Pepe Laaksonen - Veli kuu 1988

Veli kuu oli Pepe Laaksosen ainoa soololevy ja ilmestyi Dingon jälkeisen S.E.X. yhtyeen hajottua. Kyseinen bändi oli ihmeellinen välitila tai vaihe, ehkä keulakuva-liideri Neumannin Dingo-manian jälkeisen ilmeisen itsensä etsimisen ja eksyneenä olon takia. Bändi loppui aika pian levyn ilmestymisen jälkeen eikä päähahmo halunnut sitä ilmeisesti edes juurikaan promota. Albumi on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssä ja sehän on Nipalle tyypillisesti puolittain aivan jees julkaisu. 

Levyn ainoa jonkinlaista radiosoittoa saanut kappale oli "Vierivä kivi", joka oli Pepe Laaksosen laulama ja käsialaa. Kyseinen biisi löytyy tältä soololevyltäkin, mutta en jaksa tarkistaa onko versio sama. Jussi Kinnunen soitti bassoa kummallakin levyllä Laaksosen hoitaessa pätevästi jo MAC-yhtyeessäkin hoidetun kitaristin tontin.

Albumi julkaistiin Dingon perustaman Bang Trax-levymerkin kautta, jonka katalogi on hämmentävä sekoitus Tannaa ja sitten kasarin lopun ulkomaille kurkottanutta keskinkertaista tai nykyisin camp-arvoa nauttivaa "kansainvälisen tason" musiikkia. Siellä seassa eestiläinen vanhan ajan tanssimusaa soittanut Modern Fox ja Pienten miesten debyytti. Tuotannosta Veli kuu ei jää kiinni, sillä sillä pallilla istui T.T. Oksala ja kansikuvat teki aikansa valokuvauksen rokkistara Riipinen. Oksalan lahjana rummut soivat pinnassa, piti tätä sitten hyvänä tai huonona asiana.

Eikä Veli kuu olekaan mitenkään huono albumi (joskaan ei erityisen mieleen jääväkään). Laaksosen ääni on perusmiellyttävä edukettusosastolla. Muutama biisi on oikeasti aika hyvä (esim. Elämän tanssi, Taivaaseen, Vierivä kivi) ja jossain toisessa rinnakkaisuudessa olisivat voineet olla kasarin lopun radiosoitossa. 

Ehkä levyllä on himpan verran sellainen "muusikko tekee soololevyn" henki ja kyllähän Laaksonen taisi klassisesta Dingo-porukasta se taitavin ja monipuolisin muusikko olla. Ilmeisesti levyn teon aikana hän toimi myös studiomuusikkona. Basismista on levyllä jäänteenä Kinnusen ja ilmeisesti Jippo-veljen soittamat tavallista erottuvammat rytmiset setit ja vaihdot biiseissä. 

Ehkä yksi syy soolouran urattomuuteen oli, että Laaksonen ei kai koonnut mitään pysyvää kokoonpanoa ja sellaista tavoitteellista meininkiä. Tätä pyörii nyt kirppareilla ja kandee korjata muutamalla eurolla talteen.

The Orb - Pomme Fritz 1994

Mini-albumi Pomme Fritz on yksi niistä levyistä, jonka ensikuulemisesta jäi joko nuoruuden tai jonkin muun syyn takia vahva muistikuva. The Orb oli levyn ilmestymisen aikaan tuttu jo parinkin vuoden takaa, mutta tältä levyltä kuultu audio kuulosti omaan korvaani jopa vielä paremmalta kuin U.F.Orb tai Live 93. Itsellänihän ei ole muuten tätä edelleenkään fyysisenä, vaan aikakaudelle tyypillisesti tämä oli kaverilla kovasti soinut levy.

Pomme Fritz poikkesi aikaisemmista albumeista sillä, että siinä biitti ei ollut millään tavalla pääosassa. Vanhoina tuttuina elementteinä löytyy iso kasa erilaisia puhe-sampleja ja tälläkin levyllä dipataan varvasta dub-elementteihin, jotka tosin esitellään vähän eri tyylillä kuin aiemmin. Vahvan biitin puuttuminen ei tarkoita, etteikö levyllä olisi rytmiä. Pulssi kulkee kyllä koko levyn läpi, mutta maiskuttelee ja soljuu muuten syvien bassojen möyriessä taustalla. Välillä biitti katoaa täysin. Päälle vielä ysärin syntetisaattoreita ja hälyääniä musique concrete tyyliin ja siinäpä se. The Orb ylitti kuuntelijaystävällisyyden ja housebiittien rajan.

Juuri tämä muodottomuus ynnä muu sellainen kiehtoi ja siinä The Orb liikkui alueella joka oli sitä "aitoa ambienttia" ja jonka kanssa olen sittemmin solminut syvän ystävyyden.

Levy on Alex Pattersonin henkilökohtaisia suosikkeja yhtyeen tuotannosta ja itse olen miltei samaa mieltä (pidän ehkä vielä enemmän seuraaja Orbus Terrarumista). Levyn aikalaisvastaanotto ja syntyprosessi eivät olleet kuitenkaan ihan näin helppoja.

Menestyslevy U.F.Orbin jälkeen yhtyeen ja sen levy-yhtiön ja managerin sukset olivat menneet ristiin, eikä yhtye pystynyt julkaisemaan kahteen vuoteen uutta musiikkia (Live 93 on livelevy). Uusi levy-yhtiö Island odotti bändiltä materiaalia, eikä katsonut livelevyn täyttäneen sopimusta. Tässä vaiheessa Patterson omien sanojensa mukaan kursi levyn kasaan pitääkseen yhtyeen elossa (ilmeisesti tässä vaiheessa hänen ja Kris Westonin aka Thrashin välit alkoivat tulehtua ja tämä on merkitty levylle ainoastaan teknikoksi). Levy on ensimmäinen jolla tulevaisuuden pitkäaikainen Orb-jäsen, saksalainen Thomas Fehlmann on mukana ja se on äänitetty Lontoon ja Berliinin välillä. 

The Orbin hittisinkku "Blue Room" oli 39 minuuttia pitkä ja yhtye päätti tehdä tästä levystä "mini-albumin", joka oli sinkkua ainoastaan kaksi minuuttia pidempi päättyen 41 minuutin kohdalla. Nykypäivänähän tuo olisi taas ihan normaali lyhyt vinyylialbumi, mutta CD-aikana levyjä venytettiin ja vanutettiin koko rahan edestä kun puoli- ja muita rajoitteita ei ollut. Ambientissa pitkä kesto ei luonnollisesti haitannut, mutta osa ysärin rock-albumeista on jo aika pitkäpiimäisiä.

Kauppojen hyllylle tullessa Pomme Fritz jakoi yhtyeen fanit ja kriitikot kahtia. Osa piti levystä, toiset taas pitivät sitä edellisiin verrattuna muodottomana ja haahuilevana (mitä se tietysti onkin). Myös "ambient-house" biiteistä luopuminen karkotti osan faneista. Patterson pitääkin tästä syystä levyä "helmenä, josta todelliset Orb-fanit pitävät". U.F.Orb oli ollut listaykkönen, joten odotukset olivat kovat. Pomme Fritz nousi kutoseksi ja tippui muutaman viikon päästä listoilta, joten Island (joka ei pitänyt Pattersonin mukaan levystä tippaakaan) piti sitä floppina.

Noh, tämä puolittain sekava muisteloa ja levytriviaa yhdistelevä kirjoitus voidaan varmaan tiivistää siten, että albumiaikana myöhemmin elämään jääneet klassikot eivät aina ilmestyessään olleet sellaisia. Hätäpäissä tehty sillisalaatti-floppi on kestänyt aikaa paremmin, kuin varmaan kukaan sen tekohetkellä ajatteli. Ja ehkä juuri siitä syystä.
 

Geneviève Beaulieu - Augury 2024

Heinäkuinen postaus viime kuussa edesmenneestä Catherine Ribeirosta toimii hyvänä aasinsiltana Geneviève Beaulieun juurittain ilmestyneeseen soololevyyn. 

En ole varma, oliko Ribeiron synnyin kieli portugali, mutta molemmat naisartistit ovat ranskankielisiä, vaikka Geneviève laulaakin englanniksi. Molemmilla on myös hyvin vahva ilmaisu, tietyt "nicomaisuudet" ja Beaulieun varsinainen yhtye/duo Menace Rúine tuo hyvin vahvasti mieleen nykyaikaisen version Alpesista.

Soololevy Augury on kuitenkin monta astetta äärimmäisyyksissäkin liikkuvaa Menace Rúinea miedompi tapaus, sillä se on folkkia ja nojaa instrumentaatiossa pääosin artistin teini-iän pääsoittimeen, eli nylonkieliseen kitaraan. Albumi koostuu kuudesta kappaleesta ja kestää puolisen tuntia ja se on koostettu ja sävelletty pitkällä kymmenen vuoden aikajänteellä. Nylonkielisen lisäksi taustalla on minimalistista instrumentaatiota, joka muistuttaa jonkin verran MR:ään julistavan painostavuuden lisäksi kuuluvasta eteerisyydestä. 

Pääosaa albumilla näyttelee Beaulieun omailmeinen lauluääni, josta joko tykkää tai ei. Sävellyksinä Genevièven kappaleet ovat pienimuotoista folkkia, joissa on kuitenkin koukkuja. Tässäkin mielessä tulee muistumia Nicoon ja tämän muiden kirjoittamaan ensialbumiin 'Chelsea Girl'. Mitään pidempiä maalailuja ei biiseissä myöskään suoriteta, vaan biiseissä on kyse biiseistä.

Tavallaan hämmentää, että MR ja Beaulieu eivät ole tunnetumpia kuin ovat.
 

Walter Carlos - Sonic Seasonings 1972

Walter Carlos on jäänyt historiaan jos ei nyt ensimmäisen, niin ensimmäisen kaupallisesti suositun syntetisaattorimusiikkilevyn julkaisijana. Sukupuolen korjauksen jälkeen myöhemmän uran Wendy etunimellä tehnyt elektronisen musiikin artisti julkaisi "Switched-On Bach" albumin vuonna 1968 tehden klassisen musiikin luennan lisäksi Moog Modular System syntetisaattorin tutuksi suurelle yleisölle. Jotkut artistit ja ilmeisesti siviilitkin ostivat kyseisen laitteen omaan käyttöönsä levyn innoittamana ja sen kalleus ja monofonisuus aiheuttivat ilmeisesti näille valtaisan pettymyksen. Carlos nimittäin rakensi levynsä raitaäänityksillä soittimen ollessa yksiääninen. 

Levylle tehtiin vähemmän menestynyt seuraaja ja Carlosilta Kurbrickin tilaama Clockwork Orangen soundtrack (lopullisella on vain muutama Walterin kappale) perustuu uusio/uudella laitteistolla tulkittuihin vanhoihin klassisen musiikin sävelmiin. Näistä levyistä viimeksi mainitulla on muutama kylmäävä soundi, joka elokuvan miljööseen yhdistettynä toimii kuin penistekonenä, mutta siis kierrätystähän nämä olivat.

Moni pitääkin vuonna 1972 julkaistua Sonic Seasoningsia Carlosin tuon ajan parhaana levynä, enkä minä rupea väittämään vastaan. Carlos suunnitteli levyn konseptin yhdessä Bach-menestyksen tuottaneen Rachel Elkindin kanssa, joka laulaa levyn neljännellä ja viimeisellä kappaleella. Tarkoituksena oli klassisen tiluttelun sijaan venyttää kappaleita ja näppäryyden sijasta lähestyä musiikkia minimalismin suunnasta. Vaikka levyn nimi viittaa kappaleiden nimeämistä myöten neljään vuodenaikaan ja tässä mielessä klassisen musiikin teoksiin, nämä neljä vinyylin puolta täyttävää itsesävellettyä ääniteosta muodostavat jokainen oman osionsa ja tunnelmansa. Tuttu Moogin syntetisaattorisysteemi soi tälläkin levyllä, mutta toisessa pääosassa ovat Carlosin kenttä-äänitykset luonnosta. 

Albumia on yleisesti kuvattu ensimmäiseksi new age musiikkilevyksi, termin ambient ollessa vielä keksimätön. Tämähän ilmestyi kuusi vuotta ennen Brian Enon levyä ja lanseeraamaa termiä. Enon (ambient)musiikkia on joskus kuvailtu koiranleukojen toimesta jääkaapin hurinaksi ja Sonic Seasoningsin kakkospuoli on tätäkin, eli jääkaappihurinaa ennen Enoa. Todellisuus, aika ja laitteistot menivät tässäkin mielessä ristiin, sillä Tangerine Dreamin "Zeit" ja sen liikkumattomuus tuovat ajoittain(!) mieleen tämän vuosikaimansa. Levyn päättävä nuotiotulen pauke, suden ulvonta ja siihen liittyvä Elkindin ihmisääni tuovat toki ns. eloa.

Carlosin ekan levyn menestyksen takia seuraajia ilmeisesti monistettiin markkinoille paljon, vaikka ne eivät täydellä hintaa enää poistuneet levykaupoista. Tämäkin irtoaa alkuperäisenä vinyylinä kirppiksiltä yms. suhteellisen halvalta - levyn validiin sisältöön nähden.

 

Catherine Ribeiro + Alpes – (Libertés ?) 1975

(Libertés ?) oli Catherine Ribeiron ja Alpes-yhtyeen kuudes albumi, jonka kansikuva tuo vahvoja ennakkoja siitä kuvastosta mistä CRASS-yhtyeen Gee Vaucher ammensi vain muutamaa vuotta myöhemmin punkin jälkeisessä punkissa. 

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska Alpes perustettiin Ranskassa tasan vuoden 1968 hengessä (siis kyseisenä vuonna) ja Epping Forestin "punkit" olivat itse 70-luvun lopussa vanhoja 60-luvun taidekouluhippejä joille situationistitkin olivat varmasti tuttuja, vaikka Penny Rimbaudin anarkismi olikin ehkä lopulta oman etuoikeutetun navan ympärillä pyörivää libertalismia.

Toisella levyllään nimensä Alpesiksi vaihtanut symbioosi Ribeiron ja taustabändin kesken kesti vuodesta 1968 vuoteen 1981. Käytännössä Ribeiron aisaparina (ja ilmeisesti jossain vaiheessa myös kumppanina) toimi lyyristi ja soitinrakentaja Patrice Moullet, jonka käsistä oli peräisin myös moni yhtyeen erikoisen instrumentaation soitin. Myöhemmin Moullet on tehnyt uraa kineettisen taiteen parissa. Alpesin muut jäsenet vaihtelivat enemmän tai vähemmän jokaisella levyllä.

Tämä albumi ei ole missään nimessä artistin tai yhtyeen paras, mutta toisaalta jos tämän pariin eksyisi ensikosketuksessa Catherine Ribeiro + Alpesin musiikkiin tutustuessa, mitään väärää kuvaa tai ääntä ei pääsisi syntymään. Aikaisemmista levyistä poiketen mukana on enemmän perkussiota, mutta Ribeiron dramaattinen tulkinta, jousikoneet, sähköinen lyyra/luuttu ja muut elementit ovat kohdillaan. Jo ensibiisin dramaattiset ja (etniset) kansanmusiikkisävyt kuljettavat sinne tuttuun samaan aikaan ylevään, mutta depressiiviseen suuntaan joka on yhtyeen se juttu. A-puoli on tältä osin tuttua tavaraa, mutta päättyy miltei viisiminuuttiseen soololausuntaan, josta en ranskantaidottomana ymmärrä mitään, mutta voin arvata sisällön kohtuullisen sakiaksi.

Levyn huippukohta on koko B-puolen täyttänyt "Poème Non-Epique N° III (Concerto Alpin En 3 Mouvements Et Un Tombé)" jossa vaellellaan jännitettä keräille sillä omintakeisella folkin ja lopulta avant-garden alueella, kun Catherine päästää ilmoille pitkän heittäytyvän ja paatoksellisen poliittisen resitatiivin jälkeen primäärisen Jim Morrison The End-huudon Moulletin luutun päräyttäessä samalla ilmoille kananlihoja repivän fuzz-riffin. Lopulta syöksytään noise-kuiluun. 

Tämä on sitä ns. täyttä tavaraa.

Ruoto - Päivännäkemättömät 2024

Blogit ovat nykyään vähän sellainen unohdettu muoto, jota joku viitseliäs keski-ikäinen jaksaa lukea ja kirjoittaa. Uusien blogitekstien lukumäärät heti julkaistessa ovat todella pieniä, MUTTA pitkäaikaisen blogin voima lieneekin siinä, että päivittäiset hitit koko blogin sisältöön ovat sellaista 70-100 lukukertaa. Jos tästä vähentää botitkin, lukijoita ja huomiota piisaa ihan kohtuullisesti, etenkin kuukausitasolla.

Toisinaan Levyhyllyyn ilmestyy sinne varta vasten lähetetty levy ja yllätys on aina mieluisa etenkin silloin kun äänite paljastuu mukavaksi kuunnella.

Pudasjärveläinen Ruoto on toiminut ilmeisesti jo 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti ja eri kokoonpanoilla. Keikkailu on painottunut Pohjois-Suomeen. Levyn ja yhtyeen kappaleista ilmeisesti ylipäätään vastaa kitaristilaulaja Ossi Oinas-Panuma. Albumin materiaali on syntynyt pitkällä aikavälillä 2014-2023, painottuen kuitenkin ilmeisesti korona-aikaan 2019 --> Bändi on aloittanut hyvin nuorella iällä ja tässä voisi monen pohjois-suomalaisen syrjemmässä syntyneen yhtyeen tavalla turvautua kliseeseen "ei ollut mitään muuta tekemistä ja musiikki elää omaa elämäänsä".

Ihan omaa muusta maailmasta irrallista elämää musiikki ei kuitenkaan ainakaan omiin korviini elä, vaan siinä kanavoidaan juurikin niitä yleisesti miellettyjä "pohjois-suomalaisia" elementtejä, kuten Yrjänä, CMX, Absoluuttinen nollapiste, Yari ja lätkäistään nyt vielä etelä-pohjanmaalainen Noitalinna huraa! siihen päälle. Lueteltuja artisteja ja bändejä yhdistää tietynlaisen kulmikkuuden lisäksi myös vahva lyyrinen tai "kirjallinen leima" ja suomeksi lauletussa musassa tekstit ovat tärkeä osa. Ja sehän toimii Ruodollakin.

CMX ja Yrjänä on nykyään sellainen vaikuttaja joka aikaisempien vuosikymmenten Dave Lindholmien ja muiden tapaan inspiroi nykyisiä sukupolvia kanavoimaan jotain niinkin kliseistä termiä kuin alkuvoimaista. Ruoto ei tietenkään apinoi edellä mainittua, mutta kanavoi vaikutteita vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi edesmennyt Kehrä (nykyisin Kaunosyvänne). 

Kummallakin on yhtäläisyyksiä keskenään, mutta myös oma ääni, joka Ruoto-yhtyeen tapauksessa on myös soitossa kuuluva notkeus ja lyyrisyys ja laaja paletti sekä tietynlainen kansanmusiikinomaisuus. Ruodon musiikissa on hyvin vahva paikan tunne ja se paikka on metsä puroineen, kuusikkoineen jne. Bändi operoi triona ja soitto ja sovitukset toimivat erittäin hyvin. Lisää laitetaan mukaan lähinnä lauluharmonioissa ja tarkkaan mietityissä hillityissä instrumenttilisissä (syntikka ja torvi yms.). Omaan korvaan ja sydämeen levyn huippukohdaksi on tällä hetkellä muodostunut A-puolen lopettava kaksikko: suureellinen "Suuret linnut" ja herkkä riisuttu akustinen pikkufolk-biisi "Piilosi".

Koko paketti on tarkkaan mietitty biisijärkkää myöten ja kyllähän tämä vähän surulliseksi vetää, että 2024 tällainen on julkaistava omakustanteena ja radiosoittoa tai niiden listoille pääsyä on turha odottaa. Sellaiseksi ovat maailman laittaneet toteaa keski-ikäinen blogin pitäjä.

Lau Nau - 5 x 4 2023

Lau Nau, eli Laura Naukkarinen on pitkän linjan musiikintekijä, joka nousi alakulttuuritietoisuuteen 2000-luvun Fonal-artistien myötä. Oikeasti Lau Naun 00-luvun kaksi ensimmäistä albumia julkaisi yhdysvaltalainen Locust-levy-yhtiö ja vasta kolmannella levyllä tuli kuvioihin Fonal, mutta ei anneta nyt faktojen häiritä mielikuvia.

Saman ajan "Fonal-nippuun", aikanaan "metsäfolkiksikin" kutsutun tyylisuunnan tekijöistä Naukkarinen on tällä hetkellä heittämällä profiilikkain, jos siis katsotaan levyjen ja äänitteiden saamaa huomiota, Jussi-patsaita yms. tunnustuksia.

Naukarinen on asunut pitkään Kemiön saarella yhdessä taiteilija/muusikkokumppaninsa (ja Levyhyllyssäkin aikaisemmin pyörähtäneen) Antti Tolven kanssa. Olen saanut mielikuvan, että asuinympäristö on toiminut hyvin vahvasti osainspiraationa tai jopa musiikin lähteenä ja Lau Naun musiikin muotokielessä voi kuulla tai ainakin kuulotella jotain sellaista "suojelualuetta", takametsää tai muuta, mitä ei ilmeisesti alun perin Helsingissä kasvaneelta artistilta voisi odottaa, ainakaan pääkaupunkiseudulla äänitettynä.

Metsäfolk-genreä ei kai ihan sellaisenaan tai ainakaan tarkasti rajattuna ole ikinä edes ollut. Termin alle mahdutettua musiikkia kuitenkin yhdisti ehkä tietynlainen kotikutoisuus, tahallinen tai tahaton amatöörimäisyys, poikkeava instrumentaatio jne. Vuodet ovat kuluneet, mutta Lau Naun musiikissa vallitsevia elementtejä on elektronisuudestaan huolimatta jonkinlainen tuolta peräisin oleva vahva henkilökohtaisuuden tuntu ja lämmin äänimaailma. Pääinstrumenttina on jo vuosikausien ajan ollut itse rakennettu modulaarinen syntetisaattori, mutta tämä 5 x 4 on äänitetty kokonaisuudessaan Tukholman EMS studioitten Buchla 200 syntetisaattorilla ja studiosta löytyvällä jousikaiulla.

Äänitykset on tehty vuosien 2017-2022 välillä ja alkuperäisenä tarkoituksena oli saatteen mukaan äänittää ilmeisesti juurikin asuinympäristön inspiroimana meren planktonien tms. liikkeitä mukaileva teos. Buchla 200 kuitenkin teki niin kuin inspiroivan soittimen täytyykin, eli lähti viemään eteenpäin ja lopulta alkuperäinen idea hautautui alle ja teoksesta tulikin syntetisaattorimatka, jota parilla kappaleella säestetään Naukkarisen (sanattomalla) laululla. Albumin nimi 5 x 4 on suora viittaus syntetisaattorin toimintaan tai siis sen rajoitteellisuuteen: vitonen on sisäänrakennetun sekvensserin steppimäärä ja nelonen on eri äänikanavien määrä. Suuri osa varhaisen analogisyntetisaattorimusiikin viehätyksestä (ja myös koneellisen diskon) perustuu laitteiston rajallisen ilmaisun pakottamaan kompaktiuteen. Levyn kahdeksan kappaletta sulautuu keskenään lämpimästi ja suurelta osin dronemaisesti. Buchlalle on varhaisesta Moogista poiketen ominaisempaa kellomaiset tai "bongomaiset" ja osittain perkussiiviset äänet, joita jousikaiku tietysti vielä rakastaa lisää. Kliseinen ja kulunut ilmaisu on, että "artistin itsensä näköistä musaa", mutta kyllähän se näin on. Oikein mukava levy kevätiltaan.

Åke Andersson & Antero Honkanen – Reidarin Sähköiset Kuvat 1977

Reidarin sähköiset kuvat on taas yksi niistä kulttuuritöistä, joita SVART-levy-yhtiö on tehnyt. Alkuperäinen Love-Recordsin pienipainoksinen vinyyli on kallis keräilyharvinaisuus, mutta tätä uutta CD-versiota saa edelleen hyvin edullisesti levy-yhtiöltä.

Kaksikko Anderson ja Honkanen olivat tiettävästi Yleisradion ääniteknikkoja, joista kumpikin työskenteli ainakin osittain yhtiön pitkäaikaisessa kokeilustudiossa. Studio perustettiin 1972 ja se toimi vuosituhannen vaihteeseen asti. Siellä äänitettiin tämän levyn lisäksi pari muutakin 70-luvulla ilmestynyttä elektronista tai elektroakustista levyä, joista "Ode to Marilyn" ja "Suomalaista elektroakustista musiikkia". Honkanen taitaa olla mukana jommalla kummalla tai kummallakin ja nämähän on läpikäyty tässäkin blogissa. Äsken mainitut eivät kuitenkaan olleet edistyksen lippua aina innokkaasti heiluttaneen Loven julkaisemia, vaan Scandian ja Fennican. Myöhemmin 90-luvulla erinäisiä sessioita on kaivettu CD-levyille, mutta mitenkään profiilikas ja tuottelias kokeilustudio ei ollut.

Vuonna 1977 julkaistu albumi tuli ulos samana vuonna kuin Esa Kotilaisen "Ajatuslapsi". Jos viimeksi mainitun vahvuudeksi on lopulta muodostunut sen eklektisyys ja esimerkiksi kansanmusiikin ja syntetisaattorimusiikin yhdistäminen, niin Reidarin sähköiset kuvat on tässä mielessä näistä neljästä levystä lähimpänä tyylipuhdasta "kosmista musiikkia". 

Ilmeisesti studion rajallinen laitteisto ohjasi kuvittamaan Reidarin maalauksia aika lavealla pensselillä ja kyllähän tämä välillä kuulostaa ihan tyylipuhtaalta alkuaikojen Tangerine Dreamilta. Pieni ripaus länsinaapurin Ralph Lundstenia samankaltaisina kenttä-äänityksinä ja mukana soi ilmeisesti hänenkin käyttämänä Erkki Kurenniemen rakentama DIMI-syntetisaattori. Äänet pomppivat välillä kuulaasti kuin pakkasella, välillä soljutaan tunturipurojen mukana ja välillä valtavissa avaruuksissa. Teemoja käytetään säästeliäästi.

Silkkaa suhinaahan tämä on eikä yhtään hullumpaa sellaista.

Dreamfish - S/T 1993

Aito ja alkuperäinen Dreamfish-yhtyeen CD maksaa maltaita ja oli ilmeisesti pienen piirin ja julkaisijan painos, kuten tekno- ja ambient-levyt ysärillä usein olivatkin. 

Yhtye on ehkä vähän ylimitoitettu kuvaus, sillä tämä oli englantilaisen acid house/ambient-pioneeri Mixmaster Morrisin ja saksalaisen Pete Namlookin yhteinen ambient-projekti. Näistä jo edesmennyt jälkimmäinen aloitti kasarilla niin sanotussa "new age"-musiikkiskenessä, Morriksen ensiesiintyminen levytetyssä musiikissa  taas tapahtui jo The Ripchordsien vuonna 1979 julkaistulla ainoalla EP:llä, jonka punkista John Peel tykkäsi sen verran, että soitti sitä runsaasti ohjelmissaan. 

Morriksen tie vei tästä hip hop ja acid house musiikin pariin. Hän oli mukana Psychic TV kulttibändin keikalla, mistä hänet napattiin huipulle hyppäävän The Shamenin keikka-DJ:ksi, mitä hän teki neljä vuotta. Tämän lisäksi hän soitti kaikilla aikansa ykkösklubeilla. Namlookikaan ei toisaalta kalpene namedroppauksessa, johon kuului yhteistyö esimerkiksi Klaus Schulzen kanssa tämän legendaarisella "Dark Side of the Moog" sarjalla.

Tällaisista taustoista tehtiin vuoden 1993 Dreamfish-projektin nelikappaleinen (kappaleet ovat CD-ajalla ominaisesti: pitkiä) albumi. Albumin avausraita 'School of Fish' luikertaa heti ylös The ORBin ja 70-luvun Gong-yhtyeen mieleen tuovalla syntikka-sekvenssillä tai arpeggiolla ja vislailevilla leadeillä. Kevyen haitsunakutuksen, meren kohinaa muistuttavan äänen, syntikkapadien ja toisinaan pintaan nousevan 606-kilkutuksen säestämän biisin voisi väittää olevan 90-luvun alun niin sanotun ambient-housen selkäydin- tai käpyrauhasnestettä. 

Parin soinnun pohjalla vaellellaan 18 ja puoli minuuttia. Päivästä riippuen tämä on joko todella rentouttavaa, tai sitten tuo huonoimmillaan mieleen 00-taitteen PS2-pelien taustavalikko-ambientin. Kakkosbiisi, sekvenssiin perustuva toistava puolituntinen 'Hymn' on levyn ehdottomasti heikoin biisi, eikä saavuta sitä berliinin koulukunnan juttua, mitä siinä on todennäköisesti haettu. Aikansa muodikkaat puhesämplet toimivat kuitenkin siellä seassa ja ankkuroivat tämänkin vahvasti sinne ysärille.

Kolmosbiisi 'Fishology' palaa taas ruotuun, missä alkudroneilun jälkeen lähdetään lelupuhetietokoneen ölinän kanssa tyylikkäästi siihen levyn pakolliseen ambient-house dubiin, joka toimiikin koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan. Myös ajan kuvaa tai ääntä, mutta koskettaa nostalgia-reseptorien lisäksi aivojen mielihyväkeskusta. Tässäkin luotetaan mahdollisimman minimalistisen biittiosastoon, mikä lienee yksi syy levyn tietynlaiseen ajattomuuteen. Levyn päättävä raukea kaiussa kylpevä 15 minuuttinen 'Under Water' on hyvä chill-out biisi ja lähimpänä sitä ambienttia ilman housea.

Kliseineen ja puutteineenkin (Hymn) oikein hyvä ja rentouttava levy. Kaksikko teki parin vuoden päästä vielä toisenkin levyn, mutta kuuntelusta huolimatta se ei ole jättänyt muistijälkeä (pitänee uusia vielä kerran). Kandee hei tsekata!

Thomas Ignatius - S/T 2023

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa Helsingissä ja samana iltana oli kätevästi Maunulan kaupunginosan Maunulatalossa "Maunula Elektronik" tapahtuma, joka oli ilmeisesti jo kuudes kerta. 

Tapahtuma oli ilmainen ja erikoiskattauksen tarjonnut ilta vetikin Maunulatalon Metsäpurosalin täyteen. Kohtuullisen tiukasti rytmitetyn tapahtuman toinen esiintymislava oli kirjaston aulassa, mutta aika vähän hetkelliset päällekkäisyydet haittasivat äänellisesti. Esiintyjistö oli kuratoitu vaihtoehtoisesta tavarasta, taikka toisenlaista musiikkia tekevien tyyppien toisenlaisista konemusiikkiprojekteista, kuten Stiletti-Anan Future Chroman berliiniläiskoulujuttu.

Tuomas Palosen alter ego Thomas Ignatius esiintyi alakerran kirjastosalissa ja tapahtumaan ajelunikin perustui osittain Ignatiuksen näkemiseen. Viime vuonna julkaistu levy nimittäin osui loppuvuodesta tutkaani ja herätti kysymysten lisäksi mielenkiinnon. Pienellä googlailulla selvisi, että Ignatius/Palonen soitti 00-luvulla Cosmobile-yhtyeessä, joka ehkä levytti ...ifSocietylle tai sitten ei, mutta jätti jonkinlaisen muistijäljen, että siinä osa hommista tehtiin mielenkiintoisesti.

Thomas Ignatius projektin lähtökohtana oli ilmeisesti, että Palonen kuunteli runsaasti aitoa keskiaikaista (levyllä on yksi historiallinen keskiaikainen laulukappalekin), sekä C-64 tietokoneen keskiaikapelien musiikkeja. Kerrotun legendan tai siis tarinan mukaan nämä toimivat innoittajina levylle ja Palonen sävelsi näiden tiimoilta pitkäsoitollisen verran kappaleita. Ne ovat hyvinkin taitavia pastisseja aika tarkkaan tsekattuine harmonioineen ja koko levyn läpi kantavine sisäisine säännöstöineen.

Projektin tekee mielenkiintoiseksi se, että ylläolevakin yleensä riittää tehdyn musiikin olemassaolon arvoksi tai syyksi, mutta Palonen (joka siis soittaa levyllä kaiken) instrumentoi koko paketin kasarin Casio-synilla, sähkö- ja akustisilla kitarolla, mandoliineilla ja moniäänisillä lauluilla kerroksiksi, jossa minimalistisen kauneuden ja osittaisen jylhyyden lisäksi soivat Adiemukset, ysärin taitteen gregoriaanit ja ennen kaikkea dungeon- ja comfu synthien äänimaailma. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat omanlaista nykyhetken underground-maailmaa, jossa ensin mainitussa kärjistäen peräkammarin black metallisti tekee syntikoilla taiteellista kamarimusiikkiviritelmää, jälkimmäisessä kunnon mummo-syntikointia kaakaokupin kera. Eli kylmää ja kuumaa yhdistellään niin, että mistään ei saa ihan täysin kiinni (tämä on ehkä liian erikois- taviksille ja sitten taas liian tavis erikoisille ja historiallista taviksille ja ei historiallista keskiaikafanaatikoille). Mutta aina kun tapahtumasta ostetun CD:n laittaa soimaan, niin muutama biisi menee hetkessä kuin siivillä ja hyväntuulinen hymy nousee suupieleen.

Live-esiintymisessä Palonen luotti pokkaan ja läppäriin ja suhteellisen haastavaahan moniääninen ja kerroksellinen homma olisi muiden kanssa esittääkin. Näytön vuoksi painettiin välillä sitä Casion kosketinta ja setin lopussa soitettiin sitten selkeästi artistille tutumpaa sähkökitaraa. Kaiken tietysti kruunaa Palosen (mahdollisesti kontratenoria muistuttava?) ääni. Lava-showna oli päässä oleva renessanssihattu ja kaulassa huivi. Melkein siis Lord British itsekin. Ilmeisesti Levyraadissa soitto ja Hesarin arvostelu ovat nostaneet kiinnostusta sen verran, että Thomas Ignatius nähdään muutamalla ensi kesän (keskiaika?)festarilla ja kannattaa tsekata, etenkin leppoisissa iltapäiväfiiliksissä.

Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

BBC Radiophonic Workshop – A Retrospective 2008

BBC Radiophonic Workshop oli vuosien 1958-1996 välillä toiminut Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n alainen osasto, joka teki yhtiön radio- ja televisio-ohjelmiin sekä tehosteita että musiikkia.

Osaston perustaja Daphne Oramia on kiittäminen siitä perinteestä ja perustasta, jonka hän loi sille lyhyen johtajakautensa aikana. Oram otettiin mukaan perustamaan aikansa uutta kokeellista äänistudiota ja hän toi mukanaan vahvat visionsa musique concrèten käytöstä, sekä itsensä suunnitteleman "Oramics" laitteen, jolla tehtiin musiikkia piirtämällä se graafisesti. Voidaan myös katsoa, että hän naissukupuolisena viitoitti tietä Julia Derbyshiren ja muiden elektronisen musiikin pioneerien marssille tyylilajissa, joka usein nähdään niin sanotusti teknisenä eli "miehisenä". Tämähän ei tosiaankaan pidä paikkaansa, vaan pioneerien joukossa on suuri edustus juurikin vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Osaston alku oli tuotetun audion määrässä vaatimatonta sen tuottaessa lähinnä lyhyitä opetusohjelmien jinglejä ja tehosteita. 60-luvun edetessä tuotannon ja henkilöstön määrä kuitenkin lisääntyi ja jo varsin pian sieltä ilmestyi muun muassa brittien vahva sukupolvikokemus, eli aiemmin mainitun Derbyshiren tekemä "Dr. Who" sarjan aavemainen alkuperäinen tunnusmusiikki. 

Tässä vaiheessa elektronisen musiikin tekeminen oli täysin pioneerivaiheessa: varsinaisia kaupallisia syntetisaattoreita ei ollut, joten ääniä ja niiden korkeuseroja tehtiin nauhureilla ja niiden nopeuden säädöllä sekä yksittäisiä synteettisiä ääniä sine-generaattorilla/oskillaattorilla. Nauhanopeuden säätö tuo oman tunnistettavan saturaationsa ja "phasing-efektin" ja yksittäiset syntetisaattoriäänet oman minimalistisen henkensä. Tämä perinne säilyi oudosti tavalla tai toisella loppuun asti, vaikka laitteiden tekninen olisi sallinut jo jotain muuta. BBC Radiophonic Workshop:in soundi ja tyyli jäi niin sanotusti vanhanaikaiseksi saarekkeeksi, joka oli ehkä aikanaan hivenen tunkkainen, selkeästi synteettinen tavallisilla instrumenteillakin soitettuna, mutta näin jälkikäteen enemmän mieleen ja ikuisuuteen jäävä. 

BBC Radiophonic Workshop:in tuotanto oli myös se jota 70-80-luvun taitteen syntikkapopin pioneerit olivat kuunnelleet lapsuudessaan, eikä tämä tietysti voinut olla vaikuttamatta. Myös 90-luvun electronica sämpläyksen helppoutensa kautta otti suoraan pätkiä tästä vieden Workshopin ajattoman soundin perinnettä eteenpäin.

90-luvulle tultaessa BBC oli muiden yleisradioyhtiöiden tavoin säästökuurilla ja se sai muutaman vuoden ajan armonaikaa muuttaa osastonsa taloudellisesti tasapainoiseksi. Tässä vaiheessa aika ja tekniikka olivat ajaneet pioneerihengen ohi ja ohjelmien ääniä ja musiikkia saatiin paremmalla katteella (ja ehkä laadulla?) yksityisiltä tekijöiltä ja studioilta. BBC Radiophonic Workshop oli ajautunut kahden vakituisen ääniteknikon, sihteerin ja muusikoiden kanssa yhtiölle näennäisesti ja taloudellisesti suojatyöpaikkarasitteeksi joka suljettiin vuonna 1996. 

Workshopin ääni ja musiikki olivat kokeneet jo jonkinlaisen renessanssin 90-luvulla ja sen musiikkia oli julkaistu erilaisilla TV- ja myöhemmin osaston pelkkää omaa musiikkia sisältäneillä kokoelmilla. 2000-luvulta asti osa muusikoista on kiertänyt festivaaleja ja tapahtumia esittelemässä tätä musiikkia aikansa ja asiansa mukaisilla laitteilla.

Kokoelman musiikki kattaa viisi vuosikymmentä, mutta tietty johdonmukainen ääni- ja estetiikkalinja kantaa kokoelman alusta loppuun. Jinglemäisyys, tunnarit, aikansa nauhaleikkeet, paksut EMS ja muut syntetisaattorisoundit yhdessä napakoiden (tunnus)melodioitten kanssa vievät kokoelman äänimaiseman oudosti samaan aikaan vanhanaikaisiksi että futuristisiksi. Ulkomaista kuulijaa katsantokannasta riippuen joko auttaa tai rajoittaa myös se, että muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta musiikki on pelkkää audiota, ilman visuaalisia tai henkisiä muistoja TV:n tai radion äärellä istumisesta.

Mika Kallio - Gong Odyssey 2022

Mika Kallio on perkussionisti, joka on soittanut aika monen Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa. Tyylitellyn ja ajattoman kannen taakse ei nyt varsinaisesti kätkeydy, vaan siellä on kannen tunnelman mukaista tyyliteltyä ja ajatonta minimalistista musiikkia jonka pääelementitkin kerrotaan suoraan levyn nimessä: levyn pääinstrumentaatio on ARPin Odyssey-syntetisaattori ja... yllätys yllätys: gongit. 

Kävin katsomassa yhtyeen keikan Kuusankosken kirkossa, missä yllättävän hyvin täyttyneen salin lisäksi oli tälle musiikille hyvä akustiikka. Kallion Gong Odyssey-yhtyeessä oli hänen lisäkseen perkussionisti, tällä levyllä ainoana vierailijana soittanut Jussi Fredrickson MiniMoogin ja Oberheimin kanssa, sekä bassoklarinetisti. Kaikki neljä soittivat myös perkussioita ja gongeja. Kaikki ovat ilmeisesti nimimiehiä nykyisessä jazz-kentässä.

Yhtyeen lavarepertuaari olikin näyttävä kymmenine telineissä roikkuvine pannuineen. Kookas kirkkosali oli muutenkin näyttävä paikka tällaiselle musiikille, eikä mielleyhtymiltä 70-luvun puolen välin Tangerine Dreamiin ja Coventryn tai Reimsin katedraalikonserteille ei voinut välttyä, mikä ehkä buustasi kokemuksen tunnetta vielä lisää.

Musiikillisesti Gong Odyssey purjehtii ambientin ja jatsin välimaastossa. En sano varmaksi, että se on niistä varsinaisesti kumpaakaan, mutta on silti. Analogisten syntikoiden lämpimän äänen sekaan kilkatellaan kromaattisesti viritettyjä gongeja. Äänimaisema ja maailma onkin jollain tavalla tuttua. Vähän kuin alitajuntaisesti elämän aikana kuullut Floydien ynnä muiden gongin huminat. Minimoogista tulee muistumia Kotilaisen Ajatuslapseen. Melodiset gongeilla soitetut osuudet tuovat etäisesti mieleen Solaris-elokuvan uusioversion steelrummut. Ehkä tässä on myös jotain samaa eristäytyneisyyttä ja ajan ja paikan pysähtymistä? Osasyy tälle saattaa myös olla, että levy on tehty keskellä korona-aikaa ja jo muistista pyyhkiytyneitä rajoituksia.

Gongeissa soittimena on tilan täyttävä ääni ja harmoninen, hennosti heiluva humina. Toisaalta soitin ja kulhot ovat joutuneet nykyisin joogaelämäntavan käsiin, mutta vaikka Gong Odyssey on selkeästi jollain tavalla henkisen kuuloinen albumi, se on sitä 70-luvun "spiritual jazz" hengessä. Ja samaan aikaan hyvin paljon suhinaa ja ambienttia. Levyn kansikuvan avaruudellinen ja avara tila pitää myös musiikin ja äänen puolella tässäkin kutinsa.

Hyvä levy ja tämä bändi kannattaa ehdottomasti tsekata livenä.

PJ Harvey - I Inside the Old Year Dying 2023

 I Inside the Old Year Dying on Polly Jean Harveyn ensimmäinen levy seitsemään vuoteen. Edellinen "The Hope Six Demolotion Project" on Harveyn näennäisesti menestynein sen noustessa UK:n listaykköseksi. Fyysisten kappaleiden myynti on nykyään semmoista ja tämmöistä, joten on todennäköistä, että oikeasti joku muu PJ:n levy on mennyt useampaan hyllyyn. Itselleni tuo levy oli pettymys, eikä ole niin sanotusti paria biisiä lukuun ottamatta lähtenyt.

Uusi albumi ilmestyi elokuussa 2023 ja se on tunnelmaltaan melankolinen ja syksyisen kuuloinen. Kappaleet ovat tavallaan hiljaisia ja pienimuotoisia, mikä aluksi vaikutti kuuntelukokemukseen niin, että albumi pääsi lähinnä siihen "OK" kategoriaan. Muutaman ilmaiskuuntelun jälkeen levystä jäikin vähän odottava mielikuva. I Inside the Old Year Dying osoittautui kuitenkin "groweriksi" ja on kuuntelu kuuntelulta (kirjastolevy lainassa) kohottanut levyn pisteitä siihen asti, että pistin sen jo lyhyelle "Vuoden 23 parhaat"-listalleni. Kappaleet ovat jännitteisiä ja paranevat kerta kerralta.

Harveyn pitkäaikainen taustakokoonpano on tällä levyllä muuttunut niin, että perkussionisti Jean-Marc Butty ja multi-instrumentalisti Mick Harvey puuttuvat rivistöstä. Pitkäaikainen soittokumppani John Parish on kuitenkin mukana, kuten levyn loopeista, elektroniikasta ja kenttä-äänityksistä vastaava tuottaja Flood, jonka kanssa Harveylla on pitkä yhteinen historia. Soundimaailma on hengeltään pääosin folkmainen, mutta siinä on samaan aikaan hyvin vahva elektroninen ja kokeellinen pohjavire.

PJ Harveyn levytysmetodeihin on kuulunut usein jonkin uuden instrumentin opettelu ja siitä inspiroituminen. Tällä kertaa ilmeisesti sellaista ei tehty, mutta viime vuonna julkaistu runokirja "Orlam" ja sitä inspiroineet näyttelijät Colin Morgan ja Ben Whinshaw antavat ääntänsä neljälle levyn biisille.

Hyvä levy.

Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

RIP Esa Kotilainen (1946-2023)

Tieto Esa Kotilaisen poismenosta levisi marraskuun alussa musiikin piirissä pyörivien ihmisten sosiaalisen median päivityksissä ensin huhuna, sitten varmana tietona. Kotilainen oli perunut syyskuussa paikallisen Hanuritehtaan tukikeikan esiintymisensä ja lokakuun Tavastian soitto-osuutensa sairastumisen takia. Sivusilmällä katsottuna syy tuntui ensin omissa ajatuksissa flunssalta tai muulta sellaiselta, mutta Kotilainen menehtyi ilmeisesti nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen vain paria kuukautta myöhemmin.

Kuusankoskella syntynyt ja jo vuonna 1991 paluumuuttanut Kotilainen oli myöhempinä vuosinaan tuttu näky Suur-Kouvolan DIY- ja muilla festeillä ja juhlissa, joihin hän usein pystytti sen suuren  syntetisaattorikioskinsa tai käveli yleisön seassa. Paikallisten muusikoiden, soittajien ja diggarien piirissä Kotilainen tunnistettiin ja muistettiin myös myöhemmästä ehkä hivenen Jerry Garcian mieleen tuovasta nallekarhumaisesta olemuksesta, joka ei poikennut hänen luonteesta keskustelijana toisten kanssa. Kotilainen oli nimittäin loppuun asti kiinnostunut soittamisesta ja musiikista ja jutteli näistä asioista mielellään jokaisen halukkaan kanssa. Kotilaisella oli omat ambitionsa soittamisessa ja musiikissa, mutta hän säilytti myös avarakatseisuutensa loppuun asti, mikä "vanhojen starojen" kohdalla tuntuu usein kadonneen.

Jonkinlainen unsung-starahan Kotilainen nimittäin oli. Jokainen Levyhylly-blogiin jostain ihme syystä eksyvä tietää kohtuullisen varmasti hänen pienen, mutta tärkeän panoksensa Wigwamin Nuclear Nightclubilla, Suomen ensimmäisen Minimoogin, Ajatuslapsi-levyn, lukemattomat sessiot syntetisaattoreillaan eri starbojen yhtyeissä ja levytyksillä, Lillehammerin Olympialaisiin säveltämänsä tunnarin ja niin edelleen ja niin edelleen. Oma suhtautumisenikin Kotilaisen kanssa käymiseen oli sellainen, että 70-luvun lapsena pidin hahmoa vähän sellaisena "Olipa kerran..." sarjan maestrona. Se osaa kaiken, on tehnyt kaiken ja ymmärtää vieläkin juttuja. Kotilainen oli itselleni myös (elävänä) linkkinä suomalaisen elektronisen musiikin "kivikauteen"; hän oli ollut ja on aina olemassa kuin joku Tom Bombadil (kunnes ei sitten enää olekaan olemassa). 

Vieläpä tässä melkein kotikylillä.

"Kosmisen musiikin" renessanssi ja vintage-syntetisaattorien paluu varmasti edesauttoivat sitä, että Kotilainen kaivoi vanhan kioskinsa esiin ja esiintyi mielellään tällaisen kaman kanssa. En suoraan sanoen muista kuinka monta kertaa olen nähnyt Kotilaisen esiintyvän oman vuoden 2013 Kymenlaaksoon muuton jälkeen, mutta kertoja lienee kymmen ja kahdenkymmenen välillä (yksi muistiin jäänyt on Nosferatu-elokuvan livesäestys), ellei jopa enemmänkin. Yksi onnekas luku tässä puuhassa oli vuosien 2016-2017 aikana toiminut Sähköpatoklubi. Kotilainen piti yhdessä toisen Esan eli Rantalaisen kanssa niin sanottua elävän ambient-musiikin klubia kerran kuussa Kuusankosken Patoklubilla. Illat järjestettiin aluksi kerran kuukaudessa ilmeisesti hiljaisina sunnuntai-iltoina, jotka tilojen järjestäjä antoi käyttöön ja niissä oli usein kaksikon setin lisäksi mukana ulkopuolinen vieraileva esiintyjä. Mitään suuria yleisömenestyksiä klubit eivät olleet ja niiden tahti hiipui vuosien varrella. Näitä järjestettiin kuitenkin yhteensä 16 kappaletta, viimeisen ollessa keväällä 2022. Tilaisuus oli hyvä paikka kuulla Kotilaisen + co musiikkia, ihmetellä erinäisiä soittimia ja muun muassa quadrofonista äänentoistoa. Kotilainen ja Rantanen äänittivät myös settinsä, mutta näitä ei ilmeisesti ole julkaistu, vaikka tarkoitus kai alun perin oli.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:

Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.