Franco Battiato - Fetus 1972

Jaahas, blogin päivitystauko venähti miltei kahden viikon mittaiseksi. Harvinaista, mutta näitä sattuu joskus. Syykin klassinen: olen puuhaillut omaa musaa noilla pöytä-analogisilla laitteillani ja lueskellut kirjoja.

Tästä saakin hyvän aasinsillan tämän kertaiseen levyyn. Levyn fyysistä kappaletta en valitettavasti omista ja kun en harrasta levyjen ostoa ulkomailta, eikä tätä ole kyllä messuilla tai muissakaan mestoissa tullut edes nähtyä.

Franco Battiaton 'Fetus' tuli vastaan lukiessani Helsingin kirjastosta tilaamaani Julian Copen 'Copendium'-kirjaa.

Lyhyesti itse kirjasta:

Yli 700-suvuinen vuonna 2013 julkaistu kokoelma Julian Copen Head Heritage-saitilta koottuja 'Album of the Month' kirjoituksia. Sarja ilmestyi kymmenen vuoden ajan vuosien 2000-2010 välillä ja Cope esitteli värikkääseen tyyliin erinäisiä tunnettuja ja vähemmän tunnettuja artisteja, niiden levyjä, tai itse tekemiään kokoelmia.  

Teksti rönsyili välillä hauskastikin (Copen musiikkikirjoittajaesikuva on Lester Bangs) ja mukana on tietenkin musiikinystävälle hyviä tärppejä, joita Cope vanhanajan "portinvartijan" ominaisuudessa esitteli. Teos on jaoeteltu vuosikymmenien mukaan, niiden ollessa eri paksuisia, johtuen artistin silloisista mielenkiinnon kohteista joko muiden musiikkiin tai omaan uraansa (esim. 80-luvulta on vain muutama levy).  

Jos jotain kritiikkiä pitäisi esittää, niin kirjaa vaivaa pitkälti sama, kuin muitakin blogikirjoituksista kasattua teosta: kuukauden välein kaikki luukut auki ja paukut ulos tyylillä esitetyt artikkelit toimivat juuri kuukauden välein luettuna, mutta nyt sivu sivulta putkeen luetut Lokin, Oodinin ja dionyysisen hengen hehkutukset alkavat parinsadan sivun kohdalla puuduttaa. Myös artistin/kirjoittajan omat mieltymykset puuduttavat 2000-luvun kohdalla, missa 90% bändeistä on hänen silloisen pakkomielteen, eli Om/Khanate/Sleep/pörinässä. Yhtyeissähän ei ole mitään vikaa, mutta 100-sivua niistä on pikkuisen liikaa omaan makuuni.  

Kirja on painettu komeasti raamattuhenkiseksi tekstin juostessa kahdella virekkäisellä palstalla. Kansikin nahkajäljitelmää.

Jokunen uusi tärppi löytyi ja tämä Franco Battiaton 'Fetus' on yksi niistä. Itse asiassa levyn kansi on kyllä jostain yhteydestä tuttu.. Fetus tarkoittaa tilaa, jonka lapsi viettää kohdussa alkioajan ja syntymän välillä ja levy alkaakin suurisuuntaisesti sydämenlyönneillä. Julian Copen alustuksen mukaan koko levy on sekoitus kliseitä ja suuria riskinottoja, joissa voisi mennä metsään, mutta Battiaton tapauksessa niin ei käy. Kappaleet ovat progea. Lyhyitä, mutta moniosaisia rakentuen Battiaton itse soittamille syntikkajutuille (soittimina muun muassa EMS VSC 3) ja niiden yhdistämiselle akustiseen, sekä sähköiseen soittoon.

Jo avausnimikappale rakentaa ensin sydämenlyöntien päälle tapailevaa wah-kitaraa ja laulelun jälkeen iskevät piano ja futuristiset syntikat. Tämä katkaistaan seinään ja biisi loppuu akustisen näppäilyyn ja hymnimäiseen hyräilyyn. Kakkosbiisi 'Energia' alkaa lasten ja taapareoiden puheella, jonka alle toistetaan ykkösbiisin syntikkateemaa. Tämän jälkeen kappale evaloituu paksun syntikkapöräytyksen päälle laulettuun ja soitettuun kauniiseen kappaleeseen. Jo toisen biisin kohdalla voi sanoa, että tässä ollaan hämärien analogisyntikkabassojen ja liidien pyhäkössä tai hautakammiossa. Ja kun luulee jo kuulleensa kaiken, kolmosbiisin 'Una Cellulan' "paksuun vireeseen" viritetyt oskilaattorit (keskenään tahallaan hivenen eripareina) saavat miltei kyyneleen valumaan silmäkulmasta.. Seuraavassa biisissä mennään sitten myös Django-viulun värittämiin maisemiin, jota piiskaa eteenpäin aikansa rytmikone.

Akustinen kitara avaa biisin 'Fenomenologian', jossa matkullaan ajassa 3:51 eri suuntiin ja monesti. Törkeän hyvä pikku-progebiisi italialaisella mahtipontisuudella! Sitä seuraava 'Meccanica' aloittaa kuorolla ja fuzz-kitaralla, joka repii diskanttisuudella korvia, kunnes akustinen lähtee rullaamaan, mustalais-jazzviulu soi taas kappale matkustelee sinne tänne palaten Ligety-tyyliseen kuoroon ja fuzz-riffittelyyn, josta siirrytään tietenkin astronautin radiopuheeseen, jonka alle nousee mellotronin soittama Bachin 'Air on the G-string'. Tämä on kai sitten malliesimerkki, miten levyn kliseet ja pompöösit asiat yhdistyvät upeasti. 'Anafase' vetäisee taas akustisvetoisen progebiisin, jonka pohjalle nousee Brian Eno-henkinen syntikkamorsetus. Kappale evoloituu ennen kahta minuuttia bassosyntikka-droneksi, johon nousee mukaan "robottiripulia", lintumaisia ääniä jne. Sitten hypätään 'Sauserful of Secrets' henkisen urkuhetken kautta avauksen akustiseen teemaan ja hyräilyyn. Ja tämä kaikki 5-minuutissa- ja 36-sekunnissa. Levyn päättää melodinen 'Mutazione', jonka taustalla takoo tomi-komppi, kuoro laulaa ja kitaraa vouvaa low pass filtterin läpi. Upea levy.

Koska italiantaitoni on täysin olematon, en ymmärrä juurikaan mistä levyssä lauletaan, mutta eipä sillä väliä. Musiikki toimii näinkin. Italo-proge on muutenkin vähemmän tuttua ja kuunneltua, minkä ehkä huomaa Levyhyllystä, mutta nyt on lähiaikoina (tai no vuoden sisään) tullut muutamakin italobändi/artisti, joka on kolissut ja lujaa. Mutta nämä skenen avant-garde-osastolta, eikä "klassisesta" sinfonisesta italo-progesta.
Itse Franco Battiato oli tätä levyä aiemmin ollut jokseenkin tavanomaista musiikkia esittänyt laulaja, mutta hyppäsi muutamaksi vuodeksi aika tosissaan "kehittyvän musiikin" esittämiseen. Hänelle yritettiin leipoa kansainvälistä uraakin ja Battiato asui hetken Englannissa soittaen pari korkeamman profiilin lämppärikeikkaa erikoisempien euro-aktien kuten Magman ja Ash Ra Tempelin kanssa. Käsittääkseni tästä levystä julkaistiin myös englantilainen versio, tai kaksoislevy? Joka tapauksessa Battiato teki taiteellisempaa kamaa yli 70-luvun puolenvälin 110% lasissa, mutta siirtyi sittemmin takaisin iskelmällisemmän italopopin pariin. Hienoja hetkiä populaarimusiikin historiassa.