Donald Duck - Blame It on the Samba 1948

1940-luku ja maailmansota katkaisi Disneyn hyvin alkaneen kaupallisen läpimurron, jolla Walt itse rahoitti kunnianhimoisempia töitään. Fantasia vuodelta 1940 oli tämän huipentuma, mutta myös toinen niistä filmeistä, joiden taloudellinen menestys kärsi sodan takia.

Etelä-Amerikka tuntui tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta markkina-alueeksi ja Walt perheineen teki sinne pitkän matkan. Kuprun siellä pyörimiseen aiheuttaa näin jälkikäteen se, että jokainen maanosan maa oli korruptoituneen juntan hallinnassa, mutta mitäs pienistä. Latinaiselle Amerikalle suunnatuista (ja vaikuttuneista) filmeistä ensimmäinen oli 'Three Caballeros', josta on Aku Ankan lisäksi toinenkin hahmo tällä lyhytfilmillä. Aracuan lintu sekoilee myös mukana. Musiikista vastasivat Dinning Sister ja urkuri Ethel Smith, joka pistää urkuja solmuun animaatiota ja tavallista filmiä yhdistelevissä kohtauksissa. Lyhytelokuvan huoletonta, puolisurrealistista kuvastoa ovat myöhemmin hyödyntäneet inspiraation lähteenä Dee-Lite ja kotimainen Pepe Deluxe.

R.I.P. David Bowie - 1947-2016

En tykkää hirveästi pistää absoluuttiseen järjestykseen artisteja, mutta jos joku jono pitäisi tehdä ja kriteerinä olisi validin uran pituus ja ylipäätään rohkeus, voisi David Bowie olla siinä ykköspaikalla.

Tästä johtuen tämän aamuinen uutinen oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Toisaalta se selittänee uuden levyn "radiohiljaisuuden" Bowien itsensä osalta. Mediassahan uudesta levystä on kuultu ainoastaan soittajien ja tuottajien suulla. Bowie itse ei antanut yhtään haastattelua. Tämä meni omissa silmissä "legendan omien polkujen" piikkiin, mutta tosiasia onkin näköjään ollut, että artisti oli kuolemansairas. Arvoitukseksi jää myös julkaistiinko levy "laskettujen päivien sisään", vai oliko julkaisuajankohta uskollinen viimeisten levyjen tapaan syntymäpäivälle muuten vain.

Popmusiikin legendoista puhuttaessa puhumme myös suurista ikäluokista. Koko popteollisuus syntyi kylmän sodan ajan rauhalliseen länsimaiseen ympäristöön. Se oli purkaustie sodanjälkeisen suuren nuorisojoukon sosiaaliselle liikehdinnälle ja energialle, jonka mukana saattoi liikkua välähdyksittäin jotain aatteellistakin - mutta ennenkaikkea leipää ja sirkushuveja. Lemmy ja Bowie olivat tämän tervaskantoja ja myös esimerkkejä meidän ensimmäisen maailman "kuolemattomista". Voisi jopa väittää, että ympäristömme on niin turvattu, että 60-70-luvun artistit joutuivat harrastamaan vapaaehtoista itsetuhoa, josta kumpikin selvisi ehjin nahoin - toinen jatkoi toki loppuun asti Bowien paheiden keskittyessä myöhemmällä iällä lähinnä tupakanpolttoon. Nyt suuret ikäluokat ovat tuleet tilanteeseen, jossa jollei luontoäiti korjaa (tai länsimainen lääketiede paranna), niin seuraava askel on seniiliys ja vanhainkoti.

David lähti tyylillä. Uusi levy on hyvä. Bowie itsehän pelkäsi sairaalloisesti kuolemaa: hän ei ikinä osallistunut ystävien tai kanssamuusikoiden hautajaisiin. Blackstar ja kappale 'Lazarus' lyriikoineen saa nyt uuden merkityksen. Vanha kameleontti lätkäisi vielä viimeisen ässän hihastaan :(

Stephen O'Malley - Eternelle Idole 2015

Stephen O'Malley tunnetaan seattlelaisen drone/doom-yhtye Sunn O))) toisena pääjäsenenä. Yhtye julkaisi bänditoveri Greg Andersonin kanssa tuoreimman levynsä aivan viime vuoden lopulla. Parin kuuntelukerran perusteella se on Sunn O)))-levy. Sellainen, kuin ne nyt ovat. Pörinää, dronea, hidasta riffittelyä, resonointia ja vokalisti Attila Chisarin korinaa.

Eternelle Idole ei loppujen lopuksi myöskään poikkea ihan tolkuttomasti Sunn O))) musiikista; vain äänentuoton metodit ovat erilaiset. Tai eivät nekään. Mukana on muun muassa pitkään yhtyeen kokoonpanossa ollut Steve Moore, joka töräytteli bändin "Monolith & Dimensions" levylle vetopasuunaa ja syntikoita.

O'Malley asuu tällä hetkellä Pariisissa ja tämä levy on äänitetty ympäri keski-Eurooppaa ja entistä kotipaikkaa Seattlea. Levyn konseptin tekee mielenkiintoiseksi, että se on tehty pariisilaiselle luistelu-koreografi Giselle Viennalle luisteluesitystä varten. Levyn nimi viittaa Pariisissa sijaitsevaan Auguste Rodinin patsaaseen.

Levyllä on jonkin verran kitaraa, mutta mitään Sunn O)))-tyylistä särömassaa ei tällä kertaa tuoteta, vaan levy lepää O'Malleyn, Steve Mooren, Randall Dunnin syntikoiden ja koskettimien sekä kappaleen verran yhdysvaltalaisen laulajatar Jesse Sykesin äänenen varassa. Modulaari"buumin" mukaisesti mukana on ARP-yhtiön 70-luvun hirviö/pyhäinjäännös ARP-2500. Lisäksi seassa on myös kenttä-äänityksiä jäähallista, sekä merenrannalta.
Alun dramaattisemmista ja mollivoittoisista tunnelmista siirrytään levyn puolivälin jälkeen euforisiin synakelloihin sekä O'Malleyn ja Dunnin soittamiin kosmisiin M-tron kuoroihin. Ligetin 'Lux Aeternaa' lainaillaan, mutta samaa teki Edgar Froese. Toiseksi viimeinen biisi pitää alkuaplodien jälkeen sisällään yli kolme minuuttia hiljaisuutta, kunnes viimeinen 'Return / Escape' palaa edellisen kappaleen kelloihin ja tähtitieteellisiin mellotronjousiin ja kuoroihin. Daniel O'Sullivan ja O'Malley vaeltelevat uljaasti ylös tähtitaivaalle ja alas valittavilla ARP-2500 syntetisaattoreilla kunnon Popol Vuh-hengessä. Loppuosassa siirrytään monosyntetisaari-droneen ja resonointiin, mellotron vinkuu TD:n Atemin hengessä. Sanoisin jopa, että kosmista!

Fyysinen levy julkaistiin kolmipuolisena vinyylinä ja mukana on kuulemma 16 kappaletta valokuvia.

Papu ja Pojat - Helle 1983

Ulkona on tällä hetkellä -24 astetta. Radiossa on varmasti soitettu jo joltain kanavalta Papu ja Pojat yhtyeen "Suomi soi 2" kokoelmalla mukana ollut 'Helle'. Samainen biisi soitetaan radiokanavalta aina myös kesäisen helleaallon aikana.

Papu ja Pojat oli laulaja Papu Karoa (Helena Haroa) lukuunottamatta J. Karjalaisen Mustat lasit. Jii itse on kappaleen tekijä. Biisi keinuu kömpelössä reggae-tahdissa ja laulaja Pavun ulosanti on monotonista. Jotain sympaattista biisissä kuitenkin on ja sen kuuntelee mielellään sen kerran. Ensimäinen oma muistikuva kappaleesta on 80-luvun lopussa, jolloin lämpötilalukemista kertovaa lyriikkaa piti yksiulotteisen naivina. Jos biisin kiinnittää kuitenkin ilmestymisajankohtaansa, siinä on hauska viittaus sen ajan poliittisiin hahmoihin Esko Helteeseen ja Pakkaseen. Mutta niin käy helposti lyriikoille, jotka sitoo aikansa hahmoihin.

Skins'n Punks Vol 2 - Oi! Polloi / Betrayed 1987

Levyhyllyn yhdeksäs vuosi pyörähtää käyntiin punk-levyllä. Yhdeksän blogivuoden aikana levyjen fyysinen myynti on syöksynyt vuosi vuodelta alaspäin. Erityisesti tämä on koskenut cd-levyä, joka formaattina on tullut jonkinnäköiseen tiensä päähän.

Vinyyli sitä vastoin on elänyt tämän ajan jatkuvaa nousua, mutta siitä huolimatta sen myyntiluvut ovat käsittääkseni kulta-aikaan ja cd:n kukoistukseen nähden aivan marginaalisia. En ole pariin vuoteen (maallemuuton jälkeen) ollut hirveän aktiivinen Stadin levykauppojen kävijä, mutta silloin kun kävin, niin meininki poikkesi syksyn Tukholmanmatkasta. Siellä nimittäin 1/5 levykauppojen asiakaskunnasta oli nättejä nuoria naisia, jotka pläräsivät rakennekynnet huoliteltuina vinyylilaareja. Eli haisevien hikisten peräkammarin levysetien sijaan voidaan tällä hetkellä kai puhua muoti-ilmiöstä vinyylien kohdalla?

Yksi erikoinen ilmiö on käytettyjen vinyylien- ja erityisesti punk-sellaisten myynti ja pyyntihinnat. DIY-hengellä ja halvalla painetut skenen sisässä kädestä käteen myydyt levyt saavat nykyään kolminumeroisia hintapyyntöjä ja kämäisimmästäkin 90-luvun 7" saa maksaa kuusi- seitsemän euroa. Ja jengi vielä maksaa. Huvittavan yhdistelmän muodostaa kasari-Englannissa muodissa ollut "Älä maksa enempää, kuin 3.99£" ja kannen tämän päivän kahdenkympin hintalappu. Tässäkin levyssä oli erään rannikkokaupungin levykaupassa todennäköisesti Disgocsista kaivettu pyyntihinta, mutta oikeaan levykauppatyyliin jutskailemalla sai joulualennusta aika reilusti. Ei tämä silti ilmaiseksi lähde missään ja kunto on kieltämättä hyvä.

Vuonna 1987 ilmestynyt Skins'n Punk Volume 2 kuului sarjaan, jossa ilmestyi muutama levy. Sisältö oli siis vähemmän yllättäen splitti skini- ja punkkaribändin välillä, jos sillä nyt musiikillisesti oli jotain eroa. Parista levystä otettiin cd-aikaan uusintapainos ja Oi Polloi ei jostain syystä ollut enää tämän Vol 2:sen toisena yhtyeenä, vaan The Strike.
Oi Polloi on 80-luvun alkupuolella toimintansa aloittanut skottilainen anarkopunk-bändi, joka teki ensilevytyksensä vasta vuosien toiminnan jälkeen juuri 80-luvun puolenvälin jälkeen. Yhtye on Suomessakin kohtuullisen tuttu (noh, punkpiireissä), koska solisti- ja ainoa alkuperäisjäsen Deek asustelee käsittääkseni maassa. Splitiltä löytyvät Oi Polloi-biisitkin ovat tuttuja, koska olen joskus aikaisemmin ostanut levyn, missä on yhtyeen alkupään levytetty tuotanto.

Niimpä mielenkiinto kääntyi heti splitin kakkosbändiksi nimetyn, mutta ykköspuolen täyttävän Betrayedin suuntaan ja tämähän oli mukava yllätys. Oi! ja streetpunk-kokoelmia löytyy useampikin hyllystä, mutta ne sijoittuivat sinne liikkeen "kulta-aikaan" 70-80-luvun taitteeseen, joten yhtye oli aiemmin kuulematon. Mutta erittäin hyvää käppää Betrayed veti aikana, jolloin bändit alkoivat metallistua ja nopeutua. Periaatteessa biisit ovat pohjimmiltaan ränttätänttää, mutta tyylinmukaisesti sen verran puupäisesti vedetty, että tämä naamioituu syvälle piiloon. Hoilotuksia ja sloganeita piisaa, Kellopeli-hengessä lainataa Beethoevenia ja puolisko vedetään asialinjalla alusta loppuun. Tälläinen 12" puoliskon pituus on juuri passeli tällaiselle kamalle. Tähän päälle vielä microvox-soundin mieleentuova äänitys, niin ollaan siellä homman ytimessä. Tätä sarjaa pitää ostaa lisää, jos tulee laarissa vastaan.

R.I.P. Lemmy Kilmister 1945-2015

Pitkään terveysongelmista kärsinyt Lemmy menehtyi muutama päivä jouluaatoksi osuneen syntymäpäivänsä jälkeen. Tapaninpäivänä saatu syöpädiagnoosi ja parin päivän päästä jalat suorana. No, perussairaudet alla ja joku agressiivinen leukemia, niin loppu on vuorokausista kiinni?

Lemmyyn inkarnoitui "ikuinen rokkiäijä", jota ei mikään pystynyt poistamaan lavoilta. Ylläolevan Suomessa "Älypäät" nimellä näytetyn sarjan jakson tullessa telkkarista (ymmärtääkseni pari vuotta kuvaamisen jälkeen 86?) häntä pidettiin jo pappana, joka jaksoi edelleen rokata. Vaikka ikää oli miltei neljäkymmentä. (Oikeasti jo 41) Erikoista! Aikalaiset olivat ainakin leikanneet tukan lyhyeksi, juoksivat lenkillä ja olivat järkevissä siviilitöissä. Tai soittivat ainakin sliipatumpaa musiikkia.

Lemmy Kilmister oli haastatteluissa aina suuri Suomen ystävä ja käsittääkseni ihan vilpittömästi. Mies harrasti militarian keräilyä ja tunsi erityisesti Suomen talvisodan hyvin noin englantilaiseksi. Mitään fasismia Lemmyn sotaharrastuksiin ei kuitenkaan kuulunut, vaan ymmärtääkseni ihan sellaista aitoa pikkupoikamaista innostusta. Kilmister oli myös vanha Suomenkävijä, sillä ensimmäiset reissut hän teki maahan brittiläisen Rockin' Vicarsien riveissä jo 1960-luvulla. Tuohon aikaan hän soitti vielä ränkien kitaraa ja vuosikymmenen lopussa hän toimi The Nice:n ja Jimi Hendrixin roudarina. Soittoura urkeni hänen liittyessään Hawkwind-yhtyeeseen 1972 ja hän lauloi yhtyeen ainoan suuren hitin 'Silver Machinen'. Lemmyn aika oli yhtyeen uran tasokkainta, mutta avaruusooppera muuttui saippuaoopperaksi ja hän sai kenkää paljon kirjoitetun huumenpidätyksen takia yhtyeen Pohjois-Amerikan kiertueella.

Amfetamiinin ystäväksi loppuun asti tunnustautunut Lemmy perusti Pink Fairiesien Larry Walliksen kanssa Motörheadin, jonka alku oli kuitenkin kivinen. Vasta Walliksen ja rumpali Lucas Foxin korvanneet Fast Eddie Clarke ja Philty "Animal" Taylor (joka muuten menehtyi viime kuussa) muodostivat klassisen kokoonpanon, joka junttasi musiikillisen kivijalan aika monesta jutusta niin metalliin, kuin punkkiin. Punkin noustessa Lemmy olikin yksi harvoista hämyistä, jotka hyväksyttiin. Vielä kun tähän yhdistettiin monen punkbändin yhteiset pulveriharrastukset, niin hän vieraili mm. Damnedin sinkulla. Ja soitti ja lauloihan Lemmy kotoisen Albert Järvisenkin levyllä.

Motörheadin klassisen kokoonpanon jälkeisen parin vuoden käymistilan jälkeen yhtye julkaisi pitkän liudan levyjä ja kiersi jatkuvasti suhteellisen stabiililla kokoonpanolla. Lemmy itse piti aina uusia loppupään levyjä parhainaan ja jaksoi ihmetellä jengin kaipailevan 70-80-luvun taitteen aikoja ja kokoonpanoa. Tavallaan hienoa, että ei jääty makailemaan vanhaan menestykseen, mutta eiväthän ne uudet levyt mitään pyörää keksineet uudelleen.. Oman kortteerinsa Lemmy oli siirtänyt jo vuosia sitten Yhdysvaltoihin ja Los Angelesiin, josta hän löytyi pelin edestä kuolleena.

Songs of Christmas No.2

Joulun alla on tullut kaiveltua entiseltä asukkaalta jäänyttä joulukasettikokoelmaa, jossa on niin Anttilan hyllyn kokoelmakasetteja, kuin Emils Julit ja Elviksen joululevy. Mukana on myös tämä kasetti, jonka kannessa komeilee Elviksen nimi ja Tijuana Christmas. Muovikannet avattua sisältä löytyy tavallinen c-kasetti ilman mitään etikettejä. Kasetti on nimetty kunniaa herättävästi No.2:seksi ja taka- sekä etukannessa komeilee teksti Stereo, joka Elviksen pätkän ollessa ei tule edes kysymykseen (joululevy on vuodelta 57, ennen stereo-hömpötystä). Kannet ovat leikkaa/liimaa käsityötä ja neula naksahtaa kesken puolta.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan salapoliisi, että ymmärtää tämän olleen aikansa piraattituote. Ostettu todennäköisesti etelänmatkalta, eikä ostaja ole välttämättä edes ollut tietoinen ostaneensa niin sanottua laitonta äänitettä, koska c-kasettiaika toi mukanaan yksityisyrittämisen henkeä. Moni puolilaillisestikin tai lain rajamailla heilunut oikea julkaisijakin tunki tuotteitaan väärillä esiintyjillä ynnä muuta. Tällä levyllä soi kuitenkin Elviksen oikea joululevy, olkoonkin nauhoitettu suoraan levysoittimsesta. Ykköspuolen Elvari-joulu loppuu jo ennen puolen loppua, neula naksahtaa ja sen jälkeen tulee kirjavaa, mutta asiallista kuorojoululaulua. Joku on tällä elättänyt perhettään ja joku on kuunnellut kasettia kotiinpäästyään ihan tyytyväisenä. "Now You Happy, Now You Pay".

Petri Lahtinen - Aviations 2015

Aika tasan vuosi sitten Levyhyllyssä oli kuuntelussa kitaristi Petri Lahtisen Bandcamp-julkaisu Abbreviations.

Projektin tarkoituksena on ollut äänittää lyhyitä biisin, tai fiiliksen aihioita kitaran looppipedaalia käyttäen, ehkä jotain sämplejä lennosta ja ilman mitään ylimääräistä jälkityöstöä. Vertasinkin edellisvuotista julkaisua akvarellimaalaukseen; muutama kerros päällekkäin, värit leviävät toisinaan kauniisti paperille, toisinaan ne leviävät paperille ja siinäpä se. Mikä tekee tästä projektista mielenkiintoisempaa on, että viime vuonna pituudeksi ilmoitettiin kaksi vuotta ja toden totta; nyt ilmestynyt toinen osa venyttää aikajänteen nykymaailman nopeassa mittapuussa pitkälle kahden vuoden suoralle.

Koska tämä on kaksoisteos, en voi olla vertailematta näitä keskenään (ja myös pitkä aikajänne suorastaan pakottaa tähän). Abbrevations samasta toteutustavasta huolimatta sisälsi yleisesti "ensiosan" tavoin selkeästi suuremman lataustason. Teemoja ja ideoita oli nimittäin varmasti kehitelty ennen äänityksiä ja se oli pyrkimyksistään huolimatta ns. "kriittisemmillä korvilla" tehty,
Aviations on sen hillitympi pikkuveli, joka on käynyt samat koulut, saanut samat todistukset ja arvosanat, kuin isoveli. Ehkäpä ihan yhtä hyvä kuin edellinenkin, mutta silti; pikkuveli. Ensin meinasin jopa, että levy on selkeästi edellistä enemmän äänitapettia, mutta ehkä tämä ei pidä paikkaansa. Äänite sukeltaa rohkeammin sinne puhtaan maalailun puolelle ja olettaisin tämän olevan lopulta lähempänä ihan puhtaalta pöydältä improamista, kuin edellinen. Aviations myös tiivistyy alun jälkeen loppua kohden. Edellisosalla oli soitannollisia kumarruksia selkeiden esikuvien (Robert Fripp) suuntaan ja tällä jälkimmäisellä sellaiset puuttuvat. Toki suuntaan nyökkääminen tekee usein teoksesta helpommin lähestyttävän, mutta sen puuttuessa voisi varmaan puhua kahden vuoden aikana muokkautuneesta omasta looppi-tyylistä? Lahtinen itse sanoi lähteneensä projektiin sen takia, että kouluttaisi itseään pois aiemmassa musiikintekemisessä vaivanneesta loputtomasta hiomisesta ja puunauksesta. Tästä seuraa mielenkiintoinen ilmiö; lyhyet aihiot ovat improhengestään huolimatta silti miellyttävän hiotun kuuloisia. Sitä viimeistä ylimääräistä kerrosta ei niihin soiteta. Eli hiomisen kohde on siirtynyt soittohetkeen ja siinä äänentuottoon?

Lahtisen kitaransoitto ja luuppaustyyli on edelleen lyyristä ja tällä Aviationsilla selkeästi enemmän niin sanotusti romantiikkaan kallellaan. Jos nyt tiputtaisi jonkun nimen mistä lähestyä, niin saksalainen Siegfried Schwab ja miehen 'Meditation' levy vuodelta 1979. Mihinkään far-outtiin ei tälläkään julkaisulla kuroteta, vaan hälyääniäkin sisältävät kappaleet ovat maltillisia. Muutamat sämplet tuovat hyvää eloa, sekä muistutuksen kuullusta Dark Reindeer-kollektiivin musiikista, jossa Lahtinenkin soittaa. Toki sampleja oli edelliselläkin äänitteellä. Eron kahden teoksen välillä on myös kappaleiden pituudesta; tällä jälkimmäisellä peräti kuusi aihiota jää alle kahteen minuuttiin. Mitään yhteen niputtavaa melodista teemaa ei äänitteeltä löydy ja yhteensitovana tekijänä toimii jokaisessa kappaleessa soiva kitara ja päällekkäiset layerit. Kolmella kappaleella soi myös vieraileva soitin, eli Paul Mimlitchin saksofoni. Sopii palettiin oikein hyvin.

Tsekkaa itse täältä:

Abbrevations 2014
Aviations 2015

Sonic Temple Assassins - Subtle Music 2015

Sonic Temple Assassins on Jani Hellenin projekti/bändi, joka on julkaissut äänitteitä pitkin 2000-lukua. Ne on julkaistu CDR:inä ja nykyisin c-kasettimuodossa ja hyvin pienillä painoksilla lähinnä kädestä käteen. Hellenin musiikkia on myös erinäisillä ug-kokoelmilla ja tämän kassun kylkiäisenä tuli Oneiroksen cdr, jossa artistin lisäksi myös meluyhtye Ashtray Navigationsia.

Sain käsiini Subtle Musicin kappaleet jo aikaisemmin sähköisessä muodossa ja tämä erittäin rare (Raution Phinnweb puhuu kymmenen kassun erästä) kierrätyskaseteille nauhoitettu julkaisu jatkaa siitä, mihin edellinen Levyhyllyssä ollut kassu loppui. Elikkäs sen kakkospuolen täytti Berliinin koulukunnan tyylinen yksinkertainen, mutta vangitseva sekvenssi.

Jossain mielessä Subtle Musicia voisi pitää musiikillisena tutkielmana krautrockista/kosmisesta musiikista. Siis vähän samaan tyyliin, kuin vaikka taidemaalari ottaa teoksen ja tekee siitä omia varitaatioitaan. Olen aiemmin puhunut allergiastani nykykrauttia kohtaan silloin, kun se tehdään pillifarkut jalassa 1:1 takoen Neu!:n 4/4 komppia.

Alussa meinasin, että tämä putoaa vähän samaan kuoppaan, mutta ekan kappaleen suorista Harmonia/Neu/Werk vaikutteista huolimatta siinä on jotain sympaattisen aseistariisuvaa, joka Siinain tyylisiltä samassa vaossa kyntäjiltä puuttuu. Subtle Musicissa kuullaan kitaraa ja rumpukonetta, mutta pääosassa on syntetisaattori (Arturia Minibrute?). Pienet ja isommat viittaukset (kuten kakkoskappale 'Weiter Wegen' alussa oleva Faustin 'Krautrockin alun viiveheilautusta matkiva lähtö) saavat hymyn nousemaan huulille. Kaikkea on juuri tarpeeksi ja tarpeeksi vähän. Kolmosbiisi 'Ich fühle Luft von Anderem Planeten' yksinkertaisen sekvenssin, kaipailevan pienen melodian ja korvasta toiseen seilaavan filtteröidyn äänen kanssa on täysin siellä asian ytimessä. Neloskappale marssittaa Achim Reichelin tyylisen toistuvan delay-kitaran ja seuraava 'Kiss My Curved Rainbow' (mainio alkuperäisen krautin henkinen sanaleikki/väännös) lähtee sinne autobahnille. Kasetin päättävä 'Like an Unfinished Aeroplane Across the Sky (Aurora Lucis Rutilat II)' nousee majasteetillisesti siivilleen rokkaamaan taivaalle tohtori Faustuksen kanssa. Siinä ollaan lähellä näitä ulkomaiden tyylittelijöitä, kuten Cloudland Canyonia, eikä yhtään hullummin. Subtle Musicissa ollaan sisällä tietynlaisessa romantiikassa tai romanttisessa musiikissa, mitä toki Kraftwerkin hyödynsi 70-luvun puolen välin vuosinaan. Tätä alleviivaa vielä samantyyliset pienet, toistuvat ja yksinkertaiset melodiat.

Tässä on itse c-kasetilla kuunneltuna vähän samaa fiilistä, kuin kesällä ostamassani Varropasissa: kummassakin periaatteessa tarkka ja kliininen musiikki on laitettu nauhalle, joka toistaa sen miten nyt sitten toistaakaan. Tietojeni mukaan myös puolien pituus/rakenne poikkeaa painoksessa toisistaan, eli tyhjää on lopussa enemmän tai vähemmän. Ehkä se on oikein meille nettiaikaan tottuneille hienohelmoille, jotka eivät nyt pysty hyppimään biisien välillä. Kymmenen kasettia pitäisi mennä heittämällä tätä kamaa. Tuolta voi jäljittää tekijää: http://www.phinnweb.org/finndiscog/STA/.

Smack - Smack On You 1984

"Smack on kuin kylmä suudelma" tai jotain sen tyylistä luki 80-luvun puolen välin Suosikki-lehdessä. Yhtyeen poseerauksesta tuli jollain tavalla mieleen Hanoi Rocks ja ulkomaankuvioista ja kansainvälisestä tasosta puhuttiin paljon. Muutakin yhteistä yhtyeillä oli; kummankin nimen voidaan olettaa tarkoittavan kansainvälistä huumetta, eli heroiinia. Bändien jäsenille päihteet tulivatkin kovin tutuiksi, mutta siinä missä Hanoit miltei loivat sen kansainvälisen uran, Smack lähti liikkeelle liian myöhään, kokoonpano-ongelmien kanssa ja ilman manageritason opastusta.

Vuonna 1984 nämä jutut olivat vielä vasta edessä. Yhtye oli kuitenkin nostanut mainetta keikoillaan, vaikka keikkamyyjä Lido Salonen joutui alussa pitämään bändille puhuttelun sen keikkatason nostosta. Yhtyeen lavoilla nähneet vanhemmat kaverit kehuivat kuitenkin yhtyeen lava-preesenssiä. Piskuinen laulaja Claude rinnassa ammottavine leikkausarpineen täytti tilan ja yhtyeen kitaristit osasivat tarvittaessa juosta kitaroitaan soittaen ristiin lavan eteen. Kunnon kukkoilua ja kovaa rokkia.

Eri rumpalilla tehdyn 'Criminal' singlen jälkeen Smack levytti ensimmäisen pitkäsoittonsa T.T. Oksalan tuotannossa. Sama tuottaja oli viimeiselle 'Radical'-levylle asti, josta vastasi Pave Maijanen. Seuraavalla kakkoslevyllä basisti Cherin korvannut Jimi Sero ei ollut tyytyväinen Oksalan soundeihin ja olisi halunnut rouheampaa ja suttuisempaa menoa, mutta ihan hyvin tämä pelittää. Tosin kristallinkirkkaasti erottuvat instrumentit paljastavat levyltä sen, että yhtyeen kitaristit ovat enemmän asennesoittajia, kuin virtuooseja, mutta näillä mennään. Blues-pohjaista katurokkia, joka kumartaa häpeilemättä sinne Stoogesin ja MC5:sen suuntaan. Tänä päivänä tämä olisi "taas näitä bändejä", mutta pitää muistaa, että yhtyeen aloittaessa 1982 Detroit-jytä ei ollut ihan jokaisen olmin kuultavissa ja ihailtavissa.

Levyn avaa hoilotuspotentiaalia omaava 'Good Morning Headache', josta siirrytään tönkköön rumpukomppiin perustuvaan 'Run Rabbit Run'iin, joka lainailee riffissään ihan surutta Stoogesia. Tempo ei ole levyllä kova, vaan sellainen puolihidas ja rummut kasarityyliin pinnassa ja isot. 'Throught the Glass' pianoiskuineen kuullostaa yllättäen kovasti samalta, kuin englantilaisten kasari-Stoogesmiesten Thee Hypnoticsien 90-luvun 'Soul, Glitter & Sin'. Pari vähän tylsempää biisiä ja puolen päättävä 'Completely Alone' seilaa Doors/Stoogesien slovarien hengessä.

Kakkospuolen avaava 'Some Fun' kuulostaa yllätten Stoogesilta. Kakkosbiisi 'Ten Foot Cell' taas paljastaa, että joko Nuggetsit suoraan,  tai sitten Fuzztones on pyörinyt levylautasella. Puolen toiseksi viimeisenä soi pitkäsoiton versio 'Criminalista'. Levy päättyy lyhyeen ja rauhalliseen akustisen näppäily 'No Peace on Earth'iin.

Smack ei tällain jälkikäteen katsottuna keksinyt varsinaisesti mitään uutta, mutta toimi varmasti hetken tärkeänä linkkinä Stoogesien ja myöhemmän stoogesoinnin välillä. Aina jaksetaan muistaa, että Nirvana soitti alkuaikoinaan Run Rabbit Runia coverina, mutta muuten yhtyeen toiminta Yhdysvalloissa - sitten kun sinne viimein pääsivät oli satunnaista. Täytyy tunnustaa, että Smack on levykokonaisuuksina jäänyt kuuntelematta (niitä täkybiisejä lukuunottamatta), eikä tätä nyt varsinaisesti tyrkytettykään silloin aikanaan. Voihan sen ääneen sanoa, että ainakin tämän debyn piiseistä puolet saisi olla mieleenjäävempiä, mutta sellaista se on. Ehkä Myllykosken kirjaston vinyylihyllystä lähtee vielä mukaan toinenkin Smackin levy.

Henrik Otto Donner - Parhaita ottoja 2009

Pari vuotta sitten veneestään tipahtanut ja Pietarsaaren vierasvenesatamaan hukkunut Henrik Otto Donner on yhdessä Love Recordsin perustamansa Atte Blomin kanssa kiistattomasti vaikutusvaltaisimpia hahmoja Suomen populaarikulttuurin historiassa. Jos kaikki kaksikon levytyttämään päästämät artistit (kolmas Love-mies Schwindt keskittyi eniten yhtiön talouden pystyssä pitämiseen) eivät olleet kaupallisia menestyksiä, niin heidän julkaisupolitiikkansa saneli silti lopulta sen, mistä 60-80-luvun musiikissa puhuttaessa tässä maassa edelleenkin puhutaan.

Donner vietti muutaman vuoden 70-luvun alussa toisessa vaikutusvaltaisessa työssä Yleisradion musiikkipäällikkönä ja hänen säveltäjäuransa ulottui 60-luvun alusta 2000-luvulle (vai 90-luvulle?). Sibelius-Akatemiassa säveltämistä opiskellut Donner oli Joonas Kokkosen oppilas, opiskeli Viinissä György Ligetin johdolla, Siemensin elektronisen musiikin studiolla Munchenissä ja Zagrebissa hän tutusti Terry Rileyhin, jonka kanssa tehty monivuotinen yhteistyö johti Rileyn kutsumiseen Helsinkiin ja maan ensimmäiseen 'happeningiin'.

Ylläolevan valossa on mielenkiintoista ja lokeroivaa, että tämän kahden cd:n kokoelman musiikki jaetaan kahdelle levylle, joista ensimmäinen sisältää Donnerin säveltämiä lauluja eri runoilijoiden teksteihin ja jälkimmäinen Donnerin toisen/kolmannen Love-miehen Schwindtin kanssa jakamaansa rakkauteen; jazz-musiikkiin. Toki korkeakirjallisen tekstin yhdistäminen pop-musiikkiin oli tässä maassa uraa uurtavaa, vaikka esimerkiksi Otava-kustannus ehti tässä hivenen edelle. Love operoi edistyksellisen jatsin saralla Otavan ja muiden luovuttua miltei ylhäisessä yksinäisyydessä 70-luvun puoleen väliin, jolloin Hi-Hat toi markkinoille omia levyjään samaan tyyliin, kuin progea.

Ykköslevy, eli laululevy sisältää musiikkia ei-kronologisessa järjestyksessä vuosien 1967-1980 väliltä ja lauluja esittää mielenkiintoinen kavalkadi Vesa-Matti Loirista Pave Maijaseen ja Heikki Kinnusesta Kirkaan. Mukana on myös Donner itse Taistelulaulajat 70:n solistina (Laulu taantumuksesta), sekä Blues Section/Wigwam-rumpali Ronnie Österberg, jonka söpöstä naamasta yritettiin hetken leipoa Johnnyn ja Dannyn tyylistä tyttöjen suosimaa laulajaa. Mukana on myös Tauno Palon jäähyväisalbumilta kappale 'Eliisa ja kaksitoista joutsenta'. Donnerin sävellykset polveilevat niin sanotusti runollisesti ja taustasoiton orkestraatiot ja jazz-vibat menevät selkeästi päällekkäin kakkoslevyn materiaalin kanssa. Kakkoslevyn materiaali kellottaa aikavälille 1968-2000, eikä ole tietty mitään pappa-jazzia lopussakaan, vaan hommaa töötätään välillä rajustikin. Donnerin sooloinstrumenttihan oli trumpetti ja samaten edesmennyt Peter von Bagh siteeraa levyn kansitekstissä vuoden 1970 Helsingin sanomissa julkaistua vertausta Miles Davisiin.

'Parhaita ottoja' on ihan mukavasti koostettu ja valikoitu kokoelma. Voisi olla tietysti laajempikin ja sellainen olisi satavarmasti artistin kuoleman jälkeen ilmestynytkin, ilman levyteollisuuden tämän hetkistä halvausta.

David Bowie - Blackstar 2015

Bowien pitkän hiljaisuuden jälkeen julkaisema edellinen levy ei ollut mikään unelmien täyttymys, muttei kyllä mitenkään vaivaannuttavaakaan kamaa. Sitä vastoin tämä ensi vuoden alussa tulevalta levyltä lohkaistu kymmenenminuuttinen single lupaa uudelta levyltä huikeasti enemmän. Biisi on oikeastaan niin kova, että herääkin kysymys; voiko näin kovia biisejä olla lisää? Jos näin on, niin levy pamahtaa ensimmäistä kertaa sitten Let's Dancen jälkeen sinne 5/5 osastoon..

DJ-setti 21.11.2015

Kokonaisuudessaan:

Easy Star All-Stars – Speak to Me
Dave and Ansell Collins – That Girl
King Tubby – Keep on Tubbing
Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha
Patti Smith Group – Pumping (My Heart)
Primal Scream – Higher Than the Sun (A dub Symphony in Two Parts)
Blondie – Tide is High
Max Romeo – Three Little Mice
Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Mitä koulussa opit?
Patti Smith Group – Ain't it Strange

Roxy Music – Street life
Blondie – Hangin' on a Telephone
Devo – Secret Agent Man
Larry & The Lefthanded + M.A. Numminen – Älä peräänny!!
Wailers – Hang Up
Please James Gimme Change – Mike Meyers
Hawkwind – Silver Machine
Mothers Against Sex Assosiation – Sister
UK Subs – Plan of Action
Damned – Ballroom Blitz
Sweet – Sweet FA

Ari Vaahtera – Haaveet
Jig-Saw – Superkingi
Nyrkkitappelu – Naisbasisti
Lahtarit – Soininen armeijassa
Blitz – Razors in the Night
Kauneus ja terveys – Vaikeasti työllistettävä
Puolan lakot – Duunissa
Business – Product
Nolla nolla nolla – Lisää
Mellakka – Turhaa taistelua
Angelic Upstarts – Police Oppression
TANK – Power of the Hunter
Maailmanloppu – Enää kiväärit laulaa


The League Unlimited Orchestra – Seconds
Harmonia – Immer Wieder
Tangerine Dream – Rising Runner Missed by Endless Sender
Kraftwerk – Airwaves
La Dusseldorf – Rheinita
Kraftwerk- Man/Machine
Amon Duul II – Top of the Mud
David Bowie – Big Brother/Chant of the Ever Circling Skeletal Family

Krautrock-miksaus 21.11.2015

Olin tossa soittelemassa levyjä ja tässä dj-setin krauttimiksaus. Tämä kaikki puoleen tuntiin. Ekat levarisetit mitä olen tehnyt ja alkupuolella parit liu'ut biisien välillä onnistui ihan mallikkaasti.

Kraut-Mix by Jaxen on Mixcloud

Iggy & The Stooges - Raw Power 1973/1997

Iggy Popin oma miksaus proto-punk/glam klassikkoalbumista.

Iggy Pop muuttui kulttihahmoksi jo 70-luvun lopussa punk-liikkeen julistaessa hänet "isoisäksi", joka soitti samaa konsailematonta ja raakaa musiikkia jo "kauan ennen", kuin punk syntyi.

Isoisä oli samanikäinen, kuin muutamakin ykkös- ja kakkosdivarin punk-hahmo, punk syntyi ehkä jo huimat kymmenen vuotta aiemmin 60-luvulla Amerikan autotalleissa, mutta viitta oli aseteltu hartioille. Iggyn erotti toki esimerkiksi pari vuotta vanhemmasta Charlie Harperista se, että hänellä oli jo vuonna 1978 miltei kymmenen vuoden levytysura takanaan ja myös vaihteleva kataloogi bootlegeista Bowien auttamiin klassikkolevyihin.

Bowie. Siinä se kirosana, joka tahrasi ja "vesitti" Iggyn mainetta raa'an rock'n rollin esittäjänä. Artisti esitteli (aina olemassa ollutta) taiteellisempaa puolta englantilaisen avustuksella ja ehkä ohjauksellakin. Siitä huolimatta 'Idiot' ja 'Lust for Life' ovat aikaa kestäneitä klassikkoja, joita ei voi sivuuttaa. Silti sössötys Bowien "pilaavasta vaikutuksesta" kiersi omassakin kaveripiirissä ja homman kornius kulminoituu tähän Raw Power-levyyn, jonka jatkumona vuonna 97 julkaistiin viimein Iggyn oma miksaus albumista.

Raw Power oli albumi jonka ilmestyminen mahdollistui oikeastaan Bowien ansiosta. Hän fanitti Iggyä ja Stoogesia, ehkä kopioi hahmoa omalle lavalleenkin, mutta myyvänä artistina sai puhuttua jo hajonneen Stoogesin levyttämään uudella sopimuksella ja itsensä tuottajan pallille. Stooges Mk.3 piti Iggyn lisäksi sisällään kitaristi James Williamsonin, joka kirjoitti biisit yhdessä Iggyn kanssa. Koska sopivaa soittajaa ei sessioihin löytynyt, kaksikko pyysi entistä pääkitaristi Ron Ashetonia bassoon. Kannut hoiteli Scott Asheton. Veljeksethän ovat nyt haudassa. Levy äänitettiin Lontoossa, vaikka se haisee tylylle New Yorkille, Losille ja Amerikalle. Toisena tuottajana istui Iggy.

Sitten se miksaus. Uudelleenmiksauksessa tuli vastaan perustavanlaatuisia ongelmia: basso oli esimerkiksi mergetty rytmiraidalle, tasot olivat alhaisia ja niin edelleen. Iggy nosteli laulua, kitaroita ja vähän kaikkea ylöspäin sekä otti mukaan kitararaitoja, jotka oli alunperin jätetty pois. Poppia oli harmittanut erityisesti vuoden 1989 cd-uudelleenjulkaisun soundi. Kitaroista otettiin myös suurin osa efekteistä pois ja jäljelle jäänyt soundi on kulmikas.
Yhtye ei aikanaan ollut kovin tyytyväinen Bowien miksaukseen albumista, mutta Iggyn version tullessa ulos sekä Ron Asheton, että James Williamson joutuivat myöntämään sen olevan parempi. Popin versiossa vähän kaikkea on vain nosteltu ylöspäin ja volaa lisätty, mutta Bowien visionäärinen, vahvoilla kontrasteilla pelaava miksaus oli kadonnut. Saa toki sössöttää mitä tahansa, mutta jokainen kenelle levy niin sanotusti putoaa tietää, miten tärkeä elementti heti levyn alussa LIIAN KOVAA tuleva leadikitara on esimerkiksi avausbiisi 'Search & Deastroyssa'. Tai oikeastaan syy miksi rupesi diggailemaan levystä. Eikä sovi unohtaa, että Iggy istui siinä Bowien vieressä ja allekirjoitti sinä hetkenä kaikki näkemykset. Levyn kaupallisen menestyksen suhteen yhtyeellä oli varmasti suuria odotuksia, jotka eivät realisoituneetkaan ja tästä syystä kaunalastia lykättiin Bowien niskaan. Tosiasia kuitenkin on, että hänen miksaus on ärhäkämpi ja rajumpi. Ehkä niin raju, että siitä syystä levy ei matkannut olohuoneisiin tai listoille, mutta mistään nössöilystä siinä on turha syyttää.

Iggyn miksaus albumista on siihen ladatuista odotuksista ja pettymyksistä huolimatta ihan mukava kuriositeetti ja fanithan tämän toki omistavat. Ensikertalaiselle suosittelen suoraan sitä alkuperäistä Bowie-versiota. Omani löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistiin myös tuplalevy, jolta löytyvät molemmat mixit. Rohkeimmille suosittelen toki englantilaisen Holy McGrailin tekemää uusio/re-mix versiota Raw Power Suite, jos jostain löytää!

Dingo - Kunnian kentät Maxi 1985

Kunnian kentät kirja oli täällä Levyhyllyssä jo aikaisemmin tänä vuonna. Kirjan kanssa samaan aikaan ilmestyi myös single "Kunnian kentät", joka oli kuumana Dingo-kesänä 85 luonnollisesti hitti. Sen kakkospuolella oli kappale "Sata rohkeaa laivaa", joka liittyy Neumannin tuohon aikaan itsestään viljelemään merimiehesromantikon kuvaan ja oli lähellä englantilaista merimieslaulua, eli shantietä. Seiskatuumaisella kappaleiden ollessa eri poskilla yhdistelmä on varmasti toiminut, mutta tällä maxi-singlellä nimibiisi ja se ovat samalla puolella, eivätkä napsahda niin hyvin yhteen. Kakkospuolen täyttää yhtyeen keikkabravuurina toiminut "Ota paha pois", jolla kosketinsoittaja Pete Nuotio soitti huuliharppua lavan eturivissä.

Nimibiisin perässä on tällä maksilla suluissa Re-mix, mikä jää hämärän peittoon itseltäni. Ehkä tässä on sitten kymmenen sekuntia pidempään soittoa tai jotain, mitään muuta erikoista se ei tarjoa. Kakkosbiisi, eli se Sata rohkeaa laivaa käytiin äänittämässä osittain Dublinissa asti ja samalla Irlannin matkalla otettiin etukannen hivenen U2 henkinen kansikuva, sekä takakannen kuva bändistä makaamassa jollain Vihreitten saarten raunioilla.

Neumann/Dingo tekee nykyään musiikkia, joka on lyriikoiltaan joko täyttä huttua, tai täyttä huttua, oleva mukaelma kunnian päivien kappaleista. Sanon rohkeasti, että se ei ole ollut Neumannin ongelma viime päiviltä vasta, vaan levyn nimikappale tuo mieleen "Valomerkin ja viimeisen kaljan" plus sen kielikuvat "sotien kunnian kentistä" rinnastettuna parisuhteeseen/rakkauteen on ihan saatanan korni. Tietty kornius kuuluukin tietysti tähän pakettiin, mutta sanoisin, että Kerjäläisten valtakunnan päälle tämä on selkeästi väsynyttä kamaa. Kakkosbiisissä toistetaan sataa rohkeaa laivaa aivan liian usein. Muuten kappale olisi sopinut Neumannin seuraavana vuonna ilmestyneelle Albion-soololle.

Kakkosbiisin keikkabravuuri on nauhoitettu televisiossakin esitetyltä keikalta Porin puuvillatehtaalta. Kappaleen krediiteissä mainitaan myös Takomo-stdio, joten eiköhän kyseessä ole aikansa tyylin mukainen paranneltu liveäänitys. Pitkä ja kaikki Dingo-temput sisältävä.

Maxi-single on siis näin jälkikäteen ajateltuna aikamoinen pettymys: olihan Kerjäläisten valtakunta päässyt nostamaan edellisen levyn kierroksia, tämä levy vain toisti niitä ja lisäsi sillisalaattia. Pussi tyhjeni ja paukut hupenivat? Tämä on ilmeistä huolimatta selkeästi suurista tuotantopanoksista. Levytys oli myös viimeinen, joka julkaistiin Finlevyjen kautta. Vuoden lopussa sopimus umpetui ja seuraavat levytykset ilmestyivät yhtyeen oman Bäng Träxin kautta.

Damage - S/T EP 1986

Kuopiolaisen Damagen EP:tä pidetään Vendetta-yhtyeen lyhyt älpeen kanssa ensimmäisinä suomalaisina thrash/speed metal levtyksinä. Kumpaakin yhdisti uuden tyylilajin lisäksi menneisyys hardcore-yhtyeinä. Vendetan edellinen muoto oli Varaus ja Damagen Poliisivaltio. Jos ensin mainittu oli suomi-hc:n ykkösdivaria, Poliisivaltio sijoittui sinne kakkosdivariin. Ei niinkään tasonsa takia, vaan yhtyeen toimintakaupunki ei ollut niitä, joiden bändit siirtyivät suoraan suomi-hc:n kaanoniin.

Damage ei ollut vielä tällä EP:llä ankkuroinut itseään varsinaiseksi metallibändiksi, vaan nykykorvilla levytystä voisi kuvailla metalliseski hardcoreksi. Viisibiisisen EP:n ykköspuoli vedetään tankero-englannilla (tai siis ykkösbiisi, kakkosbiisi 'Napalm' vedetään jo finglishiksi) ja kakkospuoli jatkaa sujuvasti suomeksi, jolloin punk-henkisyys nousee vielä selkeämmin esiin. Biisit piiskataan eteenpäin, laulu on pinnassa, soolot käppäisiä ja hevistä napatut tuplabasarit nakuttavat. Kappaleiden kestokin on siinä alle kahdessa minuutissa. Tästä minä nautin! Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto, jossa biisien pidennysten takia matkattiin enemmän jo metallin maailmassa. Samassa sitä edgeä hioutui pois. Hevisoundit tehtiin todennäköisesti kuopiolaisessa Tegelmanin studiossa? Damage toimi 84-87 ja sen taas hajotessa siitä syntyi speed metallia paukuttanut Warmath.

Hieroglyphic Being Boiler Room London Live Set 2015

Jamal Moss, eli artistinimeltään Hieroglyphic Being on osunut pariin kertaan silmään Wire-lehdessä, edellisen kerran viime kuun numerossa. Lehdessä häntä verrattiin/asetettiin toisen Chigacossa vaikuttaneen mustan muusikon Sun Ran jalanjäljille.
Musiikillisesti ollaan ehkä eri suunnissa, mutta 16-vuotiaana kasvattiperheestään kadulle potkittu, teknoluoliin ja sieltä keskiluokkaisten naisten dj-pelipoikana etnologian ja antropologian yliopistotutkintoon asti suojeltu ja autettu Moss on haastatteluissa saarnannut Ran tyyliin positiivistä sanomaa ja mustien (vähemmistön) macho-gangstakulttuurin ihannointia ja sen aiheuttamaa lokerointia vastaan.

Sun Ra pelasti, vaatetti ja pisti soittamaan musiikkia muun muassa Pharoah Sandersin (sekä vaati opiskelemaan muinais-egyptiläistä kulttuuria). Lavalle mentiin far-out kuteissa ja samanlaista eksentristä pukeutumista harrastaa myös vähän päälle nelikymppinen Moss. Kolmenkymmenen asteen helteessäkin kuljetaan nahkaisissa käsivarsisuojissa, ninjatossuissa ja mustassa asustuksessa.

Jamal Moss pyöri uransa alussa chigacon housepiirien sankarien suojeluksessa ja heittää aktiivisesti sekä dj- että livetyskeikkaa, joita hän soittaa kolmella iPadilla päällekkäin plus mikseri ja levarit. Hänen pyörittämä levy-yhtiökin on ehtinyt julkaista jo yli 70 julkaisua.

Kinks - Tired of Waiting For You 1965

Tired of Waiting For You oli Kinks-yhtyeen kolmas single, joka ilmestyi isoihin kitarasoundeihin nojaavien (tai jopa ne tähän maailmaan tuoneiden) sinkkujen 'You Really Got Me'n ja 'All Day And All of the Night'in jälkeen. Ray Davies kirjoitti itse kappaleen junassa ja sanoitti sen tauolla studion kahvilassa. Spontaanisuudesta huolimatta sille haluttiin harkitusti pehmeämpi soundi ja ilme, kuin edellisille sinkuille. Yhtye oli sitä mieltä, että saadakseen kappaleen nousemaan listoille, se ei saisi toistaa edellisten sinkkujen tyyliä.

Biisissä tapahtui kuitenkin ovelasti. Se on huomattavasti melodisempi, kuin edeltäjänsä ja aloitti Kinksien poptaiteilun, mutta Dave Davies soitti riffin taakse edelleen raa'an voimasoinnun, joka tekee yhdistelmästä erittäin toimivan. Dave oli myös vastuussa edellisten sinkkujen kitarasoundeista, joten veljen ollessa popmusiikkiin vaikuttanut "säveltäjänero" pikkuveli taas löysi sen soundin, joka tuli dominoimaan kitaramusiikkia.

Single nousi Briteissä ykköseksi, myi hyvin muuallakin ja oli Yhdysvalloissakin sijalla kuusi. Yhteismyynti ylitti miljoona kappaletta. Ikäpolvelleni tämä on varmasti monelle tuttu parinkymmenen vuoden takaisesta shampoo-mainoksesta :D

Saimaa - Matka mielen ytimeen 2015

"Me mentiin studioon ja luotettiin vaan fiilikseen".

Ylläolevat ovat vapaamuotoinen lainaus Vesa-Matti Loirin saatesanoista levylleen 4+20, jolla käsiteltiin ikonisiakin kansanlauluja 70-luvun edistykselliseen jazztyyliin. Tuttuja melodioita, joista lähdettiin ajelemaan omille poluille.

Yhtymäkohtia näiden levyjen välille ei ole vaikea vetää, sillä Matti Mikkola Saimaa-yhtyeineen tekee samanlaista jälkeä kansakunnan ja soittajien alitajuntaan ajetuille, hivenen ylisoitetuillekin kappaleille, kuten Joutsenlaulu, Levoton tuhkimo ja Lentävä kalakukko.
Hommaa kevennetään ottamalla muutama kappale, jotka voisivat aivan hyvin olla jo 70-luvulla käännösiskelmäksi lyötyjä, mutta tuntemattomuuteen jääneitä kappaleita, kuten nimibiisi, eli detroitilaisen esijytäorkesteri Amboy Dukesin 'Journey to the Center of the Mind'. Näppäriä musiikillisia viittauksia kylvetään sinne tänne (Kalakukon Kraftwerkit, Santanat monessa kohtaa), sekä luetaan Allman Brotherseja. Coitus Int.in 'Per Vers, runoilija' ajellaan taas aika uskollisesti alusta loppuun.

Levy syntyi Mikkolan mukaan turhautumisesta, joka syntyi hyvän vastaanoton saaneen Pepe & Saimaa-levyn jälkeen. Kokoonpano ei vaietuista syistä soittanut, kuin muutaman keikan, joka turhautti Mikkolaa eikä tämä halunnut laittaa pillejä pussiin. Sattuman kaupalta hän törmäsi Dominikaaneilla fonistihuilisti Jussi Paavolaan ja tämän saapuessa Suomeen viime talvena kahdeksanmiehinen Saimaa sulkeutui studioon kolmeksi päiväksi ilman mitään taka-ajatusta. Siitä syntyi kuitenkin ylläolevia biisejä sisältänyt levy, jolla solistisia osia soittivat Paavola ja kitaristi Kämäräinen. Bändi itse huolehti lauluista. Sovitukset ovat kuorrutettu jousilla ja hommia paisutellaan David Axelrodin tyyliin.

Tuloksena syntyi siis levy, joka voisi olla julkaistu vuonna 1976, Love:n tuottama ja löytyisi nyt muutaman kerran historiansa aikana läpi kuunneltuna Myllykosken kirjaston vinyylivarastosta kaivettuna sen hyllystä. Ei mitään elämää suurempaa, mutta hieno peliliike pajatson tyhjentäneen Pepe-levyn jälkeen.