Wilco & Billy Bragg - California Stars live

Billy Bragg julkaisi uuden levyn viiteen vuoteen ja luin miehen haastattelun uusimmasta Soundista, jossa hän pohti eroja musiikin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välillä 80- ja Spotify-luvun välillä. Koska vietin lapsuuteni 80-luvulla Teppo Tavallisen näköinen, särötetyllä kitaralla itseään kompannut Bragg ui omaankin kiikariin, mutten musasta välittänyt, enkä sisältöä ymmärtänyt. Bragg oli hahmo, joka kävi yksinäistä tuhoontuomittua taistelua Thatcherin hallintoa vastaan.

Woody Guthrie taas on kaikkien vasemmistolaisten protestilaulajien isä- äiti ja isoisä. Wilco-yhtye sävelsi musiikkia miehen julkaisemattomiin teksteihin ja mukaan otettiin se nykyaikamme itseoikeutettu ruohonjuurikentän protestimies Bragg. Tuloksena syntyi kaksi levyllistä musiikkia (Mermaid Avenue I & II), joista täytyy tunnustaa, etten ole irtobiisejä lukuunottamatta kuullut kumpaakaan kokonaan. Wilcon nokkamies Tweedy on hankalan tyypin maineessa ja levytysten jälkeen huhuiltiin välirikosta hänen ja Braggin välillä, mutta tässä he nyt mahtuivat samalle lavalle.

Jaques Brel - Amsterdam 1964

Jaques Brellin 'Amsterdamin' kohdalla mieltä painaa kuinka anglo-amerikkalaiseksi sodanjälkeinen populaarikultuuri yritettiin tunkea. Ennen toista maailmansotaa ja ennen kuusikymmentälukua yleiseurooppalainen musiikki saattoi vielä kuulua italiaksi, saksaksi tai ranskaksi, ennenkuin sen kieli pakotettiin 'vapauden' kieleksi.

Ironisesti ranskalaisen nyky-chansonin kuningas tuli 'ranskalaisen sarjakuvan' tyyliin Belgiasta. Varhain nelikymppisenä kuollut Jaques Brel syntyi Brysselin kaupungin alueella 1929. Hänen muusikon uransa alkoi 1950-luvun Pariisissa. Hänen suosionsa nousi nopeasti ja pian hän oli nyky-chansonin kuningas, jonka heittäytyvää tyyliä arvostettiin ja myös matkittiin kielimuurin ulkopuolellakin. Kymmenet eturivin laulajat David Bowiesta ja Scott Walkerista lähtien ovat ilmaisseet kunnioituksensa artistia kohtaan.

Amsterdam on ultimaattinen merimieslaulu, joka pohjautuu englantilaiseen 'Greensleeves' kansansävelmään, mutta vetää silmien eteen Amsterdamin huorakadut, baarit ja känniset merimiehet koti-ikävineen. Tämä ei ole kuitenkaan mikään hyräily, vaan Brel heittäytyy kiihtyvään kappaleeseen täysin rinnoin hiki valuen. Viimeinen tyhjä säkeistö, jossa aina poistutaan teatraalisesti kiihtyneenä mikin edestä kruunaa vielä kaiken.

Meren ystävä Brel kuoli keuhkosyöpään vain 49 vuoden iässä 1978 ja haudattiin Ranskan Polynesian Hiva Oa-saarelle.

Hector - Liisa pien 1975

Hectoria on tullut parjailtua täällä useampaankin kertaan. Joskus aiheesta, joskus aiheetta, sillä kyllähän mies ihan sydämellä ja kunnianhimoisesti musiikkia on tehnyt.

Ehkä se 90-luvulla tapahtunut vanhojen starbojen kaapista kaivaminen ja Hectorin itsensäkin hyppääminen 'vanha kuuskytluvun hippi, joka vielä vetää Lennon-lasit ja bandanan päähän' hahmoon oli korni. Etenkin siihen nähden, että luomiskautensa huipulla Hector ei jäänyt niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan etsi niitä uusiakin juttuja aikansa muilta lauluntekijöiltä.

Artisti muistetaan soolouraltaan varmasti parhaiten niiltä tätä levyä edeltäneiltä 'Bowie on kolahtanut' biiseistä ja jylhän kauniista matkoista Narniaan. Hectorin henkinen ja poliittinen levy-yhtiökoti olisi tietenkin ollut Love-Records, mutta ne aiemmat menestyslevyt tehtiin muualle. Vuonna 1975 sopimus kuitenkin loppui ja Hector siirtyi Loven leipiin, jonka ensimmäinen levytys tämä oli.

Liisa pien on jotenkin aina ohittanut jostain syystä tutkan. Lienevätkö sopimustekniset kiistat syynä, että miehen markettilaarien kokoelmalevyiltä puuttuvat kaikki tämän levyn biisit? Sillä ihan parasta Hectoriahan tämä levy on. Kappalemateriaali on vahvaa, soitto hyvää ja cover-valinnat omansa näköisiä. Levy on teema-albumi, missä seurataan laulaja Hectorin kuvitteellisen entisen tyttöystävän Liisan matkaa työväenluokasta naimakaupalla nuoren lääkärin vaimoksi ja parempiin piireihin. Huonostihan siinä sitten tietysti käy.

Edellisten levyjen tuotannosta ja osittain soitostakin vastasivat Pirjo ja Matti Bergström. Tällä levyllä heidät oli pudotettu kyydistä ja tuotantovastuussa oli itse Otto Donner, levy-yhtiön pomo. Hectoria pidettiin ykköskiinnityksenä ja tämä levy äänitettiin Ruotsin Marcus-studioilla, mihin Love kuskasi vaativampaa äänitystaitoa hyödyntävät artistinsa. Samassa paikassa ja samana vuonna siellä äänitettiin myös Wigwamin 'Nuclear Nightclub'.

Yhdistävä tekijä näillä levyillä on aikansa kosketinvelho Esa Kotilainen, joka bongattiin Wigwamin levylle käsittääkseni juuri Hectorin bändistä. Nightclubilla Kotilainen tosin soittaa hivenen 'futuristisempia' juttuja, kuin tällä levyllä, vaikka analogisia ihmeitä kuullaankin. On muuten hivenen ironista, sillä pari viikkoa sitten juttelin Kotilaisen kanssa 'Hectorock 5' tapahtumassa, millä ei ole sinänsä mitään tekemistä Hectorin kanssa. Kotilainen oli kuitenkin illan pääesiintyjä.

Taustabändi on muutenkin kivenkovaa kamaa; Vesa Aaltonen rummuissa, Nono Söderberg sähkökitarassa, Antero Jakoila akustisessa, Kotilainen siis koskettimissa, Paroni Paakkunainen huilussa, Donner myös ja Jakke Leivo bassossa.

Yksi levyn kolmesta käännösbiisistä on Epitah (Tuulet huutaa hautoihin), joka on yllättävän kova luenta niinkin vaateliaasta kamasta, kuin King Crimsonista. Kyseisen yhtyeen kirurgintarkka ja muuntuvainen proge tulee toisinaan muutenkin mieleen Liisa pien-levystä. Edellisen Hectorock(!) levyn tapaan Hector ei tälläkään levyllä astu hirveän lähelle häneen leimalla lyötyä folkkia, vaan levy on akustisimmillaankin selvästi sähköinen.

Ehkä ongelmani Hectorin kuuntelijana on johtunut hänen aiemmista levyistä, joissa tajutottaman mahtibiisin jälkeen vedetään se pakollinen Rubettes-yökötyksiä muistuttava fiftari-muistelma. Tässä mielessä Liisa pien on kokonaisuutena vuotamaton teos. Häiriötekijät puuttuvat. Tässähän joutuu vetelemään sanojaan takaisin. Kova levy.

Klimax - 84-85 2004

Klimax on yhtye, johon on törmännyt alunperin internetissä. Tai sen muutamiin biiseihin. Tämä ei ole ihme, sillä vaikka yhtyeen jäsenistöä on myöhemmin ollut 90- ja 2000-luvun tutun nimisissä jälki-punkbändeissä Klimax ei aikoinaan päässyt julkaisuissa demoja pidemmälle.

Saksalainen Aasel-records julkaisi vuonna 2004 nämä yhtyeen demonauhat täyspitkänä vinyylinä. Mukaan on läntätty myös bändin selventävä historiikki A4:sina, missä kerrotaan Klimaxin jäsenten toimet ennen ja jälkeen yhtyeen. Niin ja tietysti yhtyeen aikana.

Luulin Klimaxia alunperin porilaiseksi, mutta savostahan bändi oli - tarkemmin Pieksamäeltä. Yksi syy pori-epäilyyn on varmaan laulutyyli ja muutama levyllä ollut punk-versio iskelmistä ja Suvivirrestä. Ja kuulostaahan  basisti-laulaja Timppa hivenen tuolta Olli Hakuliselta. Vokaalit ovat muutenkin pinnassa, joten ei voi väittää, ettei sanomasta saa selvää, jos vertaa esimerkiksi aikansa sirisevämpään hardcoreen. Nimensä bändi nappasi Color Climax pornolehdestä. Aika punk.

Klimax niputetaan hardcoreen, jota ykköspuolen 'Suvivirsi-demo (demolla olevan version takia nimetty) onkin, mutta yhtyeen ilmaisu ei ole samanlaista Discharge-kopiointia, kuin aikalaisillaan. Mukana on nimittäin vahva annos niin muodikasta post-punkkia, että itse niputtaisin, tunkisin ja painaisin vielä jalalla kolon päälle missä lukee; post punk.

Trion korviin jäävä oma juttu on soundin rytmi- ja bassovetoisuus. Hyvinhän se jytää. Muutenkin ollakseen demo-äänite äänenlaatu on melkeimpä parempi, kuin useassa aikansa 'oikeassa julkaisussa'. Lyriikat pyörivät tietysti siinä sodan mielettömyyden ja ydinsodan pelon ympärillä. Niin ja herätkää! ja kahdeksasta neljään vastaisuutta. Parhaimmillaan yhtye on 'Aivoton idiootti' tyylisissä lyhyissä pyörityksissä.

Klimax toimi demottavana ja keikkailevana yhtyeenä vain parin vuoden ajan, kunnes miehistöä ja tyyliä muutettiin. Tämän jälkeen homma loppui ja soittajia siirtyi Fucking Finland/Worldiin ja muutti Helsinkiin. Sieltä putkahtaa tuttuja marginaalinimiä; Wanna-Bees, Hitmen 3 ja Atom Heart, kaikki tuttuja 90-luvun alun Soundi-lehdestä. Tätä levyä ennen yhtye aktivoitui uudelleen, mutta siitä on aika tasan kymmenen vuotta, enkä tiedä nykytilannetta.

Jacob Miller - Live in Jamaica 1978

Minulla on ristiriitainen suhtautuminen reggae-musiikkiin. Isoveljeni oli täys-streitti urheilija, mutta kuunteli jostain ihmeellisestä syystä tätä kyseistä musiikkilajia.

Homma lähti liikkeelle ensin Bob Marleyn 'Legend'-kasetista, mutta aika pian veljeni levyjenkeräily oli siinä pisteessä, että Helsingin reissuilta kiikutettiin Black Star-liikkeestä kaikkein hämyisimmät dubit ja rootseimmat setit. Meillä oli himassa vain yhdet stereot (nekin veljeni), joten sain kuunnella tätä Jamaikan musiikkia vähän liikaakin. Ja pakkokatsella sitä VHS:iltä, joiden joukossa tämäkin pätkä oli.

Silloin jäi sellainen mielikuva, että kyseessä oli Inner Circlen vanha livepätkä, mutta tämä taitaa olla bändin laulaja Jacob Millerin sooloesiintyminen. Taustabändistä en muuta osaa sanoa, kuin että saatanan kova. Puolikinkki-kitaristi oli muistaakseni skenen pääsoittajia. Eka biisi taitaa olla Wailersien tuotantoa. Tapahtuma on vuoden 1978 Reggae Sunsplash, joka näyttää vielä aika pienimuotoiselta.

Miller kookkaan olemuksensa kanssa piiskaa itsensä kunnioitettavan näköiseen menoon, joka jäi videosta mieleen. Ehkä yrtillä on myös osuutta asiaan? Tämän kun yhdistää siihen, että videon näki vuonna 1989 ja Inner Circle oli vasta paria vuotta aiemmin tehnyt ärsyttävän jättihittinsä 'Bad Boysin' hämmennys tämän livepätkän kovuudesta oli suuri. Tosin sitä hittiä Miller ei enää laulanut, sillä paria vuotta tätä konserttia myöhemmin vuonna 1980 hän kuoli auto-onnettomuudessa Kingstonissa - vähän ennen kuin yhtye olisi lähtenyt Bob Marleyn & Wailersien Yhdysvaltain kiertueen lämppäriksi.

Tino Rossi - Tchi Tchi 1936

Samaan aikaan toisaalla.

Jokainen Asterix Korsikassa lukenut muistaa tarinan pääsivuhenkilön, jylhän korsikalaisen kuumakallen Ocatarinetabellatsittsixin. Hänen nimensä on tietenkin napattu Korsikan toiseksi kuuluisimman henkilön laulusta.

Tino Rossi syntyi 1907 Korsikan saarella ja hän oli yksi Ranskan kaikkien aikojen suosituimmista artisteista, jonka ura kesti useita vuosikymmneniä. Rossi teki satoja levytyksiä ja esiintyi kymmenissä elokuvissa, kunnes viimein 60-luvun populaarimusiikki syrjäytti hänen suosionsa. Tchi Tchin lisäksi Rossi lauloi ajanmukaisella tenorillaan useita muitakin jättihittejä. Hänen väitetään myyneen huimat 300 miljoonaa levyä.

Mutta Akvavitix, kuka on se kuuluisin korsikalainen?

Maailmanloppu - Musta ovi / Enää kiväärit laulaa 2013

Suomipunkin 'uutta nousua' sijoitellaan usein Kouvolan suuntaan ja totta on, että tyylilajin skenetyyppejä sieltä päin on Helsinkiin ajautunut. Maailmanloppu majailee tietääkseni kuitenkin edelleen Kouvolassa (vai entisellä Kuusankoskella?).

Yhtyeen nimi oli viime vuonna kulkeutunut jopa minun korviini asti. Bändi on tähän asti vedellyt pääosin hardcorea, mutta tämä seiskatuumainen pitää sisällään vähän laveampaa ilmaisua.

Maailmanloppua on sen verran hehkutettu, että menin Lepiksen lauantai-iltaan katsomaan lähinnä tätä yhtyettä, vaikka illan kattaus oli Teemu Bergmannin synttärit - ja pääesiintyjänä synttärisankarin uudelleen pystyyn nostettu Heartburns.

Maailmanloppu ei aiheuttanut pettymystä ja setin pituus neljän bändin illassa on just hyvä puoli tuntia. Biisejä riitti ja lavakarismaakin. Onhan jannujen ulkoasu kieltämättä vetäisty kitaristin pullonpohjalaseineen sieltä vuoden 1982 luokkakuvasta, mutta hyvä bändi näyttää lavalla aina bändiltä. Pienoinen yllätys oli, ettei bändin musa ole kokonaisuudessaan mitään hirveän kovaa paahtoa, vaikka sitäkin piisasi ja vauhdilla.

Tämä seiskatuumainen tiivistää hyvin yhtyeen post-punk flirttailun. Biiseistä kakkospuolen 'Enää kivärit laulaa' on ehkä parempi, kuin ykkösposki. Biisi pyörii säkeistössä diskanttisen efektoidun basson päällä, kertsissä virveli nakuttaa ja kitara nakuttaa sen post-punk diskanttisoiton. Lauluun olisi ehkä toivonut ehkä enemmän Nolla nolla-osaston sössöttävää kasariräkänokkaa.

Oma veikkaukseni on, että seuraava yhtyeen pitkäsoitto tai EP seuraa tätä post-tyylisuuntaa.

Cumulus - Sirkustirehtöörin pieni sydän 1973

Tällä kertaa Levyhyllyssä on käsittelyssä erityisen ihmeellisen harvinaisen erityinen äänilevy.

Cumuluksen 'Sirkustirehtöörin pieni sydän' on harvinaisuus, josta ei ole minkäänlaista uusintajulkaisua, levyn kappaleita ei löydy yhtyeen kokoelmilta ja mikä erikoisinta, internet-aikana levystä ei löydy edes yhden yhtä suttuista youtube-rippiä. Levystä saa käytettynä pulittaa sen sata euroa.

Jatkan perinteitä, enkä digitoi tätä Suomen mainion sosialistisen kirjastojärjestelmän toimittamaa vinyyliä, vaan palauten levyn ja kiinnostuneet voivat etsiä sen itse kuunteluunsa.

Cumulus oli suomalainen tai melkein profiloituneemmin suomenruotsalainen folk-bändi, joka toimi 60-luvun lopulta kaiketi 80-luvulle asti. Yhtyeen menestynein laulu on tietysti Tove Janssonin runoon tehty 'Höstvisan', joka nosti yhtyeen suosioon Ruotsissakin.
Yhtyeen jäsenistöstähän löytyi kaksi soolourallaankin menestynyttä muusikkoa; Anki Lindqvist ja tietysti Hector. Jälkimmäinen on jostain syystä aina ollut matalalla profiililla Cumuluksen jäsenyydestä. Tämän levyn jälkeen hän taisikin siirtyä yksinomaan soolouralle. Hector itse varmaan myös pitää tätä harjoitelmana samana vuonna ilmestyneelle, mutta omaan korvaani puhkisoitetulle soololleen 'Herra Mirandokselle'.

Cumulus oli siis yhtye ja tällä levyllä kaikki sen jäsenet ovat sävellysvastuussa. Hector on tosin sanoittanut suurimman osan lauluista. Levy on eräänlainen teema-albumi, jonka yksi teemoista pyörii vähemmän yllättävästi sirkuksen ympärillä. Tätä yhdistellään aikansa maailmanongelmiin, kuten Vietnamin sotaan ja niin edelleen. Tältä kantilta sanoitukset kuulostavat hivenen ajan syömiltä, mutta voiton puolelle jäädään. Rehellisesti sanoen Harma vetäisee tällä levyllä muutaman ehkä komeimman lyriikkansa.
Toinen levyn teema on lapsuus; albumin läpi jokainen yhtyeen jäsen on tehnyt kappaleen nimeltä 'Minun lapsuus' (I-V). Siis kaikki viisi jäsentä. Huimimmillaan levy on silloin, kun se ampaisee painovoimakentästä ulos. 'Maailma Saa Yön Silmilleen', 'Kosminen Hot Dog-Rituaali', 'Sirkuksen Seinillä' (Jukka Ruohomäen syntikoima) ja Ankin levyn lopettava 'Kuulaivan Kirkkaan Luo' mäjäyttävät kehiin sellaiset 'kosmiset folkit', että huhhuh. 

Kosminen Hot-Dog rituaali
on elämää, jossa mä kerään
kilometripylväitä, vieraitten ääniä, aamujen tuoksuja
ääniä, sekä astronauttien kuvia

Levyn kappaleet ovat heikoimmillaankin hyvää ookoo tasoa. Soittoapua albumille saatiin puhaltimiin Junnu Aaltoselta, rummut paukuttaa Nappi Ikonen ja kitaraa soittaa Antero Jakoila. Jukka Ruohomäki soittaa ykköspuolen viimeisellä biisillä Kurenniemen legendaarista Dimi-syntikkaa.

Sovituksesta vastaavat Pirjo ja Matti Bergström, joten viisaampi vetää nopeasti johtopäätöksiä levyjen 'Nostalgia' ja 'Herra Mirandos' suuntaan ja näinhän se on. Tosin sillä erolla, että tässä ei ole pelkkä Hector äänessä ja levyä voisi kuvailla 'doupimmaksi Hectoriksi'. Musiikillisesti ja fiiliksellisesti levy pyörii vahvasti The Incredible String Bandin, Nick Draken ja miksei Pekka Strenginkin ympärillä. Ja taitaapa olla Ville Leinonen kuunnellut tätä kovastikin ennen erästä levyä.. Ja miksei täälläkin parin levyn verran käsitelty suomalainen folk-duo Cameo.

Kysymykseen; onko levy eeppisen maineensa veroinen, voisi vastata, että ehkäpä. Parempi tämä koknaisuutena on, kuin Hectorin parikin menestyslevyä. Ihmeellistähän tämä on, ettei tästä ole eikä taida tulla uusintapainosta, vaikka Cumulus kohtuullisen suosittu yhtye aikanaan olikin. Tästäkin on varmasti aikanaan otettu useamman tuhannen levyn painos, mutta ne ovat 'joutuneet' aikansa kulttuurikotien hyllyihin, eikä sieltä matkata oikein koskaan kirpparin hyllylle. Rocket tai Svart voisivat yrittää julkaista uudelleen.

Darkthrone - Panzerfaust 1995

Darkthrone oksennus-logoineen on blackmetallin norjalaisrintaman yksi tärkeimpiä bändejä, mutta itse olen onnistunut ohittamaan yhtyeen audion kuulemisen kaikki nämä vuodet. Yksi selitys on tietysti, etten nyt ole bläkärin suurimpia faneja, vaikka genrestä kieltämättä löytyy ihan musiikillisesti validiakin tavaraa.

Blackmetallia pidetään metallimusiikin viimeisenä suurena ug-genrenä ja olihan siinä aika kompromissiton ääni, punkki sointi ja vahva DIY-mentaliteetti. Bläkärin soittamisella ei kustanneta kartanoita. Darkthronen kaksikkokin on siviiliammateiltaan opettajaa ja postimiestä. Jostain syystä yllättävän moni näistä bläkäriorkestereista on muuten yhden tai kahden miehen bändejä.

Jos täällä Levyhyllyssä on lähiaikoina pyörinyt vähän turhankin paljon vasemmisto- ja anarkokamaa, niin bläkärin taustoilta löytyy taas helvetin kyseenalaisia juttuja alkaen demokratian ja homojen vastaisuudesta päätyen puhtaaseen satanisimiin ja natsismiin. Darkthrone sijoittuu tällä mittarilla käsittääkseni sinne tolkun puolelle ja levyn nimestä huolimatta irtisanoutui natsismista ja muusta skeidasta vaikka tälläkin levyllä on yksi Burzum-mies kirkonpolttajamurhaaja Varg Vikernesin tekstittämä kappale - ja muutenkin yhtyeen ulostulot aiheesta ovat olleet vähän ristiriitaisia..

Edeltävää 'Transilvanian Hungeria' pidetään yhtenä genren tärkeimmistä albumeista. Panzerfaust eroaa musiikillisesti siitä aika paljon, sillä blast-beat ja sinfoninen sahaus on levyllä melkein vähemmistönä. Albumin moni kappale kumartaa suoraan alkuaikojen Celtic Frostille ja Hellhammerille jykevien ja iskevien riffien kanssa, joiden päälle laulaja Nocturno Culton vokaalit/karjuminen on miksattu pintaan. Tämähän sopii minulle, koska pidän vanhasta CF:stä. Levyn päättävä 'Sno og Granskog' taas on melkein kaunis jylhä ambient-teos synatorvien ja puhutun vokaalin kanssa. Tuohon suuntaahan moni bläkäribändi lähti venyttäämään ilmaisuaan.

Deutsche Elektronische Musik vol. 2 - Experimental German Rock And Electronic Music 1971-83 2013

Soul Jazz Recordsin kokoelman ensimmäinen osa oli blogin käsittelyssä viime vuonna ja aiheutti ylistystä. Tämä on sikäli outoa, sillä tupla-cd on kokoelma ja biiseistäkin osa on jo ennestään tuttuja ja hyllystä löytyviä.

Kokoelman juju onkin hyvä miksaus genren 'tunnettuja' monoliitteja (Amon Düül II, Agitation Free, Popol Vuh, Can, Faust, Neu! jne.) ja tuntemattomampia obskuriteetteja (Michael Hoenig, Niagara, Rolf Trostel, You jne.) . Krautrockistahan on kysymys, jos se ei kaikille lukijoille heti avautunut.

Koska levy on kokoelma ja pyrkii tietenkin esittelemään suuren määrän kappaleita, kosmisempi puolen tunnin osasto on vähemmällä. Tai siis sitä ei ole. Mukana on jonkin verran myös 80-luvun taitteen napakampaa vedenjakajakamaa (DAF jne.), jotka toimivat astinlautana myöhempään 80-luvun elektroniseen musiikkiin. Nekin ovat toki kiistämättä aikaisemman saksalaisen elektronisen musiikin lapsia. Ero ykkösosaan on levyllä, että tältä kakkososalta löytyy muutama puhtaasti folk-kappale, jotka kuitenkin olivat olennainen osa tyylilajia.

Toisaalta genren päänimiltä on osittain valittu hyviä, mutta tuntemattomattomampia kappaleita, kuten molemmat Popol Vuhin kappaleet joita kumpaakaan en aikaisemmin ole edes kuullut. Tutut/tuntemattomat jako on noin 50/50. Kokoelman kakkoslevyn päättää itseoikeutetusti Faustin 'Krautrock' - biisi joka nappasi nimensä brittien musiikkityylille antamasta lempinimestä ja kiteytti kyseisessä biisissä sen käpyrauhasuutteen.

Tälläisenä Spotify-soittolista-aikana miettii helposti, etteikö tälläisen saisi helposti tehty sielläkin. Mutta hyvin on äänentasot säädetty, biisit valittu ja tätä pistää vain pyörimään kerta toisensa jälkeen.

Miriam Makeba - Pata Pata 1967

Miriam Makeban nimi pyöri pari vuotta sitten runsaasti Suomessakin Mika Kaurismäen 'Mama Africa'-elokuvan myötä. Noteerasin artistin nimen, mutta en jaksanut perehtyä sen enempää, vaikka vinyylihyllyssä yksi kuuntelematon levy olikin.

Mutta mikäpä parempaa, kuin laittaa tuntematon vinyyli pyörimään jäisen kevättalven iltana? Etenkin kun levy ja artisti paljastuu hyväksi.

Makeban värikäs elämä alkoi rotuerottelun aikaisessa Etelä-Afrikassa, josta hänet karkoitettiinkin. Makeba asui asui elämänsä aikana ympäri maailmaa, mutta otti aina osaa arvosteluun sortajia- tai alistajia kohtaan sekä musiikissaan, että puheissaan. Tämä vaikutti myös hänen uraansa tehden siitä vuoristoradan. Makeba kuoli sydänkohtaukseen mafian-vastaisen keikan jälkeen Italiassa 2008.

Pata Pata on artistin tunnetuin kappale, joka julkaistiin 1967. Tämän hän teki asuessaan maanapaossa Yhdysvalloissa ja biisi nousi Yhdysvaltain listan sijalle 12 ja avasi uusia uria - hetkeksi. Seuraavana vuonna hän nimittäin avioitui Mustien panttereiden johtajistoon kuuluneen Stokely Carmichaelin kanssa, mikä johti levy-yhtiö ja keikka boikottiin, joka jatkui pitkälle 80-luvulle asti. Mutta ei jauheta Makeban värikkäästä elämästä tämän enempää, vaan siirrytään itse levyyn.

Makeban musiikki luetaan maailmanmusiikin, tai hienommin 'exotican' alle. Itse pääkappale pirteydestään huolimatta ei iske minulle nyt niin kovaa. Rehellisesti sanoen ihmettelen, miten juuri tästä biisistä tuli niin törkeän suosittu? Ehkä aika oli vain oikea?
Levy on selkeästi kasattu hitin ympärille, niinkuin tähän aikaan oli tapana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö muut biisit olisi hyviä (moni niistä on parempi, kuin nimikappale), vaan sitä, että levy ei ole niin sanottu pitkäsoittokokonaisuus (jotka rehellisyyden nimissä keksittiinkin vasta samana vuonna..).

Kappalevalikoima koostuu afrikkalaisesta kansanmusiikista, viihteellisemmästä orkestroidusta kamasta ja hienoista folk-kappaleista, kuten levyn päättävästä James Taylorin kansansävelmämukaelma 'Piece of Groundista'. Toinen erityisen upea biisi on komeasti orkestroitu laajakangasmaisen kuuloinen 'West Wind', joka herättää muistumia Scott Walkerin kamasta. Pari levyn biisiä on Makeban omasta sävelkynästä. Laulukielikin vaihtelee englannin ja natiivin afrikkalaisen xhosan välillä.
Mitään varsinaista punaista lankaa levyllä ei siis ole, vaan homma pyörii Makeban komean äänen varassa afrikkalaisin maustein. Ja mikäs siinä, koska Makeban ääni on tosiaan komea ja ainakin Suomessa vähemmän soitettu ja samalla vähemmän kulunut. Hyvä levy.

Topi Sorsakoski & Agents - Besame Mucho 1987

Agents solisteineen on jo pitkään ollut kiistämätön perisuomalainen instituutio. Pulliaisen "Rautalanka on isänmaallista" laini aiheuttaa minullakin hyväksyviä nyökkäyksiä ilman mitään ikäviä kiitospaita-viboja.

Bändin ensimmäinen levy seitsemän vuotta tätä levyä aikaisemmin oli vielä epäkypsä instrumentaali, mutta vuodet Baddingin taustalla muokkasivat bändistä sen ultimaattisen rautalankabändin, mitä ei yhtyeen jäljittelemässä oikeassa historiassa ole ikinä ollut oikeasti olemassa. Tyylittely meni niin pitkälle, ettei Agentsin kohdalla voida enää puhua retroilusta, vaan Agentsista. Yhtyeen musiikki on juuri sitä, mitä haluaisi kuulla, kun lämmittää saunaa yksin rauhallisen järven rannalla lämpimänä kesäiltana. Häiritsemätöntä, kirkasta, sentimentaalista ja täynnä kaunista slaavilaista kolmen kaljan melankoliaa.

Besame Mucho vangitsee valokuvaaja Stefan Bremerin lavastamia pehmeän värisiä kansiaan myöten juuri tämän  Agentsin parhaimmillaan. Pedro Hietanen vastasi levyn tuotannosta, mutta kyllähän Agents käytännössä on Esa Pulliaisen kitarasoundi yhdistettynä kulloiseenkin laulajaan. Tai siis kulloinenkin laulaja yhdistettynä Pulliaisen kitaransoittoon. Tämän 'Pulliais-soundin' aina välillä unohtaa, kunnes sen 'totuuden soundia' taas kuulee. Besame Mucho on analogisen ajan korvakarkkia, jossa kaikki kuuluu pehmeästi ja lämpimästi. Pitää muistaa, että populaarimusiikin yleinen äänimaisema oli tuona kyseisenä vuotena hivenen eri kuuloista, kuin Agentsien konservointi.

Samalla tavalla kuin Pulliaisen kitara, Sorsakosken laulutyyli otti 'parhaat palat' historian ja tanssilavojen laulajilta. Sorsakoskihan opetteli alunperin laulamaan jäljittelemällä yhtyeen tuolloin jo epäluotettavassa keikkakunnossa olevan päälaulaja Baddingin tuuraajaksi - kaikkine maneereinen. Tässä mielessä Pulliaisen ultimaattinen rautalankasoundi ja Sorsakosken parodian ylittävä laulutyyli muodostivatkin jotain aivan muuta, kuin pelkkien osiensa summan.

Sorsakosken ajan Agents koostui miltei yksinomaan käännöskappaleista, joista tämäkin levy on koostettu muutamaa instrumentaalia lukuunottamatta. Tottakai paketin myyntiä helpotti, että nämä samat biisit alunperin tanssilavoilla kuullut sukupolvi lähestyi tuolloin nostalgista neljääkymppiä, mutta iski Agents muihinkin. Levy myi huimasti yli 150 000 kappaletta ja jäänee varmuudella Agentsien menestyneimmäksi levytykseksi. Tunnetut ikivihreät oli siis verhoiltu vielä paremman kuuloiseen Agents-kuoreen. Vitsinä vielä levylle nimensä antanutta ikivihreää ei siltä löydy.

Näin itsekin orkesterin näihin aikoihin sen ainoan kerran 13-vuotiaan. Ja tekihän se vaikutuksen, vaikka kiinnostuksen kohteiden olisi pitänyt olla D.R.I.n ja muiden suunnalla. Etenkin jykevä vola-taso vaikutti, vaikka itse musiikki olikin puhdasta kuin kastehelmi-saippua. Hyvän tunnistaa räkänokkakin. Joskus. Tosin kaupungin torilla olleen keikan aloitus venähti ainakin tunnin verran, kun roudarit kuljettivat kaljakorin keikkabussiin..

Agents synnytti myös joukon jäljittelijöitä, mutta yhtyeeseen verrattuna ne ovat olleet kuin rasvatonta maitoa punaisen maidon sijasta.

Cameo - Kaupan 1978

Cameon debyytti 'Keskellä selkää' oli yllättävä kadonnut suomalainen 70-luvun klassikko, jota käsiteltiin tässä blogissa pari vuotta sitten. Nyt sain levymessuilta käsiini yhtyeen viimeiseksi jääneen kakkoslevyn 'Kaupan'.

Cameota nimitettiin suomen Simon & Gartfunkeliksi kaksikon lauluharmonioiden sekä yksinkertaisten, mutta polveilevien kappaleidensa takia. Siinä missä ykköslevy yhdisteli tähän vielä ilmestymisvuotensa 'edistyksellisiä' elementtejä Upi Sorvalin soittamien "Nuclear Nightclub" fillien ja Esa Kotilaisen jousi- ja moog-synan muodossa, Kaupan on tässä mielessä riisutumpi.

Paul Simon hiipii kieltämättä mieleen sellaisten kappaleiden kohdalla, missä on selkeää rytmillistä afrikkalais- tai maailmanmusiikkivaikutusta. Tosin 'Graseland' ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Mukana on myös pakollinen reggae ja niin edelleen, mutta tämäkin on soitettu täysin akustisilla soittimilla. Muuten musiikki on 70-luvun lopun folkkia ja bluegrassia Vanhan isännän ja Pihasoittajien hengessä. Ehkä enemmän kuitenkin puhtaaseen pop-musiikkiin päin kallellaan olevaa. Lähtökohtana näyttääkin olleen täyspuhdas popfolk-levy. Uutta aaltoa ei tältä levyltä löydy, vaan kaksi leveälahkeisissa lahkeissa olevaa puolikaljua viiksiniekkaa.

Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että 'Kaupan' olisi tylsä levy. Päinvastoin, se on oikein hyvä kokonaisuus aikansa pitkäsoittojen hengessä, jonka hankkiminen kannattaa. Cd- tai Spotify-versiota levystä ei ole, joten fyysinen vinyyli on ainoa mahdollisuus. Levyä painettiin aikanaan kohtuullisesti, joten Helsingin levydivareista levyä löytyy usein (kannattaa ensin hommata se debyytti) ja ihan edullisestikin.

Cameon levyt julkaisi Hi-Hat, joka oli pääosin Finnlevyjen omistuksessa ja perustettiin 1975 kilpailemaan samoista apajista Love-recordsin kanssa. Toiminta loppui periaatteessa samoihin aikoihin, kun Lovekin kaatui, tosin Hi-Hatin logoa näkyi myöhemmin erinäisissä Finnlevyjen sinkuissa. Mutta tason tae se ei enää ollut.

Cosmic Jokers - Galactic Supermarket 1974

Cosmic Jokersia pidetään usein yhtenä 'kosmisen musiikin' tai krautrockin jos ei nyt yhtenä pääbändeistä, niin ainakin huomion arvoisena orkesterina. Yhtyeen pitkämuotoisia (tai muodottomia) jameja, jotka tietenkin täyttivät kahdella kappaleella levyn kummankin puolen, pidetään joissakin piireissä tyylilajin parhaimpina. Vaikka 'kokoonpanon' miehistö koostuukin varmaan krautrockin kovimmista nimistä, tuottajista ja äänittäjistä Cosmic Jokers ei itselleni ole ikinä ollut sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka kuulin yhtyettä jo ennen sen eittämättä mielenkiintoista taustatarinaa.

Yhtyeeltä julkaistiin muutama levy putkeen vuonna 1974 ja julkaisijana toimi Rolf-Ulrich Kaiserin 'Kosmische Musik', joka oli miehen 'Ohr'-levy-yhtiön alamerkki. Kaiserin levy-yhtiön katalogi oli varmaan se puhtain 'ei motorisen' krautrockin, eli folkin ja suhinan julkaisija, joka omalta osaltaan muokkasi kuvan musiikkityylistä sellaiseksi, millaisena sen tänä päivänä tunnemme. Kaiserilla oli siis visio musiikista ja hän auttoi ja päästi levyttämään sellaisia yhtyeitä ja artisteja, jotka 70-luvun alun 'edistyksellisenäkin' aikana olisivat jääneet muilta julkaisematta.

Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa, jossa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Itse 'yhtye' ei tiennyt levytyksestä mitään, vaan nauhat pyörivät salaa taustalla. Levyn ykköspuolen täyttävä 'Kinder des Alls' alkaa kömpelöhköllä jazz-funk-jamilla, jonka taustalle pamahtelee EMS-synthin hälyääniä ja Rosin höpötystä. Viiden ja puolen minuutin kohdalla crossfeidataan takaa mellotronkuoron taivaaseen kohoavia huokailuja johon yhtyy flyygelin kolinaa. Tästä eteenpäin jatketaan taas free-form jamituksella joka muuttuu ehkä Ash Ra Tempelin ensilevyjä muistuttavaksi rokkaukseksi. Taustalta pullahtelee koko ajan Schulzen yksinkertaisia synajuttuja.

Kakkospuolen avaa samanlainen kömpelö funk-jami huilun säestämänä jota paisutetaan jättimäisellä kaiulla. Taustalla vaeltelee levottomasti yksinkertaisen syntetisaattorin pillahdukset ja kimitykset. Seitsemän minuutin kohdalla kaiku päästetään valloilleen sen lätistellessä ja humistellessa taustalla kitaran näppäillessä. Muutaman minuutin päästä alkaa taas yhtyeen jami-funkki, joka purkautuu synahälyyn ja Rosin kaiutettuun sanailuun joka huipentuu superkaiutettuun loppuun jonka taustalla soi melankolinen synakuvio.

Sama kokoonpano käytännössä soitti myös edellisenä vuonna ilmestyneellä Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levyllä, skarpimmin ja eloisammin.  Kumpikin sessio oli varmasti eittämättä dousattu, todennäköisesti tuottajan tarjoama, mutta 'Tarot' tupla-albumimitastaan huolimatta on huomattavasti kompaktimpi ja napakampi teos, kuten myös levyn yötaukojen aikana äänitetty Ash Ra Tempelin mahtava 'Join Inn'.

Levyä tai koko yhtyeen tuotantoa voi myös hyvällä omatunnolla sanoa aikansa remiksaukseksi, tai konkreettiseksi musiikiksi. Ehkä Galactic Supermarket ja muu Cosmic Jokers tuotanto on omaan korvaani liian kasaan liimailtua ja cross-feidailtua, mutta ymmärrän jos joku pitää myös tästä teoksestä. Onhan tässä jotain samaa riskinottoa, kuin vaikka free-jazzissa; aina ei lähde, mutta sitten kun lähtee, ne osat ja kohdat ovat ympäröivään ankeuteen nähden hienoja hetkiä.

Cosmic Jokersin tarulla tai siis Rolf-Urlich Kaiserin mesenaatin uralla oli kuitenkin kyseenalainen loppu. Göttsching oli selailemassa levyjä levykaupassa, kun kuuli kaupan kauttimista tutun kuuloista kitaransoittoa. Kauppias näytti levyn, jossa Göttsching soitti tietämättään ja haluamattaan. Tämä katkaisi useiden soittajien välit Kaiserin kanssa ja osa artisteista siirtyi Richard Bransonin juuri perustamalle Virgin-levymerkille, joka alun rohkean julkaisupolitiikan lisäksi yritti samalla hyötyä taloudellisesti sen mitä krautrockista nyt oli mahdollista.

Kaiser itse sai episodista hermoromahduksen (väitetään myös skitsofreenikoksi). Hän muutti vaimonsa Gillen kanssa Kölniin huhujen mukaan kerjäten aamuisin ruokaa kadulla. 70-luvun jälkeen miestä ei musiikkikuvioissa ole tiettävästi nähty.

Angelic Upstarts - Angel Dust - The Collected Highs 1983

Angelic Upstarts oli yksi englantilaisen streetpunk/oi!-liikkeen tärkeimmistä bändeistä. Bändien työväenluokkaisuus oli tietenkin selviö, mutta Angelic Upstartsin skinheadit olivat vielä selkeästi vasemmistolaisia ja anti-fasistisia. Näitä aiheita bändi käsitteli biiseissäänkin. Yhtye on ollut muutamankin kerran lopetettuna, mutta toimii edelleen sen ainoan alkuperäisjäsenen laulaja Thomas (Mensi) Mensforthin johdolla.

Tälläinen musiikki on tietenkin vahvasti biisi- eikä kokonaisuuspohjaista, joten kokoelman ostaminen ei yleensä ole riski. Angel Dust niputtaa bändin tuotannon vuosien 1979-83 väliltä ja kertoo myös samalla myös yhtyeen musiikillisen kehityksen tuolta ajalta. Levyn avaava klassikon maineeseen nostettu ensisinkku 'The Murder Of Liddle Towers' kertoo jo, että vaikka yhtye oli pienen Pohjois-Englantilaisen satamakaupungin varjosta, sen kunnianhimo oli katu-kollegoitaan kovempi. 'Police Oppression' ja 'I'm an Upstart' ovat sitä taattua nyrkillä seinään oi!:ta, mutta muuten bändin musiikki on yllättävän musikaalista ja melodistakin. Välillä bändi operoi kahdella kitaralla, joista toinen vetää niin klassisia, mutta myös kekseliäitä oi!-leadejä, että oksat pois. Toisaalta kokoelman kannet voisivat olla jonkun saman ajan anarko-bändin levystä.

Kakkospuolella siirrytään ajan edetessä 80-luvulla jo enemmän uuden aallon puolelle. Clash ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta. Silti yllättävän ookoohon ilmaisuun yhtye pääsi tällä 'laveammallakin' paletilla, mikä ei näiden orkesterien kohdalla ole todellakaan mikään sääntö. Mensi oli katujätkä joka oli myös kiinnostunut runoudesta, joka ehkä kuuluu biiseistäkin. Levyn päättävä 'Solidarity' on hieno biisi vanhassa työväenlauluperinteen hengessä. Jotain yhtyeen menon ja musiikin erosta niihin tavanomaisempiin saman tyylilajin bändeihin kertonee, että Roxy Musicin Paul Thompson soitti yhtyeessä rumpuja 80-luvulla.

Various - Hittiparaati I 1975

1970-luku oli käännösiskelmien ja kokoelmien kulta-aikaa. Näistä kuuluisin Finnlevyjen Finnhits on nykyisin noussut omaan legendaariseen asemaansa (hyvin tehdyn) juntti-iskelmän ikonina ja monesti tämä käännöskama kuitataankin 'finnhitseinä'.

Apajille hyönäsivät monet muutkin, kuten blogissa usein vilahtanut epämääräinen JP-levyt, Jukka Kuoppamäen Satsanga ja Matti ja Teppo Ruohosen M&T Production. Näistä kaksi jälkimmäistä on varmaan sisällöllisesti mielenkiintoisinta tavaraa.

Tämä M&T Productionin tuotantoa esittelevä kokoelma tarttui mukaan divarin alelaarista päräyttävän kannen ja artistikatraansa takia. Hittiparaati I ei sinällään pidä sisällä varsinaisia käännöskappaleita kuin levyn avausbiisit Matin & Tepon pakollinen Kanarianmatkaoodi 'Paloma Blanca' ja Salomonin 'Mentiin Seslonkiin'. Hitteinä mukaan on laitettu samaisen vuoden Syksyn sävel-voittaja 'Evakkoreki' ja 'Meiän Veera'. Tyylilajille tyypillisesti näiden versiot eivät ole Erkki Liikasen esittämiä, vaan 'Raevo Raenhold' salanimen takana laulavan kuka ikinä lieneekään.

Loput biiseistä ovat M&T omaa tuotantoa, tai vähintäänkin sanoittamaa. Musiikki on iskelmästä jytään ('Rokkilisko') ja parhaimmillaan eteen läjäytetään aikansa analogisilla syntetisaattoreilla väritettyä taiteellisempaa schlageria. Tero Mattsonin levytysura käsittää tiettävästi vain yhden M&T Productionille levytetyn seiskan, jonka kumpainenkin biisi on mukana tällä kokoelmalla ('Kotka' ja 'Jäätynyt mies'). Ne ovatkin sellaisia pikkuteoksia, että kättä lippaan. Matti ja Teppo heittävät pöytään omat panoksensa 'Nyt Tunnen Mitä Rakkaus On' kappaleella.

Hittiparaati I nosti uteliaisuuden kaksikon alkupään tuotantoa kohtaan. Asiaa tarkemmin tunteva kaveri kuitenkin toppuutteli, ettei se sisällä samanlaista päräyttävää 'rokki-iskelmäyllätystä', kuin vaikkapa Lea Lavenin uran alku. Joka tapauksessa nämä M&T Productionin kokoelmat sisältävät huhujen mukaan muillakin osilla kohtuullisen mielenkiintoista kamaa.

Absoluuttinen nollapiste - Suljettu 1999

Vuonna 1999 en ollut päivätöissä, enkä vielä innostunut tai rahallisesti edes kykeneväinen ostelemaan valtavia määriä cd-levyjen muovikansia hyllyyn. Tästä syystä musiikkilehdet tuli luettua kirjastoissa tavattoman tarkkaan ja arvostelut olivat hyvin tärkeä osa ostopäätöstä. Ja niitä kehuja Suljettu saikin. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan oli ollut rajoittunutta, vaikka muutamasta irtobiisistä pidinkin.

Absoluuttinen nollapiste aloitti oman levytysuransa 90-luvun puolivälin tietämillä ja on itseni kanssa saman ikäistä porukkaa. Matkalla kohti keski-ikää. Nyt.
Vaikka yhtye sai juuri noihin aikoihin huomattavan määrän musiikkilehtien palstatilaa (Liimatan kieltämättä mielenkiintoisen lyriikan takia) bändi ei ole missään vaiheessa ollut suosiossaan siinä pisteessä, että keikkoja kannattaisi heittää yliopistokaupunkien ulkopuolella.

Nollapisteestä sanottiin, että sen meno oli kuin outo täydellinen jäänne Love-recordsin 70-luvun puolen välin katalogista, mikä ei ollut ikinä kuullutkaan tässä välissä olleesta punkista tai uudesta aallosta. Vaikka jäsenistö oli todennäköisesti syntynyt vuonna 1976. Tässä mielessä 'Suljettu' heitti vielä lisää pökköä pesään; se oli teema-albumi. Tämä ei ollut vielä vuonna 1999 muodikasta. Eikä Nollapiste tästä kaikesta huolimatta edes retroilua.

Suljetulla on pari Otsalan sanoittamaa kappaletta, mutta kaikki loput ovat Liimatan tekstikynästä. Teema-albumi kasaa kuvaa syrjäseudun rintamaiden hivenen onnettomasta perheestä, josta ei myöskään tragediaa puutu. Ei voi kuin ihmetellä Liimatan lyyrikon taitoja. Mies yhdisti tajunnanvirtaa ja rivien välistä tarkkaa kuvausta, jonka jokainen rintamamiestalon vinttihuoneen kaltevalla seinällä olleet Sweetin julisteet nähnyt tunnistaa. Ja pahvilaatikkoon pakatut Busterit.

Yhtyeen proge sellaisenaan ei ole mitenkään erityisen mieleenjäävää. Ihan ookoota, kivoja sointukuljetuksia ja niin edelleen, mutta mitään ELP:n tyylistä järjettömän pompöösiä fanfaarimenoa ei löydy. Ehkä lähin vertailukohta löytyykin jostain Floydin tavasta musiikin kuvittajana tekstien taustalla. Mutta kun tämän yhdistää Liimatan teksteihin, syntyy täydellisen Nollapiste-menon. Levyn päättää tai huipentaa pohjolamaisesti nimetty 'Suvannossa ylpeä ilme' (I-V), 20-minuuttinen kaiken niputtava teos, jonka lopussa on jo sellaista musiikillistakin jylhyyttä, jota proge voi parhaimmillaan olla.

Suljettu on edelleenkin ainoa Nollapisteen fyysinen äänite, joka minulta löytyy. Ei sillä etteikö tämä olisi tehnyt silloin vaikutusta. Minä en vain ole ihan tajuton yhtyeen fani. Levyn jälkeen yhtye siirtyi käsittääkseni seuraavilla levyillä kevyempään ilmaisuun.

Suljettu julkaistiin viime vuonna esikuvilleen kunniaa tekevänä tuplavinyylinä ja bändi kiersi 'albumi-klassikot' hengen mukaisesti esittämässä Suljettua kokonaisuutena. Tällä hetkellä yhtye työstää kuuleman mukaan uutta teema-albumia.

Yö - ...Ja tapahtui niinä päivinä 1984

Pysytellään edelleen live-albumi teemassa. Seuraavan 'Nuorallatanssija'-levyn kakkoskappale lainaa samaa Jouluevankeliumin lainia, jolla tämä Tavastialla äänitetty live on nimetty. Knoppitieto tietää kertoa, että levyn kansikuva on kuitenkin otettu Tampereen Ylioppilastalolta.

Levy on sikäli ajankohtainen, että tällä hetkellä Yö:n tämän ajan primus motor, biisintekijä Jussi Hakulinen keikkailee harvakseltaan Jussi Hakulinen Distortion kokoonpanolla esittäen tämän ajan menevämpiä yöpaloja yhdessa covereiden ja Appendix-kaman kanssa. Nettipätkissä Hakulisella on peryksidi-peruukki päässä, mutta ei se bändi toivotonta kamaa ole ja jos vastaan tulee, niin saatan hyvinkin mennä katsomaan.

Yö:n juurethan olivat monelta suuntaa upotettu punkin ja uuden aallon pohjalle. Varietee oli selkeä pop-levy, mutta tällä sen jälkeen julkaistulla livellä päästettiin ne alkuperäiset vaikuttimet vielä hetkeksi esille.

En nyt sano, että '..ja tapahtui niinä päivinä' on punk-levy, mutta tuo vahvemmin esille sen puolen yhtyeen musiikista. Kolme levyn yhdeksästä biisistä on covereita ('Sankari palaa sodasta' voidaan lukea Clash-biisiksi), loput sinkuilta ja edellisen levyn 'Varieteen' ylijäämistä. Ai niin, loppuuhan 'Skitsofreenikon päiväkirjakin' noloon hetken luentaan 'Tequilasta'. Jos nyt jotain kulttuuritekoa levyltä väen väkisin haluaa etsiä, niin levyn päättävä 'Kollaa kestää' oli varmasti minulle ja monelle muullekin ensimmäinen kerta, kun kyseisen orkesterin biisiin törmäsi.
Seuraavalta 'Nuorallatanssijalta' mukana ei ole yhtään maistiaista levyn nimeä lukuunottamatta. Sitä en tiedä soittiko bändi niitä tuohon aikaan muutenkaan keikalla. No, parempi näin, sillä eipä siltä montaa hyvää biisiä löydy. Yön 'laadukkaan' tuotannon voikin raapia kasaan yksittäisistä biiseistä näiltä kolmelta ensimmäiseltä levyltä.

Levyn julkaisun aikana Yö:n liikkumatilaa oli alkanut rajoittaa toinen porilaisyhtye Dingo. Konsertti äänitettiin huhtikuun alussa ja julkaistiin pika-pikaa ulos jo kesäkuussa. Levyn julkaissut Poko päätti tehdä albumista "rajatun" 14000 kappaleen painoksen, josta tietojen mukaan 8000 yksikköä julkaistiin vielä c-kasettina.

Tiedä sitten kuinka "harvinainen" levy tuollaisen painoksen jälkeen markkinoilla olisi. Omakohtainen muisto levystä on, että kaveri vei omansa teinivuosina soittokämpälle "paskana levynä", jonka jälkeen valkoiset turhautuneet hetero-pojat pistivät sen silpuksi yhdessä astetta harvinaisemmat alkuperäisen 'Moottorilinnut'(!) vinyylin kanssa. Taisi siellä musiikillisessa miehistymisriitissä muitakin levyjä tuhoutua.

Kiss - Alive! 1975

*Uusinta vuodelta 2007*

Blogin alkuaikoina sivuttiin Kissin Alive!a, mutta koska silloinen teksti oli pituudeltaan ehkä lähempänä haikua, palataan asiaan uudemman kerran.

Vaikka Kiss on onnistunut vuosikymmenten aikana vakiinnuttamaan itsensä ikonin asemaan, yhtye on aina jostain ihmeen syystä kärsinyt ahdistusta ja alemmuuskompleksia musiikillisen arvostuksen puutteesta ynnä muusta, vaikka on aina yrittänyt esittää kaikkea muuta.
Rehellisesti sanoen Kissin musiikilliset ja ulkomusiikilliset hetket eivät aina ole kestäneet päivänvaloa ja homma on välillä ollut silkkaa rim jobia. Silti yhtyeellä on eittämättömät musiikillisetkin ansionsa. Ja bändiltä löytyy useampikin pätevä teos ajalta, jolloin pitkäsoitot olivat voimissaan.

Nykyään Kiss on yksinomaan kahden bisnesmiehen pyörittämää sirkusta, jonka olemassa ololle ei voi keksiä muuta perustaa, kuin aina maksamaan valmiin kiss-armeijan ja ikäiseni keski-ikäistyvät töissäkäyvät ihmiset, jotka nostalgian takia ovat valmiita maksamaan kalliin lipun tuhat kertaa kerratusta esityksestä.

Aina ei ollut näin.

Alunperin Kiss oli neljän henkilön muodostama bändi, jossa jokainen pisti peliin omat panoksensa ja jakoi voitot tasan neljään osaan. Vuonna 1973 aloittanutta Kissiä ei voinut syyttää yrityksen puutteesta. Aikansa glam-esimerkin mukaan pommit ja pyrot jysähtelivät vaikka kortteliklubin lavalla äijien kolautellessa platform-bootsit jalassa päitään matalaan kattoon. Pääasia oli kova ja näyttävä meno, jota tuki yhtyeen yksinkertainen ja iskevä hard-rock.

Vaikka puitteet olivat alusta asti suureelliset eivät bändin kolme ensimmäistä levytystä olleet mitään täysosumia, tai edes menestyksiä. Bändi ja levy-yhtiö pullauttivat ensimmäisen 13 kuukauden aikana ulos kokonaiset kolme(!) pitkäsoittoa, mutta ei tärpännyt. Kaikki kolmet sisältävät myös täysiä Kiss-klassikoita, mutta jokainen on pilattu lattealla tuotannolla.

Levy-yhtö päätti ottaa riskin ja levyttää niin sanotun live-levyn. Live-levyt eivät yleisesti ole artisteilta niitä menestyneimpiä ja yleensä sellaisen julkaistakseen bändien piti olla jo kohtuullisen suosittu, että sellaista ylipäätään saatiin edes myytyä hyllystä. Tämän kaiken takana oli epäsuhta Kissin suuren konserttisuosion ja keskinkertaisen levymyynnin välillä.

Levyn tuottajaksi palkattiin Eddie Kramer, mies joka oli ollut myös Hendrixin luottoäänittijä. Mies oli äänittänyt myös yhtyeen ensimmäisen demon, joka kuulostaa paremmalta, kuin varsinainen debyytti. Levyä varten äänitettiin useita eri konsertteja, joista oli tarkoitus valita parhaat palat live-levylle. Koska äijät hyppivät ja pomppivat, kitarat savusivat ja pommit paukkuivat (kuten Kiss-keikkaan kuuluukin), ei soitto ollut turhan tarkkaa. Tätä sitten korjailtiin kolmen viikon ajan studiossa, joten vaikka Alive!a aikanaan väitettiin live-levyksi, se ei sitä ole. Paul Stanley laulaa itsensä kanssa stemmoja, rummut ovat korjattu, kitarat tuplattu ja niin edelleen. Joku väitti joskus, että aitoa livesoittoa olisi ainoastaan rumpuraidat, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Eipä sillä, kaikki ajan konserttitaltioinnithan ovat samanlaista 'paranneltua todellisuutta'.

Ja miksipä ei? Alive! pitää sisällään ensimmäisen kolmen levyn  kingeimmät biisit, mutta tällä kertaa vielä kunnon soundeilla ja menolla. Avausbiisi Deuce irtoaa kymmenen kertaa paremmin, kuin debyytin versio. Levy summaa hienosti alkuaikojen rock-Kissin, vaikka tämän jälkeenkin tuli toki vielä paljon niitä hyviä jytäbiisejä. Koska homma toimi, Alive-konsepti piti tietenkin uusia ja tällä hetkellä taidetaan liikkua numerossa III?

Alive!sta tuli yksi Kissin suurimpia menestyksiä ja kaupallinen läpimurto. Tätä olivat haukkana seuraamassa muutkin levy-yhtiöt ja 70-luvun puolessa välissä oli varsinainen 'live-boomi' bändien julkaistessa 'konserttilevyjä'. Cheap Trick, Peter Frampton ja Jackson Browne onnistuivatkin siinä kohtuullisen hyvin.

Wah-wah pedaali

Wah-wah on varmasti yksi tunnetuimpia yksittäisiä kitaran, tai miksei minkä tahansa muunkin soittimen efekti. Englanninkielinen nimi viittaa tietenkin efektin tuottaman soundin ääniasuun. Ennen elektronisia laitteita samanlaisen ääniefektin sai aikaan esimerkiksi torvella blokkaamalla sen ulostuloa dumpperilla, mitä harrastetaan vieläkin.

Pedaali on yksinkertaisesti suodin, joka päästää filtterin asennosta riippuen läpi eri taajuuksia 'paksusta ohuisiin' ääniin. Samanlaista efektiä saa aikaan monella muullakin tavalla. Itselläni on esimerkiksi Moogin Low Pass Filter, joka leikkailee iskujen voimakkuuden mukaan taajuuksia kuulostaen auto-wahilta. Auto-wah taas on laite, jolla efekti tehdään automaattisesti ilman jalalla säätöä. Kyseinen laite ei ole nykyään mitenkään suosittu niin sanotun normaalin pedaalin rinnalla, sillä wah-wahin juttuhan on juuri se musiikin mukaan elävästi säädeltävä ja soitettava ääni.

Ensimmäiset pedaalit tehtiin jo 40-luvulla, mutta laitteiden massatuotanto alkoi vasta 1966. Valmistajia oli monia, kuuluisin alkupäästä oli varmaan aikansa vahvistinvalmistaja Vox. Samaisena vuonna ei ilmestynyt mitään varsinaista jättihittiä, missä efektillä olisi ollut samanlainen osuus kuin vaikkapa äänensärkijällä Rolling Stonesin 'Satisfactionissa'. Cream ja Eric Clapton ovat kuitenkin ehkä se alkuajan tärkein pioneeri, josta moni äänekkään bluesin soittaja plokkasi efektin mukaan soundipalettiinsa - kuuluisimpana varmaan Jimi Hendrix Dunlopin wah-wah-versiollaan. Jimiä voi surutta pitää wah-wahinkin kuninkaana sekä live, että levytyspuolella jolla hän vangitsi efektin aika kuolemattomasti useisiin kappaleisiinsa.

Wah-wah pedaali oli tärkeä osa lähes kaikkien 70-luvun taitteen kitarasankarien repertuaaria yhdessä särön ja feedbackin kanssa. Täältä pedaali matkasi värittämään progen maalailuja, eikä unohtaa voi tietenkään funkin wägätystä. Pedaalia tungettiinkin joka paikkaan; torvien eteen, lauluun, bassoon ja niin edelleen. Äkkiseltään ei tule mieleen oikeastaan mitään 70-luvun alun hämy- tai funk-levyä, joilta ei efektiä löytyisi.

Suomalaiskansallinen ikoni aiheesta on tietenkin Uuno Turhapuro elokuvat, joiden hassun halvan efektimaailman kivijalka oli pedaalilla riipaistut juoksutukset. Liekö idea varastettu tähän, tai ainakin tunnariin kuitenkin suuren maailman Shaft-elokuvista?

Ainut aika, jolloin wah-wah pedaali on ollut kirkonkirouksessa oli punkin ja uuden aallon vaihe, sekä tätä  seurannut kasari-coolailu. Pedaali ilmestyi 70-luvun lopun jälkeen kuvioihin uudestaan vasta 80-luvun lopulla, mutta on pysynyt siellä siitä lähtien poistumatta. 80-luvun lopussa laite oli vielä sen verran harvinainen, ettei se ollut mikään maakunnan soitinkaupan perushyllytavaraa. Tai ainakaan pätevä sellainen. Oma ensimmäinen ja tähän asti ainoa wah-wahhini oli Schallerin umpisurkea versio 90-luvun taitteesta. Cry Baby oli tuohon aikaan ihan omassa hintaluokassaan ja lukiolaisen säästöjen tavoittamattomissa.

Itse kitaristina olen sitä mieltä, että pätevyydestään huolimatta wah-wah on sellainen laite, mikä polkaistaan käyntiin siinä vaiheessa, kun soolosta on eväät loppu. Malliesimerkki tästä on tietenkin aina ollut Metallican Kirk Hammet, joka oli yksi laitteen uudelleen tuojista. Efektinä se tuo kieltämättä omaa villiä väriä tilutuksiin ja pitkiin venytyksiin. Mutta saahan sillä kitaran kuulostamaan.. vaikka sitarilta!