Englanti on taas framilla sen otettua kansalaistensa tiedon, tai tietämättömyyden takia uuden askeleen suuntaan, jossa sille ei ole pienen eliitin lisäksi hirveästi saatavia. Samaa sinnikästä kyntämistä maassa tehtiin kymmenen vuoden ajan 70-luvun lopusta 90-luvun alkuun oikeistohallitusten ajaessa ay-liikettä ja yleisturvaa alas. Samalla pesuveden mukana lorahti myös maan teollisuus viemäriin ja kulta on tuosta ajasta lähtien taottu lähinnä Cityn pankkiirien ja ravintolatippien muodossa. Syyllinen on kuitenkin maan keltaisen lehdistön toimesta osattu etsiä jostain muualta. Seuraavaa odotellessa.Billy Bragg, jos kuka on ikoninen ja kuvaava artisti tuon ajan työväenluokkaisesta kansalaisesta. Peruskoulun tasokokeet menivät penkin alle ja teini-ikäisen Braggin haaveet yliopisto-opiskelusta tämän myötä (tällekin löytyy Englannissa kyllä kiertoteitä..). Billy perusti lapsuudenystävä Wiggyn (soittaa tälläkin levyllä) kanssa yhtyeen Riff Raff, joka levytti singlen. Bändi keikkaili jonkun verran Lontoossa ja sen ympäristössä, mutta suurempaa menestystä ei syntynyt ja Bragg palasi kotikonnuilleen tehden satunnaisia hanttihommia tuhansien muiden aikalaistensa kanssa. Seuraava luonnollinen askel työläiskasarmeista ponnistavalle nuorelle miehelle oli tuohon aikaan värväytyminen armeijan kasarmiin ja leipäpadan ääreen. Peruskoulutuskauden suoritettuaan Bragg tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ei ollut hänen juttu ja maksoi rahalla itsensä palveluksesta ulos. Tämän jälkeen jo ensimmäisen bändinsä aikana Rock Against Racism-keikoilla poliittisuutensa löytänyt ja penkin alle menneestä peruskoulusta huolimatta 12-vuotiaasta asti runoudesta innostunut Bragg alkoi kiertää keikkasaleja ja pubeja yksin kitaransa kanssa.
Vaikka Bragg ei Thatcherin ajalla hätyyttänyt listojen aivan kärkipäätä, voidaan hänen särötetyllä akustisella balladeja ja poliittisia lauluja esittänyttä tyyliä pitää nousseen rakettimaisesti framille. Bragg esiintyi tuohon aikaan Suomessakin (Mikkelin Dinosaurockissa?) Puhtaasti vasemmalle kirjoittautuneen artistin tähden kaaren eteen osui kuitenkin 80-90-luvun taite ja itäblokin romahdus, joka vei hommasta parhaan terän ja uusmuodikkuuden.
Workers Playtime-levyn kannessa on lätkäisty slogan: "Capitalism is Killing Music - Pay No More Than £4.99". Lätkäisy otettiin sitten pois myöhemmästä cd-julkaisusta, joita on tullut 1996 ja vuoden 2006 remasteri. Levy oli ilmestyessään Braggin neljäs äänite ja kolmas pitkäsoitto. Hänen levyjensä tuotantoarvot nousivat levy levyltä. Edellisellä klassikko "Talking With the Taxman About Poetry" kitaraa soitti mm. Johnny Marr ja tällä kolmannella on taustalaulajien ja Wiggyn lisäksi mukana basisteja, joista toinen oli monessa liemessä keitetty Danny Thompson. Kontrastia Braggin rämisevään akustiseen, tamburiiniin ja trumpettiin nojautuneeseen ensilevyyn siis löytyy ja ensikuuntelemalta Workers Playtime kuulostaa suorastaan viihteelliseltä digi-pianolta soundaavien koskettimien ja naistaustalaulujen kanssa. Levyltä puuttuu myös "New Englandin" ja "Levi Stubbs' Tearsin" kaltainen yksittäinen iskusävelmä. Toisaalta albumi petraa loppua kohden, jossa meno ja biisit ovatkin ihan kohdillaan. Voisi sanoa, että kakkospuoli on huomattavasti parempi, peräti hyvä.
Levyltä haisee selvästi, että siitä yritettiin leipoa jonkinlaista menestystä, jollaiseksi tuon ajan brittilistan sija #18 voidaan kaiketi laskeakin. Seuraava Braggin levy olikin sitten cover-versioita vasemmistolaisista lauluista ja laulajista ja hän kierteli konsertoimassa jo heiluvassa ja huojuvassa itäblokissa muiden länsiartistien kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti