R.I.P. Lemmy Kilmister 1945-2015

Pitkään terveysongelmista kärsinyt Lemmy menehtyi muutama päivä jouluaatoksi osuneen syntymäpäivänsä jälkeen. Tapaninpäivänä saatu syöpädiagnoosi ja parin päivän päästä jalat suorana. No, perussairaudet alla ja joku agressiivinen leukemia, niin loppu on vuorokausista kiinni?

Lemmyyn inkarnoitui "ikuinen rokkiäijä", jota ei mikään pystynyt poistamaan lavoilta. Ylläolevan Suomessa "Älypäät" nimellä näytetyn sarjan jakson tullessa telkkarista (ymmärtääkseni pari vuotta kuvaamisen jälkeen 86?) häntä pidettiin jo pappana, joka jaksoi edelleen rokata. Vaikka ikää oli miltei neljäkymmentä. (Oikeasti jo 41) Erikoista! Aikalaiset olivat ainakin leikanneet tukan lyhyeksi, juoksivat lenkillä ja olivat järkevissä siviilitöissä. Tai soittivat ainakin sliipatumpaa musiikkia.

Lemmy Kilmister oli haastatteluissa aina suuri Suomen ystävä ja käsittääkseni ihan vilpittömästi. Mies harrasti militarian keräilyä ja tunsi erityisesti Suomen talvisodan hyvin noin englantilaiseksi. Mitään fasismia Lemmyn sotaharrastuksiin ei kuitenkaan kuulunut, vaan ymmärtääkseni ihan sellaista aitoa pikkupoikamaista innostusta. Kilmister oli myös vanha Suomenkävijä, sillä ensimmäiset reissut hän teki maahan brittiläisen Rockin' Vicarsien riveissä jo 1960-luvulla. Tuohon aikaan hän soitti vielä ränkien kitaraa ja vuosikymmenen lopussa hän toimi The Nice:n ja Jimi Hendrixin roudarina. Soittoura urkeni hänen liittyessään Hawkwind-yhtyeeseen 1972 ja hän lauloi yhtyeen ainoan suuren hitin 'Silver Machinen'. Lemmyn aika oli yhtyeen uran tasokkainta, mutta avaruusooppera muuttui saippuaoopperaksi ja hän sai kenkää paljon kirjoitetun huumenpidätyksen takia yhtyeen Pohjois-Amerikan kiertueella.

Amfetamiinin ystäväksi loppuun asti tunnustautunut Lemmy perusti Pink Fairiesien Larry Walliksen kanssa Motörheadin, jonka alku oli kuitenkin kivinen. Vasta Walliksen ja rumpali Lucas Foxin korvanneet Fast Eddie Clarke ja Philty "Animal" Taylor (joka muuten menehtyi viime kuussa) muodostivat klassisen kokoonpanon, joka junttasi musiikillisen kivijalan aika monesta jutusta niin metalliin, kuin punkkiin. Punkin noustessa Lemmy olikin yksi harvoista hämyistä, jotka hyväksyttiin. Vielä kun tähän yhdistettiin monen punkbändin yhteiset pulveriharrastukset, niin hän vieraili mm. Damnedin sinkulla. Ja soitti ja lauloihan Lemmy kotoisen Albert Järvisenkin levyllä.

Motörheadin klassisen kokoonpanon jälkeisen parin vuoden käymistilan jälkeen yhtye julkaisi pitkän liudan levyjä ja kiersi jatkuvasti suhteellisen stabiililla kokoonpanolla. Lemmy itse piti aina uusia loppupään levyjä parhainaan ja jaksoi ihmetellä jengin kaipailevan 70-80-luvun taitteen aikoja ja kokoonpanoa. Tavallaan hienoa, että ei jääty makailemaan vanhaan menestykseen, mutta eiväthän ne uudet levyt mitään pyörää keksineet uudelleen.. Oman kortteerinsa Lemmy oli siirtänyt jo vuosia sitten Yhdysvaltoihin ja Los Angelesiin, josta hän löytyi pelin edestä kuolleena.

Songs of Christmas No.2

Joulun alla on tullut kaiveltua entiseltä asukkaalta jäänyttä joulukasettikokoelmaa, jossa on niin Anttilan hyllyn kokoelmakasetteja, kuin Emils Julit ja Elviksen joululevy. Mukana on myös tämä kasetti, jonka kannessa komeilee Elviksen nimi ja Tijuana Christmas. Muovikannet avattua sisältä löytyy tavallinen c-kasetti ilman mitään etikettejä. Kasetti on nimetty kunniaa herättävästi No.2:seksi ja taka- sekä etukannessa komeilee teksti Stereo, joka Elviksen pätkän ollessa ei tule edes kysymykseen (joululevy on vuodelta 57, ennen stereo-hömpötystä). Kannet ovat leikkaa/liimaa käsityötä ja neula naksahtaa kesken puolta.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan salapoliisi, että ymmärtää tämän olleen aikansa piraattituote. Ostettu todennäköisesti etelänmatkalta, eikä ostaja ole välttämättä edes ollut tietoinen ostaneensa niin sanottua laitonta äänitettä, koska c-kasettiaika toi mukanaan yksityisyrittämisen henkeä. Moni puolilaillisestikin tai lain rajamailla heilunut oikea julkaisijakin tunki tuotteitaan väärillä esiintyjillä ynnä muuta. Tällä levyllä soi kuitenkin Elviksen oikea joululevy, olkoonkin nauhoitettu suoraan levysoittimsesta. Ykköspuolen Elvari-joulu loppuu jo ennen puolen loppua, neula naksahtaa ja sen jälkeen tulee kirjavaa, mutta asiallista kuorojoululaulua. Joku on tällä elättänyt perhettään ja joku on kuunnellut kasettia kotiinpäästyään ihan tyytyväisenä. "Now You Happy, Now You Pay".

Petri Lahtinen - Aviations 2015

Aika tasan vuosi sitten Levyhyllyssä oli kuuntelussa kitaristi Petri Lahtisen Bandcamp-julkaisu Abbreviations.

Projektin tarkoituksena on ollut äänittää lyhyitä biisin, tai fiiliksen aihioita kitaran looppipedaalia käyttäen, ehkä jotain sämplejä lennosta ja ilman mitään ylimääräistä jälkityöstöä. Vertasinkin edellisvuotista julkaisua akvarellimaalaukseen; muutama kerros päällekkäin, värit leviävät toisinaan kauniisti paperille, toisinaan ne leviävät paperille ja siinäpä se. Mikä tekee tästä projektista mielenkiintoisempaa on, että viime vuonna pituudeksi ilmoitettiin kaksi vuotta ja toden totta; nyt ilmestynyt toinen osa venyttää aikajänteen nykymaailman nopeassa mittapuussa pitkälle kahden vuoden suoralle.

Koska tämä on kaksoisteos, en voi olla vertailematta näitä keskenään (ja myös pitkä aikajänne suorastaan pakottaa tähän). Abbrevations samasta toteutustavasta huolimatta sisälsi yleisesti "ensiosan" tavoin selkeästi suuremman lataustason. Teemoja ja ideoita oli nimittäin varmasti kehitelty ennen äänityksiä ja se oli pyrkimyksistään huolimatta ns. "kriittisemmillä korvilla" tehty,
Aviations on sen hillitympi pikkuveli, joka on käynyt samat koulut, saanut samat todistukset ja arvosanat, kuin isoveli. Ehkäpä ihan yhtä hyvä kuin edellinenkin, mutta silti; pikkuveli. Ensin meinasin jopa, että levy on selkeästi edellistä enemmän äänitapettia, mutta ehkä tämä ei pidä paikkaansa. Äänite sukeltaa rohkeammin sinne puhtaan maalailun puolelle ja olettaisin tämän olevan lopulta lähempänä ihan puhtaalta pöydältä improamista, kuin edellinen. Aviations myös tiivistyy alun jälkeen loppua kohden. Edellisosalla oli soitannollisia kumarruksia selkeiden esikuvien (Robert Fripp) suuntaan ja tällä jälkimmäisellä sellaiset puuttuvat. Toki suuntaan nyökkääminen tekee usein teoksesta helpommin lähestyttävän, mutta sen puuttuessa voisi varmaan puhua kahden vuoden aikana muokkautuneesta omasta looppi-tyylistä? Lahtinen itse sanoi lähteneensä projektiin sen takia, että kouluttaisi itseään pois aiemmassa musiikintekemisessä vaivanneesta loputtomasta hiomisesta ja puunauksesta. Tästä seuraa mielenkiintoinen ilmiö; lyhyet aihiot ovat improhengestään huolimatta silti miellyttävän hiotun kuuloisia. Sitä viimeistä ylimääräistä kerrosta ei niihin soiteta. Eli hiomisen kohde on siirtynyt soittohetkeen ja siinä äänentuottoon?

Lahtisen kitaransoitto ja luuppaustyyli on edelleen lyyristä ja tällä Aviationsilla selkeästi enemmän niin sanotusti romantiikkaan kallellaan. Jos nyt tiputtaisi jonkun nimen mistä lähestyä, niin saksalainen Siegfried Schwab ja miehen 'Meditation' levy vuodelta 1979. Mihinkään far-outtiin ei tälläkään julkaisulla kuroteta, vaan hälyääniäkin sisältävät kappaleet ovat maltillisia. Muutamat sämplet tuovat hyvää eloa, sekä muistutuksen kuullusta Dark Reindeer-kollektiivin musiikista, jossa Lahtinenkin soittaa. Toki sampleja oli edelliselläkin äänitteellä. Eron kahden teoksen välillä on myös kappaleiden pituudesta; tällä jälkimmäisellä peräti kuusi aihiota jää alle kahteen minuuttiin. Mitään yhteen niputtavaa melodista teemaa ei äänitteeltä löydy ja yhteensitovana tekijänä toimii jokaisessa kappaleessa soiva kitara ja päällekkäiset layerit. Kolmella kappaleella soi myös vieraileva soitin, eli Paul Mimlitchin saksofoni. Sopii palettiin oikein hyvin.

Tsekkaa itse täältä:

Abbrevations 2014
Aviations 2015

Sonic Temple Assassins - Subtle Music 2015

Sonic Temple Assassins on Jani Hellenin projekti/bändi, joka on julkaissut äänitteitä pitkin 2000-lukua. Ne on julkaistu CDR:inä ja nykyisin c-kasettimuodossa ja hyvin pienillä painoksilla lähinnä kädestä käteen. Hellenin musiikkia on myös erinäisillä ug-kokoelmilla ja tämän kassun kylkiäisenä tuli Oneiroksen cdr, jossa artistin lisäksi myös meluyhtye Ashtray Navigationsia.

Sain käsiini Subtle Musicin kappaleet jo aikaisemmin sähköisessä muodossa ja tämä erittäin rare (Raution Phinnweb puhuu kymmenen kassun erästä) kierrätyskaseteille nauhoitettu julkaisu jatkaa siitä, mihin edellinen Levyhyllyssä ollut kassu loppui. Elikkäs sen kakkospuolen täytti Berliinin koulukunnan tyylinen yksinkertainen, mutta vangitseva sekvenssi.

Jossain mielessä Subtle Musicia voisi pitää musiikillisena tutkielmana krautrockista/kosmisesta musiikista. Siis vähän samaan tyyliin, kuin vaikka taidemaalari ottaa teoksen ja tekee siitä omia varitaatioitaan. Olen aiemmin puhunut allergiastani nykykrauttia kohtaan silloin, kun se tehdään pillifarkut jalassa 1:1 takoen Neu!:n 4/4 komppia.

Alussa meinasin, että tämä putoaa vähän samaan kuoppaan, mutta ekan kappaleen suorista Harmonia/Neu/Werk vaikutteista huolimatta siinä on jotain sympaattisen aseistariisuvaa, joka Siinain tyylisiltä samassa vaossa kyntäjiltä puuttuu. Subtle Musicissa kuullaan kitaraa ja rumpukonetta, mutta pääosassa on syntetisaattori (Arturia Minibrute?). Pienet ja isommat viittaukset (kuten kakkoskappale 'Weiter Wegen' alussa oleva Faustin 'Krautrockin alun viiveheilautusta matkiva lähtö) saavat hymyn nousemaan huulille. Kaikkea on juuri tarpeeksi ja tarpeeksi vähän. Kolmosbiisi 'Ich fühle Luft von Anderem Planeten' yksinkertaisen sekvenssin, kaipailevan pienen melodian ja korvasta toiseen seilaavan filtteröidyn äänen kanssa on täysin siellä asian ytimessä. Neloskappale marssittaa Achim Reichelin tyylisen toistuvan delay-kitaran ja seuraava 'Kiss My Curved Rainbow' (mainio alkuperäisen krautin henkinen sanaleikki/väännös) lähtee sinne autobahnille. Kasetin päättävä 'Like an Unfinished Aeroplane Across the Sky (Aurora Lucis Rutilat II)' nousee majasteetillisesti siivilleen rokkaamaan taivaalle tohtori Faustuksen kanssa. Siinä ollaan lähellä näitä ulkomaiden tyylittelijöitä, kuten Cloudland Canyonia, eikä yhtään hullummin. Subtle Musicissa ollaan sisällä tietynlaisessa romantiikassa tai romanttisessa musiikissa, mitä toki Kraftwerkin hyödynsi 70-luvun puolen välin vuosinaan. Tätä alleviivaa vielä samantyyliset pienet, toistuvat ja yksinkertaiset melodiat.

Tässä on itse c-kasetilla kuunneltuna vähän samaa fiilistä, kuin kesällä ostamassani Varropasissa: kummassakin periaatteessa tarkka ja kliininen musiikki on laitettu nauhalle, joka toistaa sen miten nyt sitten toistaakaan. Tietojeni mukaan myös puolien pituus/rakenne poikkeaa painoksessa toisistaan, eli tyhjää on lopussa enemmän tai vähemmän. Ehkä se on oikein meille nettiaikaan tottuneille hienohelmoille, jotka eivät nyt pysty hyppimään biisien välillä. Kymmenen kasettia pitäisi mennä heittämällä tätä kamaa. Tuolta voi jäljittää tekijää: http://www.phinnweb.org/finndiscog/STA/.

Smack - Smack On You 1984

"Smack on kuin kylmä suudelma" tai jotain sen tyylistä luki 80-luvun puolen välin Suosikki-lehdessä. Yhtyeen poseerauksesta tuli jollain tavalla mieleen Hanoi Rocks ja ulkomaankuvioista ja kansainvälisestä tasosta puhuttiin paljon. Muutakin yhteistä yhtyeillä oli; kummankin nimen voidaan olettaa tarkoittavan kansainvälistä huumetta, eli heroiinia. Bändien jäsenille päihteet tulivatkin kovin tutuiksi, mutta siinä missä Hanoit miltei loivat sen kansainvälisen uran, Smack lähti liikkeelle liian myöhään, kokoonpano-ongelmien kanssa ja ilman manageritason opastusta.

Vuonna 1984 nämä jutut olivat vielä vasta edessä. Yhtye oli kuitenkin nostanut mainetta keikoillaan, vaikka keikkamyyjä Lido Salonen joutui alussa pitämään bändille puhuttelun sen keikkatason nostosta. Yhtyeen lavoilla nähneet vanhemmat kaverit kehuivat kuitenkin yhtyeen lava-preesenssiä. Piskuinen laulaja Claude rinnassa ammottavine leikkausarpineen täytti tilan ja yhtyeen kitaristit osasivat tarvittaessa juosta kitaroitaan soittaen ristiin lavan eteen. Kunnon kukkoilua ja kovaa rokkia.

Eri rumpalilla tehdyn 'Criminal' singlen jälkeen Smack levytti ensimmäisen pitkäsoittonsa T.T. Oksalan tuotannossa. Sama tuottaja oli viimeiselle 'Radical'-levylle asti, josta vastasi Pave Maijanen. Seuraavalla kakkoslevyllä basisti Cherin korvannut Jimi Sero ei ollut tyytyväinen Oksalan soundeihin ja olisi halunnut rouheampaa ja suttuisempaa menoa, mutta ihan hyvin tämä pelittää. Tosin kristallinkirkkaasti erottuvat instrumentit paljastavat levyltä sen, että yhtyeen kitaristit ovat enemmän asennesoittajia, kuin virtuooseja, mutta näillä mennään. Blues-pohjaista katurokkia, joka kumartaa häpeilemättä sinne Stoogesin ja MC5:sen suuntaan. Tänä päivänä tämä olisi "taas näitä bändejä", mutta pitää muistaa, että yhtyeen aloittaessa 1982 Detroit-jytä ei ollut ihan jokaisen olmin kuultavissa ja ihailtavissa.

Levyn avaa hoilotuspotentiaalia omaava 'Good Morning Headache', josta siirrytään tönkköön rumpukomppiin perustuvaan 'Run Rabbit Run'iin, joka lainailee riffissään ihan surutta Stoogesia. Tempo ei ole levyllä kova, vaan sellainen puolihidas ja rummut kasarityyliin pinnassa ja isot. 'Throught the Glass' pianoiskuineen kuullostaa yllättäen kovasti samalta, kuin englantilaisten kasari-Stoogesmiesten Thee Hypnoticsien 90-luvun 'Soul, Glitter & Sin'. Pari vähän tylsempää biisiä ja puolen päättävä 'Completely Alone' seilaa Doors/Stoogesien slovarien hengessä.

Kakkospuolen avaava 'Some Fun' kuulostaa yllätten Stoogesilta. Kakkosbiisi 'Ten Foot Cell' taas paljastaa, että joko Nuggetsit suoraan,  tai sitten Fuzztones on pyörinyt levylautasella. Puolen toiseksi viimeisenä soi pitkäsoiton versio 'Criminalista'. Levy päättyy lyhyeen ja rauhalliseen akustisen näppäily 'No Peace on Earth'iin.

Smack ei tällain jälkikäteen katsottuna keksinyt varsinaisesti mitään uutta, mutta toimi varmasti hetken tärkeänä linkkinä Stoogesien ja myöhemmän stoogesoinnin välillä. Aina jaksetaan muistaa, että Nirvana soitti alkuaikoinaan Run Rabbit Runia coverina, mutta muuten yhtyeen toiminta Yhdysvalloissa - sitten kun sinne viimein pääsivät oli satunnaista. Täytyy tunnustaa, että Smack on levykokonaisuuksina jäänyt kuuntelematta (niitä täkybiisejä lukuunottamatta), eikä tätä nyt varsinaisesti tyrkytettykään silloin aikanaan. Voihan sen ääneen sanoa, että ainakin tämän debyn piiseistä puolet saisi olla mieleenjäävempiä, mutta sellaista se on. Ehkä Myllykosken kirjaston vinyylihyllystä lähtee vielä mukaan toinenkin Smackin levy.

Henrik Otto Donner - Parhaita ottoja 2009

Pari vuotta sitten veneestään tipahtanut ja Pietarsaaren vierasvenesatamaan hukkunut Henrik Otto Donner on yhdessä Love Recordsin perustamansa Atte Blomin kanssa kiistattomasti vaikutusvaltaisimpia hahmoja Suomen populaarikulttuurin historiassa. Jos kaikki kaksikon levytyttämään päästämät artistit (kolmas Love-mies Schwindt keskittyi eniten yhtiön talouden pystyssä pitämiseen) eivät olleet kaupallisia menestyksiä, niin heidän julkaisupolitiikkansa saneli silti lopulta sen, mistä 60-80-luvun musiikissa puhuttaessa tässä maassa edelleenkin puhutaan.

Donner vietti muutaman vuoden 70-luvun alussa toisessa vaikutusvaltaisessa työssä Yleisradion musiikkipäällikkönä ja hänen säveltäjäuransa ulottui 60-luvun alusta 2000-luvulle (vai 90-luvulle?). Sibelius-Akatemiassa säveltämistä opiskellut Donner oli Joonas Kokkosen oppilas, opiskeli Viinissä György Ligetin johdolla, Siemensin elektronisen musiikin studiolla Munchenissä ja Zagrebissa hän tutusti Terry Rileyhin, jonka kanssa tehty monivuotinen yhteistyö johti Rileyn kutsumiseen Helsinkiin ja maan ensimmäiseen 'happeningiin'.

Ylläolevan valossa on mielenkiintoista ja lokeroivaa, että tämän kahden cd:n kokoelman musiikki jaetaan kahdelle levylle, joista ensimmäinen sisältää Donnerin säveltämiä lauluja eri runoilijoiden teksteihin ja jälkimmäinen Donnerin toisen/kolmannen Love-miehen Schwindtin kanssa jakamaansa rakkauteen; jazz-musiikkiin. Toki korkeakirjallisen tekstin yhdistäminen pop-musiikkiin oli tässä maassa uraa uurtavaa, vaikka esimerkiksi Otava-kustannus ehti tässä hivenen edelle. Love operoi edistyksellisen jatsin saralla Otavan ja muiden luovuttua miltei ylhäisessä yksinäisyydessä 70-luvun puoleen väliin, jolloin Hi-Hat toi markkinoille omia levyjään samaan tyyliin, kuin progea.

Ykköslevy, eli laululevy sisältää musiikkia ei-kronologisessa järjestyksessä vuosien 1967-1980 väliltä ja lauluja esittää mielenkiintoinen kavalkadi Vesa-Matti Loirista Pave Maijaseen ja Heikki Kinnusesta Kirkaan. Mukana on myös Donner itse Taistelulaulajat 70:n solistina (Laulu taantumuksesta), sekä Blues Section/Wigwam-rumpali Ronnie Österberg, jonka söpöstä naamasta yritettiin hetken leipoa Johnnyn ja Dannyn tyylistä tyttöjen suosimaa laulajaa. Mukana on myös Tauno Palon jäähyväisalbumilta kappale 'Eliisa ja kaksitoista joutsenta'. Donnerin sävellykset polveilevat niin sanotusti runollisesti ja taustasoiton orkestraatiot ja jazz-vibat menevät selkeästi päällekkäin kakkoslevyn materiaalin kanssa. Kakkoslevyn materiaali kellottaa aikavälille 1968-2000, eikä ole tietty mitään pappa-jazzia lopussakaan, vaan hommaa töötätään välillä rajustikin. Donnerin sooloinstrumenttihan oli trumpetti ja samaten edesmennyt Peter von Bagh siteeraa levyn kansitekstissä vuoden 1970 Helsingin sanomissa julkaistua vertausta Miles Davisiin.

'Parhaita ottoja' on ihan mukavasti koostettu ja valikoitu kokoelma. Voisi olla tietysti laajempikin ja sellainen olisi satavarmasti artistin kuoleman jälkeen ilmestynytkin, ilman levyteollisuuden tämän hetkistä halvausta.

David Bowie - Blackstar 2015

Bowien pitkän hiljaisuuden jälkeen julkaisema edellinen levy ei ollut mikään unelmien täyttymys, muttei kyllä mitenkään vaivaannuttavaakaan kamaa. Sitä vastoin tämä ensi vuoden alussa tulevalta levyltä lohkaistu kymmenenminuuttinen single lupaa uudelta levyltä huikeasti enemmän. Biisi on oikeastaan niin kova, että herääkin kysymys; voiko näin kovia biisejä olla lisää? Jos näin on, niin levy pamahtaa ensimmäistä kertaa sitten Let's Dancen jälkeen sinne 5/5 osastoon..

DJ-setti 21.11.2015

Kokonaisuudessaan:

Easy Star All-Stars – Speak to Me
Dave and Ansell Collins – That Girl
King Tubby – Keep on Tubbing
Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha
Patti Smith Group – Pumping (My Heart)
Primal Scream – Higher Than the Sun (A dub Symphony in Two Parts)
Blondie – Tide is High
Max Romeo – Three Little Mice
Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Mitä koulussa opit?
Patti Smith Group – Ain't it Strange

Roxy Music – Street life
Blondie – Hangin' on a Telephone
Devo – Secret Agent Man
Larry & The Lefthanded + M.A. Numminen – Älä peräänny!!
Wailers – Hang Up
Please James Gimme Change – Mike Meyers
Hawkwind – Silver Machine
Mothers Against Sex Assosiation – Sister
UK Subs – Plan of Action
Damned – Ballroom Blitz
Sweet – Sweet FA

Ari Vaahtera – Haaveet
Jig-Saw – Superkingi
Nyrkkitappelu – Naisbasisti
Lahtarit – Soininen armeijassa
Blitz – Razors in the Night
Kauneus ja terveys – Vaikeasti työllistettävä
Puolan lakot – Duunissa
Business – Product
Nolla nolla nolla – Lisää
Mellakka – Turhaa taistelua
Angelic Upstarts – Police Oppression
TANK – Power of the Hunter
Maailmanloppu – Enää kiväärit laulaa


The League Unlimited Orchestra – Seconds
Harmonia – Immer Wieder
Tangerine Dream – Rising Runner Missed by Endless Sender
Kraftwerk – Airwaves
La Dusseldorf – Rheinita
Kraftwerk- Man/Machine
Amon Duul II – Top of the Mud
David Bowie – Big Brother/Chant of the Ever Circling Skeletal Family

Krautrock-miksaus 21.11.2015

Olin tossa soittelemassa levyjä ja tässä dj-setin krauttimiksaus. Tämä kaikki puoleen tuntiin. Ekat levarisetit mitä olen tehnyt ja alkupuolella parit liu'ut biisien välillä onnistui ihan mallikkaasti.

Kraut-Mix by Jaxen on Mixcloud

Iggy & The Stooges - Raw Power 1973/1997

Iggy Popin oma miksaus proto-punk/glam klassikkoalbumista.

Iggy Pop muuttui kulttihahmoksi jo 70-luvun lopussa punk-liikkeen julistaessa hänet "isoisäksi", joka soitti samaa konsailematonta ja raakaa musiikkia jo "kauan ennen", kuin punk syntyi.

Isoisä oli samanikäinen, kuin muutamakin ykkös- ja kakkosdivarin punk-hahmo, punk syntyi ehkä jo huimat kymmenen vuotta aiemmin 60-luvulla Amerikan autotalleissa, mutta viitta oli aseteltu hartioille. Iggyn erotti toki esimerkiksi pari vuotta vanhemmasta Charlie Harperista se, että hänellä oli jo vuonna 1978 miltei kymmenen vuoden levytysura takanaan ja myös vaihteleva kataloogi bootlegeista Bowien auttamiin klassikkolevyihin.

Bowie. Siinä se kirosana, joka tahrasi ja "vesitti" Iggyn mainetta raa'an rock'n rollin esittäjänä. Artisti esitteli (aina olemassa ollutta) taiteellisempaa puolta englantilaisen avustuksella ja ehkä ohjauksellakin. Siitä huolimatta 'Idiot' ja 'Lust for Life' ovat aikaa kestäneitä klassikkoja, joita ei voi sivuuttaa. Silti sössötys Bowien "pilaavasta vaikutuksesta" kiersi omassakin kaveripiirissä ja homman kornius kulminoituu tähän Raw Power-levyyn, jonka jatkumona vuonna 97 julkaistiin viimein Iggyn oma miksaus albumista.

Raw Power oli albumi jonka ilmestyminen mahdollistui oikeastaan Bowien ansiosta. Hän fanitti Iggyä ja Stoogesia, ehkä kopioi hahmoa omalle lavalleenkin, mutta myyvänä artistina sai puhuttua jo hajonneen Stoogesin levyttämään uudella sopimuksella ja itsensä tuottajan pallille. Stooges Mk.3 piti Iggyn lisäksi sisällään kitaristi James Williamsonin, joka kirjoitti biisit yhdessä Iggyn kanssa. Koska sopivaa soittajaa ei sessioihin löytynyt, kaksikko pyysi entistä pääkitaristi Ron Ashetonia bassoon. Kannut hoiteli Scott Asheton. Veljeksethän ovat nyt haudassa. Levy äänitettiin Lontoossa, vaikka se haisee tylylle New Yorkille, Losille ja Amerikalle. Toisena tuottajana istui Iggy.

Sitten se miksaus. Uudelleenmiksauksessa tuli vastaan perustavanlaatuisia ongelmia: basso oli esimerkiksi mergetty rytmiraidalle, tasot olivat alhaisia ja niin edelleen. Iggy nosteli laulua, kitaroita ja vähän kaikkea ylöspäin sekä otti mukaan kitararaitoja, jotka oli alunperin jätetty pois. Poppia oli harmittanut erityisesti vuoden 1989 cd-uudelleenjulkaisun soundi. Kitaroista otettiin myös suurin osa efekteistä pois ja jäljelle jäänyt soundi on kulmikas.
Yhtye ei aikanaan ollut kovin tyytyväinen Bowien miksaukseen albumista, mutta Iggyn version tullessa ulos sekä Ron Asheton, että James Williamson joutuivat myöntämään sen olevan parempi. Popin versiossa vähän kaikkea on vain nosteltu ylöspäin ja volaa lisätty, mutta Bowien visionäärinen, vahvoilla kontrasteilla pelaava miksaus oli kadonnut. Saa toki sössöttää mitä tahansa, mutta jokainen kenelle levy niin sanotusti putoaa tietää, miten tärkeä elementti heti levyn alussa LIIAN KOVAA tuleva leadikitara on esimerkiksi avausbiisi 'Search & Deastroyssa'. Tai oikeastaan syy miksi rupesi diggailemaan levystä. Eikä sovi unohtaa, että Iggy istui siinä Bowien vieressä ja allekirjoitti sinä hetkenä kaikki näkemykset. Levyn kaupallisen menestyksen suhteen yhtyeellä oli varmasti suuria odotuksia, jotka eivät realisoituneetkaan ja tästä syystä kaunalastia lykättiin Bowien niskaan. Tosiasia kuitenkin on, että hänen miksaus on ärhäkämpi ja rajumpi. Ehkä niin raju, että siitä syystä levy ei matkannut olohuoneisiin tai listoille, mutta mistään nössöilystä siinä on turha syyttää.

Iggyn miksaus albumista on siihen ladatuista odotuksista ja pettymyksistä huolimatta ihan mukava kuriositeetti ja fanithan tämän toki omistavat. Ensikertalaiselle suosittelen suoraan sitä alkuperäistä Bowie-versiota. Omani löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistiin myös tuplalevy, jolta löytyvät molemmat mixit. Rohkeimmille suosittelen toki englantilaisen Holy McGrailin tekemää uusio/re-mix versiota Raw Power Suite, jos jostain löytää!

Dingo - Kunnian kentät Maxi 1985

Kunnian kentät kirja oli täällä Levyhyllyssä jo aikaisemmin tänä vuonna. Kirjan kanssa samaan aikaan ilmestyi myös single "Kunnian kentät", joka oli kuumana Dingo-kesänä 85 luonnollisesti hitti. Sen kakkospuolella oli kappale "Sata rohkeaa laivaa", joka liittyy Neumannin tuohon aikaan itsestään viljelemään merimiehesromantikon kuvaan ja oli lähellä englantilaista merimieslaulua, eli shantietä. Seiskatuumaisella kappaleiden ollessa eri poskilla yhdistelmä on varmasti toiminut, mutta tällä maxi-singlellä nimibiisi ja se ovat samalla puolella, eivätkä napsahda niin hyvin yhteen. Kakkospuolen täyttää yhtyeen keikkabravuurina toiminut "Ota paha pois", jolla kosketinsoittaja Pete Nuotio soitti huuliharppua lavan eturivissä.

Nimibiisin perässä on tällä maksilla suluissa Re-mix, mikä jää hämärän peittoon itseltäni. Ehkä tässä on sitten kymmenen sekuntia pidempään soittoa tai jotain, mitään muuta erikoista se ei tarjoa. Kakkosbiisi, eli se Sata rohkeaa laivaa käytiin äänittämässä osittain Dublinissa asti ja samalla Irlannin matkalla otettiin etukannen hivenen U2 henkinen kansikuva, sekä takakannen kuva bändistä makaamassa jollain Vihreitten saarten raunioilla.

Neumann/Dingo tekee nykyään musiikkia, joka on lyriikoiltaan joko täyttä huttua, tai täyttä huttua, oleva mukaelma kunnian päivien kappaleista. Sanon rohkeasti, että se ei ole ollut Neumannin ongelma viime päiviltä vasta, vaan levyn nimikappale tuo mieleen "Valomerkin ja viimeisen kaljan" plus sen kielikuvat "sotien kunnian kentistä" rinnastettuna parisuhteeseen/rakkauteen on ihan saatanan korni. Tietty kornius kuuluukin tietysti tähän pakettiin, mutta sanoisin, että Kerjäläisten valtakunnan päälle tämä on selkeästi väsynyttä kamaa. Kakkosbiisissä toistetaan sataa rohkeaa laivaa aivan liian usein. Muuten kappale olisi sopinut Neumannin seuraavana vuonna ilmestyneelle Albion-soololle.

Kakkosbiisin keikkabravuuri on nauhoitettu televisiossakin esitetyltä keikalta Porin puuvillatehtaalta. Kappaleen krediiteissä mainitaan myös Takomo-stdio, joten eiköhän kyseessä ole aikansa tyylin mukainen paranneltu liveäänitys. Pitkä ja kaikki Dingo-temput sisältävä.

Maxi-single on siis näin jälkikäteen ajateltuna aikamoinen pettymys: olihan Kerjäläisten valtakunta päässyt nostamaan edellisen levyn kierroksia, tämä levy vain toisti niitä ja lisäsi sillisalaattia. Pussi tyhjeni ja paukut hupenivat? Tämä on ilmeistä huolimatta selkeästi suurista tuotantopanoksista. Levytys oli myös viimeinen, joka julkaistiin Finlevyjen kautta. Vuoden lopussa sopimus umpetui ja seuraavat levytykset ilmestyivät yhtyeen oman Bäng Träxin kautta.

Damage - S/T EP 1986

Kuopiolaisen Damagen EP:tä pidetään Vendetta-yhtyeen lyhyt älpeen kanssa ensimmäisinä suomalaisina thrash/speed metal levtyksinä. Kumpaakin yhdisti uuden tyylilajin lisäksi menneisyys hardcore-yhtyeinä. Vendetan edellinen muoto oli Varaus ja Damagen Poliisivaltio. Jos ensin mainittu oli suomi-hc:n ykkösdivaria, Poliisivaltio sijoittui sinne kakkosdivariin. Ei niinkään tasonsa takia, vaan yhtyeen toimintakaupunki ei ollut niitä, joiden bändit siirtyivät suoraan suomi-hc:n kaanoniin.

Damage ei ollut vielä tällä EP:llä ankkuroinut itseään varsinaiseksi metallibändiksi, vaan nykykorvilla levytystä voisi kuvailla metalliseski hardcoreksi. Viisibiisisen EP:n ykköspuoli vedetään tankero-englannilla (tai siis ykkösbiisi, kakkosbiisi 'Napalm' vedetään jo finglishiksi) ja kakkospuoli jatkaa sujuvasti suomeksi, jolloin punk-henkisyys nousee vielä selkeämmin esiin. Biisit piiskataan eteenpäin, laulu on pinnassa, soolot käppäisiä ja hevistä napatut tuplabasarit nakuttavat. Kappaleiden kestokin on siinä alle kahdessa minuutissa. Tästä minä nautin! Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto, jossa biisien pidennysten takia matkattiin enemmän jo metallin maailmassa. Samassa sitä edgeä hioutui pois. Hevisoundit tehtiin todennäköisesti kuopiolaisessa Tegelmanin studiossa? Damage toimi 84-87 ja sen taas hajotessa siitä syntyi speed metallia paukuttanut Warmath.

Hieroglyphic Being Boiler Room London Live Set 2015

Jamal Moss, eli artistinimeltään Hieroglyphic Being on osunut pariin kertaan silmään Wire-lehdessä, edellisen kerran viime kuun numerossa. Lehdessä häntä verrattiin/asetettiin toisen Chigacossa vaikuttaneen mustan muusikon Sun Ran jalanjäljille.
Musiikillisesti ollaan ehkä eri suunnissa, mutta 16-vuotiaana kasvattiperheestään kadulle potkittu, teknoluoliin ja sieltä keskiluokkaisten naisten dj-pelipoikana etnologian ja antropologian yliopistotutkintoon asti suojeltu ja autettu Moss on haastatteluissa saarnannut Ran tyyliin positiivistä sanomaa ja mustien (vähemmistön) macho-gangstakulttuurin ihannointia ja sen aiheuttamaa lokerointia vastaan.

Sun Ra pelasti, vaatetti ja pisti soittamaan musiikkia muun muassa Pharoah Sandersin (sekä vaati opiskelemaan muinais-egyptiläistä kulttuuria). Lavalle mentiin far-out kuteissa ja samanlaista eksentristä pukeutumista harrastaa myös vähän päälle nelikymppinen Moss. Kolmenkymmenen asteen helteessäkin kuljetaan nahkaisissa käsivarsisuojissa, ninjatossuissa ja mustassa asustuksessa.

Jamal Moss pyöri uransa alussa chigacon housepiirien sankarien suojeluksessa ja heittää aktiivisesti sekä dj- että livetyskeikkaa, joita hän soittaa kolmella iPadilla päällekkäin plus mikseri ja levarit. Hänen pyörittämä levy-yhtiökin on ehtinyt julkaista jo yli 70 julkaisua.

Kinks - Tired of Waiting For You 1965

Tired of Waiting For You oli Kinks-yhtyeen kolmas single, joka ilmestyi isoihin kitarasoundeihin nojaavien (tai jopa ne tähän maailmaan tuoneiden) sinkkujen 'You Really Got Me'n ja 'All Day And All of the Night'in jälkeen. Ray Davies kirjoitti itse kappaleen junassa ja sanoitti sen tauolla studion kahvilassa. Spontaanisuudesta huolimatta sille haluttiin harkitusti pehmeämpi soundi ja ilme, kuin edellisille sinkuille. Yhtye oli sitä mieltä, että saadakseen kappaleen nousemaan listoille, se ei saisi toistaa edellisten sinkkujen tyyliä.

Biisissä tapahtui kuitenkin ovelasti. Se on huomattavasti melodisempi, kuin edeltäjänsä ja aloitti Kinksien poptaiteilun, mutta Dave Davies soitti riffin taakse edelleen raa'an voimasoinnun, joka tekee yhdistelmästä erittäin toimivan. Dave oli myös vastuussa edellisten sinkkujen kitarasoundeista, joten veljen ollessa popmusiikkiin vaikuttanut "säveltäjänero" pikkuveli taas löysi sen soundin, joka tuli dominoimaan kitaramusiikkia.

Single nousi Briteissä ykköseksi, myi hyvin muuallakin ja oli Yhdysvalloissakin sijalla kuusi. Yhteismyynti ylitti miljoona kappaletta. Ikäpolvelleni tämä on varmasti monelle tuttu parinkymmenen vuoden takaisesta shampoo-mainoksesta :D

Saimaa - Matka mielen ytimeen 2015

"Me mentiin studioon ja luotettiin vaan fiilikseen".

Ylläolevat ovat vapaamuotoinen lainaus Vesa-Matti Loirin saatesanoista levylleen 4+20, jolla käsiteltiin ikonisiakin kansanlauluja 70-luvun edistykselliseen jazztyyliin. Tuttuja melodioita, joista lähdettiin ajelemaan omille poluille.

Yhtymäkohtia näiden levyjen välille ei ole vaikea vetää, sillä Matti Mikkola Saimaa-yhtyeineen tekee samanlaista jälkeä kansakunnan ja soittajien alitajuntaan ajetuille, hivenen ylisoitetuillekin kappaleille, kuten Joutsenlaulu, Levoton tuhkimo ja Lentävä kalakukko.
Hommaa kevennetään ottamalla muutama kappale, jotka voisivat aivan hyvin olla jo 70-luvulla käännösiskelmäksi lyötyjä, mutta tuntemattomuuteen jääneitä kappaleita, kuten nimibiisi, eli detroitilaisen esijytäorkesteri Amboy Dukesin 'Journey to the Center of the Mind'. Näppäriä musiikillisia viittauksia kylvetään sinne tänne (Kalakukon Kraftwerkit, Santanat monessa kohtaa), sekä luetaan Allman Brotherseja. Coitus Int.in 'Per Vers, runoilija' ajellaan taas aika uskollisesti alusta loppuun.

Levy syntyi Mikkolan mukaan turhautumisesta, joka syntyi hyvän vastaanoton saaneen Pepe & Saimaa-levyn jälkeen. Kokoonpano ei vaietuista syistä soittanut, kuin muutaman keikan, joka turhautti Mikkolaa eikä tämä halunnut laittaa pillejä pussiin. Sattuman kaupalta hän törmäsi Dominikaaneilla fonistihuilisti Jussi Paavolaan ja tämän saapuessa Suomeen viime talvena kahdeksanmiehinen Saimaa sulkeutui studioon kolmeksi päiväksi ilman mitään taka-ajatusta. Siitä syntyi kuitenkin ylläolevia biisejä sisältänyt levy, jolla solistisia osia soittivat Paavola ja kitaristi Kämäräinen. Bändi itse huolehti lauluista. Sovitukset ovat kuorrutettu jousilla ja hommia paisutellaan David Axelrodin tyyliin.

Tuloksena syntyi siis levy, joka voisi olla julkaistu vuonna 1976, Love:n tuottama ja löytyisi nyt muutaman kerran historiansa aikana läpi kuunneltuna Myllykosken kirjaston vinyylivarastosta kaivettuna sen hyllystä. Ei mitään elämää suurempaa, mutta hieno peliliike pajatson tyhjentäneen Pepe-levyn jälkeen.

13th Floor Elevators - Rose and Thorn 1968

Marraskuun viimeinen, eli pyhäinpäivä. Juhla juontaa juurensa muinaisten kelttien samhain-juhlaan jota vietettiin lokakuun lopussa talven alkamisjuhlana. Samana yönä myös vainajien uskottiin liikkuvan maan pinnalla. Juhla kulkeutui siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, jossa se on nykyisin joulun jälkeen suosituin juhlapyhä. Siis Halloween. Noita, mörkö ja kummituskuvasto saapui maahamme Aku Ankka-lehden sivuilla ja jokaisella on varmasti mielipiteensä juhlan sekä sen mukanaan tuoman rihkaman tarpeellisuudesta.

Tästä aasinsillasta pääsee ylläolevaan 13th Floor Elevatorsien joutsenlaulun 'Bull of the Woods'-levyn kappaleeseen Rose and Thorn, joka näennäisestä Link Wray ja country-vaikutteista huolimatta ajelee jossain ektoplasman rajamailla. Roky Erickson ei laulanut tällä viimeisellä levyllä, kuin osassa kappaleista, koska hänet oli passitettu vankimielisairaalaan. Levyn päävastuu oli kitaristi Stacy Sutherlandilla, joka tajuttoman kitaroinnin lisäksi vastaa osan kappaleista vokaaleista. Tällä biisillä Sutherland löysi mahtavan "ufojen kaappaama Johnny Cash"-viban ja tulkitsee upeasti kappaleen, jossa listataan lopullisia ja vääjäämättömiä totuuksia. Ehkä ylevien ja harhan kaltaisten näkyjen kautta, mutta silti. Kappaleen lopussa kerronta nousee huimiin sfääreihin;

"The dawn of truth will rise!
Liberty will find us,
Grown cold, and make him stoned.
The canon stops it's firing
The unknown soldier will come home.
Faith cannot remain,
Wicked words have been confirmed false.
A single drop of the rain,
The rose and and thorn...
The Rise and the Fall!"

Sutherland kitaroi kulmikkaasti ja sielukkaasti, nauhakaiku saturoi ja leadit ovat uljaita. Elevatorsit ulvovat kreikkalaisena kuorona, riffipohja vaihtuu kolme kertaa. Aavekaravaani ratsastaa taivaalle, salamat jyrähtelevät ja... huhhuh. Tuntematon sotilas palaa sodasta ja koputtaa ovelle. Kertakaikkisen eeppistä.

Little Steven - Voice of America 1983

Little Steven pyörähti taannoin blogin "apumiehet" sarjassa, jolloin miehen omaakin levytettyä tuotantoa sivuttiin ohimennen. Artistin nimen lisäksi kanteen, tai siis selkään on laitettu pienellä myös bändi "The Disciples of Soul", joka toimi Stevenin taustabändinä. Etukannessa poseeraa kuitenkin ainaostaan Little Steven suuren maailman Andy McCoy-lookissa. Kannessa on erikseen maininta miehen soittaneen levyn KAIKKI kitarat, jotka tykittävät, vinkuvat ja tiluttavat ajan hengenmukaisesti. Rummut ovat kasarityyliin ISOT ja Stevenin laulutyyli sellainen huolimaton.

Levy lähteekin mukavasti liikkeelle kahdella ekalla kappaleella (ensimmäisenä nimikappale) ja suuresta tuotannosta huolimatta mukana on kappaleenkirjoitustyylissä mukavaa "garage-meininkiä", jota Steven on myöhemmin kaupallistanut DJ-puuhissaan. Temaattisesti levyn tekstit liikkuvat tuolloisen Reaganin-ajan politiikan arvostelussa ja ihmisoikeusasioissa, joita Stevenin motoroima apartheid-vastainen hyväntekeväisyyslevykin samalta ajalta ajoi.

Funk-bassolla liikkuva slovari "Checkpoint Charlie" paljastaa Stevenin heikkouden entiseen työtoveriinsa verrattuna; Bruce olisi äänellään saanut biisin pysymään pystyssä. Stevenin äänen karisma on sellaista hyvää Andy-tasoa, mutta siinä se. Maailmanmusiikki nosti tuohon aikaan päätään ja "Solidarity" liikkuu reggae-poljennolla, mutta on yllättäen oikeastaan hyvä valkoisen miehen suorite. "Out of Darkness" liikkuu taas suoraan Springsteen alueella, mutta se Brucen viimeinen pinnistys tästä puuttuu. "Los Desapericidos" lähtee Bongiovi-synalla liikkeelle ja siitä koitettiin leipoa levylle hittinä. Loppua kohden levyn materiaalin kuunteluun väsyy ja toinen reggae-tyylillä kulkeva "I Am a Patriot" ei ole lainkaan yhtä hyvä, kuin a-puolen vastaava. Kappale nousi kuitenkin uuteen elämään 80-luvun lopussa Jackson Brownen levyttäessä sen ja kaksikko esitti sitä myös yhdessä Obaman kampanjakiertueella. Ihan lopussa levy väsähtääkin sitten turhanpäiväiseksi kasarirokiksi.

Steven lähti E-Street Bandista "Born in the USA"n demottelun jälkeen syystä, että musiikki meni hänen mielestään liian kaupalliseen suuntaan. VOA edustaa kuitenkin omaan korvaan sitä ihan samaa oksaa, mutta ilman Brucen biisejä ja tulkintaa. Kaiken kukkuraksi Steven on itse tuottanut tämän levyn.. Entisestä jäsenyydestä ja nosteesta huolimatta VOA ei myöskään menestynyt niin hyvin, kuin oletettiin. Steven pyöri kuitenkin vielä vuosikaudet omilla teillään, ennenkuin palasi takaisiin Springsteenin taustalle. Ja nykyisinhän mies on tunnettu menestyneenä tv-sarjanäyttelijänä.

Nuuskamuikkunen - Laulaa ja soittaa Dylania 1976

Nuuskamuikkunen nimen taakse kätkeytyi tietojeni mukaan Timo Ulkuniemi niminen muusikko, joka toimii käsittääkseni edelleen musiikin parissa Tampereen suunnalla. Levytysura sijoittuu discogsin mukaan 70-luvun puolenvälin ja vuoden 80 väliin. Edellisenä vuonna 1975 artisti osallistui Syksyn Sävel-kilpailuun 'Leijona' kappaleella, vuonna 1978 hän soitti pari vuotta sitten edesmenneen Markku Suomisen yhtyeessä ja samoilta vuosilta on merkintöjä studiotyöskentelystä erinäisille artisteille. Jonkinnäköinen 'unsung'-artisti siis.

Laulaa ja soittaa Dylania sisältää nimensä mukaisesti Dylanin kappaleita, jotka Ulkuniemi on suomentanut. Ajatuksen tasolla levy ei ole hirveän houkutteleva ja siitä syystä tämä vinyyli on jäänyt tähän asti Myllykosken kirjaston hyllyyn, mutta joskus kannattaa ottaa riski. Nuuskamuikkunen/Ulkuniemi laulaa omalla kotikutoisella äänellään, käännökset ovat hyviä, kuten myös kappalevalinnat. Osa biiseistä on riisuttua akustinen/huuliharppu-kamaa, osassa soittaa mukana napakka taustabändi, jossa soittavat uruissa Kari Kuusamo, bassossa Martti Metsäketo, rummuissa Nappi Ikonen ja sähkökitarassa Hasse Walli. Nythän puhutaan ajasta, jolloin levytetystä tuotannosta valtaosa oli käännösiskelmää tai rokkia, joten Dylan-käännökset ovat tavallaan ihan looginen liike. Dylan itsehän eli tässä vaiheessa omaa artistista toista, tai kolmatta tulemista, mutta valitettavasti Nuuskamuikkunen nojaa 'Blood on Tracksin' ja 'Desiren' sijasta 60-luvun tuotantoon.

Liekö syynä Ulkuniemen oletettu studiotausta, levy on äänitetty kunnon studiossa Finnvoxilla, prässätty siellä ja jakelun 'Kiss'-levymerkillä hoiti Scandia. Levyn tuoteselosteessa on erikseen maininta puristuksesta; raaka-aineet kansainvälistä huippuluokkaa. Tästä levystä on itse asiassa vaikea kirjoittaa mitään sen enempää. Tälläisia ei enää tehdä, kuulostaa arkaaiselta ja kiehtovalta, mutta ehkä myös ikäpolveni nostalgialta. Tai siis vanhempieni ikäpolven nostalgialta soitettuna jo 70-luvulla.

Esa Kotilainen - Nosferatu - live

Lauantaina 10.10.2015 oli todennäköisesti ainutlaatuinen tilaisuus nauttia Esa Kotilaisen one-shot-tyylisestä mykkäelokuvasäestyksestä. Tapahtuma liittyi ensimmäistä kertaa järjestettyyn Kouvolan filmifestivaaliin, joka keskittyi pieniin indie-elokuviin, mutta mukaan mahtui myös tämä lauantai-iltaan sijoittunut kauhuelokuvan klassikko.

F.W. Murnaun vuonna 1922 ensiesitetty mykkäelokuva on jättänyt populaarikuvastoon vahvan jäljen, josta toki suuri kunnia menee Max Schreckin esittämälle Kreivi Orlockille. Tuotantoyhtiö ei saanut tuolloin Bram Stokerin perikunnalta lupaa käyttää lähdeteoksen Dracula nimeä, vaan joutui ottamaan elokuvalle nimen Nosferatu. Eri nimen alla tuli myös erilainen vampyyrihahmo, joka pitkälle nykypäivään asti poikkesi Lugosin ja Leen magneettishypnoottista katsettaan naisiin käyttäneistä (anti)sankareista. Nosferatun vampyyri on kylmä tuulahdus elokuvan tekoa edeltäneen ajan epätieteellisestä, taikauskoisesta tuonpuoleisesta maailmankuvasta pitkine vuosisataisine kynsineen. Hahmo on inhimilliseen ulkonäköön tiivistynyttä pelkoa ja kauhua. Todellinen mörkö, jonka olemus on edelleenkin vaikuttava. Tämän suunnannäyttäjän jälkeen Draculan tarinaa on pyöritelty milloin mistäkin kulmasta ja vähän sen ohikin. Jokainen jonkun näistä on nähnyt, joten ei juonesta sen enempää.

Mykkäfilmiaikaan elokuvat eivät usein olleet varsinaisesti mykkiä, vaan ääniraidan puuttumista korvattiin ja hyödynnettiin salissa soitetulla musiikilla. Sellaisena saattoi toimia hupailunäytöksen pelkkä rag-time-pianisti, taikka ihan elokuvaorkesteri, joille teoksiin sävellettiin usein ihan oma soundtrack kuten tällekin filmille alunperin on tehty.
Kalliista työvoimasta eroon haluaminen ei ole mikään tämän päivän juttu, vaan elokuvamusiikkia yritettiin automatisoida heti sen alusta asti. Yhtenä sellaisista toimi automaattipiano, mutta se on soittimena kuitenkin hivenen suppea, joten Yhdysvalloissa elokuvateattereihin rakennettiin vartavasten myös suuria urkusoittimia, joiden tarkoituksena oli korvata urkurilla koko orkesterin sointi. Näille ihmeellisyyksille koitti kuitenkin aikansa melkein samantien, koska äänielokuvaan siirryttiin suhteellisen nopeasti. Mykkäkelat jäivät ensin vähemmistöön, sen jälkeen marginaaliin ja lopulta pölyttymään minne nyt jäivätkään pölyttymään (Nosferatun kela restauroitiin parista kolmesta erillisestä kopiosta). Tämä ei tarkoita, että elokuvien ääni- ja musiikkiraidat olisivat olleet heti filmien visuaalisen kuvaston tasoa; Disneyn Fantasia-elokuvan taloudellinen kompastuskivi oli, että sille vaadittiin teattereita, joissa äänentoisto olisi tarpeeksi laadukas sen hienoille orkesteriteoksille.

Kouvolan keskustassa sijaitsi vielä viitisen vuotta sitten kaksi pätevää elokuvateatteria, mutta viiden kilometrin päähän rakennettu jättiostoskeskus suuren elokuvateatterin kera sanoi yksityisyrittäjille terveisensä. Kulttuuriyhdistyksen pyörittämä Voima-teatteri sijaitsee nyt toistaiseksi toisessa näistä keskustan hylätyistä saleista ja siellä järjestetään filmien lisäksi teatteri- ja musiikkiesityksiä. Itse kävin katsomassa pari viikkoa sitten M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen 'Kielletyt laulut'-iltaa. Lava on kookas ja sinne Kuusankoskelle jo parikymmentä vuotta sitten paluumuuttanut Esa Kotilainen oli pystyttänyt vintage-syntetisaattorinsa.

Kotilainen oli 70-luvulla sessio- ja taustabändeissä suurella määrällä aikansa edistyksellisiä levyjä, joista voi mainia nyt vaikka Wigwamin, Hectorin, Pihasoittajat ja niin edelleen. Vuosikymmenen lopussa hän julkaisi ylhäisessä yksinäisyydessään olleen 'Ajatuslapsi'-levyn, joka on aikansa ainoa suomalainen Tangerine Dream/Klaus Schulze tyylinen 'esi-ambient' levytys. Lavalla olleet Mini-Moogit ja ARP 2600:set ovat tänään arvonnousun saaneita muinaisreliikkejä, joiden sointi ja soittaminen on ihan oma juttunsa, vaikka arvostusta nämä 80-luvulla kömpelöiksi mielletyt ja usein jopa romukasaan joutuneet soittimet eivät ole aina nauttineet. Mellotron oli sentään korvattu samalla tavalla soivalla, mutta helpommin roudattavalla ja ylläpidettävällä Memotronilla. Mielenkiintoisen kulman tuo ajatus, että nämä kaikki olivat oman aikansa huippusoittimia. Ajan huipputeknologiaa ja nykyisestä arkaaisuudesta huolimatta edelleen samalla tavoin vahvoja ääni-instrumentteja, kuin 20-luvun mykkäelokuvakin voi olla kuvastoltaan aikaa kestävä.

Tälläisella arsenaalilla Kotilainen siis lähti säestämään elokuvan liikkuvaa kuvaa. Aloituspuheessa hän kertoi ennen esitystä katsoneensa elokuvan kolme kertaa, joista viimeisen sen orkesteriäänen kanssa. Homma lähti siis improvisaatiohengellä ilman sen tarkempia käsikirjoituksia, tai teemoituksia. Tässä suhteessa musiikkiesitys poikkesi mykkäfilmiajan soundtrackeistä, joissa oli usein elokuvalle joku vahva orkesteriteema, jota toistettiin ja mukailtiin pitkin elokuvaa silloin, kun ei muuta soitettu. Myös kerronnaliset iskut puuttuivat ja ääniraita olikin enemmän ambienttia ja tunnelmia eri osioiden taustalle. Tämähän ei minua tietysti haitannut.

Alkuosiossa Hutterin ja passiivisesti elokuvan lopussa uhrautuvan pikkuvaimon romanttisen arjen taustalle soitettiin sähköpianokuvioita, jotka elivät eteenpäin muuttuen rikkoutuneiksi mitä lähemmäs Transilvaniaa tarina lähestyi. Elokuvateatterin dolby-järjestelmä mahdollisti Kotilaisen mikseristä suorittaman äänen panoroinnin sivuille ja taakse, mikä ei ole ihan peruskauraa konserteissa.
Alkuosa leffassa on tietenkin alkusoitto Nosferatun hahmon ilmestymiselle, joka ensin naamioituneena vaunumiehenä esiintymisen jälkeen astuu avaamaan linnansa ovet. Tässä kohtaa pamahti oikeaoppisesti dramaattinen urkumusiikki, joka tämän jälkeen toistui tavallaan teemana useassa kohtalokkaassa vampyyrin ilmestymiskohtauksessa, kuten Hutterin avatessa arkkua hautakammiossa.
Vampyyrin ja Hutterin kotimatkan kilpajuoksun rinnalla kulkee elokuvan tiedemiehen luonnontieteellisiä testejä vampyrismista seuraava säie, jota Kotilainen säesti Mini-Moogilla ja hetken ARP-syntetisaattorilla. Pulputus ja kilinä, jota tehtiin Moogin expressiopedaalilla säestivät koeputki ja mikroskooppikuvia.
Vampyyrin saapuessa ilman miehistöä Wismarin satamaan Memotron huuteli jousiääniä, joita Kotilainen muokkasi kaiulla ja laitteen äänenkorkeuden säätimellä. ARP 2600 antoi taustalle sydänpulssimaista ääntä ja jossain vaiheessa memotron korahteli kaukaisuudesta aivan samalla tavalla, kuin TD:n Alpha Centauri, tai Zeit-levyillä. Vampyyrin tuhoavaan auringonnousuun Kotilainen latasi oikeaoppisesti koko arsenaalinsa ja teos loppui alun kaltaisissa sähköpianotunnelmissa, eli kehä sulkeutui.

Puolitoista tuntia tunnelman kuljettelua takana. Hyvä leffa, hyvät suhinat ja pulinat. Hatunnosto tapahtuman järjestäjille.

Wilco - Star Wars 2015

Wilco on yksi sellaisia orkestereja, joka on varmasti monella muullakin joutunut "sivuutetuksi" tiettyjen kappaleiden perusteella. En tiedä onko yhtyeen "Jesus Etc." edelleen Radio Helsingin soitetuin kappale (jota se ihan oikeasti oli 2000-luvun alussa), mutta en myös edelleenkään ymmärrä biisin ylivertaista mahtavuutta. Pidän sitä tylsähkönä jollotuksena. Näin tekee varmasti moni muukin.

Yhtye oli suosionsa huipulla siis omalta osaltani täysin kuuntelun ulkopuolella, vaikka huhuja sen erinomaisuudesta valuikin suojamuurien yli. En muista kuulinko sitten ensin jonkun biisin "Yankee Hotel Foxtrotilta", vai ostinko suoraan "Ghost is Bornin", mutta siinäpä olikin sitten sen kesän soundtrack. Mitään varsinaista kyllästymistä Wilcoon ei ole missään vaiheessa tullut, mutta ajelehtinut taas marginaalisempaan kuunteluun. Tuon jälkeen on tullut hyviä ja keskinkertaisia levyjä.

Uusin Star Wars onkin astetta pirteämpi ja 'kokeellisempi', kuin edeltäjänsä. Jälkimmäinen sana pääsee Wilcon kohdalla oikeuksiinsa, koska yhtyeen rock-, pop-, ja kantri saa usein muista erottavan silauksen pienellä ripauksella "erikoisuutta", joka ei kuitenkaan tarkoita mitään erityistä kikkailua. Suunta vahvistui avant- ja kokeellisenmusiikin erikoiskitaristin Nels Clinen tultua yhtyeeseen. Tähän kun yhdistää primus motor/pomo Jeff Tweedyn tavanomaista paremman laulunkirjoitustaidon, niin pitää olla päässä vikaa, jos ei tykkää. Tai kuunnella pelkästään heviä.

Levyn kappalepituudet ovat tällä kertaa kompakteja, eikä varsinaisia jamiosuuksia juuri ole, lukuunottamatta vangitsevan ja levyn pisimmän 'Satellite'-biisin loppua. Laulut ovat pienimuotoisia, joissa väritys hoidetaan kappaleen aikana. Soittajana Tweedy on usein heittänyt itselleen haasteen ilmaan, kuten Ghost is Bornilla, jolla hän kehitti taitojaan leadien soitossa ja kammen vatkauksessa. Star Warsilla kitarat soittavat makeita duali-George Harrison/glam-tyylisiä stemmoja, joita bändi pystyy livenä vetämään jopa kolmella kitaralla. Tämä vedetään usein kotikutoisesti äänitetyn (kuuloisen) kappaleen päälle.

Star Wars julkaistiin kesäkuussa ensin internetissä. Tässä ei ole enää mitään ihmeellistä, vaikka yhtye oli kymmenen vuotta sitten pioneeri julkaistessaan levy-yhtiön hyllyttämän Yankee Hotel Foxtrotinsa ilmaislatauksena ja tämän jälkeen levykin myi heittämällä parisataatuhatta kappaletta. Cd-versio ilmestyi elokuussa ja tässä kuussa pitäisi ilmestyä vinyyli, jonka aion poistaa hyllyyni. Levyn kannen kissataulu, jollaiset ovat nauttineet muuten tässä maassa ihan ministeritason suosiota, on Wilcon Chigagossa sijaitsevan studiotalon keittiöstä.