Depeche Mode - Songs of Faith and Devotion 1993

Tällä levyllä on suora yhteys edellisen kirjoituksen Primal Scream-yhtyeeseen, joka oli mukana albumin maailmankiertueen toisella osalla. Kiertue oli henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas Depeche Modelle, tuoden mukanaan hermoromahduksia, yhtyeestä eroamisia ja vokalisti David Gahanin kohdalla takahuoneessa huhujen mukaan useita heroiininkäytön aiheuttamia sydämenpysähdyksiä ja käynnistyksiä. Tähän päälle nistibändi Primal Scream mukaan rundaamaan, niin oli jopa erikoista, että muutaman vuoden päästä DM oli edelleen kasassa ja levyttämässä.

Vuonna 1980 perustettu Depeche Mode nousi pitkin 80-lukua niin sanottujen synabändien eturiviin ja edeltäjä 'Violator'in ilmestyessä 90-luvun taitteessa se oli jo jäätävän suuri ja suosittu. Yhtyeen tummasävyinen musiikki kohtasi niin sanotun suuren yleisön maun, mutta käväisi myös tarvittaessa samanlaisissa kokeellisissakin sävyissä, kuin aikalaisensa Orchestral Manoevers in the Dark.

90-luvun suuret musiikilliset tuulahdukset taikka muutokset tapahtuivat konemusiikin saralla. Hip-hop ja tekno nousivat valtavirtaan ja sen huipulle. Depeche Modea voi syystäkin pitää tämän linjan pioneerinä, mutta Songs of Faith and Devotioinilla yhtye otti tietoisen askeleen tästä pois ja se on tähän päivään asti jäänyt bändin ainoaksi niin sanotuksi rokkilevyksi. Myös tässä suhteessa DM ja Primal Scream olivat hengenheimolaisia kummankin yhdistellessä rock-elementtejä elektroniseen tuotantoon vuonna 1993. Dave Gahan heilui MTV:llä tatuoituna ilman paitaa suuren kitaransa kanssa sinkkubiisillä 'I Feel You', vaikka tausta olikin hyvin synteettistä. Levyn tuotannosta vastasi aikansa tähti Flood, joka yhdisteli muuallakin perinteistä soittoa ja koneita, sekä oli ollut yhdessä bändin kera tuotantovastuussa edelliselläkin levyllä.

Yhtye itsekin halusi irtiottoa ja estää tuotantotavan ja studiotyöskentelyn kangistumisen tiettyihin uomiin, joten levy päätettiin tehdä paria vuotta aiemmin ilmestyneen U2:sen 'Achtung Baby'n tyylillä erilliseen asuintaloon rakennetussa studiossa, jossa bändi myös majailisi yhteisasumuksessa. Talo löydettiin Madridista, jossa levyn ensimmäinen osuus äänitettiin. Siinä, missä edellinen Violator äänitettiin vahvasti sekvenssoidulta pohjalta, uudelle levylle haluttiin oikeata soittoa ja Alan Wilder äänitti muutamaankin raitaan liverummut. Rummut kuitenkin pätkittiin tahallisesti eri järjestykseen, jolloin syntyi hyvin konemainen ja synteettinen vaikutelma. Myös kitarat ja muut ajettiin lopuksi suuren Roland System 700 modulaarin läpi ja koko roska tietenkin pistettiin narulla tarkasti synkkaan.

Kaikki tämä tehtiin ilman suurempaa esituotantoa ja demottelua, joten sessioissa alkoi syntyä vaikeuksia. Yhtye teki myös aikaisemmasta poiketen yhteisiä jami-sessioita, joista pyrittiin saamaan jotain äänitettävää. Martin Gore taisteli paineiden kanssa, joita edeltäjän jättimenestys oli saanut aikaan, Dave Gahan oli tässä välissä asunut Los Angelesissä, jossa oli hengannut ja imenyt vaikutteita mm. Jane's Addiction-yhtyeestä. Hän oli myös imenyt bändiltä alkavan heroiiniriippuvuuden, joka paheni yhdessä saman katon alla asuessa ja porukan alkaessa tulemaan toimeen keskenään huonommin ja huonommin. Ensimmäinen neljän viikon äänitysrupeama menikin suoraan roskakoriin. Sessioita suoritettiin Madridin lisäksi Hampurissa ja Lontoossa.

Yhtä kaikki, levy miksattiin Lontoossa ja ilmestyessään se nousi sekä Yhdysvaltain, että Britannian listakärkeen, valtasi MTV:n myi kuin häkä. Avausbiisi 'I Feel You'n lisäksi levyltä löytyy sellaiset elämään jääneet klassikot, kuin 'Walking in My Shoes' ja 'In Your Room'. Kokeellisemmasta ja erikoisemmasta puolesta taas huolehtii esimerkiksi levyn keskellä oleva säkkipillien avaama 'Judas'.

Albumi sijoittuu omassa muistokokemuksessa lukioaikoihini ja myös lokeroon "enemmän tyttöjen mieleen oleva bändi". Levyä ja Depeche Modea tulikin välillisesti kuunneltua paljon, vaikka tuolloin en yhtyeen levyä olisi hyllyyni hankkinut. Näin 2019 cd on hyvä löydös parilla eurolla kirpputoreilta, eikä ole monen aikalaisensa tavoin kärsinyt puhkikuuntelusta, vaan tunnetuimpien kappaleidensa ulkopuolella on mukavan tumma ja muistista häipynyt levy.

Songs of Faith and Devotion pakattiin video/kuvataitelija Anton Corbjinin tekemiin vahvasti aikansa näköisiin kansiin ja yhtye lähti alussa mainitulle maailmankiertueelle, jonka lopuksi Alan Wilder erosi bändistä. Päätöksensä hän oli tehnyt jo levyttäessä. Fletcher sai 158 kiertuepäivän aikana niin pahan hermoromahduksen, että joutui sairaalahoitoon, Martin Gore ryyppäsi kuin viimeistä päivää ja Gahan vaipui tämän tästä koomaan. Seuraaja 'Ultra' ilmestyikin vasta 1997, kutistuneella kokoonpanolla.