Noidankehä - 1987 EP (2013)

Tämä äänite liippaa sinänsä läheltä, koska tämä on oman kaverini ja samalla soittokaverini vanha bändi. Ja samoinen kaveri myös julkaisi juuri tämän. Tässä. Äsken. Kansissa on ehkä jonkin verran vielä omat sormetkin pelissä, mutta kansikuva on bändin edesmenneen laulajan käsialaa.

Punkki on siitä mielenkiintoinen musiikin ja harrastuksen muoto, että skenessä olevat ovat omien empiiristen tutkimusteni mukaan aika paljon normaaliväestöä korkeamman keräilyvietin omaavia. Ei ole mitenkään tavatonta, että hyllystä löytyy jo 80-luvulla sinne ilmestyneitä erinäisiä maakuntabändien demoja tai jos sellainen julkaistaan, niin heti löytyy ainakin parikymmentä ostohalukasta.

Kuopiolainen Noidankehä ei olemassaolonsa aikana julkaissut mitään virallista äänitettä, lukuunottamatta yhtä kappaletta (nimibiisi Noidankehä) kokoelma-EP:llä 'Suuren hiljaisuuden jälkeen'. Nyt Kuopiossa vuonna 1987 (ja sen mukaan nimetty) äänitetty neljän biisin demo on julkaistu DIY-hengessä kasettina.

Kassu sisältää siis neljä biisiä. Samat kummallakin puolella ja pituutta taitaa olla kymmenisen minuuttia. Tai vähän alle. Aloitusbiisi on hämäävästi nimetty samoin, kuin Pellen biisi eli 'Häpeän olla valkoinen'. Sitä seuraa bändin nimibiisi 'Noidankehä', jonka jälkeen tulee 'Syntynyt vihasta' ja demon päättää 'Tuomion portaat'. Homma on äänitetty huhtikuussa ja kahteen otteeseen marras- ja joulukuussa 1987, eli melkein vuoden kasikasi puolelle mennään.

Demo kertoo omalla tavallaan sen ensimmäisen hardcoren sielunmaisemasta ja musiikillisesta kehityksestä. Tuossa vaiheessahan tyylissa alkoi olla kova juttu se metalli ja sinne lipsuttiin enemmän ja enemmän. Noidankehä pysyy vielä punkin tai siis hooseen puolella, mutta onhan tämä aika metallista. Synkimpiä hevihetkiä on muutama mutta laulaja vetää kuitenkin aika perinteiseen räkänokkahoosee-tyyliin.
Kyllähän tämä on jo aika monimutkaista kamaa introineen ja muineen. Sieltä hevin kikka-arkusta vedetään myös monta juttua. Onneksi siinä hevanderissa on mukana aimo annos Amebixia, mikä kuuluu etenkin nimibiisissä. Rummut ja bändikaveri Timon basso moukaroivat jyhkeästi. Mieleen tulee ehkä myös loppuaikojen Riistetyt. Ja kuten demon biisimäärästä ja kestosta voi päätellä, temmot eivät ole hirveän nopeita. Soundit ovat selkeästi skenen yleistä demo-tasoa paremmat. Syynä tähän on varmaan se, että tämä äänitettiin tietääkseni kuopiolaisten hevareiden Tarotin studiolla.

Lyriikoissa vedetään sitä perinteistä uskonnon ja auktoriteettien vastaista linjaa. Ei mitään suurta runoutta, mutta juuri sitä mitä pitää. Laulaja Maken ulosanti ei ole kuitenkaan mitenkään hirveän mieleenjäävää, mikä on varmaan aina se ykkös- ja kakkosdivarin bändien ero. Metallisuudesta huolimatta bändiä ja tätä demoa kuuntelee yllättävän mielellään. Noidankehästä oli Timon kertomaa tarinaa Havana Bananas-zinessä. En nyt muista tarkempia historiikkeja, enkä bändin toiminnan pituutta. Laulaja on kuitenkin edesmennyt, eikä rumpaliin ole saatu yhteyttä. Demoa voi tilata ja tiedustella timo.kuvaja@gmail.com

Rockin apumiehet #28 - Larry Wallis

Larry Wallis (s.1949) ei ole viimeisiin vuosikymmeniin ollut millään lailla näkyvä hahmo, mutta voitaisiin sanoa, että hän oli yksi 70-luvun puurtajista ja puuhamiehistä, vaikka toimi vahvasti UG ja DIY kentän rajalla. Musiikkihommat jakaantuivat ensin Ladbroke Groven squatti touhuihin, mistä seurasikin sopiva jatkumo nousevan punkin pariin tuottajaksi.

Wallisin levytetty oma tuotanto on kuitenkin aika minimaalista, eikä miehen soittoa muutenkaan äänitelty, vaikka jäsenyyksiä piisasi myöhemmin (ja aikanaankin) tärkeissä ja isoissa yhtyeissä.

Wallisin ensimmäinen yhtye oli 60-luvun lopussa 'Entire Sioux Nation', joka hajosi 1969 ja muokkautui Pink Fairiesin ensimmäisestä versiosta pois potkitun Mick Farrenin (k. 2013) ja Steve Peregrin Tookin (ex-Tyrannosaurus Rex k. 1980) uudeksi yhtyeeksi nimeltä 'Shagrath'. Bändi oli alun perin akustinen ja käsittääkseni levytti demon, muttei muuta. Yhtye muodostui miehistön vaihdosten jälkeen vielä sähköiseksi versioksi ja esiintyi muun muassa vuoden 1970 'Phun City'n ilmaisfestivaaleilla. Shagrath kuitenkin lässähti ja tästä Wallis jatkoi matkaansa kohtuullisen menestyneeseen ex-Jethro Tull kitaristi Mick Abrahamsin 'Blodwyn Pig'iin, josta muodostui 'Lancaster'. Bändi kiersi 'Yes'in lämppärinä, mutta hajosi pian, eikä Wallis levyttänyt kummankaan yhtyeen kanssa.

Vuoden 1972 alussa hän liittyi 'UFO'on, mutta erosi yhtyeestä jo saman vuoden lokakuussa. Tälläkään kertaa ei legendabändin kelkassa tullut äänitettyä mitään virallista, mutta Youtubesta löytyy Länsi-Saksan televisiolle nauhoitettu studio-live. Samana vuonna äänitettiin rupiset demot taas Steve Peregrin Tookin kanssa. Tällä kertaa Tookin soolotuotantoa ja sessioissa oli mukana myös tiettävästi Syd Barrett. Tästä matka jatkui ja ympyrä sulkeutui Wallisin liittyessä Pink Fairiesin riveihin ja kirjoittaessa suurimman osan bändin ehkä parhaan ja 70-luvun viimeisen studiolevyn 'Kings in Oblivionin' materiaalista. Hän olisi halunnut ohjata yhtyettä freak-out jamittelusta tiukkaan kahden kitaran rokkiin, mutta bändi hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Pari vuotta myöhemmin 1975 bändi soitti silloisen viimeisen re-union konserttinsa Lontoon 'Roundhousessa', joka äänitettiin.

Tähän aikaan Wallis oli jo perustanut yhdessä toisen Ladbroken squattaaja/säätäjä Lemmy Kilminsterin kanssa Motörheadin. Vaikka bändistä tulikin myöhemmin ihan ässä ja legenda, yhtyeen alkuaika oli aikamoista rämpimistä musiikillisesti ja urallisesti. Bändi teki äänityksiä, jotka julkaistiin yhtyeen saatua vähän nimeä 1978 'On Parole' albumina. Muutenhan bändi taisi saada tuolloiselta levy-yhtiöltä ihan kenkää, ennenkuin mitään päästiin edes julkaisemaan. Postyymin levyn materiaalissa on sekä Lemmyn kirjoittamaa Hawkwindin, että Wallisin Pink Fairies kamaa Motörheadin soittamina versioina. Wallis halusi mukaan toisen kitaristin, mutta 'Fast Eddie' Clarkin tultua mukaan hän häipyi itse kuukauden kuluttua.

Kiirettä siis piisasi! Vuonna 1977 Wallis julkaisi oman soolosinkkunsa 'Police Car', jonka julkaisi Stiff-records ja siitä muodostui jonkinlainen kulttiklassikko. Pitkäsoittokin tehtii, mutta levy lepää käsittääkseni edelleen arkistojen hyllyllä. Ja mikäli 70-lukulainen namedroppaus ei vielä riitä, niin Wallis siirtyi kyseiselle levy-yhtiölle tuottajaksi ja vastasi 'The Advertsien' sinkkujen ja klassisen pitkäsoiton 'Crossing the Red Sea With The Adverts' tuotannosta. Muita punkki-tuotantoja olivat muun muassa 'The Members', 'The Subs', 'Wreckless Eric' ja Mick Farrenin pitkäsoitto 'Vampires Stole My Lunch Money'.

80-luvullakaan tahti ei hiljentynyt, vaan haudasta kaivettiin vanhoja bändejä Mick Farrenin 'Deviantseista' Pink Fairiesin uusintaan 1987. Wallis soitti livekeikkoja ex-MC5 Wayne Kramerin kanssa ja 90-luvulla teki biisejä silloin edelleen kiertäneelle ja kiertäneelle Dr. Feelgoodille. 2000-luvulla vuorossa oli taas Fairiesien uusi comeback-keikka, mutta Wallisin selkä hajosi ja sitä ei ole vieläkään soitettu.

Edeltävä rosteri näyttää, että Wallis on soittanut tajuttomassa määrää legenda-bändejä, mutta hankkeet ovat syystä tai toisesta ajautuneet lyhyiksi tai kaatuneet muuten vain. Syitä voi vain arvailla, mutta pieni kutku on, että syy voisi olla sama, kuin hänen vielä rikkoinaisemman 'uran' tehneellä ja nyt kesällä edesmenneellä ug-kaverilla Mick Farrenilla. Niin no, vuonna 2002 hän julkaisi ensimmäisen oman sooloalbuminsa 'Death In a Guitarnoonin'. Että se nyt ainakin on tullut viimein tehtyä.

Blitz - Time Bomb Early Singles And Demos Collection 2013

Blitz lyhyen alkuperäisen olemassa olonsa aikana (80-83) nautti suurta suosiota sekä skinheadien, että punkkarien parissa. Yhtyeen sinkut ja ensilevy 'Voice of the Generation' nousivat tuolloin tärkeän ja oikean brittien indie-listan kärkipäähän.

Toisella levyllä ½skini-½punkki-kokoonpano ajautui sisäisiin valtataisteluihin ja hajosi kahtia. Blitz-nimellä jatkanut orkesteri tekaisi 'Second Empire Justice' levyn, jossa rehellinen katu-punk/oi! vaihtui New Order/Joy Division menoksi (levyn, sekä myös Blitzin debyytin tuotti Chris Nagle, joka oli Martin Hannetin äänimies). Aiempi yleisö hylkäsi Blitzin, eikä uutta tullut tilalle. Tämä oli sen kertaisen Blitzin loppu, kunnes alkuperäinen kitaristi 'Nidge' kasasi oman versionsa bändistä 1988, joka levytti ja kiersi ympäri maailmaa. Nidge kuitenkin kuoli vuonna 2005 jäätyään auton alle kävellessään moottoritien viertä keikaltaan pois Teksasissa.

Debyytti 'Voice of the Generation' on tyylilajille epäominaisesti alusta loppuun kantava pitkäsoitto. Toki tälläinen kama toimi paremmin sinkuilla ja 'EP:llä, mutta kyseisen levyn nyt kuuntelee kivuttomasti alusta loppuun. Niimpä lähtökohtaisesti tälläinen sinkku ja demo-kokoelma on nyt sellaista sillisalaattia, mitä on. Mutta Blitzin biisit ovat vain helvetin iskeviä, eikä tässä voi muuta kuin nyökytellä mukana. Vinyylin ykkösposki alkaa demoilla, joista on mukana singleksi päätynyt 'Youth'. Tätä seuraa kokonaisena 'All Out Attack EP' ja Timebomb demo.

Kakkospuolen aloittavat ne tutut sinkut, eli 'Razors in the Night', 'Never Surrender', 'Warriors' ja 'Youth'. Sitten muutama LP-demoversio ja ne viimeiset hyvät sinkkubiisit, eli 'New Age' ja 'Fatigue'.

Koska minulla ei ole Blitziltä sinkkuja, niin tämä on tietysti ihan hyvä paketti hankkia niiden audiota. Pidemmälle ehtineet fanittajat varmaan arvostavat noita demo-versioita.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

Vincent Devaud - Krautrock Inquiry 2009

'Krautrock Inquiry' on sveitsiläisen Vincent Devaudin graafikon opintojen lopputyö vuodelta 2009. Kirja sisältää leikeltyjä krautrockin ja kosmisen musiikin logoja, bändien kokoonpanodiagrammeja ja tälläisiä lavastettuja kuvia gearista, joilla musiikkia äänitettiin. Mainittakoon, että geari on Devaudin omaa. Rikas sveitsiläinen sika!

Kirja on siis opinnäytetyö, eikä varsinaisessa kaupallisessa levityksessä, vaikka siitä on otettu käsittääkseni viime vuonna myös painos. Itse törmäsin näihin LowDown artsymakasiinin sivuilla. Joka tapauksessa netin uteliaisuus sillä herätettiin ja muutamia näistä kuvista voi ihastella sieltä. Vaikuttaa joka tapauksessa perin mielenkiintoiselta, etten sanoisi.. jopa mielenkiintoiselta toden totta.

Matt Berry - Kill the Wolf 2013

Näyttelijöillä on jostain kummallisesta syystä halu esiintyä ja toteuttaa itseään myös musiikin saralla. Mistäköhän tuo johtunee? Näyttelijällä on kuitenkin usein takanaan jonkin verran koulutuksessaan musiikkiakin, tosin usein suusta tulee sitä ärsyttävää 'näyttelijälaulua'. Usein musiikki- tai laulu-ura jää myös yrityksistä huolimatta puolivillaiseksi, koska artisti haluaa kuitenkin salaa oikeasti keskittyä siihen roolinmetsästykseen ja ..näyttelemiseen. Ja tämän kaiken ajankäytöllinen yhdistäminen vaatii joko adhd:ta tai 24/7 elämää.

Matt Berry on brittiläinen koomikko, joka on ollut 2000-luvulla kohtuullisen suosittu kotimaassaan. Sen verran tunnettu naama, että hän vilahti Lontoon olympialaisten avajaisseremonioissa lavalla esittelemässä jonkun artistin. Tätä tv:stä tutun naaman ja äänen painolastia ei onneksi omalla kohdallani ole, koska en katso juuri ollenkaan televisiota. Eikä Berryn ääni siis aiheuta itselleni mitään muistumia miehen muusta elämästä.

Koomikoiden siviilielämä on usein ristiriitaista otsaan lyödyn leiman ja 'oikean' siviiliminän kanssa. Myös koomikoiden musiikki on karmeimmillaan paskaa vitsiä lyötynä levylle. Ja vitsihän on kerran hauska, toisen kerran hymyilyttää ja kolmatta kertaa sitä ei halua kuulla.
Tämän Berry väistää tekemällä musiikkia, joka ei ole varsinaisesti koomista. Miehen muita levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, mutta hänen juttunsa on vanha 70-lukulainen brittifolk proge- ja analogismaustein. Siis sellainen edistyksellinen folk. Kill the Wolfilla homma on viety vielä pidemmälle, sillä kappaleiden nimiä katsellessa ja biisejä kuunnellessa on selvää, että Wicker Mania (ei Iron Maiden, vaan Hammerin kauhuklassikko 70-luvulta) tässä tehdään uudestaan.

Omalla ilkeällä tavallaanhan Wicker Man-elokuva on komedia, mutta Kill the Wolf vakava ja kauniskin pastissi-folklevy. En ole mikään hirveän suuri suoranaisen retroilun ystävä, mutta tässä kohtaa onneksi Berryn kappaleet ovat sen verran hyviä, ettei tule sellaista tunnetta, että tässä soitellaan jonkun muun jo tekemää kamaa. Tai no höpö höpö, levyn avaava 'Gather Up' yhteislauluineen, harppuineen ja mandoliineineen olisi voinut olla suoraan 'Magnet'-yhtyeen Wicker Man soundtrackilta. Seuraava 'Devil Inside Me' on levyn pääsinkku ja hivenen tavanomaisempi folk-pop. Kappaleesta ja Berryn laulutyylisestä tulee vahvoja viboja 2000-luvun ruotsalaiseen isoon musiikkiin, kuten vaikka heidän omaan retroiluun ja 'Soundtrack of Our Livesiin'. Kieltämättä Berryn ja SOOL:in vokalistin ulkonäössäkin on jotain yhteistä.. Kolmas biisi 'Fallen Angel' livauttaakin sitten yllättäen niin kaunista musiikkia, että tippa herähtää silmäkulmaan akustisen, maniskan pienen näppäilyn ja ylärekisteristä tirauttavan sähkiksen kanssa. Muutaman biisin päästä tuleva 'Solstice' 9:28 pituuksineen kasvattelee proge-elementtejä, vaikka kitarointi kuulostaakin lopussa jo pahasti joltain 80-luvun britti-neo-progelta. Tätä seuraava 'October Sun' kuulostaa taas vahvasti länsinaapurimme lauluntekotaidon tuotokselta. Levyn loppua kohti alkaa vähän tasapaksuus vaivaamaan, mutta levyn päättävä 'Farewell Summer Sun' kunnioittaa vinyylikokonaisuuksien perinnettä päättämällä pitkäsoiton kauniisti.

Kill the Wolf ei ole varmasti mikään historiaan jäävä merkkiteos, mutta mukava esimerkki näppärästä lauluntekotaidosta ja hyvästä menosta. Levyn julkaisi brittiläinen Acid Jazz-records, joten kohdeyleisö on tällä selvä. Berry soitti itse kaikki levyn instrumentit lukuunottamatta viulua ja muita orkesterisoittimia. Keikoilla hänellä on kuitenkin takanaan suurikokoonpanoinen 'Maypoles'-taustabändi (mistäköhän moinen nimi?)

Hardcore Devo: Volume One 1990

Hardcore Devo Vol.1 ja 2 julkaistiin vuonna 1990 aika pitkälti samaan aikaan, kun yhtye lopetti ensimmäisen kauden toimintansa vuonna 1991. Takana oli heikosti mennyt albumi, yhtyettä pidettiin vanhentuneena vitsinä ja keikkojen ennakkolipunmyynti pyöri siinä viidessä kappaleessa. Samaan aikaan yhtye teki yhden parhaista peliliikkeistään (niistä ei toki ole ikinä ollut pulaa) ja julkaisi peräkkäisinä vuosina nämä kaksi aikoja sitten loppuunmyytyä kokoelmaa Devon treenikämppänauhoituksista vuosien 1974-77 välillä.

Devo kiertää taas aika pitkälti samassa 'klassisessa' kokoonpanossa, kuin missä se on toiminut alusta asti. Vain rumpalit ovat vaihtuneet tiiviissä tahdissa. Tällä kokoelmalla mukana on kuiten vain kaksi; Mark ja Bob Motherbaughin pikkuveli Jim ja tietysti vastikään edesmennyt 'ihmismetrononi' Alan Myers, joka oli omalta osaltaan vahvasti vastuussa yhtyeen rytmityksestä ja soitti kaikilla kultakauden levyillä.

Devon tarina on täälläkin ainakin pari kertaa sivuttu, mutta koska se on yksi populaarikulttuurin mielenkiintoisimpia, niin kerrataan vielä kerran. Mark Mothersbaugh ja Gerald Casale opiskelivat Ohion Kentin yliopistossa osallistuen opiskelijaradikaaliin toimintaan ja olivat niin sanotusti hippejä. Yliopistolla järjestettiin 1970 mielenosoitus/valtaus, joka päätyi historiaan surullisenkuuluisalla tavalla kansalliskaartin ampuessa suoraan aseettomaan väkijoukkoon lopputuloksena neljä kuollutta, useita haavoittuneita ja yksi halvaantunut. Mothersbaughin ja Casalen naispuolinen hyvä ystävä kuoli heidän silmiensä eteen luodin repäistessä selän irti. Kansalliskaartin punaniskat välttyivät täysin kaikilta syytteiltä ja yliopisto suljettiin vuodeksi. Siat ja harjasniskat voittivat.

Tapahtumalla oli vahva vaikutus kaksikkoon, joka hylkäsi katkerana hippiaatteen ja suunnitteli ilkeämpää vastaiskua ympäröivää sikaniskamaailmaa vastaan. Syntyi de-evoluutio ja yhtye sekä musiikki toteuttamaan sen harkittua idiotismia. Mukaan pestattiin jeesaajiksi molempien pikkuveljet ja kaivettiin esille uusinta uutta maailmaa edustavat syntetisaattorit. Bändin aktiivinen toiminta alkoi vuonna 1972 ja nämä nauhoitukset alkavat vuodesta 1974.

Kokoelman nimessä esiintyvä sana hardcore ei viittaa kyseiseen punkin tyylisuuntaan vaan musiikin tai siis devoluution ytimeen, jossa tällä kokoelmalla ollaan. Bändi pääsi 80-luvun alussa kovaan rotaatioon uudella MTV-kanavalla ja yhtyeen 'Whip it Up' videoineen nosti yhtyeen top-20 listoille. Tämän kokoelman materiaalilla ei sinne olisi päästy, vaikka toki on selvää, että musiikin siemenet laskettiin tässä. Homma on kuitenkin sen verran artsyä, epäkaupallista ja hurjaa sekä siitä puuttuu vielä levy-yhtiötuotannon pakosta tuoma kulmien hionta, joten hardcore sana on erittäin osuva.

Ensimmäinen mikä tulee mieleen on miten hyvältä tämä soundaa treenikämpän neliraitanauhoitukseksi. Ja miten valmiita biisit kaikkine outouksineen ovat. Tosin bändihän löi läpimurtonsa yhteydessä 77 yleisöt ällikällä tiukkuudellaan ja homman vuotamattomuudella mihinkään suuntaan. Ja tässähän oli taustalla, että hommaa oli todellakin hiottu jo vuodesta 1972, ennenkuin se tuli suuren yleisön eteen.

Kokoelmalla on kolme biisiä, jotka hivenen muokattuna päätyivät yhtyeen klassiselle Brian Enon tuottamalle ykköslevylle 'Q: Are We Not Men? A: We Are Devo!'. Eli hajoitettu luenta Stonesien 'Satisfactionista', 'Jocko Homo' ja 'Mongoloid'. Muuten kokoelman kappaleet eivät päätyneet ikinä levytyssopimuksen mukaisille levyille asti (Mechanical Man ja Auto-Modown kyllä samannimiselle hämärälle bootlegille, jonka julkaisija edelleen arvailujen varassa), muuten kuin ehkä vaikuttimina tai osina joihinkin muihin kappaleisiin.

Levyn avaava aavemainen 'Mechanical Man' syntetisaattori-introineen tuo mieleen etäisiä sävyjä 'Autobahnista', kunnes siirtyy vahvasti Captain Beefheartimaiseen diskanttiseen nitkutukseen, jota säestää syntetisaattorin ring-modulaattorin metalliset kilahdukset.
Beefheart nousee monta kertaa muutenkin mieleen yhtyeen nytkttäen, mutta hassusti funkkaavassa musiikista. Tavallaan aika perusrokkeilua, mutta koko ajan sieltä täältä sihahtaa ja pihahtaa syntikan rikkovaa ääntä ja yhtyeen rytmikkäät laulut ovat jo nyt mukana. Välillä nörttiääni komentaa.. tai no komentaa ja komentaa. Välillä lainataan idioottityylillä muutaman vuoden takaisesta purkasta ja garagesta, kuten 'I'm A Potaton' ja 'Stop, Look and Listenin' viiltävästi pyörivissä uruissa joiden päälle stompataan autotallipauketta. Ja sanoitukset pauhaavat jo myöhemmiltä levyiltä tuttua outoilua, perverssiyttä ja devoluutiota.

Kokoelman kakkososa Vol.2 pitää sisällään vielä vahvemmin moog-syntetisoitua kamaa tämän ensimmäisen osan keskittyessä ehkä enemmän esittelemään yhtyeen alun rokkilähtökohtia. Nämä kaksi levyä julkaistiin nyt uudestaan ja heti kun vinyyliversio tulee vastaan, poimin sen kyytiin. Kuuneltavissa myös Spotifystä.

Lama - Apuri EP 2013

Lama oli tiettävästi ainoita Suomen punk-skenen bändejä, joka aloitti toimintansa ensimmäisessä aallossa 70-luvun lopussa JA jatkoi vielä toisen aallon mukaan. Muut aikalaiset muuttivat suuntaansa poppiin, iskelmään, uuteen aaltoon tai lopettivat, mutta Lama siirtyi kovan ytimen suuntaan. Onko ja oliko Lama hardcorea on sitten mielipidekysymys. Stadilainen bändi se kuitenkin oli aikana, jolloin punkkarit olivat Stadista, mutta punkbändit yleensä maakunnista.

Laman ensimmäisen vaiheen toiminta lakkasi vuonna 1983. Tämän jälkeen yhtye on toki nauttinut ja nauttii edelleen oikeastaan Suomen kentässä aika varauksetonta kulttisuosiota. Bändi on aktivoitunut tuon jälkeen noin kymmenen vuoden välein miltei alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Koska itse olen ruvennut diggailemaan punkkia jälkijättöisesti enkä silloin aikanaan ei Lama ole ollut itselleni niitä eturivin bändejä. Yhtyeellä on toki ollut useita hienoja ralleja, mutta neljästä ekasta EP:stä koottu 'Ja mikään ei muuttunut' oli ensimmäisiä kuuntelukokemuksiani, eikä pitkäsoittona hirveän kompakti paketti. EP:t eepeinä, ei pitkäsoittona.
Tästä uudesta EP:stä kohistiin jo pitkään ennen sen julkaisua ja sen tultua ulos likipitäen kaikki kommentit ovat olleet positiviisia. Jostain syystä tämän tsekkaus on kuitenkin jäänyt vaikka mielenkiintoa olisi ollut. Levyhän on tehty yhtyeen viimeisen alkuperäisen kokoonpanon kanssa (Rane Raitsikka bassossa) ja sisältää uutta materiaalia ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, jos 2007 julkaistua 93-liveä ei huomioi.

Seiskatuumaisen Apuri-EP:n nimi tulee 'apuri-punkeille' nimensä antaneen (EP:n kansikuvapoika?) Esa Apurin mukaan ja tietty hänestä kertovasta nimibiisistä. Apuri-punkkarit saivat kyseenalaista mainetta olemalla vastuussa miltei kaikesta siihen punkkiin liitetystä negatiivisesta käytöksestä, johon varautuneet mielikuvat häiriköivistä punkkareista edelleen liittyvät. Ensimmäisen aallon jannuthan olivat idealisteja, jotka saivat turpiin tomppeleilta väkivaltaisesti itseään toteuttavilta diineiltä. Kun diinit katosivat pari vuotta myöhemmin, sama aines etsiytyi punkin ja hc:n pariin vittuilemaan mummoille ja räkimään seinille. Tämän porukan näkyvin hahmo oli Apuri, joka oli aina ja joka paikassa. Soittamisen ja zinejen tai muun aktiivisen tekemisen sijasta kyseinen jengi keskittyi dokaamiseen ja päihteiden käyttöön, vaikka toki kävi yleisönä keikoilla. Itse biisi on bändin vanhaa materiaalia ja soitettu keikoilla jo pitkään.

Levyn avaava 'Kadunmies' on cover-versio Cockney Rejectsien klassisesta 'Oi, oi oi':sta. Kakkosbiisi on 'ensimmäinen Lama-biisi', Epen kaverin ja hetken Widows-miehen Kellogs Bollocksin 'Pakkoloma'. Kellogs itsehän kuoli hämärissä olosuhteissa 1993, eikä miehestä löytynyt muuta kuin Kolera-altaassa ollut jalka. Kuulemma tämän maan ensimmäinen DNA-testi paljasti henkilöllisyyden. Nimibiisi on taas käännös UK Subsin biisistä. Levyn päättää Chron Gen 'Mindless Few' käännös 'Sähköä ilmassa'.

Lama 2013 kuulostaa yllättävän hyvältä. Tuotanto on sopivan rupista ja käännöslyriikat pelittävät. Mieleen ei hiivi hetkeäkään epäilystä tai höpöä, kun yli viisikymppinen Epe laulaa kadunmiehistä ja Dr. Martens kengistä, mutta ei siltikään yritä kuulostaa teini-ikäiseltä. Eikä pappamuistelolta. Live esiintymisten silminnäkijät ovat myös olleet vakuuttuneita. Suurin nurina levyn kohdalla on tullut siitä, että se sisältää Kellogsin bändille tekemää biisiä lukuunottamatta pelkkiä covereita. Minua se ei haittaa, kun on itsekin tullut soitettua cover-musaa. Kuinka moni bändi aikanaan 'lainaili' Lamaa (kaurapuuromainos opetti myös, että kannattaa omistaa omien biisien kustannussopimukset..)? Kaikki riffithän on jo keksitty, joten miksei Lama voi nyt lainailla muilta? Toki ymmärrän, että genreen kuuluu vahvasti se omien biisien tekeminen, mutta kyllähän siellä on aina käytetty myös 'lainausvapautta'. Yhtä kaikki, olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla Laman omiakin uusia biisejä, ei siinä mitään.

Jos laadun tae on se, että seiskatuumainen kääntyy puolen loputtua ympäri, Apuri-EP on täyttä tavaraa.

Neumann - Albion 1986

Koska Pertti Nieminen on ollut tapetilla enemmän tai vähemmän viime vuoden karmaisevan, mutta kansan keskuudessa suursuositun 'Vain elämää' formaatti-tv-sar.. eikun levysarjan tiimoilta ja kiertää edelleen/taas 'Dingo'-nimellä (keikkajulisteessa pelkkä Neumann), niin palataan tapojen vastaisesti jo pari vuotta sitten käsiteltyyn levyyn.

Albion oli Pertti Niemisen, nykyisin virallisestikin Neumannin ensimmäinen soololevy. Tosin levyltä ei löydy soolosinkkuna ilmestynyttä 'Mennään hiljaa markkinoille' ja oletan, että sinkku ilmestyi ennen tätä. *Nettitarkistus kertoo sinkun ilmestyneen vuonna 1985 ja hyväntekeväisyyslevytyksenä.

Albion levytettiin ja julkaistiin vähän ennen Dingon hajoamista 'Pyhä klaani'-levyn jälkeen. Vaikka Dingo olikin juuri 'flopannut', Neumannin päätä takoivat varmasti vielä puoli vuotta aikaisempi tajuton hysteria ja hmm.. nesteen nousu päähän musiikillisesti ja henkisesti. Olihan hän päävastuussa sävellysten ja tekstien osalta hetkessä satojatuhansia myyneistä levyistä.

Neumann on aina tunnustautunut kyllästymiseen asti anglofiiliksi ja hehkutti jo Dingon aikoihin vanhoja englantilaisia jytäsuosikkejaan. Porihan oli hetken Suomen Liverpool ja Dingokin esitti tv:ssä Neumannin laulaman karvanohuen (en sano minkä karvan) version 'Penny Lane'sta.

Dingon ja Neumannin keräämään teinihysteriaan nähden Albionin musiikilliset lähtökohdat ovatkin mielenkiintoiset. Dingon vielä toimiessa levystä ei yritetty tehdä Dingo II:sta, vaan Pertti Niemiselle ja tuottaja Pave Maijaselle oli annettu todennäköisesti niin sanotusti 'vapaat kädet' tehdä ja julkaista sellaista musiikkia mitä haluaa. Niinpä levystä tuli Vihreitten saarten folkkia romanttisesti mukaileva (Albion on Englannin vanha nimitys), jossa on vain muutama rokkipala, eikä juuri lainkaan Dingon pateettis-romanttista (mutta tarttuvaa ja polttavaa) nuorisotuskaa. Tämä on levyn vahvuus, mutta myös sen heikkous, sillä Dingon ja Neumannin voimavara oli ja on juuri se 'täältä tullaan (merimies)elämä' henkinen nuoruuden raikkaus. Siihen nähden Neumannin Albionin romanttisfantastiset tekstit tuntuvat hivenen pliisuilta, vaikkakin 'taiteellisemmilta'. Musiikillisesti levyn suurin yhteinen kokoava nimittäjä on siis folk ja sen Vihreitten saarten muoto. Toki jo aikaisemmalta Kerjäläisten valtakunnalta löytyi pseudo-irkkubiisi 'Hämähäkkimies'.

Levyn avaava 'Kohti kesää' on vielä turvallisesti lähimpänä Dingoa. Tosin Dingon biisinä se olisi ollut joku levyjensä tylsempi välibiisi. Rummuissa soi se suuri 'T.T. Oksala virvelisoundi' ja kitaraväliosa lainailee vuoden 65 Biitleksejä. Seuraavana on vuorossa Neumannin soolouran kaiketi tunnetuin kappale 'Naiselleni', joka on pätevä coveri Moody Bluesin 'For My Lady'stä. Lapsuudesta jäi mieleen biisin kaunis ja tarttuva äänimaisema, mutta eihän tämä Nipalaisen oma biisi ollutkaan. Tekstissä odotetaan taas meriltä palaavia miehiä merimiesromanttisesti.
'Saaga auringosta' liikkuu jo kohti levyn fantasiaelementtien puolta. Ritariromattiikkaa kaiutetun rumpukoneen ja Yamaha DX-7 kohahdusten, suhinan ja kilahdusten säestämänä. Rohkea biisi ja tuotanto, mutta kappale itsessään ehkä kuitenkin ohut. Soundimaailmaa voisi jopa verrata johonkin elektronisen OMD:n sinkun B-puoleen.
Seuraavaksi tulee 'Ruusujen sota' (voiko olla romanttisempaa sotaa?), joka on Neumannin instrumentaalisävellys, mutta kuulostaa vahvasti vihreitten saarten tradilta viuluineen, maniskoineen ja tinapilleineen.
A-puolen lopettaa yltiöromanttinen ja dramaattinen 'Sana saapui Ranskaan' sumuisine kanaaleineen ja humisivine harjuineen. DX-7:n suhina aloittaa kappaleen, johon yhtyvät mandoliinit ja tinapillit ja nouseva uhkaava marssirummutus.

Levyn B-puolen aloittaa levyn toinen coveri Queenin '39'. Sanotaan nyt näin, että se on näistä kahdesta vähemmän muistettava, vaikkakin toki vahvasti sodanvastainen. Pepe Laaksonen vaihtaa tässä basson Brian May:n sähkökitaraan. Tätä seuraa levyn nimibiisi 'Albion', joka Hector-fantasiasävyineen on levyn vahvinta antia. Neumannin trubaduurihahmo kiertelee maata ja saapuu kuninkaan linnan portille saaden opastusta velholta maailman todellisesta olemuksesta ja juo juomaa, jossa sekoittuvat 'liekit helvetin ja avaruus'. Keskiaikaista 'folkkia' muistuttavan kappaleen lopussa DX-7 taas huokaa kosmisia kellojaan.
Kolmantena tulee instrumentaali 'Gwaihir' (jep, Tuuliruhtinas). Biisi on taas Neumannin sävellys, mutta kuulostaa juuri siltä geneeriseltä irkkumusalta. Seuraava kappele onkin sitten oikeasti nimeltään 'Tuuliruhtinas', joten edellistä instrumentaalia voitaneen pitää sen alkusoittona. Kappale poikkeaa levyn muusta linjasta ollen countrya steel-kitaroineen. Musiikillisesti se kuulostaa Neumannin lauluäänen kanssa häiritsevän paljon Freud, Marx, Engel & Jungilta.. Tätä seuraa 'Mennyt maailma', joka kuulostaa dobroista ja muista peittelyistä huolimatta vähän liikaa Dingon 'Hämähäkkimieheltä'. Levyn päättää latinankielinen tradi 'Gaudete' joka oli Steeleye Spanin keikkabravuureita. Neumann kumppaneineen todistaa taas, että latinaakin voi vetää tankerona. Kamala hetki.

Dingo-miehistöstä mukana on ainoastaan tuohon aikaan Neumannin luottomies Pepe Laaksonen (jonka soololevy myös ilmestyi Bang Traxin, eli Dingon perustaman levy-yhtiön kautta. en ole sitä kuullut, enkä pidätä hengitystä). Pave Maijanen oli siis luonnollisesti tuotantovastuussa ja äänittäjänä oli aikansa kovin nimi T.T. Oksala. Irkkubiisien sovituksista vastasi viulisti Kari Reiman (Mayflower, Vanha isäntä, Korkkijalka jne.), muuten joko Maijanen tai hän ja Nipanen. Levyn kansikuvasessiot kertoivat ehkä tulevaa suuntaa Neumannin soolouralle; Maijasen ottaessa kuvia artistista öisellä tuulisella Englannin nummella (suomeksi laulava Dingo kävi ulkomailla ottamassa kansikuvansa) Nipa sekoili ja hyppäsi autosta.

Albion on ristiriitainen levy. Sillä on monta hienoa hetkeä ja siitä olisi saattanut saada vielä paremman. Sellaisenaan se on hivenen sillisalaattimainen. Irkkubiisit tuntuvat vähän liimatuilta ja ulkokultaisilta, eivätkä muusikot pätevyydestään huolimatta saa hommaa esikuviensa Fairport Conventionin tai Steeleye Spanin kaltaiseen lentoon. Vaatimus on tietysti ehkä kohtuutonkin, mutta silti. Tällaisena levy pysyy juuri pinnan yläpuolella, mutta se on varmaa, että tämä debyytti on ja näillä myöhemmillä näytöillä tulee aivan varmasti olemaan Nipa Neumannin paras soololevy.

Discharge - Realities Of War EP 1980

Edellisen kirjoituksen Garry Bushnell muuten inhosi Dischargeä ja tätä EP:tä. Mutta tämän EP:n vaikutus ja itse yhtye huuhtoikin Bushnellin ja oi!:n pois punkin sen hetkisen tunkiokasan päältä.

Vuonna 1980 punk ja siitä jalostunut 'uusi-aalto' olivat lipuneet pois punkin ytimestä. Väite on sinänsä toisaalta typerä, sillä alkuperäisen punkin ideahan oli kuulostaa ja näyttää miltä huvitti, vaikka sitten rajallisin taidoin. Mutta eivät jotkut Policet olleet kovin kaukana progesta, The Clash levytti tupla-albumeja ja Lydonin PIL soitti suhinaa. Amerikassa Blondie soitti listoilla diskoa ja Ramones metsästi radiomenestystä Phil Spectorin kanssa. Ensimmäinen aalto sellaisenaan oli siis ohi.

Discharge itse oli kyllä perustettu jo vuonna 1977 ja demotti enemmän traditionaalista punkkia ennen tätä yhtyeen ensimmäistä julkaisua. Bändi ponnisti keski-Englannin Stoke-on-Trentistä, joka taitaa olla tyypillinen englantilainen parinsadantuhannen asukkaan 'kaupunki ilman keskustaa'.

Seiskatuumainen 'Realities Of War' julkaistiin pienen 'Clay'-levymerkin kautta ja äänitettiin kolmessa tunnissa. Neljä biisiä, kaksi puolellansa. Kappaleiden kesto oli todella lyhyt. Biisit kellottavat sellaista minuuttiviittätoista sekuntia. Soolot ovat atonaalisia, laululaineja on vain muutama jotka huudetaan vihaisesti pari kertaa läpi biisin aikana. Mitään varsinaisia laulumelodioita ei ole. EP:n avaava nimibiisi tomikomppeineen näytti mallin, mistä muodostui niin sanottu d-beatti. Tempo on vielä tässä vaiheessa hallittavissa ja tomimätke mutkikkaampaa/amatöörimäisempää, kuin myöhempi turboahdettu motörhead-biitti.

Legendaarinen edesmennyt radio-dj John Peel innostui yhtyeestä ja soitatti EP:tä ohjelmassaan. Peelin merkitys oli tuohon aikaan valtava, sillä se oli ainoa kanava tälläisille yhtyeille saada edes kerran valtakunnallista soittoa. Kuuluvuus tuotti tulosta ja 'Realities Of War' nousi tuohon aikaan tärkeällä 'Independent-listalla' sijalle viisi ja pohjusti yhtyeen nousua uuden hc-genren huipulle, jossa Discharge viipyi miehistönvaihdoksineen lyhyen, mutta vaikuttavan hetken.

Tämä oma versioni on amerikkalaisen Havoc:in uudelleenjulkaisu vuodelta 2011.

Strength Thru Oi! - V/A 1981

Garry Bushellin Oi!-kokoelman kolmas osa 'Strength Thru Oi!' ilmestyi vuonna 1981 'Sounds'-lehden nimi kannessa ja Decca-levy-yhtiön kustantamana. Bushell oli kyseisen lehden kirjoittajalistoilla ja vastuussa työväenluokkaisen ja skinheadeja lähellä olevan Oi!-musiikin tai vielä tuohon aikaan 'streetpunk' nimellä kulkevan punkin alalajin suuresta näkyvyydestä. Moni tyylilajin yhtye nousi Bushellin ja lehtinäkyvyyden ansiosta oikeille kansallisille(!) listoillekin.

'Strength Thru Oi!' oli kuitenkin Bushellin kohdalla sikäli käänteentekevä, että hän ja oi! menettivät 'epäpoliittisuuspisteitä' levyn kannessa uhoavan Nicky Cranen takia. Bushell esitti tietämätöntä kansikuvapojan 'British Movement'-taustasta ja siitä, että tämä istui sillä hetkellä neljän vuoden kakkua rasistisesta väkivallasta. Cranen natsitatskat olivat sentään retusoitu kuvasta pois. Kokoelman nimikin oli suora lainaus natsien sloganista, vaikka Bushnell väitti sen olevan mukaelma The Skidsien samaa slogania ironisoineesta levyn nimestä 'Strength Throught Joy'sta. Tähän kun vielä lisättiin takakannen;

"A mass of boots, straights, and combat jackets, skins and boot boys, grins and hoots and oy-oy's, young blood on the prowl.... Getting nicked for wearing steel caps, a flick blade flashing in the moonlight."

Bushnell, oi! ja koko skinhead-liike joutuivat vahvasti 'älykkäämmän' aikansa punk-liikkeen, eli Crassin ja sen anarko-skenen lasten hampaisiin. Vastakkain asettelun aika ei ollut ohi ja natsiskinit terrorisoivat hippi-punkkien keikkoja. Crass tai siis Penny Rimbaud kirjoitti pitkät sepustukset levynsä sisäpussiin Bushellin naiviudesta ja oi!-liikkeen tuhoisuudesta ja negatiivisesta energiasta joka ei vienyt asioita millään tavalla eteenpäin. Crane sinällään ei kuitenkaan liittynyt millään tapaa itse leyllä audiota esittäviin artisteihin.

Jos unohdetaan tämä poliittinen puoli, minkä kanssa tämä kolmas osa jo flirttaili, niin 'Strength Thru Oi!n musiikillinen anti ei poikkea kahdesta aikaisemmasta kokoelma-albumista 'Oi! The Album' ja 'Carry on Oi!'sta juuri millään. Bändit ovat pääosin samanlaisia myöhemmin skenen ulkopuolella tuntemattomuuteen jääneitä yhtyeitä kuten 'The Strike' tai 'Criminal Class' ja toisaalta taas 'klassikkobändejä', kuten 'Cock Sparrer' ja '4-Skins'. Mukana on tietysti myös katupoikakuorojen mölinälaulua ja huumorimusaa. Levyltä löytyy myös suureen suosioon nouseen 'Toy Dollsin' kaksi biisiä.

Toy Dollsin paahdettu huumorimusa maistui yksitoistakesäisenä, mutta ei ole enää todellakaan levyn parasta antia. Mikä tässä alkuaikojen 'epäpoliittisessa' oi!:ssa on omaan korvaan parasta on tietysti ne yksinkertaiset, mutta iskevät kitaraliidit, simppelit biisit ja hoilotukset ilman sen suurempaa sanomaa. Suoraan sanoen musiikki ei ole kovinkaan kaukana muutamaa vuotta aiemmin muodissa olleesta glam-rockista ja sen työväenluokkaisemmista bändeistä, kuten The Sladesta. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Slade itsehän aloitti fame-huntin 60-luvun lopussa ensin skinhead-asusteisiin pukeutuneena. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja musiikki on pääosin oikein iskevää yksinkertaista punk-rokkia.

Levyn kannessa uhitteleva Nicky Crane taasen toimi vuonna 1984 white-power bändi 'Skrewdriverin' turvamiehenä ja oli perustamassa vuonna 1987 uusnatsijärjestö 'Blood & Honouria'. Samaan aikaan hän eli kaksoiselämää homoseksualisminsa kanssa ollen vakiovieras Lontoon homo-klubeilla. Crane kuoli vuonna 1993 AIDS-johdannaiseen sairauteen. Garry Bushell taas koosti vielä neljännen Oi!-kokoelman, piti terapia-bändi The Gonadsia, kirjoitti musiikista ja muustakin useisiin Englannin suosituimpiin lehtiin, kunnes siirtyi yrittämään politiikkaan. Vähemmän yllättävästi 'Englannin demokraatteihin' ja on lipsautellut mediassa useampaankin kertaan omia mielipiteittään esimerkiksi homoseksuaalisuudesta sairautena. Kuulostaako tutulta? Äijien homma on raskasta ja kovaa puuhaa.

Sex Pistols - Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols 1977

Punk In Finland-foorumilla, eli tuttavallisemmin Piffillä oli kesähaaste kuunnella kokonaan läpi Sex Pistolsin 'Never Mind The Bollocks' ja pisteyttää sen biisit välillä 1-5. Mitään sen pidempää läppää ei pif-tyyliin tietenkään kukaan jaksanut laittaa tai halua lukea. Pelkät pisteet siis ja TÄTS IT. Mutta minäpä kirjoitan tänne vähän pidemmin!

Koska olen syntynyt melko tasan tarkkaan 70-luvun puolessa välissä niin olen ollut noin kolmevuotias kun yhtyeen maine kiiri tänne Suomelandiaan asti. Bändin konsertti ja maahantulohan kiellettiin lastensuojelun toimesta, mutta homma oli sikäli typerän lisäksi turhaa, että Sex Pistols oli tuossa vaiheessa jo de facto hajonnut. Kielto itsessään taisi perustua lehdistön ja sosiaalitätien moraalisen paheksunnan sijasta/lisäksi Johnny Lydonin maahantulon eväämiseen hänen huumetuomiostaan johtuen.

Yhtyeen ikonitaso oli kuitenkin vielä 80-luvun taitteessakin (ja pitkälle sen jälkeenkin) niin suuri, että muistan nähneeni bändin nimen seinäkirjoituksissa jo ennenkuin osasin varsinaisesti edes lukea. Tästä meni kuitenkin kohtuullisen pitkä aika siihen, kun kuulin Pistolsin musiikkia ihan tietoisesti. Tämä tapahtui kaverilla todennäköisesti yksitoistakesäisenä, enkä ole varma oliko kasetilla kokonaisuudessaan edes koko levyä. Koko albumihan on niin ikonisoitunut punkin instituutio ja pyhä lehmä, etten edes tiedä koska levyn olen viimeksi kuunnellut läpi, vaikka se hyllystä löytyykin. Tässä mielessä kuuntelukokonaisuus ja kokemus osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikkei aina täysin miellyttäväksi.

Ensimmäisten tahtien kohdalla huomio kiinnittyy musiikin boogie-pohjaan. Tämähän on ihan Ganesia, eikä punkkia! Toinen huomio on levyn kitaraosuudet, jotka ovat todella harkitun kuuloisia ja runsaita, kaukana siis 82-kohkaamisesta.

Holidays in the Sun: Levyn avaavasta biisistä puhuttiin ainakin kaveripiirissä Sid Viciouksen 'sävellyksenä'. Biisi on kuitenkin ihan bändin poikien käsialaa, eikä Sid Vicious biisillä edes soita. Levyn parhaita biisejä sanoituksineen ja Lydonin artikulaatioineen. Biisin pääriffihän on 'lainattu' Jamin 'In the City' biisistä. Pisteet 4/5

Bodies: Kakkosbiisissa menon taso pysyy kohdillaan. Rotten/Lydon rekryttiin bändiin koelauluna Alice Cooperin 'Eighteen'. Lydon on muutenkin tunnustanut Lissu-diggailuaan ja kyllähän tässä voi kuulla Cooperin 'Black Jujua'. Hyvät köörit ja meno, joka lopussa yltyy oikein sellaiseksi punk-kiroiluksi, mitä jatkettiin muiden toimesta oikein huolella. Pisteet 3/5

No Feelings: Levyn boogie alkaa paistaa tässä kohtaa läpi. Perus-Pistols-biisi. Kertsit on ja niin edelleen, mutta itse biisi ohut. Pisteet 2/5

Liar: Toinen perus-biisi putkeen. Ilman Lydonin/Rottenin ääntä olisi todella keskinkertainen biisi. Pisteet 2/5

God Save the Queen: Tämä oli kappaleena paskempi, kuin muistin. Loppukööri taas varmaan parasta 77:aa ja Pistolsia. Biisin arvot/merkittävyys taisivat olla enemmän kappaleen aiheen ja sanoituksen suunnalla. Pisteet 2/5

Problems: Boogie jatkuu. Hanoi Rocks kuulostaa tältä. Liian pitkä biisi (4:11) Pisteet 2/5
 
Seventeen: Levyn paskin biisi. Vain kaksi minuuttia, mutta siinäkin kestämistä. Tän kun vielä soittaisi laiskasti livenä, niin kunnon väsynyttä boogieta. Pisteet 1/5

Anarchy in the U.K. Noh, tämä on tämä. Avausriffi ja vokaalit. Pitkästä aikaa kuunneltuna boogie-poljento yllätti ja tämän aika laahaava tempo. Enkä muistanut, että tässähän on riffissä flanger-efekti. Progeilijat! Osia ja nostatuksia piisaa. Teos, eikä sutaisu. Pisteet 3/5

Submission: Laiska tempo jatkuu, mutta riffissä hyvä potku. Köörit ja niin edelleen taas. Pisteet 2/5
 
Pretty Vacant: Hyvä intro ja biisissä niin sanotusti hyvä huolimaton rokkimeno. Hyvä loppukööri. Pisteet 4/5

New York: Lisää keskitempoista boogieta. Pisteet 2/5

E.M.I. Yllättäen levyn parhaita boogie-biisejä. Lopussa lainaillaan taas muilta. Tällä kertaa Modern Loversien versiota 'Roadrunnerista'. Pisteet 4/5

Rockin apumiehet #27 - Sandy Pearlman

Siinä missä edellisen jutun aihe Malcom McLaren oli näkyvä, mutta tuhoisa managerihahmo, on Sandy Pearlman ollut ehkä näkymättömämpi, mutta huomattavasti rakentavampi ja pätevämpi taustahahmo. Vaikka käyttikin pääyhtyettään myös ehkäpä samalla tavalla omien musiikillisten näkemystensä ajamiseen?

Sandy Pearlman syntyi 1943 New Yorkin osavaltion Long Islandissa, missä hänen isänsä piti menestyvää apteekkia. Pearlman viihtyi koulussa todennäköisesti kohtuullisen hyvin, sillä vuonna 1966 hän pääsi pois New Yorkin State-yliopistosta stipendillä ja jatkoi opiskelujaan osavaltion yksityisissä (liberaaleja ja vasemmistolaisia näkemyksiä ajavissa) yliopistoissa. Näihin aikoihin hän kirjoitti 'Imaginos' sci-fi-runokokoelman, joka tuli vaikuttamaan vahvasti erään yhtyeen henkeen ja repertuaariin.

Vuonna 1967 Pearlman ryhtyi kirjoittamaan legendaariseen 'Crawdaddy' lehteen, joka 'Rolling Stonen' ja 'Creemin' hiuksen hienona edeltäjänä luetaan ensimmäiseksi populaarimusiikista 'vakavasti' kirjoittaneeksi lehdeksi. Pearlman kirjoitti pitkin lehden olemassa oloa ja toi näkyville esimerkiksi britti-punkkia. Hän on myöskin yksi niistä lukuisista 'heavy metal' termin keksijöistä ja käytti sitä lehden sivuilla. Pearlmania tituleerattiin 'Rockin Hunter. S. Thompsoniksi' ja gonzo-tuottajaksi', mutta älykkäämmin.

Näihin aikoihin Pearlman kasasi Long Islandilaisista muusikoista yhtyeen, jonka nimesi 'The Soft White Underbellyksi'. Yhtyeen oli alunperin tarkoitus levyttää hänen 'Imaginos' runoihin perustuva levy, mutta homma laajeni ja yhtye muutti nimensä Blue Öyster Cultiksi. Pearlman manageerasi bändiä yhdessä Murray Krugmanin kanssa vuodesta 1967 vuoteen 1995. Tässä välissä hän tuotti ja aputuotti yhtyeen kaikki klassiset 70-luvun levyt mukaanlukien 'Agents of Fortunen' ja siltä löytyvän hitin 'Don't Fear the Reaper'.
Kyllä; netissä muusikoita kyllästymiseen asti kiertänyt sketsi 'More Cowbell'in manageri/tuottajahahmo esittää Sandy Pearlmania.

Tuottamisen lisäksi hän myös sanoitti ja sävelsi BÖC:ille biisejä, joitakin yhteistyössä esimerkiksi Patti Smithin kanssa. Viimeinen BÖC-levyn tuotantovastuu oli vuoden 1988 'Imaginos' albumi, joka vähemmän yllättävästi oli kokonainen teema-albumi jo 60-luvun lopusta asti mukana seuranneen sci-fi runokokoelman tiimoilta. Levy otettiin kriitikoiden taholta vastaan ihan ookoo, mutta kaupan hyllyistä se ei lähtenyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi studio-levyksi kymmeneen vuoteen.

Kokopäivätoiminen BÖC-managerointi ei kuitenkaan rittäänyt, vaan Pearlman tuotti myös muita 70-luvun levytyksiä. Repertuaari on aika mykistävä; Mahavishnu Orchestra - Between Nothingness and Eternity, Pavlov's Dog - Pampered Menial ja New Yorkilaisen punk-pioneeri The Dictatorsin kolme ensimmäistä levyä. Kuuluisin 70-luvun muista tuotannoista oli kuitenkin The Clashin 'Give 'Em Enought Rope' joka oli yhtyeen siihen astisen uran suurin menestys. Knoppitietona mainittakoon, että yhtyeen geariin ilmestyi tuolloin samanlainen Mesa-Boogien nuppi, jota he saivat sessioissa lainata Pearlmanilta.

80-luvun alussa Pearlman kehitti konseptin, jossa kaksi mammuttiorkesteria kiertää yhdessä stadioneita ja jakaa kulukustannukset. Bändeinä olivat tietysti BÖC ja Pearlmanin tässä vaiheessa (1979-83) manageroima Black Sabbath. Myöhemmin mallista on muodostunut yleinen alan käytäntö.

Vuosikymmenen puolivälissä tuotantokynä ei ollut enää niin vahva omasta studiosta huolimatta ja BÖC:in kaikki vuoden 1982 jälkeiset levyt voinee sivuuttaa nopeasti. 90-luvun lopulla Pearlman kunnostautui kuitenkin ensimmäisinä musiikin sähköistä jakamista aloittaneen e-music.com:in perustajajäsenenä. 2000-luvun alussa hän oli mukana ensimmäistä musiikin 'sähköistä suosittelua' käyttäneessä MoodLogicissa, joka tosin taisi häipyä hullujen vuosien mukana.

Tällä hetkellä Pearlman toimii opettajana Montrealin yliopistossa aiheena musiikin teoria, äänitys ja musiikkiteknologia. Hän on toiminut myös vierailevana luennoitsijana Harvardin, Stanfordin ja Berkeleyn yliopistoissa. Luennoissaan hän on keskittynyt sähköisen jakelukanavan rahallistamiseen.

Ashra - Blackouts 1978

Ash Ra Tempelin kitaristi Manuel Göttsching julkaisi yhtyeen 'hajottua', kolme levyä putkeen (itse asiassa neljä, mutten ole viimeistä vuonna 1980 ilmestynyttä kuullut) tiivistettymällä nimellä Ashra, vaikka musisoi niillä lähes pelkästään yksinään. Ensimmäinen vuonna 1975 ilmestynyt soololevy 'Inventions for Electric Guitar' julkaistiin sentään miehen omalla nimellä, vaikka musiikillisesti sekin on hyvin lähellä näitä kolmea lättyä.

Ash Ra Tempel syntyi legendaarisella Länsi-Berliinin 'Zodiak'-klubilla, mistä ponnisti lukematon määrä muitakin bändejä - muun muassa Tangerine Dream, jonka rumpali Klaus Schulze sai häipyä yhtyeestä Ash Ra Tempelin rumpupallille. Sekä Dream, että Tempel luottivat alussa ja ensilevytyksissä aika freeform-jamivyörytykseen. ART vielä 'perinteisen' kitaravoittoisesti. Sikäli hauskaa huomata miten Dream, Klaus Schulze ja Tempel Ashra sitten myöhemmin tiivisti ilmailuaan hyvinkin sekvenssoituun kamaa - omalla tavallaan. Kaikissa näissä oli toki mukana paljon maalailevia sävyjä.

Siinä missä Göttsschingin soolo-ensilevy oli pätevä ja tätä vuonna 1976 seurannut Ashran 'New Age of Earth' suorastaan mestarillinen 'Blackouts' on ehkä kraut-levynä enemmän divari-tasoa. Levy ei ihan heti lähde ja sen melodiat ja sekvenssit kuulostavat hivenen makeilevilta. En nyt sano Jarrelta tai Oldfieldilta, mutta jotain sinnepäin. Ja vaikka tämä saksakama on myöhemmin saanut oman ansionsa ja Göttsching kitaristinakin omaperäinen, mieleen hiipii kaksi saman ajan englantilaista kitaristia; David Gilmour ja Steve Hillage. Eikä parhaimmillaan. Silti Blackoutsilla on hetkensä ja se parantaa vielä harppaillen loppua kohden. Vinyyliaikana levyn kakkospuolen täyttäneet 'Shuttle Cock' ja 'Lotus part 1-4' vetävät levyn pinnan yläpuolelle.

Göttschingin ekalla soololla 'Inventions for Electric Guitarilla' mies joutui vielä työstämään ja työskentelemään musiikkiaan nauhakaiun ja pöydällä heiluvan metronomin kanssa saadakseen kaikki synkkaan. Tällä levyllä helpotusta saadaan jo analogisilla sekvenssreillä, joiden päälle heitetään syntikkaa ja tietysti Göttschingin hypnoottisia kitarakuvioita/looppeja. Ja päälle tietty sooloilua. Mitään vokaaleja tai rumpurytmejä levyllä ei ole, vaikka muuten kaikki tikittävät polyrytmisesti.

Koko hoito levytettiin syyskuun kuluessa Berliinin Studio Romassa ja masteroitiin seuraavassa kuussa, jonka jälkeen englantilainen Virgin julkaisi seuraavana vuonna levyn. Ehkä ei miehen parasta antia, mutta onhan tässä aika makea maalattu kansi. Tälläisiä pitäisi tehdä edelleen!

Anki - En anna heille anteeksi 1975

Warner julkaisi ihan hetki sitten koko katalooginsa digitaalisessa muodossa aina vuoteen 1970-asti. Ja tästä eteenpäinkin valikoiden. Eli tässä kohtaa moni äänite on saanut ensimmäisen kerran ikinä oman digitaalisen julkaisunsa.

Yhtiö, joka yrityskauppojen jälkeen kärjistäen sanoen omistaa miltei koko suomalaisen levytetyn tuotannon tutustuttaa tällä peliliikkeellä todennäköisesti myös suuren ikäluokan Spotifyhin. Nyt ne vanhat levyt löytyvät netistä, kun se vinyylisoitin on hajonnut tai annettu pois jo silloin vuonna 1995. En valita, sillä minulle levyjen ensipainokset ja muu sellainen ei ole audion rinnalla niin tärkeää. Toki ottaisin sellaisia hyllyyni, mutta käsittämättömät hinnat ja vielä käsittämättömämpi vaiva näiden levyjen etsimisessä koskettaa todennäköisesti enemmän sellaista keräilijähamsterin luonnetta jolle se metsästys on lopulta tärkeämpää, kuin se saalis.

Sössönsössöö, asiaan takaisin. Anki on Cumuluksensa kanssa vilahtanut täällä Levyhyllyssä kertaalleen vähän aikaa sitten ja neidin muutama kappale ja tulkinta yhtyeen riveissä herätti mielenkiinnon. Toki hänellä oli jo tätä ennen 60-luvun lopussa ollut pienoinen ura jonkinnäköisenä iskelmälaulajana, josta varmaan kuuluisin on kappale 'Ja ne kesäyöt'.

Miksi itse olen hivenen vierastanut  Ankiin ja tämän musiikkiantiin tutustumista johtunee ihan omasta duunariperhetaustasta. Olenhan kaikesta huolimatta työläiskaupungissa kasvanut kirvesmiehen poika.
Anki ja hänen aiemmat kumppaninsa Bosse ja Robert kuulostivat ja tuntuivat intonaatioineen liiaksi suomenruotsalaisten kulttuuriperheiden etuoikeutetuilta kakaroilta. Pikkusievine lauluineen, joille faijalla oli ollut vara ostaa kitaran ennen köyhempää väkeä.
Tämä peruspönösuomalainen näkemys on tietysti vain osa totuutta ja ehkä typeräkin, mutta on myös onneksi korjaantunut näin iän kypsetessä. Ankin levytettyä 'parempaa' tuotantoa ei ole juuri myöskään uudelleenjulkaistu levyjen ilmestymisten jälkeen, muuta kuin niillä F-levyjen kokoelmilla, joihin on aina ladottu ne varmat ja kuluneimmat rallit. Joka tapauksessa kantaväestön vähättelevästä ja ehkä kateellisestakin sävystä huolimatta suomenruotsalaisissa kulttuuriperheissä ja piireissä oli vallalla myös hyvin vahva ja tulisieluinen suhtautuminen kulttuurin tekemiseen. Ankin tuotannossa tästä samasta asenteesta näkyy usein vahvoja välähdyksiä. Artisti oli käsittääkseni loppuun asti tulisen uskollinen omille runotyttö-folk juurilleen ja periaatteilleen.

'Iskelmäuransa' jälkeen Anki haki heti tietoisesti etäisyyttä siihen kansanmusiikin ja folkin kautta. 70-luvun alussa kun oltiin, niin ulkomailta tuodut polttoaineethan siihen olivat hyvät. Sekä Cumuluksen, että sen jälkeen Ankin soolouran kappaleista suuri osa oli Hectorin säveltämiä, tai ainakin tekstittämiä. Anki pisti levyilleen tässä vaiheessa aina pari omaakin biisiä, mitkä eivät muuten kuulosta yhtään hullummilta.
Tästä poiketen 'En anna heille anteeksi' on laveampi sisältäen Ankin itsensä lisäksi seitsemän eri säveltäjän kappaleita ja saman verran lyyrikoita. Levyn päättävä puheosuudella alkava tajuton nimibiisi on tehty Pentti Saarikosken runoon ja Ankin sävellykseen. Levyn taas avaa omanlainen luenta samana vuonna ilmestyneen Hectorin 'Liisa pien' levyn 'Trullilaulusta'. Muita biisintekijöitä ovat Måns Groundström, Jim Pembroke, Frank Robson, Cay Carlsson, sekä toisena tuottaja ollut Matti Bergstrtöm. Aikansa progen ja folkin ykkösriviähän tässä.

Kun tähän ottaa vielä mukaan levyllä musisoineet Irina Milanin, Reino Laineen, Pirjo Bergströmin ja Junnu Aaltosen on joko vakuttunut levyn kovasta tai tasosta - tai sillisalaatista. Onneksi totuus ja osiensa jo lähtökohtainen summa on lähempänä noista ensimmäistä. Pakka pysyy kasassa ja puolifolkkimainen musiikki on sovitettu hienosti. Yksi syy tähän on Ankin mieleenjäävä ja tunnistettava ääni, joka tosin toimii paremmin muissa, kuin kevyen hupsuttelevissa kappaleissa. Välillä pulpahtaa hiljaa esiin todennäköisesti Bergströmin soittama analoginen syntikka ja samainen herrahan on siis levyn tuotantovastuussa.
Yksi levyn vaikuttavimmasta hetkistä on yllättäen Cay Carlsson 'Unikuvia', jonka musiikin on Anki säveltänyt. Talvinen uhrikulkue nosti karvat pystyyn, kun biisin kuuli ensi kertaa. Kuristavinta arkirealismia edustaa taas Hectorin pakahduttavasti kertova 'Talonmiehenrouva Lauhamaa'. Tämän jälkeen ylemmän ja alemman luokan luokkaerosta hupsuttelevasti kertova 'Pirssikyyti' kuulostaa suorastaan teennäiseltä. Ja sitten taas levyn kukkia keräävät ihmiset, kuten suorastaan mestarillisen kuuloisessa 'Lapsonen'-kappaleessa saavat ihmettelemään, missä ihmeessä tämän artistin arvostus ja tunnettavuus tässä kaikkien vuosien välissä on ollut?

'En anna heille anteeksi' on julistava, muttei sellaisella laululiikkeen tyylillä, vaan ehkä enemmän jopa sinne öö kokeilevan folkin puolelle. Eihän tämä nyt mitään ehtaa kosmista saksalaista folkkia ole, mutta hivenen sinne päin ja pikkuisen avant-gardeakin. Tätäkin kuunnellessa (Hectorin ja Cumuluksen lisäksi) hiipii useammankin kerran mieleen Ville Leinosen taiteellinen iskelmä - erityisesti tietenkin se 'Majakanvartijan uni'. Tosin teksteissä tässä on tietenkin mukana ne 70-lukulaiset aiheet eli; luokkaerot, saastunut kaupunki ja humanismi.

Mikäänhän ei sinänsä ole maailmassa paljoa muuttunut. Eikä tämä musa valitettavasti myöskään niitä pystynyt muuttamaan. Muuten, kuin taas siksi pieneksi hetkeksi, kun tätä kuuntelee.

Olavi Virta - Hula Hula Hula Hula Hula Hoop 1958

Iskelmä vetosi aikanaan kaukokaipuuseen tai otti muuten vain 'kantaa' aikansa ilmiöihin. Olavi Virta lainasi komeaa tenoriaan muun muassa Nakke Nakuttajasta kertovaan lauluun ja tähän aikansa kulutustuoteilmiö hula-vanteesta kertovaan lauluun. Kappale julkaistiin singlen b-puolena. Kappale on tietenkin käännöskamaa ulkomailta, säveltäjän W. Stone. Sanat kappaleeseen teki Orvokki Itä, joka oli yksi Reino Helismaan pseudonyymeistä. Ykköspuolen täytti miltei identtinen 'Lannevannelaulu', joka oli taas Carl Madurin kynästä ja Saukin sanoittama.

Edit: W. Stone olikin Toivo Kärjen sävellys.

Yasuo Sugiyama - Il etait une fois l'homme - soundtrack 1978

'Il etait une fois l'homme', eli suomeksi 'Olipa kerran ihminen' oli Albert Barillén 1970-luvun lopussa ilmestynyt opettava piirrossarja ihmiskunnan historiasta. Sarja sai muutaman jatko-osan ja sen henkilöhahmot koostuivat arkkityypeistä, joita kierrätettiin ihmiskunnan historian lisäksi avaruudessa, solukossa ja vaikkapa siirtomaa-ajan Amerikassa.

Sarjan ensimmäinen osa piirrettiin Barillén kotimaassa Belgiassa, mutta seuraava 'Olipa kerran avaruus' osittain aikansa halpa-animaatiomaassa Japanissa. Japanikytkentö ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Barillén tapauksessa, sillä sarjan ensimmäisen osan soundtrack (jonka avauskappale on ollut täällä käsittelyssä aiemminkin) oli japanilaisen Yasuo Sugiyaman käsialaa. Intternetkään ei tunnu tietävän juuri mitään herra Sugiyamasta ja hänen elämästään ja tuotannostaan, mutta olettaa voisi, että hän on ollut nimetön liukuhihna-animesäveltäjä.

Järkälemäisen sarjan ja aiheenhan avaa Sugiyaman luenta mistään sen vähemmästä kuin Johan Sebastian Bachin 'Toccata ja Fuugasta' (D-molli). Sammakon noustessa maihin ja kasvaessa apinasta ihmiseksi taustalla soi hivenen kömpelö Bachin fuugan nopeutettu sovitus, jonka kylmäävissä loppuresonoinnissa maailma RÄJÄHTÄÄ. Jokainen, joka on tämän verkkokalvoillaan alle kouluikäisenä todistanut, ei voi ikinä unohtaa sitä. Itse soitin on urku, mutta todennäköisesti syntetisaattori-sellainen.

Levyn tapahtumien kuvitusbiisit kestävät puolesta minuutista kahteen ja tunnelma vaihtelee 70-luvun lopun filtterikitaralla soitetusta muovikassi-funkista viihtellisiin ja pseudo-klassisiin tunnelmiin. Ohjelmasta irroitettuina pikkukappaleet ovat lyhyitä ja irtonaisia, mutta kuulostavat jotensakin täysin eurooppalaisilta vailla minkäänlaista varsinaista kaukoitä-fibaa. Tämä johtunee myös sarjan katsantakulmasta, joka on muutamaa sivuhyppyä lukuunottamatta hyvin Eurooppakeskeinen.

Tosin sähköpianoineen, kellopeleineen ja huiluineen musiikki kuulostaa välillä viihtellisimmillään aika exoticalta (ilman ajan ja paikan painolastia). Makeimmillaan tämä on kuivakassa 70-luvun lopun funkkaavassa 'L'Industriessa'. Tälläiset menopalat tuovat piirroskuvista irrotettuina mieleen yllättävän vahvasti nykyiset sirkusten bändit.

Takavuosina oli hetken aikaa muodissa sen aikainen ironinen kaivuu lounge-musasta. Tältä soundtrackilta olisi paloja irronnut ja ehkä samplejä hip-hoppiinkin.

Rockin apumiehet #26 - Malcom McLaren

Kun Malcom McLaren kolme vuotta sitten kuoli, kaikki eivät varmasti itkeneet. McLaren teki itsestään klassinen 'manipulaattori-manageri'-hahmon, joka oli yhtyeidensä kanssa, tai ainakin halusi olla yhtä suuressa roolissa kuin ohjattavansa. On sanomattakin selvää, että tämä onnistui helpoiten tilanteissa, joissa artistit eivät joko ymmärtäneet, tai välittäneet omapäisyydestä tai omista mielipiteistään. Jos tällaisiä kuitenkin ilmeni, aloitettiin heti toimet niitä kohtaan.

McLaren syntyi skottilaisen isän ja portugalinjuutalaisen timanttikauppiassuvun jälkeläisenä vuonna 1946. Isä jätti perheen Malcomin ollessa kahden ikäinen ja hänen varakas isoäitinsä kasvatti hänet. Hänen äitinsä meni uusiin naimisiin vaatetehtailijan kanssa ja McLaren lähti teininä himasta ensin hanttihommiin, sitten taidekouluihin, joista hän pääsi 1971. 60-luvun lopussa hän tutustui ranskalaiseen 'situatinistien' liikkeeseen, jota hän ihaili ja halusi matkustaa Ranskaan vuoden 1968 mellakkakesänä. Matka vaihtui kuitenkin paikallisen taidekoulun valtaukseen. McLarenin musiikillinen maku koostui 70-luvun alussa lähes ainoastaan 50-luvun musiikista ja miehen suhtautuminen, tai siis suora viha hippiliikettä kohtaan sai myöhemmin suorastaan koomisia piirteitä.

1971 McLaren perusti ensimmäisen vaatekauppansa kaverinsa tyttöystävä Vivianne Westwoodin kanssa. Liike myi alunperin McLarenin fiftari-fiksaation tuntien vähemmän yllättävästi teddy-boy-vaatteita. Kaksikko matkusti 1973 New Yorkiin, missä he tapasivat saman kaupungin Dollsit. McLaren välitti alunperin yhtyeelle vaatteita, mutta päätyi managreoimaan sitä sen hajoamiseen 1975 asti. Tuolloin hän yritti pukea vastentahtoiset nyki-kovikset punaisiin nahka-asuihin ja lavan taakse nostettiin sirppi ja vasara aiheuttamaan järkytystä. Koko homma lässähti ja McLaren palasi takaisin Englantiin.

Näihin aikoihin hän tutustui legendaariseen rock-toimittaja Nick Kentiin, joka omien sanojensa mukaan piti McLarenille tehokurssin 70-luvun räväkästä rockista, mukaanlukien The Stooges. McLaren ahmi oppia. Samaan aikaan Lontoon vaateliike oli vaihtanut nimensä shokeeravammaksi SEX:iksi. Liikkeessä toimi myyjänä Glenn Matlock niminen tyyppi ja tulevan yhtyeen nimi oli selvää. McLarenin kunniaksi on sanottava, että häädettyään bändin alkuperäisen ujon solistin itku kurkussa treeneistä pois, hän toi tilalle liikkeessä pyörineen nuoren John Lydonin, jonka sukunimi vaihdettiin irkusta Rotteniksi.
Kentiä McLaren kiitti usuttamalla ei vielä yhtyeessä olleen Sid Viciouksen hakkaamaan konserttia katsomassa olleen Kentin miltei kuoliaaksi. Tästä syntyi ilmiö, jonka seurauksena Lontoon punkit hakkasivat esikuvansa esimerkin mukaan vastaantulevan 'kriitikko' Kentin aina katuojaan.

McLaren järjesti yhtyeelle omat harjoitustilat - soittimet ja PA:nhan Steve Jones ja Paul Cook olivat nuorisorikollisina jo hankkineet bändille. Alussa homma pelitti hyvin ja McLarenin nukkeleikki ei ollut vielä päässyt vauhtiin. Koska Matlock biisinteosta huolimatta (tai juuri siitä johtuen) vaikutti olevan liian vahva persoona, hän usutti Rottenin ja Matlockin riitoihin, joka päättyi Matlockin lähtöön. Tilalle otettiin Sid Vicious, jonka jälkeen skandaalit ja bändikuvat olivat kohdallaan, mutta audion taso laski kuin lehmän häntä. Kaikki päättyi Rottenin romahdukseen hommasta ja McLaren istui bändin kassan päällä syytäen rahoja elokuvaprojekteihin ja tuhoon, muttei yhtyeen jäsenille. Hän manipuloi loput bändistä Rottenia vastaan ja tämä lähti bändistä. Samaan aikaan pihalla ollut lahjattomuus ja Rottenin aikaisempi hyvä ystävä Vicious fantasioi urasta rock-tähtenä, jota McLaren pönkitti.

McLarenin puheista huolimatta hän oli aina kaoottisimmilla ja tärkeimmillä hetkillä poissa paikalta, tai tutisemassa kauhuissaan tilanteesta, vaikka myöhemmin puhui aina toisin. Hän piti itseään ja yhtyettä puheiden puolella jatkumona situationisti-liikkeelle ja yhtyeen tarkoituksena ainoastaan kultturisen ja taiteellisen terrorin tekemisen. Kaikki eivät bändissä olleet tietysti samaa mieltä. Pistolsin ja McLarenin yhteistyö päättyi kuitenkin 'The Great Rock'n Roll Swindle' elokuvaan, jossa Rottenin tilalle yhtyeen solistiksi kaavailtiin Brasiliassa asuvaa suuren junaryöstön pääkonnaa Ronnie Biggsiä. Hommaa puitiin oikeussaleissa 80-luvulle asti, jolloin bändin jäsenet saivat vasta rahallisen osuutensa ja oikeuden yhtyeen nimeen.

Kyseinen Pistols-elokuva kaapattiin McLarenin käsistä elokuvayhtiölle ja soundtrackit ja best-of kokoelmat kaappasivat hänen 'kulttuuriterrorisminsa' laulamaan kassakoneiden laulua ihan väin levy-yhtiöille itselleen. McLaren vetäytyi, mutta vain hetkeksi.

Hänen puheilleen ilmestyi Lontoon punk-kuvioissa vaikuttanut, nyt oman 'Adam & The Ants' yhtyeen perustanut Adam Ant (oik. Stuart Leslie Goddard), joka pyysi Pistols-sirkuksen ja mediamökän innoittamana McLarenia manageroimaan juuri ensilevynsä julkaissutta yhtyettään. McLaren innostui Antin uudenlaisesta sankarihahmosta, joka Pistolsien ja punkin luuseri-romantiikan sijasta lainaili meikkinsä apasseilta ja puvustuksena amiraali Hornblowerin tyyppisiltä seikkailijoilta.

Kuitenkin paria kuukautta myöhemmin McLaren manipuloi muun bändin puolelleen ja antoi laulusolistille kenkää hänen omasta bändistään. McLaren vielä juoksi itkua pillittävän laulajan perään treenikämpän käytävälle ja tarjosi jalosti tälle kuitenkin hommia yhtyeen parturina tai meikkaajana. Adam Ant pääsi tosin vuotta myöhemmin antamaan kostonsa omalla soolomenestyksellään.

Tässä kohtaa hän kuitenkin vei kolme muuta Ants-muusikkoa perustamaansa Bow Wow Wow:hun, jonka solistiksi McLaren laittoi puoli-pedofiilisesti 14-vuotiaan burmalais-britti Annabella Lwinnin, joka pistettiin poseeraamaan promokuvan taidemaalauksen uusintaverisoon alastomana. McLaren yritti myös julkaista yhtyeen kautta 'Chicken'-nimistä lehteä, joka olisi käsitellyt alaikäisten seksiä.. Jossain vaiheessa McLaren sai myös päähänsä, että solisti Lwinnin passiivisuus johtui tämä neitsyydestä, joka piti poistaa. Yhtyeen jäsenet vetivät asiasta pitkää tikkua, mutta voittajakitaristi epäonnistui tehtävässä..
McLarenin muotikumppani Vivianne Westwood oli mukana vaatetettamassä tätä hänen 'uus-romanttista' yhtyettään. Ja Malcom tietysti itse kertoi, kaiken mitä bändi suustaan päästi.

Yhtyeen musiikki oli vahvasti afrikkalaisten tribaalirytmien vaikutteista ja McLarenin ideana oli tehdä superkaupallista tyhjää musiikkia ja iskeä näin kaupallisen musiikin.. öö sydämeen. Bow Wow Wow julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa/EP:n aikansa halpismuodossa c-kasettina. McLarenin yritys iskeä 'roskamusiikillaan' hittilistoille kuitenkin epäonnistui, koska radio-DJ:eille kasetin äänenlaatu oli riittämätön. Bow Wow Wow ylettyi muutamalla myöhemmällä single-julkaisullaan sinne hittilistoillekin asti, mutta siinä vaiheessa McLaren oli taas jo kyllästynyt sen hetkiseen nukkeleikkiinsä. Sinänsä Bow Wow Wow pitää sisällään paljon pätevääkin audiota ja ajatus roskan ja teiniroskan yhdistelmästä hyökkäyksenä punkin jälkeen on mielenkiintoinen, jos sivuutetaan McLarenin törkeät moraaliset alilyönnit.

Managerointi tai manipulointi, kummin vain oli tässä jäämässä taka-alalle. McLaren vietti tässä vaiheessa aikaa New Yorkissa, jossa innostui rap-musiikista. Tämä johti pariin käsittämättömään/odottamattomaan rapsinkku-hittiin. Elektro-taustat niissä ovat kunnossa, mutta McLarenin 'räppäys' on tietysti sitä, mitä voi odottaa vuoden 1983 svengalin räp-levytykseltä. Musiikillinen ura jatkui vielä vuoden 1989 levyyn, missä mukana oli Bootsy Collinsin ja Jeff Beckin tyylisiä muusikoita. Samana vuonna hän teki myös kreikkalaisen koskettimien juustokuningas Yannin kanssa mainosmusiikkia British Airways-lentoyhtiölle.

McLarenin tahti alkoi myöhemmässä elämässä hidastua, eikä myöhempinä vuosina ollut enää mitään yhtä herkullisia mani.. managerointihommia. Tarinan mukaan hän kyllä tarjoutui esimerkiksi Red Hot Chili Peppersien manageriksi vuonna 1985, mutta ehkäpä miehen maine ja teot olivat sellaisia, että jos nukkeja ei löytynyt, aika harvat omasta musiikista ja urastaan huolehtivat ihmiset halusivat McLarenin 'ohjausta'.
McLaren kertoi oman versionsa Pistolsin tarinasta muiden elossa olevien kanssa erikseen Julian Templen vuoden 2000 'The Filth & Fury' elokuvassa. Lydon ja McLaren eivät henkilökohtaisesti ikinä puhuneet Pistolsin hajoamisen jälkeen. Hän asui elämänsä viimeisen vuosikymmenen New Yorkissa ja Pariisissa ja kuoli syöpään sveitsiläisessä sairaalassa huhtikuussa 2010.

Michael Rother - Flammende Herzen 1977

Michael Rother kitaroineen on ilman neuvotteluja varmasti yksi tärkeimmistä krautrock-genren kitaristeista. Rother soitti lyhytaikaisessa Kraftwerk-kokoonpanossa Florian Schneiderin ja Klaus Dingerin kanssa Ralf Hütterin ollessa hetken aikaa eronneena yhtyeestä. Tästä kaksikko Dinger/Rother suuntasi suoraan perustamaan Neu!-yhtyeen, jonka debyytti julkaistiin samana vuonna 1971.

Neu! kuuluu lähes jokaisessa kaanonissa tärkeimpien kolmen krautrock-yhtyeen joukkoon ja kaksikko on vastuussa/maineessa sen kuuluisan 'motorik'-rytmin synnystä. Toinen tärkeä tekijä soundissa oli Rotherin maalaileva volume-pedaalin ja wah-wahin käyttö, jotka veivät David Gilmour-tyylisen soittamisen vielä askeleen verran pidemmälle.

Dingerin ja Rotherin keskinäinen ja musiikillinen suhde oli lievästi sanoen kompleksinen ja kaksikon pari vuotta kestänyt yhteistyö oli ailahteleva ja myrskyisä. Neu!:n viimeisen levyn aikaan Rother oli jo löytänyt uudet leikkikaverit 'Clusterin' Roedeliuksesta ja Moebiuksesta, joiden kanssa syntyi kaksi klassikkolevyä yhteisnimi 'Harmonian' alla. Kolmikon seuraan liittyi myös Brian Eno. Tätä materiaaloa ei aikanaan julkaistu, mutta homman vaikutuksen voi kuulla Bowien Berliini-trilogialla.

Neu! ja Harmonia eivät olleet millään mittapuulla myöhemmän musiikillisen vaikutuksensa kaltaisia kaupallisia menestyksiä. Vähän niinkuin Velvet Undergroundinkin kohdalla Neu!:n levyjen myynti meni muutamaan tuhanteen kappaleeseen. Tähän verraten oli kohtalon ivaa, että toisen Neu!-puolikkaan perustama La Düsseldorf myi samoilla eväillä satoja tuhansia levyjä, eikä Michael Rotherinkaan sooloura ollut kaupallisesti menestyksetön.

Vuonna 1976 levytetty ja seuraavana vuonna julkaistu Flammende Herzen jatkaa omalla puolellaan sitä samaa linjaa, mitä Dingerin La Düsseldorf omallaan, ollen selkeää jatkumoa Neu!:n ideoille ja ideaaleille. Levy on täysin insrumentaali ja keskittyy Rotherin maalailevan kitaran päälle. Lopputulos kuulostaa hämmentävän paljon elokuvalliselta. Mikä ei ole ihme, sillä levyä käytettiin seuraavana vuonna saksalaisen 'Flaming Hearts' elokuvan soundtrackkina.

Rother soittaa levyllä miltei kaiken; kitarat, basson, syntetisaattorit ja elektroniset perkussiot. Apua ja ohjeita rumpujen soittoon saatiin Canin Jaki Liebezeitilta. Kun levyn tuottajanakin oli vielä legendaarinen Conny Plank voitaneen Rotherin soolodebyytin kohdalla puhua puhtaasta krautrock-levystä, vaikka 'motorinen' puoli on minimissään. Flammende Herzenin äänimaailma on lämmin ja orgaaninen.

Rother jatkoi samoilla eväillä (Liebezeit rummuissa, Conny Plank namiskoissa) vielä kahden soololevyn verran, joihin pitää tutustua.

Disorder - Air Raid 1980

Disorder-nimisiä punk-yhtyeitä on maailmassa ollut ja mennyt varmasti lukematon määrä, mutta kuuluisin ja merkittävin niistä tuli Englannin Bristolista, josta ponnisti jostain syystä lukematon kasa muitakin punkin toisen aallon yhtyeitä.

Toinen aalto oli edeltäjäänsä huomattavasti nopeampaa ja vihaisempaa. Vaikka vuonna 1980 hardcorea ei ilmiönä ja liikkeenä vielä ollut on tämä biisi selkeä suunnannäyttäjä.

Yhdessä saman kaupungin Chaos UK:n kanssa (jonka basisti taitaa laulaa tässä biisissä) bändit kehittivät musiikillista ulosantia, jolle keksittiin zineihin lentävä lause 'Noise Not Music'. Air Raidin kohdalla se ei ihan pidä paikkaansa, sillä huolimatta diskanttisesta saundista, sirkkelikitaroista ja kohkaavasta vauhdista kappale on melodinen ja miltei mukana hoilattava.

Disorderin ja Chaos UK:n miehistöt ja meno olivat hyvin päihdehakuisia ja epästabiileja, mikä sopi ehkä myöskin esikuvaksi tuleville hc-kokoonpanoille. Tästä huolimatta ihmeellistä kyllä kumpikin bändi on edelleen elossa - ties kuinka monennella kokoonpanolla.