Beirut - Finnejä lihassa / Ajankohtainen eilispäivä 1999

Beirut-yhtyettä ei kannata sekoittaa Flow-festivaalikävijöiden suosikkiorkesteriin, vaan tämä versio on kotkalainen 90-luvun alun punk-projekti. Tuolloin(kin) surullisesti luodinreille ammuttu suurkaupunki on antanut nimensä varmasti useammallekin orkesterille pitkin maailmaa.

Beirut oli kaverien bändiprojekti ja näin yhtyeen tietääkseni ainakin kerran livenä. Tämä oli yläasteen/lukion liikuntasalissa jossain juhlissa. Miksi puhun koko ajan projektista johtuu siitä, että yhtyeen henkilöt tulivat musiikilliselta taustaltaan ihan muista jutuista, eikä bändissä ollut ketään oikeasti 'skenessä' olevaa tyyppiä. Rumpalia lukuunottamatta kukaan ei käsittääkseni edes kuunnellut hirveästi punkkia.
Yhtye oli tavallaan myös huumoria (tuohon aikaan ei vielä käytetty inflaation kärsinyttä 'ironia' sanaa), mistä johtuen bändin lyriikat heiluvat usein siinä vitsin rajamailla. Vuonna 2014 Beirutin pelastus on kuitenkin, että vitsin reunalla hoippuminen ei päädy suoraan kaatumiseen, vaikka tekstien paatos onkin humoristinen pastissi skenensä aiheista. Siellä pyörivät ne eläinkokeet, sota, asevelvollisuus, raha ja niin edelleen. Jos tätä huumoritaustaa ei tietäisi, saattaisi kuuntelukokemus olla vielä erilainen.

Tämä lainassa oleva 'kokoelma' on masteroitu vuonna 1999 ja sisältää yhtyeen kummatkin äänityssessiot, joista ensimmäinen on keväältä 92 Lahden Studio-kasilta ja jälkimmäinen kesältä 93 ja Kotkasta. Sessioiden välistä kuulee eron alkupään huolettomamman hauskailun ja jälkimmäisen hivenen kypsyneemmän (ja ehkä totisemman) menon suhteen. Myös ääni- ja soittomaailmassa jälkimmäinen matkaa jo tuhdimpaan suuntaan. Henkilöt tuntevana tietää, että osalle Stooges oli tuossa vaiheessa kolissut suhteellisen kovaa.

90-luvun alkua ja taitetta pidetään suomi-punkissa yleisesti sen yhtenä ankeimmista jaksoista. Tuon jälkeenhän koitti sen 'uusi tuleminen', mutta Apulannan ja kumppaneiden tai tulemisen tason jätän lukijan omaan harkintaan. Yhtä kaikki, aikaisemmat aktiivitekijät olivat joko siirtyneet sivuun tai ruvenneet päihteilemään urakalla ja tähän aikaan olivat yleisiä nämä yksi punkkari ja kolme speedmetal-miestä bändit. Jos hyvin kävi, niin apinoivat sentään muotokieltä, mutta homman nimi oli usein terapia tai huumori ja usein yhtä aikaa. Tähän nähden on ihan ymmärrettävää, että Beirutin humoristisestakin edesottamuksesta innostuttiin kaupungin varmaan ainoan (ja nykyään 90-luvun taitteen ankeuden tiivistäjänä pidetyn) Hylky-pulttitakkibändin piirissä. Bändin kitaristi lupautui kustantamaan Beirutin cd:n painamisen. Käsittääkseni se oli näistä tämä jälkimmäinen sessio, mutta levyt jäivät Saksasta tullessa tulliin ja tyypillä oli muuta rahanmenoa, joten Beirutin 'virallinen' julkaisu jäi tähän. Yhtye toimi vielä hetken aikaa, mutta sitten ne perinteiset muutot muille paikkakunnille + vitsin muuttuminen totiseksi ja totisen vitsiksi hiivuttivat toiminnan.

Koska hommaa oli itsekin nähnyt siinä sivussa, niin Beirutin laittaminen pyörimään soittimeen herätti hivenen ennakkoasenteita. Jaksaako vitsiä ja nolostuttaako? Tähän nähden olikin yllätys miltä yhtye kuulostaa 20-vuotta myöhemmin. Jannut ovat teinejä ja sitä ei voi teeskennellä myöhemmin. Siis hyvässä mielessä ja nuoruus kuuluu ja kuulostaa punkilta. Beirut operoi kahdella samanaikaisella laulajalla, joka toimiessaan on aina pirtsakkaa ja tuo vokaaleihin rytmitystä. Kompissa pysyttäydytään aika paljon siinä punk-humpassa. Riffit ovat ihan päteviä ja ja matkimisessaan ollaan tavallaan asian köpössä ytimessä. Basistin soittoa parjattiin silloin aikanaan jostain syystä 'munattomaksi', mutta melkein näkkärin puolella pysyttelevä komppaus sopii just hyvin tähän. Tiivistettynä soitto on sopiva yhdistelmä käppää ja taitoa.

Kaksikosta 'Finnejä lihassa' on ihan ookoo, mutta jäänee enemmän kiinni niistä vitseistä ja nimibiisi on ihan hirveätä kuraa. Toisaalta kahden laulajan dynamiikka pelittää sillä paremmin. 'Ajankohtainen eilispäivä' kuulostaa siltä, että sen julkaisu olisi ollut ihan perusteltua. Biisit ovat oikeasti tarttuvia ja kulkevat humpaten eteenpäin. Lisäpisteitä tulee aina välinpitämättömästä sooloilusta ilman kitarakompin tuplausta. Hetkittäin tulee mieleen, että tämähän on oikeasti tiukkaa tavaraa! Levyn päättävä 'Armeijaan en mene' oli ollut äänitettävien listalla jo Lahden sessioissa, mutta rumpalin passiivinen vastarinta esti nauhoituksen. Vuotta myöhemmin tästä estosta oli päästy jo yli, mutta kaksi viidestä kävi armeijan :D

Beirut nautti pientä paikallista suosiota etenkin saman kaupunginosan pikkuveli-ikäisten keskuudessa ja soitti reunion-keikankin tässä muutamia vuosia sitten erään fanin muistojuhlissa. Ja parempaa tämä on, kuin Hylky!