Melanie - Lay Down 1970

Ukrainalaislähtöisen isän ja italialaisen äidin New Yorkin Queensissä kasvattanman Melanie Safkan ura oli yksi niistä, jotka laukaistiin 70-luvun alun kiertoradalle Woodstockin festivaalin kautta.

22-vuotias artisti oli esiintynyt tätä ennen korkeintaan 500 hengen saleissa, mutta pistettiin aika pitkälti tuntemattomuudesta sadantuhannen hengen eteen. Sen lisäksi, että esitys vaikutti yleisön, yleisö vaikutti esiintyjän, sillä katsojat pitelivät käsissään sytkäreitä ja kynttilöitä, joilla yritettiin näyttää sateelle yleisön oma voima ja häätää se pois. Tästä sai aiheensa tältä levyltä löytyvä nimibiisi ja amerikan top10 hitti ''(Lay Down) Candles in the Rain'.

Melanien nimi on jälkikäteen jäänyt asianharrastajien ulkopuolelle ja folkin tarinan sivulauseeseen, eikä hän nauti samanlaisesta ikonisesta asemasta kuten samalla festarilla, tai samoihin aikoihin esiintyneet Joan Baez (toki pioneeri), tai Joni Mitchell. Tämä siitä huolimatta, että Melanie oli 70-luvulla erittäin menestynyt laulaja-lauluntekijä ja hänen taskustaan löytyi parikin top10 hittiä, muutama pienempi ja menestyneitä hyviä albumikokonaisuuksia. Hän nousi lavalle myös seuraavan vuoden Isle of Wightillä ja osallistui ensimmäiselle Glastonburyn festivaalille. 70-luvulla hän toimi näkyvästi myös muun muassa Unicefin edustajana ja ilmoitti itsensä vankkumattomaksi omaa tietä kulkevasksi libertaaniksi demokraattien, sosialistien tai republikaanien ulkopuolella.
Ehkä Melanie ei pystynyt kuitenkaan kuljettamaan musiikkiuraansa 60-luvulta 80-luvulle ja eteenpäin, sekä ilmoitti käytöksensä ja ajatustensa olleen omasta mielestään hippisukupolvestakin ulkopuolisena. Ehkä myöskään kaiken maailman joululevyt ynnä muut eivät ole myöhemmällä uralla nostaneet arvostusta ainakaan korkeammalle?

Melanien laulutyyliä ja käsittääkseni aikansa lavaolemusta voisi luonnehtia 'luonnonvoimaiseksi', jossa pehmeiden, hivenen käheällä äänellä laulettujen osuuksien vastapainoksi vedetään välillä äänen särkymispisteen rajamailla ja täysillä. Levyn avaa puoliksi puhuttu lyhyt resitatiivimainen 'Candles in the Rain', josta siirrytään pari vuotta aiemmin oman hittinsä tehneen gospel-ryhmä The Edwin Hawkins Singersien sielukkaasti ja runsaasti taustoittaman 'Lay Down (Candles in the Rain)' klassikkoon, jossa Melanie ei tosiaankaan jää kohokohdassa gospel-kuoron alle.. Seuraavaksi pläjähtää 'Lovin Baby Girl', jolla artisti jatkaa flippaamisen rajamailla olevaa tulkintaansa, tällä kertaa puolijytäävän akustisrokin päällä, jonka loppuun lätkäistään vielä louskuttava wah-wah. 'Citiest People' kertoo kansanlaulumaisesti kylmän kivikaupungin asukkaiden tympeydestä ja ympäristön yksilöille tekemästä vaikutuksesta - todennäköisesti artistin omakohtaisesta kokemuksesta. A-puolen päättää komea 'What Have They Done to My Song Ma', joka on todennäköisesti vaikuttanut kotimaan Ankin 'En anna heille anteeksi' kappaleen syntyyn.

Kakkospuolen avaa 'Alexander Beetle', lapsen näkökulmasta laulettu lastenlaulumainen kappale, jossa kotiapulainen päästää vahingossa tikkuaskiin laitetun lemmikkikoppiksen karkuun. Kappale lainaa Nalle Puhin kirjoittaja A. A. Milnen runoa. 'The Good Guys' kertonee bongojen ja akustisen kitaran säestyksellä miesvallasta. Seuraavaksi versioidaan James Taylorin 'Carolina on My Mind', joka rullaa urkujen ja orkestraation päällä (kansissa tämä on painossa vaihtanut paikkaa ykköspuolen 'Lovin Baby Girlin' kanssa). Perään läjähtää levyn toinen coveri, Stonesien 'Ruby Tuesday', joka poiki levyn toisen hitin ja Melanie pääsee taas tööttäämään kunnolla kertsissä. Levyn päättää chanson-tyyppinen uudelleenluenta ykköspuolen päättävästä 'What Have They Done to My Song Ma':sta, vaikka kansiteksteissä kohdalla pitäisi olla 'Leftover Wine' niminen biisi.. Onkohan tässä levyversiossa mennyt sekaisin jenkki- ja enkkupainokset? Levyn tuotannosta vastasi kuitenkin Melanien pitkäaikainen aviomies Peter Schekeryk, kuten käsittääkseni kaikista myöhemmistäkin albumeista.

Buddah Recordsin alkuperäinen vinyyli löytyi karhulalaiselta kirppikseltä 2,5 euron hintaan, mikä oli painovirheistä huolimatta oikein hyvä ostos.

J. Koho - Vuosi 2/12 2014

Vuosikasetit on neljän henkilön projekti, johon kuuluvat Ilpo Numminen, J. Koho, Olli Aarni ja Tuukka Salonen. Homman ajatuksena on, että kuukausittain julkaistaan vuorotellen yksi kasettiäänite, jonka sisältö on tekijänsä vapaasti päätettävissä.
Ainoa sitova asia on c-kasettimuoto (nämä ovat myös vapaasti kuunneltavissa internetissä) ja yhden puolen pituus; 15 minuuttia. Tällä hetkellä ensimmäinen kierros on takana ja jokainen osallistuja on julkaissut yhden äänitteen. Laskennallisen vuoden lopussa tekijöiltä on tullut sitten ulos kolme erillistä kasettia. Äänitteiden tarkoitus ei ole myöskään välttämättä miellyttää, vaan antaa tekijälleen vapaat kädet tulkita ja tutkia asioita musiikkinsa kautta.

J. Kohon kasetti ilmestyi näistä järjestyksessä toisena viime vuoden marraskuussa ja sen idea on saateliitteen mukaan tutkia sellaisia tiloja, kuin tylsistyminen, keskittymisen herpaantuminen, tyytymättömyys ja niin edelleen. Kasetin sisältö onkin sellaista, mitä persu.. peruskuuntelija ei jaksaisi tai ymmärtäisi; A-puolella on teos 'Kärsivällisyys', jossa tiibetiläistä kulhoa, tai gamelania (tai vastaavaa) kilautetaan pitkien taukojen saattelemana, eikä mitään muuta. Kulho/kello resonoi lyönnin jälkeen ja ääni sammuu hitaasti. Ideana on todennäköisesti saada kuuntelija odottamaan kärsivällisesti seuraavaa iskua, mikä on intternet- ja keskittymiskyvyttömyyden aikana yllättävän rohkea ja radikaali temppu.

Kakkospuolen täyttää teos 'Seinä', joka on vaimeaa suhinaa, tai 'valkoista ääntä'. Siis kohinaa. Kieltämättä, kun sen yhdistää annettuun Käsitteeseen, niin äänen voi tosiaan kuulla tai nähdä läpipääsemättömänä seinänä, jonka takana on kenties jotain. Tai kuuntelijan puolella?

Kasetti on aika läheistä sukua käsitetaiteelle, jossa lopulta katsoja (tässä tapauksessa kuuntelija) onkin se pääty, missä teos tapahtuu. En suosittele kaikille, mutta mielenkiintoista! Itse kasetteja painetaan jokaista vain 25 kappaletta, mikä on kuulemma sellainen määrä, mitä ei tarvitse vielä tuputtaa pois, vaan halukkaat ne kyllä hankkivat. Ja teokset löytyvät myös intternetistä.

Timo Mattsson - Kotka 1975

Timo Mattssonin 'Kotka' on käynyt Levyhyllyssä jo M&T-tuotannon 'Hittiparaati' levyn esittelyssä, jolta löytyy Mattssonin ainoan sinkun kummatkin puoliskot (kakkospuolella 'Jäätynyt mies').

Esittäjän levytysura oli alkanut jo kymmenen vuotta aikaisemmin turkulaisen beat-yhtye Firestonesien riveissä, jolta ilmestyi single vuonna 1965. Tämä Matti ja Teppo Ruohosen levy-yhtiölle levytetty sinkku yhdistelee progen kunnianhimoisia elementtejä iskelmälliseen kappaleeseen, eikä lainkaan hullummin. Kaiken kruunaa aikansa uutuus; syntetisaattori.

Turkulainen Mattsson ilmestyi vielä pari vuotta myöhemmin lyhytikäiseksi jääneen Combination-yhtyeen riveissä, jonka levyltä löytyy kappale 'Eagle', jonka kuulematta uskoisin olevan sama, kuin tämä. Rocket Records on uudelleenjulkaissut tämän(kin) ja nettitietojen perusteella Combinationin taustalla soittivat sekä turkulainen Kaamos-yhtye (levytti myös M&T Productionsille), että edesmenneen Tasavallan presidentin soittajista Tolonen, Häkä Virtanen ja näiden lisäksi vielä tässä vaiheessa nimellä Hessu operoinut Wigwam-mies Pedro Hietanen. Tämän kolmikon oletan soittavan tällä vuoden 1975 versiollakin.

Amon Düül II - Tanz der Lemminge 1971

Kuten eilinen (todennäköisesti) äärimuslimien suorittama raukkamainen teko osoittaa, kynä tai musiikki voi olla joillekin AK-47:aa tai miekkaa pelottavampi. Tämän ovat saaneet tuta myös Saharan tuaregit pari vuotta sitten, kun paikallinen keskiajasta ammentava ääri-islamilainen liike kielsi soittamisen käsien katkomisen uhalla.

Yksi eilisen iskun uhreista oli Georges Wolinski, joka on Suomessa varmaan tunnetuin sarjakuvien ystäväpiirissä 'Paulette'-sarjastaan, jota julkaistiin hetken kotimaisessa Tapiirissa. Wolinskissa, jos kenessä henkilöityy Euroopan vuoden 1968 henki ja liikehdintä, koska hän aloitti tuona kuohuvana vuotena oman satiirisen L'Enragé-lehtensä ja matka jatkui loppuun asti jähmeiden rakenteiden ja instituutioiden pilkkaamisessa. Lehti sai vihaajia uskonnollisten konservatiivien ja äärioikeiston piirissä. Nyt se sai myös omat marttyyrinsa, sillä islamistit paljastivat mitä he oikeasti eurooppalaisuudessa pelkäävät.

Amon Düül ja siitä ponnistanut Amon Düül II:en ponnistivat tuosta samasta Eurooppaa ravistelleesta liikehdinnästä samana vuonna. Yhtyeen tapaan käsitellä aiheita ja tabuja ei tarvitse hirveästi edes vedellä yhtäläisyysmerkkejä. Yhtyeen ensilevy oli nimeltä 'Phallus Dei' eli Jumalan Kyrpä ja se asui Münchenissä kommuunissa. Yhtye sijoitti itsensä poliittiseen laitavasemmistoon, mutta ymmärrys loppui sentään Bader Meinhoff-porukan ilmestyessä liepeille. Amon Düül II:sen kokoonpano eli koko olemassa olonsa ajan, mutta kautta linjan sen soitossa säilyi sellainen erikoinen 'amatöörimäinen virtuoositeetti', joka kuuluu tälläkin levyllä. Selityksenä lienee, että yhtye keikkaili alusta lähtien törkeän paljon, jopa päivittäin yliopistoissa, klubeissa ja missä tahansa, minne sai sähköt ja ihmisiä yleisöksi.

Vuonna 1971 ilmestynyt Tanz der Lemminge oli järjestyksessä yhtyeen kolmas levy ja jatkaa Amon Düül II:sen alkuaikojen linjaa voimakkaasta jamittelusta. Tämä on itse asiassa yhtyeen viimeinen levy, joka perustuu osittain jamittelulle. Seuraava (mainio) 'Carnival in Babylon' on jo astetta formaalimpi, mikä ei Amon Düül II:sen tapauksessa tarkoita vielä mitään.. Levy julkaistiin tupla-albumimuodossa ja kakkospuolen täyttää yhtyeen 'Chamsin' elokuvalle tekemä soundtrack. Levyn avaava 'Syntelman's March of the Roaring Seventies' koostuu neljästä osasta ja sitä voisi kuvailla proge-folkiksi. Kakkoskokonaisuus 'Restless Skylight-Transistor-Child' soittelee alussa Amon Düülmaisesti jytää, mutta siirtyy hypnoottiseen intiavaikutteiseen ragaan, jonka taustalla mellotron huokailee aavemaisesti. Lienee turha mainita, että koko levyllä vokalisoidaan vähän väliä hyvin saksalaisittain englantia korostaen. Matka jakuu heviriffin kera eteenpäin, viulu valittaa ja meininki on kova. Välillä palataan taas mellotron-folkkiin.

Kakkoslevy on siis edellämainittu 'Chamsin'-elokuvan soundtrack ja ensimmäinen osa, koko vinyylipuolen täyttänyt 'The Marilyn Monroe-Memorial-Church' on puhdas improvisaatio parhaaseen Ash Ra Tempel/varhainen Tangeri Dream henkeen. Ja tietysti Pink Floydin 'Sauserful of Secrets'. Kilistelyä, kolistelua, nauhakaikua ja erittäin space-rock meno. Räiskiminen jatkuu viimeisellä puolella, jonka aloittavalla 'Chewinggum Telegraphilla' kitaristit esittelevät pyrotekniikoitaan. 'Stumbling Over Melted Moonlight' lainailee Floydin Ummagummalta löytyvää synkkää riffiä, kunnes siirtyy nakitteluun. Levyn päättää 'Toxilogical Whispering' kitaroinnin ja junnaavan basso/rumpukompin säestämänä. Nauhakaiku sirisee ja kitarat kurkottelevat tähtiin. Soundtrack-puolelta puuttuvat vokaalit kokonaan ja kokoonpanokin on hivenen erilainen, kuin ykköslevyllä.

Amon Düül II:sen ahkerasta keikkailusta huolimatta ensimmäiset kolme levyä eivät myyneet mitenkään merkittävästi ja bändi sai kenkää Liberty-levy-yhtiöltä. Samaan aikaan yhtyeen konsertissa syttyi tulipalo, missä kahden yleisön jäsenen kuoleman lisäksi tuhoutui koko yhtyeen soitinlaitteisto. Tarina jatkui kuitenkin United Artistien leivissä ja kohtuu kuuluisana kulttibändinä.

Nikka Costa - Like a Feather 2001

Nikka Costa tämän biisin videoineen on jäänyt kummittelemaan takaraivoon 2000-luvun alusta lähtien. Video oli tyylikäs, kappale tuon ajan uusio-Princeilyä (jota harrasti myös Beck 'Midnite Vultures' levyllä). Itse asiassa videon alun mikkiliikkeet ovat suoraan Prinssin varastosta. Eikä kappalekaan ollut umpihuono.

Jotain tästä ehkä puuttuu. Ehkä osa selittyy, että Costa kiersi näihin aikoihn Lenny Kravitzin kanssa? Kaikesta sielukkuudestaan huolimatta vähän puserrettua ja teennäistä, vaikka palikat noin muuten kunnossa.

Knoppitietoa: Vuonna 1972 syntynyt Nikka Costa oli jonkinlainen tenavatähti 80-luvun alussa ja hänen isänsä oli elokuva- ja viihdemusiikin mies Don Costa, joka oli tunnettu muun muassa yhteistyöstään Frank Sinatran kanssa ja hitti-instrumentaaliversiosta kappaleesta 'Ei koskaan sunnuntaisin'.

Julian Cope - Citizen Cain'd 2005

Tämänkin levyn julkaisusta on kohta kymmenen vuotta.. Omassa hyllyssä se ei kuitenkaan ole ehkä ollut ihan niin kauaa. Jos en väärin muista, niin taisin ostaa sen pölyyntymästä hyllystä jo edesmenneestä Popparienkelistä joskus 2000-luvun lopulla.

Copen levyt ja musiikki ovat tässä maassa kelvanneet kohtuu harvoille ja Levyhylly on varmaan yksi harvoja blogeja tai ..krhm medioita, joissa artisti saa huomiota.
Syitä tähän en tiedä, mutta yksi sellainen saattaa olla, että Island-levy-yhtiöstä 90-luvun puolenvälin jälkeen tiputettu Cope on julkaissut suuren osan myöhemmästä tuotannostaan oman levy-yhtiönsä kautta. Tämän 'jakelu' perustui taas levykauppiaiden omatoimiseen levyjen tilaamiseen, jos tuotantoa tahtoi hyllyyn. Ja tämä siis aikana, jolloin levyjä ostettiin kaupoista.

Copen tuotannossa oli ollut tätä ennen vaihe, jossa hän keskittyi Brain Donor stoner/poser/hard rock-bändiin ja Queen Elizabeth ja Rite-levyjensä tyyliseen ambient-musiikkiin. Citizen Cain'd:tä pidettiin tervetulleena paluuna takaisin rock- ja popsävyiseen musiikkiin.

Citizen Cain'd on jostain syystä aikaisemmin jäänyt itseni osalta aika vähälle kuuntelulle, koska sotkin sen toiseen samalta ajalta ostamaani Cope-levyyn, joka ei ole mitenkään mieleen jäävä (You Gotta Problem With Me). Nyt parin viime kuukauden aikana levy (tai tupla-cd) on pyörinyt soittimessa sitäkin useammin.

Levy julkaistiin siis tupla-cd:nä, mikä on tosiaan hyvä ratkaisu, sillä vaikka tämän kaiken saisikin mahtumaan yhteen pötköön, niin kuuntelukokemus olisi huomattavasti puuduttavampi. Ykköslevy muistuttaa kappaleiltaan selvästi tässä vaiheessa käynnissä ollutta Brain Donoria Doggenin soittaessa kitaraa tässäkin. MC5 ja Stooges tunkevat pintaan ja pianoa kilkutetaan asiankuuluvan monotonisesti. Mutta hyvin jytää ja Copen sävel/kopiokynän ollessa vielä terässä ei voi kuin nauttia. Tuotannossa vedetään välillä mittarit punaiselle, joten ei herkkäkorville. Aikansa ilmiön vanginnut 'I'm Living In the Room They Found Saddam' sloganiseeraa ja maalaa kuvan, jossa samassa huoneessa istuu (nyt vainaa) Bin Laden ja Guevara.

Kakkoslevy liikkuu musiikillisesti hivenen kevyemmissä tunnelmissa, mutta biisit ovat taattua laatua, joissa osansa saavat tv:n orjat, sotahullut, uskonnon hyväksikäyttäjät ja niin edelleen. Selvää on, ettei Julian Copen tapaisella artistilla ollut enää vuonna 2005 tilaa Levy-yhtiön listoilla ja musiikki sijoittuu sinne 'outsider'-osastoon. Tässä kontrastina, että se on parhaimmillaan äärettömän tarttuvaa.

Doggenin lisäksi levyllä olivat apuna vanha luottosoittaja Donald Ross Skinner, Mitch Razor, Mrs Helen Ramsay ja edelleenkin mukana pyörivä Holy McGrail. Copen sävelkynä pysyy hyvin kädessä ja vaikka kappaleista kuuluu selkeästi läpi sitä ja tätä, ne suodatetaan suotimen läpi ja päälle lisätään miehen hyvä lauluääni. Myös krautrock-tyyliset sloganiseeraukset/sanaleikit saavat hymyn suupieleen.

Goat - Commune 2014

Vuoden päätteeksi vielä tämä vuoden musiikkia. Ruotsalainen 2010-luvun Goat on julkaissut tätä ennen yhden täyspitkän sekä muutaman EP:n ja seiskatuumaisen. Tapojeni mukaan 2012 ilmestynyt ja kehuttu edeltäjä livahti uuden musiikin sihdin ohi, mutta tämä tuli tsekattua nyt.

Taas kerran totean, etten muiden kuin itseni tekeminä pidä hirveästi retroilusta, jollaiseksi Goatinkin voisi laveasti lukea. Tai sitten ei.

Yhtye käyttää lavalla ja promokuvissa eksoottisia pukuja ja naamioita, sekä kätkee puhemiestään lukuun ottamatta visusti kasvonsa. Bändin oman tarinan mukaan se on perustettu Pohjois-Ruotsin Korpilompolossa, ammentaa synnyinseutunsa animismista ja jäsenet ovat asuneet erinäisissä kommuuneissa.

Tosiasia on kuitenkin, että yhtye toimii Göteborgissa ja soittaa musiikkia, joka on sekoitus 70-luvun türkkirockkia, Amon Düülin tyylistä psykeä ja Malin alueen tuaregimenoa. Kaikki palaset kuuluvat, mutta onhan Goatin keitos kuitenkin omanlainen. Tuttu ja tuntematon, eikä kalattava/huutava naislaulaja pahenna asiaa, vaan päinvastoin. Fuzzit, wahhit ja etno soi, kaikki on kuultu ehkä edellisessä elämässä, mutta silti tätä kuuntelee mielellään.

Mojo - Brain Damage CD kok. 2014

Mojo on näitä hintavia keski-ikäisille ja keski-ikäistyville varakkaille ja tietyin varauksin ennakkoluulottomasti musiikkia kuunteleville suunnattuja lehtiä.

Kotimaisen 'rock-median' kuoltua nämä alkavat olla ainoita, joita jaksaa silloin tällöin lueskella. Wire-lehteä ei tähän kasaan voi oikein lukea, joten parasta tässä skenessä on Uncut. Mojokin on välillä ihan ookoo.

Viimeisimmän numeron otin metsästykseen (tämän kanssa sai tosiaan nähdä vaivaa) ihan sen takia, että muutamalla eri boardilla oli kehuttu sen kansi-CD:tä. Kaikki kolme; Wire, Uncut ja Mojo pitävät yleensä mukanaan usein kokoelma-CD:n, joka on kasattu lehden teeman, tai juuri julkaistun musiikin mukaan. Näitä on pyörinyt omissakin nurkissa ja ne ovat yleensä olleet aika vähällä kuuntelulla. Kesällä auton soitin vaihtui kuitenkin huimasti kasetista cd-soittimeksi, joten autoillessa on tullut valittua mukaan kaiken näköistä vähemmälle kuuntelulle ja huomiolle jäänyttä tavaraa, yhtenä nämä kokoelmat. Ja onhan siellä ollut ihan pätevää kamaa.

Uusimman Mojon pääjuttuna on pitkä Floyd historiikko/haastattelu ja kokoelman nimi ja kansi kumartavat yhtyeen suuntaan. Musiikillisesti lähimpänä on levyn aloittava The Coffin Daggersien luenta yhtyeen biisistä 'Interstellar Overdrive'. Kappale/riffi on vuosien saatossa saanut osakseen niin monta stoner-henkistä louhintaa, ettei tämä nyt tee vaikutusta suuntaan tai toiseen. Muutenkin kokoelman psykedeliahenki on siellä stonerin ja synkkyyden puolella, mutta jotain hengen veljeyttä Barrettin ajan synkemmän puolen räminään ja ulvontaan löytyy alusta loppuun.
Tämän suuntainen psykedelia on asteen verran monotonista ja siitä usein puuttuu se Hawkwindin jäljittelijöistään erottava törky-artsyelementti. Mutta kyllä tämän kuuntelee silti alusta loppuun uudestaan. Levy petraa koko matkan alusta eteenpäin. Massasta nousevat esille ensimmäiseksi neloskappale, eli Foxygenin 'Star Power II: Star Power Nite, joka niputtaa Hawkwindit, Stonesit ja Gro-Magnonin. Ruotsalainen Goat on jo hyväksi havaittu, ja sen tuaregi/afrokitarointi yhdistettynä rääkyviin akkoihin toimii kuin häkä. Levyn päättää Electric Wizardin jyystö 'Sadiowitch'.
Tässä välissä ollaan käyty läpi kaikki Stooges, Black Sabbath ja Suicide-vaikutteet. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kokoelma toimii. Cd:llinen kitaravetoista psykeä.

Petri Lahtinen - Abbreviations 2014

Petri Lahtisen musiikki on vilahtanut täällä aikaisemminkin ja nyt kuuntelussa on Bandcampista löytyvä 'Abbrevations'. Suomennettuna ymmärtäisin termin 'lyhennelmänä'. Sikäli nimi ei anna ihan oikeata kuvaa, sillä kappaleet pyörivät siinä neljän minuutin molemmin puolin. Toki niitä ei jäädä rakentelemaan loputtomiin ja täyttämään liikaa. Artistin edellinen tuotos olikin aika paljon puunatumpi, eikä kosketellut ihan kaikkia reseptoreja, mutta tämä on mielenkiintoinen.

Lahtinen on käsittääkseni mukana aika monessa ja monenlaisessa jutussa, mutta kuten tästäkin äänittestä käy ilmi, niin Kitarististahan tässä on kyse. Projektin saatesanoina on, että kitarat, äänet ja vokaalit on äänitetty ja sen jälkeen jätetty editoimatta ja ladattu vain suoraan nettiin. Eli jonkinlaisesta 'dogma-kamasta' on kyse. Kansikuvassa on kaunista huurretta ikkunassa ja se kuvaa hyvin levyn/julkaisun henkeä. Jäärakeet tulevat kylmällä ikkunaan tietyllä logiikalla, mutta myös omalla rytmillään ja tietyllä tapaa ennalta arvaamattomasti.
Itse kuvailisin musiikkia metafooralla akvarellimaalauksesta; siihen maalataan kitaralla ja muilla äänillä kerros kerroksen päälle ja katsotaan miten väri lähtee leviämään paperille. Sen voi nähdä leviävän kauniisti ja hitaasti. Toisiin kohtiin voi jäädä liikaa vettä ja väriä, mutta liike ja hetken tunnelma on se mitä vangitaan. Jos johonkin kohtaan jää pieni kupru, niin sitten jää. Tärkeintä on siis matka, eikä päämäärä. Rakenne pidetään myös vesivärimaalauksen tyyliin kevyenä ja varotaan 'värittämästä tukkoon'.

Lahtisen kitaransoittoa voisi helposti kuvailla lyyriseksi ja useassa biisissä/aihiossa on pohjana melodista näppäilyä, mutta suuria melodioita ja linjoja vältellään selkeästi. Toisista kitaristeista tulee välillä vahvasti mieleen Robert Fripp, jonka ujeltavia pitkiä linjoja seurataan frippentronicksin hengessä. Yksi erityisesti tälläinen on kappale 'Magga'. 'Luoma' heruttelee taas jokaisen kitaristin unelmoiman katedraalikaiun tuoman hännän sekä värin ja eeppisen tunnelmoinnin kanssa. Äänitys on tehty niin, että pedaalin naksahdukset kuuluvat läpi, mikä lisää teoksen luonnosmaista henkeä. Hälyäänet ja pitchshiftatut mutinat ja monologit värittävät toisinaan tunnelmaa. Niminä voisi myös tiputtaa Popol Vuhin, Vangeliksen superkaiutetun luontosarjamusiikki 'L'Apocalypse des Animauxin' ja Brian Enon.

Kappaleiden kitaroinnin teknisestä gearista minulla on vain arvailuja. Maailmallahan (ja täällä Suomessakin) tätä yhden miehen kitarointia ja äänitornin kasaamista harrastetaan jonkin verran, jolloin pääosassa on looppipedaali. Attackin poisto ja sustaini taas kompressorilla, mutta niitä en tässä rupea arvailemaan. Sen tiedän, että Lahtinen on mieltynyt pedaaleihin.

Abbrevation on hyvää taustamusiikkia ja sopivan rakenteista ja rakenteetonta, että tätä on pistänyt soimaan tämän tästä. Projekti on jatkunut tämän vuoden ja jatkuu myös ensi vuoden. 'Abbrevations II' esikuvien tyyliin?

http://petrilahtinen.bandcamp.com/album/abbreviations

Rockin apumiehet #33 - Little Steven

Aikaperspektiivi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin jos se sattuu omalle kohdalle ja sen tulos tulee näkyville reaaliajassa ja hitaasti. Voimme todistaa ja todeta asioita vain siinä tahdissa mitä olemme nähneet ja mitä edelleen näemme, loppu on arvailua. Poistuneitten henkilöiden ja artistien kohdalla on helppo vetää jana pisteestä A pisteeseen B ja summata väli.

Tässä mielessä on mielenkiintoista, että tänä päivänä nimi Little Steven sanoo populaarikulttuuria sivusilmällä seuraaville huomattavasti vähemmän, kuin miehen oikea nimi Steven Van Zandt, joka on nykyisin paremmin ihmisten mielissä hänen osuudestaan tv-sarjoissa 'Sopranos' ja 'Lillehammer'.
Kun äijään alunperin törmäsin, asia oli nimittäin toisin päin. Myös ymmärtämys miehen edesottamuksista oli itselläni hyvin vääristynyt pitäessäni häntä 80-luvulla Bruce Springsteenin ja New Jerseyn rannikkoskenen perskärpäsenä ja siipparina, joka yritti ottaa oman osansa Springsteenin nosteesta omalle uralleen. Totuus on tietenkin jossain näiden välissä, muttei missään tapauksessa näin mustavalkoinen.

Steven Van Zandt, jos kuka on todellinen Rockin apumies ja harmaa- tai bandanapäinen eminenssi.

Mafia-sarjojen tämän hetken naama Steven Van Zandt syntyi Bostonissa vuonna 1950 etelä-Italiasta kotoisin olevalle äidille ja sai nimen Steven Lento. Italiaisperäinen isä häippäsi saman tien ja äidin mentyä uusiin naimisiin pojalle otettiin kasvatti-isän sukunimi Van Zandt. Perhe muutti Stevenin lapsuudessa Middletowniin, yhteen New Jerseyn lukemattomista pikkukaupungeista, jossa hän kävi koulunsa. Samassa mestassa ovat asuneet myös Jon Bon Jovi, Sebastian Bach, Debbie Harry ja niin edelleen. Musiikista kiinnostunut Van Zandt oppi soittamaan varhain kitaraa ja osallistui jo 60-luvun puolivälissä paikalliseen teinibändiskeneen, joka myöhemmin luetaan hänelle rakkaaksi garagerokiksi.

70-luvun taitteessa hän oli jo nuori veteraani Jerseyn rannikon skenessä sekä bändeissä (hän kiersi myös 50-luvulta peräisin olleen doo-wop yhtye The Dovellsin riveissä kitaristina pitkin maata) ja tuttu näky klubeilla ja lavoilla. Siellä hän törmäsi alueen toiseen dynamoon Bruce Springsteeniin, jolla oli myös taustaa yhdestä sun toisesta, erityisesti alueella suositusta lukio-garagebändi The Castillesista. Tässä vaiheessa Van Zandt siirtyi hetkeksi bassoon ja liittyi Springsteenin 'Steel Mill'-yhtyeeseen, jossa päätähti jo aloitteli omia 'kaikkensa keikalla antavia' maneerejaan. Bändi oli erittäin suosittu paikallisesti pienessä nosteessa muuallakin, mutta hyytyi vuonna 1971, josta miehet jatkoivat taas omiin suuntiinsa.
Springsteen ja Van Zandt olivat alusta asti olleet erityisiä ystäviä keskenään ja tässä vaiheessa muusta soittajaporukasta, joka oli kerääntynyt ympärille muotoutui Bruce Springsteen Band (ja tietenkin E Street Band), sekä heidän kanssaan soitellut Southside Johnny & The Jukes. Van Zandt otti etäisyyttä aisapariinsa, eikä osallistunut E Street Bandin alkupään toimintaan, vaan manageroi, hoiti keikkoja ja sävelsi Southside Johnnylle. Tätä oli edeltänyt episodi Springsteenin ensilevyllä, jossa Brucen omistushaluinen manageri Mike Appel heitti Van Zandtin ulos sessioista, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaivaa edes kitaraansa esille. Ennen omaa manageriksi ryhtymistä pettynyt ja vittuuntunut Van Zandt oli ripustanut kitaran pitkäksi aikaa naulaan ja oli muun muassa raksahommissa.

Paluu aktiivisoittajaksi tapahtui hiljalleen ja Springsteenin aisapariksi miehen vierailtua sattumalta studiossa, jossa äänitettiin 'Born to Run' levyä. Tuottaja ja Springsteen nysväsivät artistin 70-luvulle ominaiseen tapaan kappaleen sovituksen kanssa viikkokausia tyytymättä tulokseen, jolloin Van Zandt sanoi, että hän tekee biisiin puhallinsovituksen nyt. Tuntia myöhemmin 'Tenth Street Freeze-Out'in puhallinarrit olivat nauhalla. Van Zandt on myös vastuussa levyn nimibiisin ikonisesta kitaralinjasta. Läpimurtolevyn kiertueen keskivaiheilla häntä pyydettiin E Street Bandiin kitaristiksi, johon hän lähti rivityömiesotteella tienaamaan leipäänsä ja katsomaan mitä tulee. Homma venähti lopulta kahdeksan vuoden mittaiseksi.

Van Zandt oli apulaistuottajana ja yhtyeen jäsenenä mukana Springsteenin ikonisilla jatkolevyillä 'Darkness on the Edge of Town' ja 'The River', mutta Springsteenin 'levytä koko levy kolme kertaa' ja tyyli heitellä 'Because the Nightin' tapaisia hittejä ja nugetteja levykokonaisuuden tieltä veke ahdistivat ja uuvuttivat aisaparia. Samaan aikaan hän teki biisejä ja tuotti Southside Johnnyn levyjä, jotka eivät kuitenkaan Springsteen yhteyksistään huolimatta menestyneet listoilla. Taas Brucen musiikin uusi huomattavasti kaupallisempi suunta olivat tarpeeksi ja Van Zandt erosi E Street Bandista ennen 'Born In The U.S.A.'-levyn kiertuetta. Steven siirtyi omalle soolouralleen ja tästä hetkestä minä hänet muistan. Sooloura ei lähtenyt kuitenkaan lentoon ja verrattuna Brucen megalomaaniseen menestykseen se oli pettymys. 80-lukulaisin silmin Van Zandt oli häviäjä.

Samaan aikaan hän oli kuitenkin myös tuottaja ja oli mukana erinäisissä projekteissa, mukaan lukien vuoden 1985 Apartheidin vastainen hyväntekeväisyyssingle 'Sun City', joka oli Reaganin aikaan erittäin poliittinen kannanotto maansa 'järkikauppapolitiikan' ja rotuerottelua harrastavan Etelä-Afrikan suhteista. Samaisella levyllä oli mukana myös Mike Monroe, jonka 'Not Fakin It' soololle Van Zandt kirjoitti kappaleita yksin ja muiden mukana, kuuluisimpana 'Dead, Jail, or Rock'n Roll. Hän tuotti muutamaa vuotta myöhemmin Monroen Demolition 23:n albumin, jota pidetään Monroen uran musiikillisena tähtihetkenä.

90-luku meni näissä merkeissä, mutta vuosikymmenen loppupuolella tapahtui pari asiaa, jotka ovat värittäneet Van Zandtin uraa tähän päivään asti. 1999 E Street Band, jonka Springsteen oli lempannut taustaltaan koottiin uudestaan ja myös hän lähti taas mukaan. Samana vuonna myös ilman mitään näyttelijätaustaa hän lähti mukaan Sopranos tv-sarjaa, jota tehtiin lähes kymmenen vuotta. Pienen tauon jälkeen Van Zandt on nyt pääosassa kehutussa Lillehammerissa. Ehkä tässä seurataan myös italoamerikkalaisia perinteitä viihdetaiteilijan ollessa mukana ja 'kaikkien tuttu' kaikilla viihteen aloilla?
2000-luvun alussa ties kuinka monennen garage-rock revivalin aikoihin hän alkoi pitää 'Little Steven's Underground Garage' radio-ohjelmaa, joka sen lisäksi, että on edistänyt suomalaisiakin alan yhtyeitä oli kulttimenestys ja sitä on myyty yli 200 radioasemalle Suomea myöten. Steven Van Zandt onkin kävelevä 60-luvun musiikin tietosanakirja, joten homma on varmasti hänelle mielekäs eikä hänellä ole ollut ongelmia houkutella tunnettuja ja tuntemattomia vieraita ohjelmaansa. Hän on myös toiminut muusikoiden poliittisaktiivisissa projekteissa ollen mukana säätiössä, joka edesauttaa köyhimpien peruskoulujen musiikinopetusta. Hänen huhutaan myös olevan osallinen 'Rock Band' videopelin biisivalintakomiteassa.

80-luvun musiikkilehdessä kajaalisilmäinen ja bandanapäinen Steven Van Zandt näytti feikkaajalta ja USA-kauden perskärpäseltä, mutta hahmo takana onkin monimutkaisempi. Hänen onni ja epäonni on vain ollut tutustua aivan liian lahjakkaaseen tyyppiin heti uransa alussa. Mutta homma on tietenkin ollut kaksisuuntainen; Springsteen on käyttänyt omasta puolestaan Van Zandtin 'katu-uskottavuutta' ja tuottajantaitoja omissa hommissaan. Täydellinen apumies.

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa 2014

Monen mielestä tämän 'Vuoden paras levy', Jukka Nousiaisen 'Huonoa seuraa' ilmestyi ymmärtääkseni alun perin c-kasettimuodossa ja Rock'n Roll Bullshit Records kustansi sitten tämän vinyylille, josta on kai jo toinen painos meneillään.

Jos jollekin on epäselvää, niin Nousianen on kultti- ja keikkasuosiota nauttivan Räjäyttäjät-bändin laulajakitaristi ja johtohahmo. Yhtyeen keikat ovat kuuluisia varsin raisusta menosta, joka pistää sukat pyörimään jalassa ja äijät kohkaamaan munasillaan. Huonoa seuraa esittelee periaatteessa artistin toisen puolen, mutta ehkä sittenkään ei; onhan jo Räjäyttäjien jytärockpunk sen kuuloista, ettei saa selvää mikä on omaa ja mikä hyvin varastettua. Lainausvapautta on käytetty aika helvetisti, mutta rehellisyyden nimissä; mitä muuta itse Matti & Teppo, Juice Leskinen ja Jarno Sarjanen tekivät? Ihan samaa lainausvapautta hekin käyttivät, mutta ulkomaisista kohteista. Nyt rock alkaa Suomessakin saavuttaa eläkeikää lähestyvän ikäluvun ja sieltä 70-luvun jytäperinteistä Nousiainen noukkii vaikutteensa.

Kansilehdessä artisti on jaksanut kuuliaisesti luetella kaikki(!) levyllä soitetut instrumentit ja soittajat, eli Jukka Nousiainen on soittanut kaiken ihan itse. Musiikki on sekoitus iskelmärokkia ja jytää. Tuotanto on hivenen suttuista, mutta olisiko tämä paremmilla tuotantoarvoilla ollut yhtä sympaattinen levy (välillä mieleen tulee Tehosekoittimen loppuvaiheen rokki-iskelmä)?
Levyn taso myös laskee kakkospuolella, kunnes lopussa hyppää takaisin pinnan yläpuolelle. Tahallinen vai tahaton temppu, vain Jukka tietää? Joka tapauksessa kuhmuineen ja röpelöineen juuri sellainen levy, josta kukaan lapsena huoltoaseman jytäkasettia mökkimatkalla kuunnellut ei voi olla pitämättä.

Kouvola United - Lapset kyyneliin hukkuvan maan 2012

Täytyy myöntää, että kun ekan kerran näin mainoksen/ilmoituksen levystä, niin pidin sitä läppänä. Rumassa kannessa maakunnan rokkareita, SEKÄ Olli Lindholm, ETTÄ Veltto Virtanen. Ei voi olla totta. Kansissa on vielä julkaisijana "legendaarisen" Propaganda Recordsin leima, joten mitä vittua?

Mutta totta se on ja läpällä tuli otettua tämä levy messiin lähikirjastosta. Kansien tutkiminen paljastaa, että levy on kouvolalaisen rokkari Ace Anderssonin perustaman hyväntekeväisyysbändin äänite, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa maakunnan Lastenpsykiatrin osaston hyväksi, mikä on kaikkia uutisia lukeneille kyllä paikallaan..

Joka tapauksessa laittaessa cd:n soittimeen odotukset eivät olleet noin niin kuin positiiviset, mutta yllätysten Yö ei ole ohi. Tarkempi kansien selailu kertoo, että huolimatta kouvolalaisrokkareiden taustabändistä levyn biiseistä on kolme on Jussi Hakulisen käsialaa ja niin voisi olla Perätalon säveltämä 'Mirellakin'. Kahdella viidestä biisistä vokalisoi mukana Olli Lindholm ja levyn on äänittänyt entinen Yö-kitaristi Juha Viitanen. Ainoastaan etno-'psykedelinen' Veltto Virtasen kalevalamitassa runoilema pitkä lopetusbiisi rikkoo niin sanotusti kokonaisuuden. Eli perhana; Yö-yhtyehän tämä on.

Taustaselvityksissä paljastuu vielä, että kappaleet ovat alkuperäisen Yö:n laarin pohjalta ja levyttämättömiä. Avausbiisi 'Oli rakkauden vuoro lähteä' on vielä aika hyvä alkuperäisen Yö:n biisi, jonka lyriikka on niistetty kuolinilmoituksen runosta. Levyllä laulavat laulajattaret Johanna Hämäläinen ja Tea Tähtinen (jossain tv:n laulukisassa myöhemmin..) vetelevät Sika-Ollin hengessä 'rokkimimmi-asenteella' ja sinnepäin. Kitarasoolo voisi olla itse Viitasen, mutta näin ei ole. Viitanen on kuitenkin jättänyt äänitteelle mukavan kolisevan soundin. Poistumista, lähtöä, kyyneleitä ja marttyyreita piisaa joka välissä.
'Mirella' on aika täydellinen Yö-pastissi. Tai jopa sellainen 'hyvä' Pyhät nuket biisi. 'Tää on vain elämää' vetää sellaisella tahdilla Yö:tä, että bändi ei ole sellaisella tahdilla vetänyt kahteenkymmeneen vuoteen. Velton runoilema 'Säihkyvän sisar' on rikkana teoksessa, mutta sekin suunnilleen parasta Virtasen ulostuloa kolmeenkymmeneen vuoteen.. Oikeastaan mieleen tulee joku härski kosminen folk-kraut tyyliin Sergius Golowin. Ja ihan mukava rauhoitus levyn loppuun.

Kouvola United on heittämällä paras Yö:n levy noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Hämmentävä paketti. Kolmekymmentä kertaa kysymysmerkki ja EP-mittainen levy uudelleen pyörimään.

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

Pekko Käppi + Puhti - Live @ Aulabaari Kouvola

Pekko Käppi on jo muutaman vuoden ollut suomi-ug/artsyily/kansanmusiikki-skenen näkyvimpiä hahmoja. Mies jouhikkonsa kanssa on saanut kohtuu paljon palstatilaa ja diggailua yli skene- ja kulttuurirajojen. Yksi syy tähän on tietysti myös se, että mies itsekin on ylitellyt näitä rajoja käymällä omalla tyylillään käsiksi hyvinkin erilaisiin musiikillisiin juttuihin suodattaen sen jouhikkonsa kanssa kuitenkin Pekko Käpiksi.

Teen sellaisen tunnustuksen, että vaikka olen miehen musiikkiin kovasti yrittänyt tutustua ja levynkin ostanut (Vuonna 86, josta en pitänyt hehkutuksista huolimatta yhtään), en ole äänitteiltä saanut miehestä kiinni.

Koska olen halutessani avarakatseinen, niin kuultuani keikasta lähdin tiistai-alkuillasta autoilemaan lyhyellä varoitusajalla ja katsomaan miehen keikkaa Kouvolan Sokoshotellin(!) Aulabaariin. Kun huhujen mukaan soitonkin piti alkaa jo keskellä viikkoa kello 19:00 niin mikäs siinä. Annetaan tilaisuus vakuuttaa sitten livenä, koska sen verran äänitteistä läpi kuului, että tämä saattaisi toimia paremmin niin sanotusti vuorovaikutteisessa ympäristössä.

Ja soitto muuten alkoi tasan kello 19:00. Aulabaari tilana on aika mielenkiintoinen. Pramea ketjuravintolan baari hotellin aulassa. Kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, mieleen hiipii kaikkine ristiriitaisuuksineen Twin Peaks..
Lavalla istui laatikon päällä polkkatukkainen rotevarakenteinen mies hihattomassa t-paidassa ja tatuointeja käsissään. Sylissä oli mustaksi maalattu kulahtanut muinaissuomalainen jouhikko, joka on kokenut jonkinlaista renesanssia jo ennen Käpinkin nousua niin sanotusti framille. Asiaa tarkemmin tuntemattomille; soitin on kaikukoppainen kolmikielinen jousisoitin, jota soitetaan sylissä. Yhdellä kielistä soitetaan melodiaa toisten toimiessa drone-kielinä, eli soivat pitkää ääntä. Soitin on selkeästi virtuotiteettiä vaativa ja tässähän Käppi loistaa. Miehen musiikin idea on yhdistää vahvalla ja hivenen valittavalla kansanlaulutyylisellä äänellä vokalisoinnin valittavaan ja dronettavaan jouhikkoon. Näitä kahta voi vielä yhdistellä keskenään erilaisilla harmonisilla ratkailuilla ja dynamiikalla, joten homma ei ole niin monopolista.. eikun monofonista, kuin voisi alkuun kuvitella.

En osaa älyllistää tätä oikeilla sivistyssanoilla, joten käytän kulahtanutta ilmaisua 'postmoderni' yhdistelmään, jossa setin alussa muinaissuomalaisella soittimella ja kansanlaulutyylillä esitettiin suomi-hardcoren kappaleita. Tähän yhdistelmään kun vielä lisätään Käpin status underground-hahmona, MUTTA esiintyvän ketjuravintolan aulabaarissa tiistai-iltana niin aika sakiaa soppaa.
Ja hyvin äijä veti; ääni ja soitto olivat hypnoottista plus kansanmuusikko/pelimannihengessä mies osasi heittää läppää biiseistään viihdyttävästi. Tuli siellä toki muitakin biisejä, kuin hc-uudelleenluentoja, eli vanhoja loitsulauluja ja työlauluja. Vielä kun setin pituuskin oli järkevä 40-minuuttinen, niin palaset olivat kohdallaan.

Esintyjien välissä pidettiin lyhyt tauko, jolloin ehti hakea illan toisen oluen. Tämän jälkeen aloitti Puhti-niminen duo. Tai oikeammin pitäisi kaiketi sanoa trio, sillä äänimies toimi ja mahdollisti kolmantena jäsenenä kaksikon musiikkiteatterin.
Nopea nettiselvittely kertoi Puhdin olleen viime vuosikymmenellä aktiivisempikin ja kansanmusiikkipiireissä tunnustettu, ollen yhtenä vuonna Kaustisen festivaalin juhla-artistina. Duo koostuu kahdesta naisesta, joista toinen soitti harmonikkaa, toinen oli tanssija ja molemmat lauloivat. Esitys oli tarkkaan koreografioitu, laatikot mikitetty ja miksauspöydällä oleva MacBook käytössä. Esityksen teemana oli paholaistarinat, joita käytiin musiikki- ja ääniteatterin kautta läpi viihdyttävästi ja musikaalisestikin mielenkiintoisesti. Itä-Suomen ja karjalaisen musiikkiperinteen mukaan mukana oli tietysti paljon mollia ja esitys päättyi aika raskaisiin tunnelmiin. Tätä ennen oli lattiaa ja laatikoita paukuteltu, hoiloteltu, tanssittu, looppailtu ääniä ja kuultu haitari-dronea. Minulla ei ollut Puhtia kohtaan juuri mitään odotuksia tai oletuksia, joten duo oli positiivinen yllätys.

Illan lopuksi Puhdin esityksen jälkeen kaksikko ja Käppi nousivat lavalle yhdessä kontrabasson napanneen äänimiehen kanssa ja soittivat loppuun yhdessä parit mukavammat rallit piristämään kotiinlähtöä. Hyvin toimi. Nelikko oli ymmärtääkseni aikaisemmin päivällä heittänyt kaksi yhteissettiä kaupungin yläasteilla.

Tilaisuus oli Jättömaa-festivaalin ja Lempo-yhdistyksen järjestämä. Jotain kertonee Kouvolan avarakatseisesta viriilistä musiikkikulttuurista (kokoisekseen mestaksi), että tiistai-iltanakin ja tällaisella katauksella paikalla oli 30+ katsojaa.

Pharaoh Overlord - Lunar Jetman 2012

Viimeisen parin vuoden ajan on Ektro/Lehtisalon levyt ja touhuilut jääneet vähän vähemmälle seuraamiselle, vaikka tyylille uskollisesti julkaisuja on tullut ulos edelleen tiuhaan tahtiin, uusina tai uusintoina. Syy tähän on tietysti asuinpaikan vaihdos pois vielä toimivien kivijalkakauppojen helmasta, mutta kyllähän Ektrolla on ihan toimiva verkkokauppa. Ehkä viime vuosina on tullut vain kuunneltua vähän liikaa Lehtisalon projekteja? On minulla aikaisemminkin ollut ihan vuosien taukoja näiden kuunteluissa, vaikka huhut kertovat tälläkin hetkellä Circle/Falcon-keikan olleen melkoinen spektaakkeli.

Lehtisalon tyyliin Pharaoh Overlordin julkaisutahti on niin kova, että kataloogi on suoraan sanoen vähän epätasainen. Vuosien takainen 'Siluurikaudella' oli ainakin sellainen levy etten ole sille toista mahdollisuutta antanut. Live-levy 'Horn' taas oli kovastikin kuuntelussa ja olen nähnyt yhtyeen ainakin kerran livenä, mikä oli kohtuullisen hyvä veto jonkun vierailijan soittaessa messissä filtterin läpi oskilaattoria.

Suurin onglema ehkä tällä hetkellä on se, että vaikka Overlord on kuuleman mukaan perustettu 'vastapainona Circlen kaupallisuudelle', niin yhtyeitten audiota on aika hankala erottaa toisistaan. Circle on soittanut pitkään aika heviä musaa ja Pharaoh Overlord (PO) taas hevin lisäksi suhinaa ja maalailua, kuten tämäkin levy todistaa. Vielä, kun miehistö on Rättöä lukuunottamatta enemmän ja vähemmän identtiset molemmissa bändeissä niin..

Edistys on johtanut siihen, että autossamme on nykyään kasettisoittimen sijaan cd-soitin, joten laaserlevyille on löytynyt taas käyttöä. Rehellisesti sanoen en muistanut, että tälläinenkin hyllystä löytyi ja mielikuva oli jokseenkin neutraali, joten levy sai uuden mahdollisuuden. Ja ihan hyvä, koska Lunar Jetman (onko nimi otettu 80-luvun Spectrum-tietokonepelistä?) kuuluu niihin PO:n parempiin julkaisuihn. Se on yhdistelmä bändin monotonista riffittelyä ja 'kraut'-vertauksetkin saavat tällä kertaa junnausta ja sanan muodikkuutta vahvemman todistuksen entisen Faust-miehen Hans-Joachim Irmlerin panoksesta kosketinsoittajana (Irmler äänitti osuutensa kotistudiossaan Saksassa).

Levyn avaava 'Rodent' doom-bassottelee kolmen minuutin matkan, ennenkuin kitarakolmikko Westerlund/Jääskeläinen/Jääskeläinen nousee pinnalle soittaen junnaavaa riffiä harmoniassa kellottaen kappaleen yli kymmenenminuuttiseksi. Toisaalta levyllä on 'Cardinalin' tyylisiä fiilistelyjä, jotka tuovat mieleen Agitation Freen ilmavat ja luonnosmaiset jamittelut rumpujen jysäytellessä yksittäisiä iskuja kylpien hallikaiussa. Sama pätee levyn päättävään yli 29-minuuttiseen 'Cave of Hair'iin. 'Black Horse'n monoliittinen junnaus taas tuo mieleen yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tutun biisin 'Skyline'.

Lunar Jetmanista on käsittääkseni julkaistu versiot vinyyli- ja cd-muodossa, joitten pituudet ja editoinnit eroavat jonkin verran toisistaan. Cd-muoto sopii kieltämättä tälläisille maailmankäärmeen pituisille julkaisuille. Ehkä pitäisi taas jossain vaiheessa mennä Circ.. eikun Pharaoh Overlordin keikalle.

Bruce Springsteen - Candy's Room 1978

Springsteenin musiikista löytyy blogista ainakin neljä päivitystä, mikä on erittäin jees siihen nähden, että löysin artistin vasta suhteellisen kypsällä iällä kymmenen vuotta sitten. Syytän tästä tietenkin 80-luvulla sijainnutta lapsuuttani ja varhaisnuoruutta, jolloin 'Ruse' oli suhteellisen tylsien ja ikävien ihmisten suosiossa. 'Juppimusaa', vaikka pienikin tarkempi kaapaisu äijän musiikista ja teemoista paljastaa, ettei kyseinen kuuntelijakunta ole näköjään tajunnut silloinkaan mistään yhtään mitään.

Candy's Room on vuonna 1978 ilmestyneen 'Darkness on the Edge of Town' levyn neljäs kappale. Levy päätti aikanaan Brucen kolme pitkää vuotta kestäneen levytystauon miehen ajautuessa entisen managerinsa kanssa sopimusriitaan uran nousun aloittaneen 'Born to Runin' jälkeen. Jotain luomisvoimasta ja padotuista biiseistä kertonee se, että tämän levyn aikaisista ylijäämäbiiseistä tuli toisten esittämänä useampikin hitti mukaanlukien Patti Smith Groupin 'Because the Night'.

Levy oli vähemmän 'kaupallinen', kuin edeltäjänsä kertoen varjoisia tarinoita 70-luvun lopun lamasta ja ihmisistä. Ihmiset ovat toivottomia, työt huonoja, eikä parempaa oikein näy. Tuttua tarinaa taas kerran.

Pikkupoikana väärinymmärryksen vallassa Brucen tsemppihenkiset kappaleet tuntuivat ärsyttävältä, enkä silloin vielä tajunnut äijän taitoa sekoittaa keskenään kylmää ja kuumaa. Tsemppibiisin sanoma saattaakin olla toivoton, hauraan akustisen mutinan taas muuta. Ja joskus tämä vielä samassa biisissä ja samaan aikaan. Joka tapauksessa tunnerekisterillä liikutaan Roy Orbisonin perinteiden mukaan koko ajan äärilaidoissa.

Candy's Room tekee tätä kaikkea samaan aikaan musiikissa ja myös tarinassaan. Springsteen kunnon tarinankertojana ei ole tietenkään ikinä vahvistanut laulun selkeitä rivien välisiä viittauksia. Candy on kuitenkin selkeästi Laura Palmer/Blue Velvet tyyppinen nuori tyttö, jolla on surullinen salaisuus jolle tuntemattomat miehet soittelevat ja joka saa kalliita lahjoja. Eli jonkinnäköinen prostitutoitu. Alun puheosuudessa piano soittaa taustalla kappaleen kosketinstemmaa, hi-hat nakuttaa nopeasti tuoden mieleen Suiciden ja kertojahahmo kuvailee Candyn huoneen seinillä olevan tytön sankareiden julisteita. Kun saavutaan hänen ovelleen, on kuljettava pimeän käytävän läpi. Henkilön nimi tuo mieleen jostain syystä Lou Reedin kappaleet ja selkeitä viitteitähän tässä on myös vokalisoinnissa.

Kertojahahmo on jonkinnäköinen poikaystävä tai ainakin toivoo niin, vaikka tietää tytön surullisen katseen takaa että asia ei ole näin yksinkertainen. Hän tietää myös, ettei ehkä oikein mikään voi auttaa tyttöä, mutta silti he suutelevat E-Street Bandin soittaessa taustalla rummuilla sellaisen nostatuksen, kuin E Street Band nyt voi soittaa. Samalla kertojan sydän jyskyttää ja sormiin salamoi, niinkuin nyt teini-ikäisenä rakastuessa tuntuu. Pieni kellopeli alkaa iskemään lainien loppuun iskuja ja bändi nostattaa vielä lisää Brucen tiputellessa laineja palavasti, mutta myös raskaasti.
Tästä siirrytään paahtamaan ja kaksikko ajaa yhdessä yössä autolla, hetken onnentunteessa ja Candy vapautuu hetkeksi ja kääntyy sanomaan ehkä hivenen nuoremmalle ja kokemattomalle kertojalle;"Baby if You Wanna be Wild, You got lot to Learn' ja pyytää sulkemaan hetkeksi silmät, antaa niiden sulaa ja syttyä tuleen. Nuoruuden vimmaa. Sydän tulessa ja superromanttista.

Tämän jälkeen pysäytetään ja vaihdetaan hetkeksi säveltä Little Stevenin kitaran valittaessa stemmaa, josta siirrytään kompin kanssa vinguttamaan. Säkeistö jatkuu ja kertojaa kiehtoo Candy, vaikka tällä olisikin salaisuutensa ja toisia miehiä. Kun tyttö on lähellä, poika pääsee osalliseksi kaikesta pimeydestä löytyvästä jännittävästä ja se muuttuu yhteiseksi. Siirrytään virvelijutun kanssa kohti kappaleen loppua Candyn ollessa ehkä kiinnostunut kertojasta ja kertoja palavasti rakastunut - oli miten oli. Rakkaus on hullua.

Laulu loppuu kuiskattuun 'Tonight' sanaan. Kappaleen ja tarinan riipivä hienous on, että kuulija jää kaiken adrenaliinimyrskyn jälkeen kuitenkin epäilemään. Candy jää edelleen salaperäiseksi, kiinnostavaksi ja kiehtovaksi, mutta surulliseksi hahmoksi, joka oli biisin alussakin. Jonkinlainen kääteinen versio päivänsäteestä ja menninkäisestä öisessä amerikkalaisessa tehdaspikkukaupungissa.

Tämä kaikki täpinöineen, rusheineen, nostatuksineen ja pysäytyksineen kahdessa minuutissa ja neljässäkymmenessä sekunnissa. Kappaleessa ei ole myöskään varsinaista säkeistö, kertosäe, säkeistö rakennetta, vaikka säkeistöt toistuvat omalla kaavallaan. Mestariteos.

Levyhylly 7-vuotta ja 1000 postausta

Länsimaisessa kristillisessä perinteessä luvun seitsemän on katsottu olevan pyhä luku ja raamatussakin siihen viitataan useaan otteeseen. Heti kirjan alussa maailma luotiin seitsemässä päivässä ja viimeisenä itse jumalakin lepäsi. Luku seitsemän liittyy myös kristillisyydestä ponnistaneen antroposofian periaatteisiin lapsen kehitystä jaotettaessa seitsenvuotiskausiin. Suomessa seitsenvuotias astuu systeemin rattaisiin aloittaessaan samaisena vuonna pakollisen oppivelvollisuutensa.

Mitään näin korkealentoista ei kuitenkaan liity Levyhylly-blogiin, vaan voin vain todeta, että internet-aikaan nähden se on ollut pitkäikäinen. Oikeastaan kaikki ne blogit, jotka linkkasin oikeaan palstaan aloittaessani vuonna 2007 ovat joko loppuneet, tai päivitystahti on pudonnut vuosittaiseksi. Tämä on sikäli harmi, että sieltä löytyi aikanaan erittäin mielenkiintoista tavaraa.
Verkon oma elämä kehittyy ja tällä hetkellä pitemmät tekstithän ovat OUT ja lyhyet tumblr-tyyliset pelkkiin kuviin tai äänitiedostoihin kehittyneet tykitystavat IN. Levyhylly on kuitenkin ihan tahallisesti marssinut päinvastaiseen suuntaan kirjoitusten pidentyessä alkuaikaan nähden viisinkertaisiksi julkaisutahdin samaan aikaan hidastuessa.

Tilastotyökalusta selviää, että Levyhylly on pienen, mutta uskollisen lukijakunnan suosiossa. Piikit kävijämäärissä näkyvät lähinnä silloin, kun joku kirjoitus on vahingossa niin hyvä, että se leviää piirin ulkopuolelle, taikka olen kirjoittanut jostain pikkubändin julkaisusta jota yhtye promoaa sitten eteenpäin.

On rehellisesti sanoen täyttä sattumaa, että pyöreä tuhannes postaus sattuu juuri seitsenvuotispäivälle. Tahti on hidastunut ja elämä postausten takanakin vaihtanut paikkaa. Oma uudelleen aktivoituminen musiikin tekemiseen alkoi myös jokseenkin samaan aikaan Levyhylly-blogin kanssa ja on syönyt päivä päivältä enemmän käytettävää aikaa. Ja näin pitääkin olla. Soitan tällä hetkellä laskutavasta riippuen kolmessa- tai neljässä eri projektissa kahdella eri paikkakunnalla, joista kumpikaan ei ole nykyinen asuinpaikkani. Keikkaakin on tullut soitettua ja autossa istuttua pitkin maamme eteläistä osaa.

Seitsemässä vuodessa myös musiikin julkaiseminen tai sen niin sanottu kriisi ovat olleet selkeästi havaittavissa. Aloittaessani musiikin fyysisen julkaisun yksi pääongelmista oli piratismi ja vertaisverkot. Jotain spotifyiden sekä muiden ilmaisten ja maksullisten musiikkipalveluiden voimasta kertonee kuitenkin se, että rapidshare ja muut vielä sulkemattomat vastaavat alkavat olla tyhjiä. Piratismilla ei ole kysyntää.
Itse ostan edelleen fyysisiäkin levyjä, mutta pääpaino on vinyylissä. Oma cd-kokoelmani jää varmasti jälkipolville, mutta itse formaattia en varmaan hirveästi enää hanki lisää. Ellei metsästyksen kohteeksi ota ylipitkiä 90-luvun julkaisuita, joita ei verkkoon ilmesty ja vinyylille pysty.

Fyysisen äänitemyynnin alamäki on ollut pitkä ja johtanut siihen, että bulkkilevyjen myynnillä ei puoti enää pysy pystyssä. Myös marketit ovat vähentäneet levyjen viemää hyllytilaa. Näistä asioista enemmän alle linkkaamassani Haarman mielenkiintoisessa pohdiskelussa.
Myös musiikista kirjoittaminen kaupallisesti on kärsinyt samaa suoneniskua, joka pohjautuu äänitemyynnin murrokseen, mutta myös kirjoitetun ja painetun median kriisiin. Zinejä lukuunottamatta en suosittelisi enää mitään olemassa olevaa painettua suomenkielistä kaupallista musiikkilehteä. Pillifarkkumiehet ja klikki-managerit vievät ne hautaan ja on turha olettaa, että verkon puolella kukaan maksaisi niiden 'sisällöstä' tai maksavaa yleisöä olisi kohta enää edes olemassa.

'Tää on ikuist' ja Levyhylly jatkaa valitsemallaan tiellä rakastaen ennenkaikkea musiikkia, mutta myös fyysisiä kauniita levyjä ja niiden kansia. Pidetään kuitenkin pieni hiljainen hetki tässä perässä lueteltujen kivijalka- ja muiden levykauppojen muistolle, sekä ennenkaikkea opastavien myyjien poistumiselle jotka ovat seitsemän vuoden aikana kaatuneet; Tunnelin levy, Popparienkeli, Pomp-divari, Epe's, Peltirumpu, Dis'n Dat, Lifesaver, Free Record Shop, Stupido Shop, Airon musiikki, Levy-Musiikki ja lisää tulee aivan varmasti.

Tässä vielä mielenkiintoista pohdintaa ja faktisia lukuja levyistä ja äänitteistä Suomessa ja muualla:
http://haarma.com/2014/05/cd-levyt-pilvipalvelut-ja-kotimarkkinat/

Phil Lynott - King's Call 1980

Phil Lynottin luotsaama Thin Lizzy oli suunnannäyttäjä ja kohtuullisen suosittu hard rock-yhtye 70-luvun puolessa välissä, eikä sen suosio 80-luvun alussakaan ollut sulanut olemattomiin. Lynott käynnisteli kuitenkin samaan aikaan omaa soolouraansa levyllä 'Solo in Soho', jolla vieraili tajuton määrä kovia muusikoita kentän laidasta laitaan. Tämä levyltä irroitettu toinen single on Elvikselle omistettu 'King's Call'. Eturivin vierailijana tällä raidalla on tuon ajan kuumin nouseva kitarastara Mark Knopfler, joka on tietysti se sama Dire Straitsin keulamies. Bändi on itselleni vähän sellainen vaikea, koska ensimmäisiä äänitettyjä kasettejani oli 'Brothers in Arms', joka tuli kuunnteltua puhki, mutta jonka ainoata siedettävää antia tänä päivänä on nimibiisi. Pitäisi jaksaa kaivaa noita sitä edeltäviä levyjä.

Knopflerin kitara kuulostaa kieltämättä lämpöiseltä ja sopii merirosvo Lynottin samettiseen, mutta vahvaan ääneen. Olen aina ihaillut äijän taitoa pudotella fraasinsa ja tavunsa jotenkin saatanan funkisti, oli takana sitten hard rock tai joku muu. Kitarasankarin leadit liukuvat myös kauniisti. Oikeastaan tämä biisi ynnää mukavasti yhteen kummankin artistin hyviä puolia.

Punaviesti - On lähellänne lämmin 1976

Edellinen Finnjet-singers käsitteli aikansa yhtä kuvaa; mainossingleä ja nyt siirrytään tavallaan kentän toiselle laidalle. Yhteistä kummallekin teokselle on kuitenkin usko, että musiikilla ja siihen liitetyllä sanomalla voitaisiin saada jotain aikaan. Itse en ole edelleenkään päässyt varmaan selvyyteen, onko se mahdollista. Ehkä on, ehkä ei.

Mainosten ja markkinoinnin maailman yksi ovela keino on aina ollut tieto ihmisen halusta kuulua tai päästä johonkin ryhmään ja tämän manipulointi. Samaa ilmiötä ja 'voittajien kelkkaan hyppäämistä' voi havaita esimerkiksi vaaleissa, joissa osa äänestäjistä hyppää sen kummempaa pohtimatta gallup-johtajan kelkkaan päästäkseen jollain tavalla osalliseksi sitten tulevasta voitosta ja olla 'samaa mieltä'. Kelkka saattaa taas kääntyä seuraavalla kerralla ihan toiseen suuntaan ja samasta syystä. Applen tuotteet ovat myös yleisesti käytetty malliesimerkki 'voittajan/eliitin valinnasta'; ne ovat haluttuja, vaikka niissä olisi selkeitä teknisiäkin puutteita, tai kestävyysongelmia. Ehkä pitkäaikaisin esimerkki löytyy urheiluasusteiden puolella toimivasta Nikestä, joka on pitkän aikaa valinnut mannekiineikseen puhtaita yksilöurheilijoita tai yksilöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ikinä seiso hopeapallilla. Niket päällä seisot voittajien puolella.

Aasinsiltaa käyttämättä ja kärjistäen voi väittää, että laululiike ja vasemmistolainen nuorisoliike vetosi yksilötasolla pitkälti samanlaisiin asioihin, kuin edellisen kappaleen esimerkit. Toki vasemmistolaisuudessa ihan ajatuksena on paljon hienoja päämääriä, kuten tasa-arvo, yhtäläiset oikeudet lähtökohdista riippumatta, pääoman ja työn ristiriita ja niin edelleen, jotka saattoivat tulla arjessa vastaan ja olivat osa aikansa keskustelunaiheita. Silti osa aktiivitoimintaan tai fanittamiseen mukaan lähteneistä intoutui todennäköisemmin nähtyään ja kuultuaan taistolaisen tai vasemmistolaisen 'eliitin' esiintymistä ja osallistumista tärkeimpänä Agit Prop. Ja se, että se oli jollain tapaa suosittua sekä korosti ymmärtäjän muodikaaksi koettua valveutuneisuutta. Eikä siitäkään ollut haittaa, että maltillinen vasemmistolainen, tai porvari-isä ärsyyntyi vähän.
Ei liene kaukaa haettua verrata ilmiötä tyytyväiseen yksilöön Cheekin stadionkeikan yleisössä. Samanlaisia yhteiskunnallisia ja luokkatietoisia aikansa teemoja voi vetää Cheekin hahmoon ja kappaleisiin, kuin laululiikkeeseen. Yksilö on vain korvannut nyt yhteisöllisyyden.
Toinen syy taisi olla ihan yksinkertainen, kun katsoo Punaviestinkin kantta; nuoret aikuiset tytöt ja pojat löysivät toisiaan näissä muodikkaissa hommissa. Cheekin keikalla tämäkin homma hoituu.

Edellä mainittu Agit Prop toimi pitkälti esimerkkinä lukemattomille laululiikkeen yhtyeille. Se näytti myös miten sen takana olevilla vahvoilla taloudellisilla resursseilla sai aika suuren näkyvyyden. Eli taistolaista liikettä rahoitettiin ja autettiin hyvin avarakätisesti, mistä johtuen moni poroporvariperheen isä on kiroillut tv-vastaanottimensa äärellä "eikö siellä kukaan muu esiinny". Tämä vaihe on osaltaan aiheuttanut niin syvät traumat, ettei kukaan vieläkään aseta kyseenalaiseksi väitettä 'punaisesta ylestä', vaikka hallintoneuvoston kokoonpanoa, ohjelmakarttaa ja toimittajien nykyistä yleistä poliittista kantaa ajattelemalla voisi olla toista mieltä.

Työväenliike oli Neuvostoliiton romahtamiseen asti vahvasti kahtiajakautunut SDP:n ja SKP:n parlamentaarisen toimijan SKDL:n taistellessa 'sieluista'. Kumpikin ponnisti historiansa alussa samoilta työväentaloilta ja kummallakin oli samat perinteet lauluissaan alkaen suomalaisista 'arkkiviisuista', joiden tietynlaisena jatkumonahan laululiikettä voidaan pitää.
Laululiikettä pidetään edellisissä kappaleissa mainituista syistä miltei yksinomaan taistolaisen- tai aikansa laitavasemmiston liikkeenä, mutta mukana oli myös muualta vasemmistosta tulleita yhtyeitä.

Hämeenlinnalainen Punaviesti syntyi 1973 ja se toimi alusta loppuun sosiaalidemokraattisen nuorisotoiminnan kautta. Levyn alkaessa pyörimään tätä ei heti huomaa, koska osansa saavat heti satiirin muodossa paatoksellisesti murhanhimoiset kenraalit. Yhtye koottiin nuorisojärjestön omasta innostuksesta ja kannen saatesanojen mukaan 'kaupallisen Eurovisiomusiikin vallattua maata' laulamaan tärkeistä asioista. Taustaltaan jäsenet olivat hyvin työväenluokkaisia ja ammattisia. Jäsenlistassa ensin mainittu Tiina Pelkonen on todennäköisesti yhtyeen jonkinasteinen johtaja ja opiskeli levytyksen aikaan Työväen akatemiassa. Levyn tuotannosta vastaa M.A. Nummisen lisäksi yllättävästi Kari Rydman, joka on myös sävellysvastuussa vinyylin ykköspuolen biiseistä ja laulaa itse kappaleen 'Minä rakastan teitä toverit' (samaan tyyliin, kuin aikaisemman sävellyksensä 'Maa on niin kaunis'). Hämmentävää. Kappaleet liikkuvat luokkatietoisuuden ja rakkauden maastossa, joista jälkimmäisessä Chydenius-Korhonen parilla oli tietysti vahva vaikutus.

Kakkospuoli on yhtyeen itsensä ja muiden aikansa amatöörisäveltäjien tuotantoa. Parhaimpana näistä nousee esille Solid-yhtyeestä tunnettu(?) Ilkka Hannulan sävellys 'Laula lintu', jossa lintu lentää tehtaaseen ja laulaa luokkatietoisuuden viestiä. Tilkkutäkkimäisyydestäkin kärsivä kakkospuoli olisi mielellään kaivannut enemmänkin tällaista 'Mummi kutoo' henkistä tavaraa, mutta sanomahan tässä on nähtävästi ollut tärkeimmällä sijalle ja säveltaide vasta sitten, vaikka kaikki kappaleet esitetään stemmalauluina mukavalla amatöörimaisella otteella. Mummi kutoo tulee mieleen myös levyn kansimateriaalista, joka on mattaruskealle pehmeälle paperille painettu Painomestarit Oy:ssä. Minun ja edellisten omistajien sormenjäljet ovat jääneet mukavasti materiaalin pintaan.

Punaviesti on mielenkiintoinen ja ristiriitainen levy. Sen kappalemateriaali on pehmeämpää ja opastavampaa, kuin laitavasemmiston luokka- ja herravihaa pursuavat teokset, mutta eipä se ole yhtä iskevääkään. Toisaalta sen läpi tuoksuu aikansa DIY ja hentoinen amatöörihenki, joka sitten NL-rahotteisessa apurahalaulumusiikissa on poissa. Ero SDP:n ja SKP:n artisteilla oli kuulemma siinä, että ensin mainittujen iltamista ja muista ei saanut usein edes matkakulujen vertaa, kun jälkimmäisen juhlissa puitteet olivat kunnossa ja maksupuoli pelasi.
Tämä tuskin soi missään ironisissa illanistujaisissa, mutta on mielenkiintoinen dokumentti ajastaan ja imiöstä eikä tämän julkaisseen Love Recordsin mesenointia ja ennakkoluulottomuutta (yhtiön johtohan oli tunnettu enemmän laitavasemmistosympatioistaan) voi kuin kehua. Tällaiseen ne Ganesista saadut rahat pistettiin.

Takinkäännöstä puheenollen; Punaviesti on ymmärtääkseni edelleen toiminnassa ja keikkaileekin kerran vuodessa parissa.