Blue Öyster Cult - Secret Treaties 1974

70-luvulla BÖC oli "ajattelevan miehen" jytän maineessa. Siis aikana jolloin purkka ja jytä luettiin lähinnä lasten tai nuorten musiikiksi, älykkäiden ja valveutuneiden musiikinystävien kuunnellessa laulaja&lauluntekijöitä, tai progea.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle, sillä Blue Öyster Cult oli kyllä oikea yhtye, mutta sen imago ja repertuaari olivat muokkautuneet yhdessä 60-luvun lopussa (nimillä Stalk Forest Group ja Soft White Underbelly) alkaneen uran lässähtämisellä lähtötelineisiin, sekä tuottajamanageri Sandy Pearlmanin visioilla. Pearlmanista on oma kirjoituksensa Rockin apumiehet sarjassa ja siinä valotetaan hivenen myös BÖC:in taustaa.

Pearlman sanoitti myös yli puolet Secret Treatisien kappaleista, kahden ollessa Richard Melzerin tekstejä ja avausbiisi 'Career of Evilin' ollessa yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Allen Lanierin silloisen tyttöystävän Patti Smithin kynästä. Levyn sävellyksistä vastasi kuitenkin BÖC:in jäsenistö. Smith taas teki sanoituksiaan ja osasävellyksiä ainakin viidelle yhtyeen levyistä ennen siirtymistään itse muusikoksi ja kohtuullisen menestyneelle uralle.

Blue Öyster Cultin kolmea ekaa levyä kutsutaan yleisesti B&W-trilogiaksi niiden mustavalkoisten kansiensa takia. Pearlman haki kahden ensimmäisen levyn optisella ja kylmällä kannella + yhtyeen aurinkolasit ja nahkakuteet imagolla yhdessä kryptisten sanoitusten kera mystistä imagoa, jolla se ratsastaisi (moottoripyörillä) kuuluisuuteen. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt, vaikka bändin alkutuotantoa pidetäänkin sen parhaana. BÖC joutui Peter Framptonin ja Kissin tyylisten suosittujen keikkailijoiden, mutta hyljeksittyjen pitkäsoittojen tekijäyhtyeenä suorittamaan saman uraliikkeen, kuin ne: livelevyn. Se nostikin yhtyeen ensikerran Top30 sisälle, mutta vuoden 1975 livelevy on kahteen edellä mainittuun verrattuna aika paska. Sen jälkeen yhtyeeltä ilmestyikin... ääh. Puhutaan nyt kuitenkin Secret Treatisiesta.

Minulla on omaakin historiaa levyn kanssa jo neljältä vuosikymmeneltä. Secret Treaties oli yksi niitä albumeja, joka löytyi setäni 70-luvulla haalimasta levykokoelmasta (yhdessä muuten debyytin kanssa) ja levy tuli pyöritettyä läpi samaan aikaan yhdessä hirveän pinkan hyviä ja huonoja proge-levyjä. Albumi niputetaan aina termien hard rock ja heavy metal alle, näistä jälkimmäisen perustuen varmaan lähinnä siihen Metallican soittamaan coveriin. Secret Treatien on myös siitä jännä levy, että siinä kuuluu selkeästi kaikuja 70-luvun rajummasta progesta (kappaleiden soljuminen keskenään toisiinsa), sekä tulevasta punk-rockista, jonka yhdeksi esikuvista yhtye sitten laskettiinkin. Siis Amerikassa. Tämä jytäosasto oli minulle kuitenkin varhaisteininä yhdentekevää ja levy paloiteltiin omalle kokoelmakasetilleni niin, että sillä oli minuun kovasti vaikuttaneen 'Astronomyn' lisäksi joku toinen, tai pari muuta kappaletta.

Nyt pitkästä aikaa levyä kuunnelleena syykin on selvä; vaikka kuinka pidänkin Patti Smithistä, niin rumpali Albert Bouchardin säveltämä avausbiisi 'Career of Evil' on himppasen verran yhdentekevän kuuloinen, eikä minua vaivaava "korvasta sisään ja ulos" tyylinen lyriikkojen kuuntelu paranna asiaa, tai saa ymmärtämään kappaleen varmasti hienoa lyyristä antia. Seuraava 'Subhumans' jatkaa samaa linjaa; se on ihan jeba boogie, mutta kahden edellisen levyn kulmikkaammin tuotettuun jytään ei tällä levyllä päästä. Tai no 'Dominance and Submission' menee kyllä sinne lähelle ja ykköspuolen päättävä 'ME 262' jytää hienosti plus yhdistää sen veikeästi sanoitukseen joka pistää Göringin ja Hitlerin loppusodassa puhelimeen ja hehkuttamaan omia koneita suunnittelevia rokkistarojaan.

Kakkospuolen aloittavan jytän 'Cagey Cretingsin' olen silloin muinoin skipannut satavarmasti, eikä se nytkään iske mihinkään hirveän syvälle. Viikatemiehestä kertova 'Harvester of the Eyes' boogaa myös, muttei iske. 'Flaming Telepaths' vetää myös ränttätänttää, mutta skippaantuu lukuunottamatta aikansa monofonista synasooloa ja lopun komeaa kitaratiluttelua kunnes katkeaa leikaten ja BÖC:in THE slovari, eli 'Astronomy' alkaa pianolla. Sehän on edelleen komea ja melankolisen kuuloisen kappale duali-kitaroineen ja puupäisine keskitempoisine jytäriffeineen.

Tätä trilogian kolmososaa pidetään yhtyeen parhaimpana levytyksenä, mutta omaan korvaa siinä on liikaa tyhjäkäyntiä. Periaatteessa kolme ensimmäistä levyä voisi yhdistää parhaat palat kokoelmaksi, tosin ykköslevyllä tyhjiä hetkiä on sen verran vähemmän, että levy painottuisi siihen päätyyn. Kakkoslätty 'Tyranny & Mutation' pitää sisällään pari ykköslevyn biisit pieksevää vetoa, mutta myös enemmän taas niitä tyhjänpäiväisyyksiä. Syy voi olla tämä: ensimmäisellä kolmella levyllä oli yhdeksän eri henkilön tekemiä biisejä.