan siis nykypäivään; Pearlmanin poika Adam (nyttemmin Adam Yahie Gadahn) on etsitty terrorismiyhteyksistään Al-Qaidan riveissä.

Magi - Win or Lose 1976

Taas yksi tuntemattomuuteen jäänyt hard-rock yhtye amerikasta. Indianalainen Magi julkaisi yhden kahdella kitaristilla operoidun korkeaoktaanisen levynsä ja katosi.

Tiukka kitarapari ja erään suositun maskiyhtyeen ensimmäisen rumpalin mieleen tuova kannuttaja toimii hyvin. Laulusuoritukset ovat astetta katu-uskottavampia ja kireä fuzz soi. Biiseissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta eron aikansa menestyneempiin bändeihin huomaa; yksikään kertosäe ei jää mieleen.

Kansikin on niin perseestä, ettei ihme että vaipuivat unholaan.

Lux Interior 1946 - 2009

Lux oli homman ytimessä.

Devo - Duty Now for the Future 1979

Devo oli itsellenikin tuttu vain hassuista musiikkivideoista ja urpoista keltaisista haalareista. Bändin historia alkaa jo vuodesta 1973, jolloin Mark Mothersbaugh liittyi yhtyeeseen Ohion Akronissa. Clevelandin/Ohion hiipuneen raskasteollisuuden 'Rust Belt-vyöhyke' (joka kyllä jatkuu monen osavaltion alueelle) tuntuu olleen koti monelle helvetin kovalle proto -ja jälkipunk bändille sekä artistille; Rocket From the Tombs, Dead Boys, Pere Ubu, Electric Eels, Lux Interior, Chrissie Hynde jne.

David Bowie ja Iggy Pop innostuivat yhtyeestä taidefilmifestivaalilla ja Bowie hankki yhtyeelle levytyssopimuksen. Lasin taakse saatiin ekalle levylle tuottajaksi Brian Eno.

Duty Now for the Future on yhtyeen kakkosalbumi, jolla näin jälkikäteen ajatellen yhtyeen saundi ja de-evoluutio syvenivät. Nykivä uuden aallon hard-rock yhdistettynä urpoihin syntikoihin. Tähän aikaan kitarat olivat vielä pääosassa. Levyn avaava 'Devo Corporate Anthem' fanfaareineen kunnioittaa Rollerball elokuvan dystopiaa ja samankaltaista kamaa tulee 'Triumph of the Will' kappaleessa. Muuten nytkytetään uutta-aaltoa. Nerokasta kamaa. Kraftwerk vs. MC5.

Pekka Streng - Unen maa 2009

Pekka Streng lienee tämän blogin vakituisille vieraille tuttu. Satunnaisille vieraille mainittakoon artistin levyttäneen 70-luvun alussa kuolemansairaana kaksi levyä Love-recordsille. Näistä jälkimmäinen 'Kesämaa' kuulostaa edelleen kaikin puolin upealta.

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan kuolleilta artisteilta on julkaistu kasa levyjä Beatlesistä alkaen. Pekka Strengin poika Joonia suostui julkaisemaan isänsä yksiraitanauhurille äänittämiä lauluja ja aihioita. Tuottajana on Jukka Hakoköngäs ja Olympia-orkesteri säestää. Olympia-orkesterista tuli mieleen, että pilaavatko kusisissa verkkareissa soittavat ammattimuusikot homman, mutta olihan kahdessa alkuperäisessäkin levytyksissä aika ammattitaitoiset orkesterit. Tasavallan presidentti ja Ahvenlahti & co. Uudet taustat ovat tehty ihan hyvällä maulla ja tuovat lihaa moneen biisiin. Osa biiseistä on tosin aika pitkälti pelkkiä fragmenttejä. Muutamina hetkinä tulee etäisesti mieleen Syd Barretin soololevyt, lähinnä päälleliimatun yhtyesoiton takia.

Ei tämä kahden edellisen tasolle tietenkään pääse, mutta on se silti Pekka Strengin levy.

David Bowie - Let's Dance 1983

Viisitoista vuotta sitten tuskin olisin voinut kuvitellakaan diggailevani tätä levyä. Let's Dance kiteyttää kasarisaundin ja on Bowien kaupallisin ja samalla menestynein levy. Se on myynyt tähän päivään mennessä törkeät yli 10 miljoonaa kappaletta.

Vanhempana turhat alapään shakrat ovat auenneet ja tätä diggailee nykyään kympillä. Bowien huippuhitit ja jääkylmät diskot toimivat meikäläiselle paremmin, kuin kerrostalon kokoiset kitarariffit ja marsilaiset bändit.

Bowiella oli taito juosta jokaisen uuden virtauksen perässä ja muokata siitä oman näköinen. Tämän taidon menetettyään äijästä tuli vähän tylsä, mutta esim. Earthling teki saman homman 90-luvulla. Silloin se kuulosti kyllä paskalta junkalta, mutta jälkiarvioinnissa sekin on osoittautunut ihan kelpo levyksi.

Virtanen - Uusi jääkausi uhkaa 1975

Virtanen-yhtyeen toisen ja samalla viimeisen levyn kannessa paljastetaan Velton ja Moog Konttisen Korkeajännitys-friikkiys. Kuten myös levynkansien sisällä.

Alan miehet diggaavat edeltäjä Hal00:ta, mutta itse en ole koskaan lämmennyt sille. Uusi jääkausi uhkaa sen sijaan kuulostaa saundillisesti todella muhevalta. Edesmennyt Janne Ödner (kuoli/hakattiin kuoliaaksi hämärissä olosuhteissa 1981) leipoi levylle todella mureat saundit.

Sanoituksissa vilahtaa silmien edestä alapään ja sosiaalipsykologian koko oppimäärä. Junttiälylliset tekstit yhdistettynä kumeaan kitarointiin toimii meikäläiselle kuin häkä. Rolls Royce on menevimpiä The Who:n hengessä tehtyjä kappaleita, mitä tässä maassa on ikinä levytetty. Virtanen-yhtyettä voisi luonnehtia hämypunk-bändiksi.

Veltto Virtasella on taipumusta ajautua konflikteihin yhteistyökumppaneidensa kanssa. Tämänkin levyn jälkeen loppubändi jatkoi ensin Kontra-Virtasena ja lopulta kohtalaisen menestyneenä Kontrana. Konttisen hauskoilla rock-käännöksillä.

Barney Bubbles

Levynkansia on sivuttu blogissa parikin kertaa, viimeksi Hipgnosisin ei aina niin upeita kansia. Britti Colin Furcher aka. Barney Bubbles oli mielenkiintoinen hahmo. Valmistuttuaan taidekoulusta hän työskenteli ensin typograafikon apulaisena ja sen jälkeen mainostoimistoissa. mm. Strongbow-siiderin jousimies-liikemerkki on hänen kädenjälkeään.

Samaan aikaan hän pyöri Lontoon underground-skenessä valomiehenä ja väänsi pienlehtiä. Kesällä 1968 hän lähti San Fransiscoon, ollen valomiehenä Avalon Ballroomissa. Palattuaan takaisin Englantiin hän ajautui Ladbroke Groven kuvioihin ja tekemään bändeille kansia. Zine-kuviot pysyivät myös mukana.

Frendz-lehden toimituksessa hengaili eräs paikallinen bändi, jonka kanssa Bubbles solmi erittäin läheiset suhteet. Hänestä tuli yhtyeen päätaiteilija, joka teki levynkansien lisäksi kaiken lavaa ja fanzinea myöten. Hänen pseudo-teutoninen tyylinsä tuli Hawkwindin tunnusmerkiksi ja loi pohjaa myös myöhemmälle metallilevyjen kansitaiteelle. Hawkwind oli onnekas saadessaan Bubblesin tyylisen taiteilijan antamaan konkreettisen ilmeen/kuvan heidän joskus päämäärättömälle musiikilleen.


Punkin ja uuden aallon noustessa Barney Bubbles oli yksi wanhan koulukunnan selviytyjistä. Hänet värvättiin Stiff-recordsille ja hän teki kansia ja videota useille tunnetuille uuden aallon bändeille; mm. Damned, Elvis Costello ja Ian Dury & the Blockheads. NME:n uusi logo oli hänen kädestään yms.

Barney Bubblesin työmetodeista liikkuu hurjia tarinoita. Yleistä oli, että työn sankari uppoutui kellariin viikkokausiksi vääntämään ympäripyöreitä päiviä. Hän oli myös sulkeutunut sekä ujo ja käytti koko uransa ajan vain kolmea valokuvaajaa.

Bubbles kärsi koko elämänsä biboläärisestä oireyhtymästä ja otti depression kourissa yllättäen oman henkensä lokakuussa 1983 .

Asa - Loppuasukas 2008

Avaimen 'Punainen tiili' sai tuntemaan lähinnä kiusaantuneisuutta. Yksi syy oli varmasti eräs nukkumalähiöstä kertova laulu, jonka todellisuutta en kohdannnut. Ehkä se oli fantasiaa? Se olisikin johdonmukaista, koska Asaksi nimensä muuttanut artisti on ottanut askeleen eteenpäin joka levyllä. Viimeisimmällä Loppuasukkaalla käsitellään yhteiskunnallisia ja ekologisia asioita fantasian ja realismin kiihkeällä yhdistelmällä.

Aiheet ovat vaikeita ja homman toteuttaminen ilman myötähäpeää kuunneltavaksi vaatii taitoa. Tästä levy palkittiinkin Teosto-palkinnolla. Hip-hoppia yhdistetään kansanmusiikkiin ja mustalaissoittoon. Asan sanoitukset ovat siitä erikoisia, että jätkää voi kutsua oikeasti lyyrikoksi. Levyn avaava Alkusoitto nostaa apokalyptisia visioita yhdistellen raamatun ja mainosten kielikuvia. Levyn päättävä Runoilijanarsissi osoittaa viimeistään lyriikan taidon.

Melkein tekisi mieli sanoa, että tämä on innovatiivisinta kamaa tästä maasta pitkään aikaan.

Bob Marley & the Wailers - Stir it Up

70-luvun alun Jamaikasta ilmestyi the Wailers. Sovinistisista teokraateista koostuva ryhmä valloitti sielukkaalla musiikillaan Englannin kautta koko maailman.

Nykyään törmää edelleen valitettavan useasti typerään dissaukseen Marleysta. Mies on liian suosittu true-miehille ja naisille? Vähän sama kuin väittäisi 70-luvun alun Stonesia paskaksi bändiksi. Sitähän se olikin, mutta soitti maailman parhaiten paskasti ja oli suosittu!

Katu-uskottavuuden perään piipittäjät voivat ihailla sekokonna Peter Toshin pipoa.

Pentagram - First Daze Here 2001

Pentagram oli amerikan ensimmäisiä doom-heavy-yhtyeitä. Bändi aloitti 70-luvun alussa ja First Daze Here on kokoelma äänityksiä ja demoja tuolta ajalta (1972-76). Yhtye julkaisi ensimmäisen oikean levynsä vasta 80-luvun taitteessa. Ja melkein kokonaan eri kokoonpanolla - tosin edelleen Bobby Liebling johdolla. Epäonninen levytysura on synnyttänyt joukon urbaanilegendoja; yhden mukaan itse Gene Simmons tykästyi bändiin ja olisi halunnut erään kappaleen Kissille. Bändin kieltäydyttyä hän vaikutti levytyssopimuksen hylkäämiseen. Tämä on kuitenkin puppua ja todetaan kokoelman jatko-osan First Daze Here Too levyn sisäpusseissa. (Kiss kyllä kävi tsekkaamassa bändin).

Laahaavaa ja uhkaavaa Black Sabbath soi vahvasti, mutta Pentagram oli juonut homman selkäydinpirtelöä ja teki homman jopa esikuvaansa paremmin. Stönerin Döömin tultua.. muotiin, sai Bobby Liebling piireiltä viimein tunnustusta tähän päivään asti jatkuneesta työstään. Kuulin muutaman vuoden takaista levyä, eikä se kalvennut yhtään nykyisten yrittäjien rinnalla.

Kaaos - Totaalinen kaaos 1982

Vuonna 1982 aloin harjoittelemaan jonotusta kellon soittaessa, syömään hiljaa ja niistämään räkää paitani hihaan virrenveisuu-aamunavauksessa. Tämä kaikki suoritettiin tietenkin suorassa rivissä.

Samaan aikaan suomi-HC legenda Kaaos levytti yhden "merkkiteoksistaan". Tyylilleen ja ajalle uskollisesti kyytiä saavat niin yhteiskunta/systeemi, kytät kuin ydinsota.

Propaganda records on uudelleen julkaissut levyn muutamalla lisäbiisillä ja Kuolleitten kukkien EP:llä. Sonic Youthin ollessa keikalla Tavastialla (1992?) Thurston Moore oli käynyt naapurikaupasta kyselemässä Kaaoksen ja Rattuksen levyjä. Tämä sinänsä turha anekdootti viittaa siihen, että esim. 'Goo'-levyllä omaan korvaani tinnittää näiden kahden bändin vaikutus.

Ron Asheton 1948-2009

Mikään ei ole ikuista :-(

Suomi Heavy Expo pt.3 : Mokoma - Takatalvi 2003

Mokoma yllätti tällä Kurimusta edeltävällä netti-sinkulla. Suomenkieli taipuu napakasti. Musiikillisesti kaikki turha skeida on siivottu pois.

Harmillisesti Kurimus itse levykokonaisuutena pitää sisällään liian monta keskitempoista 'apulanta-biisiä'.

Suomi Heavy Expo pt.2 : Sarcofagus - Cycle of Life 1980

Sarcofagus perustettiin 1977. Parin vuoden päästä aika oli kypsä levylle. Bändi aiheutti aikaisemmin kaveriporukassa naureskelua, mutta mistään Iron Crossista ei ole kyse. Nämä kaverit eivät nimittäin ole Turuust vaan Karnakista!.

Kornin egypti-teeman (kuinkakohan mones) ympärille tehty albumi on yllättävän sähäkkä pakkaus. Hannu Leidén (tuleva Havana Black) täyttää laulajan pallit hyvin, vaikkei kieukaan. Kuusniemi on yllättävä kitaristi. Sen minkä hän tämän genren teknisessä osaamisessa häviää, voittaa asenteella. Siitä saa hyvän näytön jo heti ensimmäisen biisin 'Subconscious Penetration' kohdalla. Uli Rothin aikaista Scorpionsia on kuunneltu. Eikä se ole tietenkään paha asia.

Poptorin uudelleenjulkaisu € 4,90. Käy poistamassa hyllystä.

Suomi Heavy Expo pt.1 : Charlies - Buttocks 1970

Mustien bändipaitojen uskollisten ostajien maassa on vaikea uskoa, että junttiylpeytemme heavy-musiikki olisi joskus ollut täällä harvinaisuus. Näin kuitenkin oli 70-luvun alussa, jolloin bändeistämme Charlies oli lähimpänä tuota maailmalla jo mainetta niittänyttä musiikkimuotoa. Led Zeppeliniä täällä meni, mutta esim. Black Sabbathia yllättävän vähän ja levymyynti oli pientä. Tämän päivän lippispäisen hevi-autistin on varmasti yhtä vaikeaa ymmärtää tätä, kuin sitäkään, että onhan sitä maailmassa muutakin musiikkia.

Charlies oli lahtelainen yhtye, jonka sointi kehittyi 70-luvun taitteessa enemmän Cream-rokin suuntaan. Bändin musiikkia kuultiin anarkismia yms. käsittelevässä kulttifilmissä 'Julisteiden liimaajat'. Buttocks oli yhtyeen musiikin toinen julkaisu. Levy alkaa raskaalla blues-riffittelyllä. Useissa biiseissä kitaraa tuplataan saksofonilla. Välillä hempeillään ja kitaristin fuzz-wah ei kalpene kansainvälisessäkään vertailussa. Ron Asheton tulee usein mieleen. Sen verran äkäisesti vetää. Mihinkään namedroppailuun ei Charliesin tapauksessa voi kuitenkaan mennä; sen verran omilla jaloilla seistään. Eikä vedetä edes tankeroa!

Charlies oli tyylissään siis yksinäinen yrittäjä. Jytää, progea, folkkia ja uutta aaltoa tuli, muttei heviä.

Levy on nauttinut kulttisuosiota (hämyjen, ei hevareiden keskuudessa) vuosien ajan tuolla maailmalla. Red Fox Records Saksasta on uudelleen painattanut sen.

Electronic Hole - S/T 1970

Maailma on täynnä hyviä levyjä, joita et ole kuullut. Tälläinen tuli vastikään vastaan. Electronic Holea ei aikanaan privaattipainosta lukuunottamatta julkaistu. Kiitos internet!

Phil Pearlman oli vastuussa 'Beat of the Earth' ja 'Relatively Clean River' levyistä, jotka kuulemma löytyivät uudelleen 80-luvun lopussa. Sinne tämänkin levyn tyyli viittaa; pistän vasemman pallini vetoa, että Sonic Boom ja Jason Pierce ovat kuunnelleet tätä. Sen verran paljon samaa dronea ja junnaava Velvettiä löytyy. Kuin valokopio keskivaiheen Spacemen 3:sta. Tai siis toisinpäin.

Anneli Saaristo - Näin jäätiin henkiin 1985

Anneli Saaristo on suomi-iskelmän naispuolinen Vesa-Matti Loiri. Enkä tarkoita mitään uunoiluja, vaan hän on esiintymis -ja levytysuralla tehnyt kunnianhimoisempaa tavaraa, kuin Mattiloiden laulava perhe. Myös ongelmat ja alamäet ovat tulleet Artistille tutuiksi.

Näin jäätiin henkiin tarjoaa rehevän laulajan karhean elämänmakuisia tulkintoja hänelle kirjoitetuista lauluista. Levyn lopettaa kolmikko argentiinalaisia tangoklassikkoja, joista kuuluisin on riipaiseva Alfonsiina ja meri. 80-lukulainen tuotanto vähän särähtää korvaan, muttei tuhoa sentään mitään. Olisi hienoa, jos Annelille saataisiin tehtyä vielä jossakin vaiheessa Tom Waits tyyliset taustat.

Vuosi 2008

Just kun edellisen oppi muistamaan, niin uusi luku ilmestyi taas. Vuoden lopussa kaiken maailman mediat ja lehdet listaavat vuoden parhaita. Itse en ole mikään ihan uusimman perässä, mutta on minullekin tullut vastaan juuri tänä vuonna tehtyjä hyviä juttuja:

Vuoden 2008 levyt:

Paavoharju : Laulu laakson kukista
Paavoharju on näistä uusista 'outsider folk plaa plaa' artisteista eniten miellyttävä. Onhan tämä jeesusbändi ja niin edelleen, mutta äänimaisema on hieno ja kappaleissa on jonkinnäköinen rakennekin piipityksen ja huhuilun sijaan.

Jex Thoth : S/T
DoomStoner-bändi amerikasta. Hieno naisvokalisti ja dramaattista musaa

Fleet Foxes : S/T
Jenkkibändi, mikä on jumahtanut 70-luvun alun Beach Boysiin ja CSN&Y:hyn. Komeat melodiat ja hienoa soittoa.

Cloudland Canyon : Lie in Light
Saksakaman kierrätystä amerikkalaisittain. Tyylikäs levy ja parhaat palat esikuviltaan.

Keikka:

Ehdottomasti Joensuu 1865 Tavastialla. Olin kuullut huhuja erinomaisuudesta ja hienosti toimi. Jännite ritisi ilmassa, esitys oli Sielukas ja vanhanaikaisesti Vaarallinen.

Uudelleenjulkaisu:

Dennis Wilson : Pacific Ocean Blue
'Kadotetun' Beach Boyn kadonnut levy. Kaiken sen odotuksen arvoinen.

Muita juttuja:

Muxtapen nousu ja tuho. Tolla oli ihan helvetin kiva tehdä 'kassuja' ja jakaa/tuputtaa suosikkejaan muille.

Ranskalainen 'electro' oli kiva löytö tästä uudemmasta kamasta. Vaikka siinä maassa tehdäänkin (tai ei edes tehdä) umpipaskaa rokkia, niillä on estetiikka hallussa tollasessa minimalistisemmassa kamassa.

Ja lopuksi Last.fm HOT-TURBO-KULTA-ELVIS-TOP20-lista vuodelta 2008. Mistä luonnollisesti puuttuu vinyylikama.