S.E.X. – Neumann, Jussi, Pepe ja Jippo 1987

Dingo-ilmiö osui oman lapsuuteni "tietoisiin vuosiin", eli aikaan jolloin olin vielä selkeästi lapsi, mutta kehittänyt jo omia mieltymyksiä jne.

Radiosta vappuna 1985 kuultu Rio Ohoi kolahti johonkin niin kovasti, että ilmaisin toiveeni samassa kuussa olleille 10-vuotissynttäreille; Dingon Kerjäläisten valtakunta-äänite. Koska meillä ei ollut levysoitinta ainoa mahdollisuus oli c-kasetti ja tällaisen sainkin. En tosin mitään kaupasta ostettua, vaan viisi vuotta vanhempi isosiskoni äänitytti sellaisen kaverillaan, joka myös piirsi kassulle omat kannet.

Vuonna 1985 kolmasluokkalaisen pojan esiintyminen Dingo-fanina oli julkisesti mahdotonta. Niimpä suu oli pidettävä supussa ja nyökyteltävä mukana, kun luokassa lueteltiin hyväksyttyä lastenmusiikkia: Dio, Wasp, Kiss ja niin edelleen. Lastenmusaa nimenomaan sikäli, että kaikki tuon kaltaiset ns. heviyhtyeet soittivat pienen pintaraaputuksen alta aika puupäistä ja yksinkertaista ränttätänttää. Sillekin on myöhemmin löytynyt paikkansa, mutta rehellisyyden nimissä Neumannin pateettisromanttiset sanoitukset ja Dingon selkeästi uudelle aallolle ja romantiikalle velkaa ollut jälkisointi koskettivat sydäntä aidommin.

Musiikki ja ilmiöt olivat nopeita liikkeissään jo 80-luvulla. Lokakuussa 1986 Dingon ilmoittaessa hajoamisestaan ja Dingo Oy:n konkurssista omakin kiinnostukseni oli jo jossain muualla (siinä yhdessä äänitetyssä Dire Straitsin kasetissa...) ja koko episodi herätti lähinnä huvittuneisuutta. Pyhä klaani-levyltä en muista tuolloin kuulleeni yhtäkään biisiä.

Tapaus Neumann sai kaiken, mitä noilla eväillä Suomessa voi saada kahdessa vuodessa. Hänen uransa on ollut tämän jälkeen oikeastaan haahuilua ja itsensä etsimistä joka jatkuu edelleenkin mittarin näyttäessä jo kuuttakymppiä. Jos ajattelisi raadollisesti voisi sanoa, että Neumann julkaisi ainoat omat pätevät musiikkipätkänsä Dingon viimeisillä hetkillä (Albion) ja heti jälkiliukkailla S.E.X.-yhtyeensä kanssa. Kumpikaan pitkäsoitto ei ole täydellinen. Niiltä löytyy sekä omaperäistä musiikkia, että myös yhdentekevää tai jopa huonoa äänimateriaalia.

S.E.X.-yhtyeen nimi jäi omiinkin muistijälkiin, koska se mainittiin Nipan ja Pepen uutena yhtyeenä heti Dingon hajottua kaikissa medioissa. Yhtyeen audiota en kuitenkaan muista kuulleeni 80-luvulla, eikä varmaan moni muukaan, sillä yhtyeen parit sinkkubiisit eivät saaneet Dingomaista massasoittoa. En ollut tähän päivään asti edes tietoinen yhtyeeltä julkaistusta täyspitkästä, koska albumin ilmestyessä bändi oli jo hajonnut ja Dingo-johdannainen levy-yhtiö Bang Trax pisti levyn pihalle yrittäen saada edes jotain äänityskuluista katettua. Levy myi jälki-Dingomaisesti ainoastaan muutaman tuhannen kappaleen verran. Hajoamisen syitä ei tarvitse arvailla ja jo levyn koko kansi ja nimihirviö antaa osviittaa päämäärättömyydestä, jossa Neumann tuohon aikaan oli.

Musiikillisesti S.E.X. yritti astua siihen suuntaan, johon Dingosta oli yritettävä; kärjistäen levyn parhaat kappaleet ovat folk-pohjaisia popkappaleita, huonoimmat taas hardrockkia, jotka yrittävät olla edeltäjäbändiään rajumpia. Rokkauskappaleissa on toki pari poikkeusta tähän sääntöön, mutta tältä se nyt vain tuntuu. Promokuvatkin otettiin prätkien selässä hapsutakit viuhuen ja kuuleman mukaan livesetissä oli coverina muun muassa Zeppelinin 'Livin Lovin Maidia'.
Levyllä on myös post-Dingo Neumannille ominainen piirre, eli iskevä hittikappale puuttuu, vaikka  sanoituksissa pysytellään vielä hähmäisen romanttisella linjalla. Eihän noissa lyriikoissa mitään suurta viisautta ole, mutta ei myöskään vielä myöhempää myötähäpeää. Yhden kappaleista laulaa Pepe, joka soittaa myös levyn kitarat yllättävän notkeasti. Rummuissa istui hänen veljensä Jippo Laaksonen, joka oli ollut mukana jo M.A.C.-yhtyeessä. Bassossa oli ex-Hassisen kone ja jo tuolloin pitkän linjan sessiomies Jussi Kinnunen.

Levyltä nousee keskinkertaisen kaman yli jousisynalla avaava herkkä kakkoskappale 'Onnelliset', joka voisi olla Dingo-levyn välibiisi. Pepen laulama kolmoskappale 'Vierivä kivi' lainaa säkeistössään vähän eräästä 60-luvun biisistä, mutta ihan jebou. 'Punaiset huoneet' on ehkä lähellä köyhän miehen Stingiä Neumann-kertosäkeellä, mutta puolen lopettava 'Köyhien raketti' isoine Springsteen-syntikoineen on ihan jännä ja "tiedostava" sanoitus pyöräyttää kuuntelijan silmät ja aivot solmuun, mutta kyllähän tässä on hienosti kaikki Nipan sanoituskliseet upeasti samassa paketissa.

Kakkospuolen intiaaniromanttinen 'Kanada' on aivan hirvittävä tekele, mutta sitä seuraava Neumannin palvoman The Queen-yhtyeen hardrockkia tai Zepukkaa muistuttava 'Merimiehen Blues' on pätevä poikkeus levyn muuhun kovaan rokkiin. Tämän jälkeen valopilkku kohdataankin vasta lopetusbiisi 'Kakaroissa', joissa Nipan nonsense sanoitus saa taakseen utuisen kauniin kaiutetun folkin upean steelkitaran kera.

Olen useasti ajatellut, että toisen pori-ikonin Yö-yhtyeen kolmesta ensimmäisesti levystä saisi koostettua yhden pätevän täyspitkän. Neumannille tällainen saataisiin ehkä yhdistämällä Albionin ja S.E.X. täyspitkän parhaat palat.

Ernie Hawks & The Soul Investigators - Scorpio Man 2018

Musiikin kulutuksen siirtyessä pääosin sähköiseen muotoon, suoratoistopalveluihin jne. tulee klassinen "levynkansi" katoamaan tai ainakin muuttamaan muotoaan johonkin toiseen suuntaan. Mielikuvillahan siinäkin markkinoidaan, mutta luotetaan staattisen kuvan voimaan. Scorpio Manin kansi kertookin aika tarkkaan levyjä pläräilleelle ja kuunnelleelle mitä sen sisällä saattaa olla.

Ernie Hawksin 'Scorpio Man' pyörähti viime vuoden puolella parikin kertaa silmään, mutta itse levyä ei tullut tsekattua. Ja suurin syy miksi tämä tuli noukittua kirjaston uutuus-cd hyllystä on juuri levyn perinteitä kunnioittava tyylikäs kansikuva, joka houkuttelee, mutta asettaa myös kysymyksen, että mitäs mitäs?

Mikään pohjoisen intiaani Ernie Hawks ei kuvasta huolimatta ole, vaan salanimen takana on Erno Haukkala. Hän on pitkänlinjan puhaltaja, jonka olen itsekin nähnyt lavalla ainakin Paukkumaissin riveissä. Muita Haukkalan yhteyksiä ja yhtyeitä on levyllä säestävä pitkään toiminut Soul Investigators, Asan Jätkäjätkät. Soul Captain Band, Astro Can Caravan jne. Eli lähes kaikki ykkösrivin puhaltimia soittaneet orkesterit. Pääinstrumenttina on pasuuna, mutta soittaa myös tuubaa sekä tällä levyllä sooloinstrumenttina poikkihuilua.

Scorpio Manilla kappaleet on laitettu Haukkalan ja taustayhtyeen nimiin. Kappaleita on kahdeksan ja tyylilaji on 60-70-luvun taitteen psykedeelinen funk, joka on tuttu aikakautensa elokuvien ääniraidoilta ja takaa-ajokohtauksista. Musiikkimedioissa kyseltiin Haukkalan sooloinstrumentista ja sitä pidettiin "erikoisena" mustaan rytmimusiikkiin, mutta onhan poikkihuilu herranen aika soinut aikaisemminkin funk-musiikissa ja jopa kotoinen Loiron 4+20 pitää sisällään Veskun huiluilua soulahtavan jazzin päälle. Haukkalan alter ego Hawks nauttii myös siitä, että huilu ei ole hänen pääinstrumenttinsa ja samalla hän pystyy olla sen kanssa "vapaampi". Haukkala puhkuukin sielukkaasti, käyttää pedaaleja äänen muokkaukseen ja kävelee perinteisesti tällaisessa musiikissa usein kitaralle varatulle alueelle. Soul Investigators soittaa rouheasti ja levyn tuotanto on mallikasta; jouduin edellisen levyn jäljiltä laskemaan auton cd-soittimen volaa, koska musa tuli hyvin kovaa, puhtaasti ja bassovoittoisesti. Jo ekassa biisissä makeasti pörisevä kitara kertoo mitä korvakarkkia on tulossa.

Tunnustuksena on sanottava, että tällainen instrumentaali-funk on omassa kaveripiirissä ollut monella muulla lähempänä sydäntä kuin esim. itselläni joten levyn alussa olo oli tätä kautta vähän skeptinen. Tyylilajin suurin sudenkuoppa on omissa korvissani aika yksinkertainen; riffi ja juttu kun lähtee, niin se on usein hyvin tykki ja homma toimii, mutta biiseihin sävelletyt pakolliset "kertsit" tai vaihdot (että saadaan sama riffi taas sen jälkeen toimimaan) latistavat usein koko biisin. Scorpio Manin alussa tämä on kierretty hyvin tuomalla pääriffille harmoniateemoja, jotka tuovat sitä vaihtelua ajamatta lumeen jumiin tai metsään. Joka tapauksessa hikistä ja ärhäkkää funkkia, joka menee perinne- ja tyylitietoisuudessaan tyylilajin klassikoihin tässä maassa.

Levy ei ole pitkä ja tyylillinen "yhdenmukaisuus" aiheuttavat kuitenkin sen, että tämä pyörähtää aika nopeasti läpi ja en nyt sano, että toistaa itseään (mikä jossain saksalaisessa musiikissa katsotaan meriitiksi..), mutta aiheuttaa ettei tätä nyt yli viikkoa voi kuunnella putkeen. Levystä on käsittääkseni vinskaversiokin + sinkku, joten DJ:t ovat varmaan hamstranneet omansa, koska funk-diskoonhan nämä sopivat kuin... sinne tehtyinä.

Yleisradion väliaikamerkki 1930

"Pim-pam-pulla" eli väliaikamerkki on radion vanhimpia ohjelmanumeroita. Se alkoi soida Yleisradiossa vuonna 1930 – aluksi kanteleella, viimein tietokoneella.

Radion monotoninen väliaikamerkki on painunut syvälle muistisopukoihin, koska noin kuukausi yli kolmekymmentä vuotta sitten Suomen Yleisradion toimittajat aloittivat lakon palkkataistelunsa avuksi ja tämä lakko venähti kolmen viikon mittaiseksi. Joulukuussa 1988 Yleisradioyhtiö jätti lähettämättä niin Linnan juhlat, kuin koko muun ohjelmatarjontansa lukuunottamatta Säätiedotusta merenkulkijoille. Tämän lisäksi koko kolmen viikon ajan radiokanavilla soi YLE:n väliaikamerkki.

Toimittaja Eva Polttila muistelee lakkojoulukuuta ja sanoo HS:n artikkelissa:

”Suhtautuminen oli yleensä ymmärtäväistä. Kuten ymmärtääkseni koko lakkoon, vaikka se pimpampulla varmasti ärsytti jo kolmannella viikolla”, Polttila naurahtaa.

YLE:n Elävän arkiston sivuilta löytyy tietoisku kaikkien tuntemasta Väliaikamerkistä. Sitä ehdotti vuonna 1930 YLE:n johtokunnalle Maisteri Eino Palola, koska sellainen oli käytössä muuallakin. Asiasta järjestettiin sävellyskilpailu, jonka voitti ehkä 30-luvun isänmaallisessa hengessä kansanmuusikko A.O. Väisäsen ehdotus 1700-luvun kantelesävelmästä. Sävelmä soitettiin merkkinä ensin äänilevyltä, sitten vuonna 1931 sellotaiteilija Eero Selinin suunnittelemalta väliaikamerkkilaitteelta, joka koostui akustisesta laatikosta ja siihen sijoitetusta teräskammasta.


Vuonna 1978 Suomi seurasi taas suuren maailman Yleisradioyhtiöiden jälkiä ja väliaikamerkki muutettiin Irmeli Kainulaisen ohjelmoiman tietokoneen soittamaksi ja näin ollen suolsi päivittäisen elektronisen teoksen eetteriin.



Väliaikamerkkiä kuultiin enemmänkin aikana ennen digitalisaatiota. Sitä käytettiin siirryttäessä valtakunnallisesta ohjelmasta maakuntalähetykseen. Sillä täytettiin myös lyhyitä ohjelmataukoja, jolloin se monotonisuudessaan on syöpynyt varmasti ahdistavasti sukupolvelni päähän ilman kolmen viikon tehosoittoakin.

Nykyään se avaa YLE:n Radio 1:sen aamun maanantaista lauantaihin kello 5:59 ja sunnuntaina hieman ennen kello seitsemää.

Beck - Midnite Vultures 2001

Janna Hurmerinta - Lumi oli sopivan soft 2009

Vox Starstreamer

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, mutta pakkomielle Spacemen/Spectrum/E.A.R.-mies Peter Kemberiin aka Sonic Boomiin säilyy.
Tai oikeastaan soundiin, jossa muutama tietty tunnistettavan uniikki, mutta myös harvinainen instrumentti on keskeisessä osassa. Ja yksi näistä on Vox Starstreamer-kitara. Nimi porautui silmään ensimmäisen kerran Recurring-levyn sisäkansissa, missä silloiset vintage-keräilijämiehet luettelivat yksityiskohtaisesti levyllä käytetyt instrumentit. Ja aikana ennen intter nettiä (1990) nimet ja instrumentit niiden takana olivat osittain arvoitus. Starstreamer kuulosti nimenä niiiin viileältä, että arvelin sen olevan joko keksitty tai sitten joko urku tai vahvistin.

Vox oli/on englantilainen vahvistin ja soitinvalmistaja, joka on varmaan kuulusin AC30-vahvistimistaan, joita käytti mm. The Beatles ja tämän jälkeen oikeastaan kaikki muutkin, kunnes Marshall:in kaapit soittivat ne kumoon. Vahvaria käyttivät toki tämänkin jälkeen sellaiset ikoniset yhtyeet kuten Queen ja U2. Vox valmisti myös aikansa garage-rockissa viiltävästi soinuttta Continental-urkua ja teki efektipedaaleja, joista Jimi Hendrix nappasi käyttöönsä Vox Wah-Wah-pedaalin. Bassojen ja kitaroiden puolella yhtye pyrki rohkeasti innovatiivisuuteen niin muotoilussa, kuin teknisissä ratkaisuissa ja Stonesien Brian Jones yhdistyy edelleen ihmisten mieliin juuri Teardrop-kitaransa kanssa.

Joskus tämä onnistui paremmin, joskus vähän heikommin. Puolisen vuosikymmentä sitten jossain kalliissa kitaralehdessä oli Vox-teemanumero ja siinä käytiin läpi yhtiön oikeasti aika laaja kitarakatalogi. Jutusta ilmeni, että huolimatta kymmenistä eri malleista, firman kitaroista vain muutama omaa edelleen keräilyarvoa ja oli ylipäätään tuolloin laadukas. Yllämainitusta Teardropista on 2010-luvulla otettu uusintapainos, samoin taitaa olla Phanton-mallista, mutta suurin osa muista on vaipunut unholaan joko teknisistä tai soitannollisista syistä. Täytyy muistaa, että samaan aikaan markkinoilla pyörivät kohtuuhinnalla Fenderin ja Gibsonin erinäiset mallit, jotka löivät Voxin eksentriset kitarat oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla.

Starstream ilmestyi markkinoille 67-68 ja sen erikoisuus/innovaatio oli yhdistää kitaraan sisäänrakennettuja efektejä. Tuolloin kitaravetoinen pop- ja rockmusiikki oli juuri ottanut harppauksen kohti suurta tuntematonta ympäröivän nuorison sekä kemiallisen kuohunnan takia ja uudet äänet ja visiot olivat tervetulleita, ellei hetken aikaa jopa pakollisia.
Soittimessa oli säätimet Treblen- ja Basson buustaukselle, Distortionille ja eräänläinen kaikua matkiva tremolo - Repeater. Kitarasta sai "sitarimaisen", sillä pystyi soittamaan lähelle bassorekisteriä ja sen särö oli hyvin, hyvin ilkeän kuuloinen garage-fuzz.

Kember käytti hyväkseen Starstreamerin distortionia, mutta kaikkein uniikein soundihan kitarassa irtoaa Repeater-efektistä, joka nakuttaa oudosti jossain reverbin ja tremolon rajamaastossa. 60-luvun radiomainoksissa tällä kerrottiin saavan "kitaran kuulostamaan mandoliinilta", mutta eihän se. Kember/Boomin tyyli käyttää "väärin" iskevää ja nakuttavaa ääntä soinnun iskulla on paremman kuuloista, enkä tiedä onko kukaan muu tehnyt tällä oikein samaa?
Syynä ei ole kuitenkaan ehkä Kemberin nerous, vaan se että Starstreamer on aika harvinainen soitinmalli. Sisäänrakennettu efektiosasto oli epäkuntoon mennessään sinetöintinsä takia harvinaisen vaikea korjattava ja koko efektilootan vaihtaminen rikkonaisen tilalle loppui Yhdysvalloissa 1979, kun Vox lopetti Uuden mantereen varastonsa. Firmalla ei mennyt muutenkaan hirveän hyvin ja hiljaiselon jälkeen tuotemerkin osti 90-luvun alussa japanilainen Korg. Starstreamer oli ja on myös sellainen kitara, että ilman efektejään se kuulostaa todella surkealta. Hirveältä ritsalta. Eli sen juttu on tosiaan ne sisäänrakennetut efektit.

Tässä kohtaa luulisi, että Starstreamerin taru on lopussa eikä remakea todellakaan ole tulossa. Mutta näinhän ei ole, vaan siitä on julkaistu uusiomalli Type 1, jossa sähkökitaraan on laitettu itseensä nykyajan digitaalitekniikan mahdollistamat usein vahvistimeen lisätyt mallinnukset ja tästä esittelyvideosta voi katsoa ja kuunnella omat johtopäätöksensä.

Once Upon a December - Anastasia Soundtrack 1997

Vuonna 1997 ilmestynyt Fox-studioitten Anastasia ei ole ehkä jäänyt animaatioelokuvan historiaan sisällöltään, mutta sen musiikkiraita on. Elokuva oli kohtalainen menestys sekä katsojamäärältään, että tuotannollisesti ja sen soundtrack oli hyvin suosittu tuoden Grammy ja Golden Globe-ehdokkuudet.

Kappaleet ovat suurelta osin kaksikko Lyhn Ahrens/Stephen Flaherty käsialaa ja etenkin tämä usein joulun aluksella soiva 'Once Upon Time in December' on noussut jonkinlaiseen klassikkostatukseen. Sen pianolle tehty sovitus on nykyään musiikkiopistojen päätöskonserttien peruskauraa.

The Pogues - Fairytale Of New York 1987

Olli Koivu & Saattohoitajat - Ukkini on intiaani 2018

Olli Koivu & Saattohoitajat nimen taakse kätkeytyvä kuusaalais-kouvolalaisbändi on Ville Viinikaisen pitkäaikainen iskelmäprojekti, jolta on ilmestynyt jo aikamoinen määrä äänitteitä ja myös sen kokoonpano on vuosien saatossa elänyt ja muuttunut. Ymmärtääkseni orkesteri on kuitenkin aina ollut "big band", eli ukkoa ja akkaa on lavalla ja levyllä. Tällä hetkellä esiintyvä kokoonpanokin on solisti mukaanlukien kuusihenkinen.

Yhtye tituleeraa musiikkinsa "liskoiskelmäksi" ja iskelmämusiikki on tosiaan se lähtökohta. Mutta Viinikaisen ja kumppanien omista lähtökohdista. Tällä hetkellä ei ole tavatonta, että kolmikymppiset vaihtoehtotyypit vetävät suomirockkia ja diggaavat siitä, mutta 70-luvun puolessa välissä syntyneiden kohdalla on kysymys jo jonkinnäköisestä pakkokasvamisesta ja äidinmaidosta jota iskelmä ja iskelmäksi käänytynyt suomirock juotti. Ja tästä utareesta Viinikainen tekee kappaleensa, jotka ovat samaan aikaan hyvin tuttuja ja oudolla tavalla vieraita.

Ukkini on intiaani-vinyyli ilmestyi syksyllä ja levyä on äänitetty vuosien 17-18 aikana. Hiljaa hyvä tulee ja levynjulkaisukeikkakin oli vasta viikko sitten joulukuussa, josta sain tämän vinyylin käsiini. Itse asiassa tämä ei ole omani vaan kaverini, joka lähti keikalta pikkujoulun viettoon ja antoi LP:n säilytykseen. Oma tai toisen oma, kuunneltavahan näitä on.

Kymmenbiisisen pitkäsoiton yleinen teema on yhtyeen nimestäkin tulkittava melankolinen iskelmärock, joka taipuu kuitenkin enemmän iskelmän perinteelle. Sanoituksissa liikutaan lasten kasvamisessa, ikääntymisessä, rakkaudessa, menneisyyden kesissä ja niin edelleen. Kakkosposken puolessa välissä hommaa vähän rikotaan naislaulajan tulkitsemalla kevyellä 'Sunnuntai'-kappaleella. Spotifyssä oleva levyversio on pidempi ja kappalejärjestyskin on erilainen.

Levyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus, koska sattuneista syistä olen nähnyt bändin nykyisen kokoonpanon keikalla muutamaan otteeseen ja olen suoraan sanoen ihastunut yhtyeen live-soundiin, jossa kaksi kitaraa komppaa unenomaisesti tyrkkimättä eteen ilman hommaa jaksottavia leadeja ja kaiken taustalla. Koskettimet soivat tällä hetkellä Martti Reinikaisen soittaman midi-haitarin läpi, sovitukset ovat erilaisia ja niin edelleen.
Levy on levy ja levyversiot levyversioita. Eli liveen verrattuna löytyy syntikkaa, taustalaulua, viulua, leadikitarointia. Kappaleet ovat hyviä ja napakoita, vaikka itse pidän liveversioiden "luonnosmaisesta" tyylistä. Toisaalta levyllä yhtyeen pätevä rytmiryhmä saa tilan ja tyylit vaihtelemaan selkeämmin, kuin kaikuisassa baarissa. Kaiken kaikkiaan pätevää soittoa ja materiaalia ja Viinikaisen laulu nojaa suomalaisen kokemusiskelmän perinteeseen rekisterinsä ja vibraatonsa puolesta. Samalla tavalla karikatyyrinen kuin esimerkiksi Sorsakosken tyyli, olematta kuitenkaan parodiaa.

Sellainen on kuitenkin maailma, että 70-luvun puolesta välistä poiketen vuonna 2018 tällainen pätevä ja koskettava iskelmämateriaali ei soi radiossa, ei lavoilla eikä oikeastaan missään muualla kuin vaihtoehtoiltamissa tai harvakseltaan Kouvolan seudulla jonkun baarin nurkassa. Mutta ehkä näin on tarkoitettukin.

Stereolab - Emperor Tomato Ketchup 1996

Jotkut yhtyeet pysyvät vuodesta toiseen sellaisella harmaalla vyöhykkeellä, että pitääkö niistä vähän vai yhtään. Stereolab osuu itsellä juuri sille alueelle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, monet osat joita yhtye käyttää periaatteessa lähellä sydäntä, yhtyeellä ihan omakin ääni ja niin edelleen. Mutta joku häiritsee näin parinkymmenen vuoden satunnaisen kuuntelunkin jälkeen.

Stereolab perustettiin Lontoossa 90-luvun alussa McCarthy-indieyhtyeen kitaristi Tim Ganen tavattua Laetitia Sadierin ensin Ranskassa ja tämän muutettua Ganen kutsumana Englantiin. Sadier lauloi bändin viimeisellä levyllä. Stereolabin ensilevy 'Peng!' ilmestyi vuonna 1992 musiikin ollessa pariskunta Gane-Sadierin säveltämää. Japanilaisesta kulttifilmistä nimensä ottanut Emperor Tomato Ketchup oli jo yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja välissä oli julkaistu nippu sinkkuja ja EP-levyjä. Mukana oli myös kokoonpanon toinen naislaulaja, vuonna 2002 pyöräilyonnettomuudessa kuollut australialaislähtöinen Mary Hansen. Jo McCarthy-yhtye oli sanoituksissaan ollut voimakkaasti vasemmistolainen ja Stereolabin englanniksi ja Sadierin äidinkielellään ranskaksi laulamat tekstit jatkoivat tästä, ottaen mukaan myös ranskalaisia 60-luvun radikalismissa vaikuttaneita 'situationistisia' teemoja pyrkimättä kuitenkaan suoraan sloganieeraukseen tai paasaukseen. Tähän päälle musiikillisesti ilmeiset vaikutteet Can-yhtyeeltä, toisto, välillä Los Mutantesin mieleen tuonut viihteellinen groove ja niin edelleen, niin pakka fanitukseen pitäisi olla kasassa.

Mutta joku tässä tökkii edelleen. Ehkä kaikesta läpitunkeva hillitty älyllisyys, lounge-vaikutteet ja ennen kaikkea naislaulajien ohuet äänet, jotka sinänsä sopivat tähän musiikkiin, mutta... en tiedä. Gane, Sadier ja kumppanit ovat ajaneet varmasti juuri tällaista musiikillista lopputulosta takaakin, mutta itseltäni se kimpoaa osittain ohi. Levyn kuuntelee kyllä läpi, mutta vahvalla "kevyesti keskellä päivää"-fiiliksellä. Ei tämä ole varsinaisesti huono, mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Sadier ja Gane olivat pariskunta, joiden ero samaisena vuonna jolloin Hansen menehtyi ei päättänyt yhtyeen uraa. Mutta bändi on ollut miltei kymmenen vuotta telakalla, enkä usko ihan heti palaavan, sillä Berliiniin muuttanut Gane pyörittää omaan korvaan astetta mielenkiintoisempaa projektiaan Cavern of Ati-Matteria. Sinänsä hassua, koska sen musiikilliset lähtökohdat ovat pitkälti samat, kuin Stereolabilla.

Edit: Ja olin väärässä. Stereolab palaa kesällä keikkalavoille ja näkyy alan festivaaleilla pitkin Eurooppaa.

John & Petri - Parvo 2018

Noin vuosi sitten Levyhyllyssä oli Petri Lahtisen ja Paul Mimilitchin yhteistyölevy 'for the first time' ja nyt marraskuun lopussa 2018 jatketaan samoissa tunnelmissa.

Tällä kertaa musiikintekokumppanina on Yhdysvalloista Suomeen lokatoitunut John Hubbard, joka toimii täällä(kin) graafisena suunnittelijana.

Yhteistä tälle levykaksikolle on myös hyvin avantgardistinen ote musiikkiin, joka tällä levyllä ottaa taas yhden askeleen kohti muodotonta tuntematonta. Bandcamp-julkaisu kulkee EP-mitassa ja on neljän biisin teos. Aviations-julkaisulla Lahtinen looppaili vielä kitaraansa, mutta jos tässä sellaista tehdään, se on peitetty aika hyvin elektronisen pörinän ja plörinän alle. Loopit kyllä soivat, mutta eivät muistuta enää frippeilyä.

Avausbiisi 'Alta' pyörii Lahtisen laulun ympärillä, mutta laulu-looppien rinnalle nousee häiriöäänirytmiä, kohinaa ja surinaa. Kakkosbiisi 'Placrag' toistaa mantramaisesti ehkä nimeään ja sen mukaelmia. En tiedä, kuulostaa etäisesti joltain slaavikieleltä. Mukaan nou(i)see pörinää ja bassoääniä ja koko paketti sementoidaan synabiitillä ja vokaaleilla. Kolmosbiisi 'High Shadow' on oma suosikkini, joka lähtee kasvamaan vähän samanlaisin eväin kuin kaksi edellistäkin, mutta keskivaiheilla mukaan nouseva fätti torvimainen ääni alkaa soittamaan yksinkertaista riffiä, joka heiluu häiriöäänen ja tuuban välillä. Lopussa koko homma muuttuu säröytetyksi surinaksi, joka nousee ja laskee. Vaihtelee ja hiipuu pois muistuttaen jotain kaukaista radiota. Tämä on kymmenen minuutin pituudellaan myös julkaisun pisin raita. Päätösraita on laulua robottirpörinän päälle, laulun elektronista hajottamista ja muokkausta.

Mistään yleisön kosiskelusta ei tällaisessa kamassa ole kyse. Tuotanto ja toteutus on minimalismia ja jos joku populaarimpi musiikin oksa olisi tätä lähellä, niin ehkä joku Bowien Blackstar-levyn sivulause. 'for the first timelta' on otettu aika harppaus kohti muodottomuutta.
Elikkäs alkaa olemaan silkkaa erikoismusiikkia.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/parvo

Thin Lizzy - Vagabonds of the Western World 1973

Vagabonds of the Western World on sellaisia levyjä, jotka ovat kulkeneet vuosikausia fyysisessä cd-hyllyssä. Todennäköisesti ostettu halvalla jostain levykaupasta, koska Thin Lizzy on kyllä ollut cd-kansalle kohtuullisen tuttu ja suosittu artisti, mutta eihän tämä mikään huippu-, tai jokapojan levy ole.

Albumi jäi viimeiseksi kokoonpanolla Lynott, Bell ja Downey, sillä tämän jälkeen kitaristi Eric Bell lähti yhtyeestä hajottaen raivokohtauksen kera kitarakamansa kesken keikkaa. Bändi oli kyntänyt tähän asti kovasti keikkaa ja paikat suurenivatkin, mutta yhtye ei myöskään 70-luvun alun tyyliin kieltäytynyt musiikin ympärillä pyörivistä nautinnoista, joten Bell flippasi ja myöhempi musiikillinen ura onkin ollut huomattavasti vaatimattomampi. Keikkatuuraajaksi hänen tilalleen tuli vanha bändimies Gary Moore, jonka jälkeen Lizzy muodostuikin seuraavilla levyillä hiljalleen kaksikko Gorham/Robertsonin kaksoiskitaroinnin päällä rokkaavaksi koneeksi.

Mikään täydellinen levy tämä ei siis ole, mutta täällä alkaa pilkahdella niitä piirteitä, joista bändi myöhemmin tunnettiin. Biisimateriaali on osittain jopa kokeilevaa ja sillisalaattimaista, mutta mukana on myös sellaisia klassikoita, kuin 'Rocker', jossa palaset loksahtavat viimein paikoilleen. Seesteisen bassojen ja rumpujen kuljettaman 'Little Girl in Bloom' loppupuolella Bell kuulostaa kitaransa kanssa jo Frippentronicsilta. Ainoastaan yksi biisi kestää alle kolme ja puoli minuuttia. 'Gonna Creep Up On You' jytää ja funkkaa erinomaisesti. Levyn päättävä jousien säestämä 'A Song for While I'm Away' on suorastaan biitlesiaaninen. Levyllä luotetaan välillä suoraan trio-soittoon, mutta myös Bellin kitarantuplauksiin, jotka ovat suoraa edeltäjää jo aiemmin mainitun kitarakaksikon jutuille. Oikeastaan ainoa ongelma ja miinus on levyn liian heittelehtivä alkupuoli, jolla ei ole oikein punaista lankaa eikä ne biisitkään ole kummoisia. Avausbiisin rokkibluesi suorastaan ankea.

Levyn rinnalla julkaistiin paristakin biisistä sinkut, mutta Englannin top10 kivunnut levyn ulkopuolinen versiointi irlantilaisesta kansan/juomalaulusta 'Whikey in the Jar' oli se, mikä vetäisi piraatti Lynottin ja porukan nosteeseen.

Panssarijuna - Estonia 2014

Panssarijuna-yhtye jakaa mielipiteitä, eikä omanikaan ole ihan kiveen kirjoitettu. Yksi syy saattaa olla Johnny Wittu taiteilijanimen takana oleva vokalisti, joka joko ärsyttää tai.. ei ärsytä. Yhtye on ollut Levyhyllyssä jo muutaman vuoden takaisen Gafoni/Jotenkin groteskii-julkaiseman joulusplit-seiskan kanssa. Sillä Panssarijuna vetäisi kuitenkin kovan paketin U.F.O. Ojalan edestä.

12.9.2014 julkaistu cd-single EP on viisibiisinen teemalevy ja teeman aiheena tietysti sukupolvemme lähin suuronnettomuus, jossa virolainen M/S Estonia upposi hukuttaen hyiseen syksyiseen mereen suurimman osan matkustajista ja miehistöstä.

Traumabluesiksi tituleerattu ja mölyorkesterinkin maineessa (ainakin ollut) Panssarijuna soi tällä EP:llä hillitysti ja hallitusti. Viidestä biisistä vain yksi on nopeatempoinen ja pääosaan nousevat teemalliset lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelulla korvaan jäi avausbiisi, mutta kyllä muillekin teoksessa sijansa on. Naivistisen hellyttävästi laulettu kakkosbiisi "Avo Pihti" kertoo olettamuksen tästä mystisesti pelastumisensa jälkeen kadonneesta perämiehestä, joten Estoniaa on todellakin pohdittu monelta kantilta, tai ainakin luettu asian tiimoilla pyörineet huhut ja salaliittoteoriat. Sama jatkuu kahden muun matkustajan asemaan sijoittuvissa kappaleissa.

Musiikillisesti ykkösbiisi tuo mieleen Neil Youngin Crazy Horsen, mutta puhevikaisesti lauletut vokaalit J. Karjalaisen. Suomisijoituksia tulee levyllä myös Göstaan ja Daveen, joskin levyn muut biisit ovat soitannolliselta tuotannolta enemmän rootsia ja riisuttua. Tämä tietysti korostaa levyn tekstipuolta.

Ei tämä mikään Southern Rock Opera ole, mutta kunnioitettavaa "hulluutta" ja rohkeutta tehdä tällainen. Ja kyllä tälle sijansa löytyy.

Excursions in Ambience - V/A 1993

Isi, miltä kuulosti 90-luku?

No se kuulosti samalta kuin kaikki muutkin luvut; hyvältä ja huonolta.

Olen tullut vähän siihen tulokseen, että ihminen, joka on elänyt nuoruuttaan tiettynä aikakautena, saattaa olla epäpätevä arvioimaan sen ajan musiikkia myöhemmin. Tämä ei tietysti koske kaikkia (etenkään itseäni!), mutta nuoruuteen, ryhmäytymiseen ja kasvuun kuuluu tiettyjä juttuja, joiden takia asioita kokee joko 110% tai sitten vain 10%. Ja jotkut meistä vielä usein jämähtävät tuolle kokemustasolle niin musiikinkuuntelussa, kuin ehkä elämässäänkin. Tästä on surullinen esimerkki muun muassa eräskin facebookin musiikkiryhmä, missä random keski-ikäiset tyypit korkkaavat perjantaina pullon auki ja laittavat linkkiä niihin samoihin biiseihin jotka on laitettu jo edellisenäkin viikonloppuna.

Punk oli viimeisiä vedenjakaliikkeitä joissa oltiin koko nuorison osalta joko puolesta tai vastaan. 80-luvulla musiikkikenttä pirstoutui, tekninen kehitys toi omat juttunsa ja 90-luvulla tämän hedelmät sitten korjattiin. Omissa silmissäni 90-luvun musiikillisesti näkyvät ja tärkeät jutut menivät seuraavanlaisesti: brittien edellisten vuosikymmenten musiikin kierrätys johon yhdistettiin hivenen pinnalla olevia biittejä, eli madchester/baggy kama ja vuosikymmenen lopussa koko homman vesitys 'brittipop'-nimikkeen alle. Samaan aikaan Amerikassa pulpahti grungeksi ristitty "uusi" musiikki, joka nojasi kuitenkin suoraan 80-luvun diy-skenen perintöön. Näitten rinnalla kehittynyt musiikkiteknologia nosti valtavirtaan hip-hopin, sekä uudella mantereella syntyneen, mutta vanhan mantereen kautta kierrätetyn teknon. Nykyajalle on ominaista, että näistä yksikään ei enää dominoinut ja ohjannut kenttää, vaan hommat toimivat samaan aikaan limittäin omilla ohjelmapaikoillaan Music Televisionin ohjelmakartalla.

Teknokin pirstoutui omiksi alalajeikseen, joista yksi oli ambient - 90-luvun tapauksessa vielä niin sanottu ambient house. Tyylilajin takana olleiden chill-out roomien isä oli tietysti The Orb ja tämä vuonna 1993 julkaistu kokoelma kertoo oikeastaan aika hyvin miksi. Kokoelman ainoa isommin tunnettu artisti on englantilainen The Future Sound of London (ikonisella, mutta juustoisella kappalellaan 'Calsium'), mutta muuten mennään pientoimijoiden rytmissä ja näiden elementit ovat hyvin pitkälti Pattersonin ja kumppaneiden kirjoittamat: aikansa biittiä joka nakuttaa tasaisesti muttei liian kiihkeästi. Koska ambientistahan tässä on kyse. Tähän päälle syntikan filtterin vääntöä, dubmaisia bassoja, huilun- tai jonkin etnisen soittimen sämplejä, eteeristä naislaulua, pulputusta, kaikua ja niin edelleen. Artistin nimeltä 777 kappale 'Mia' (Fishermen Mix) luottaa Pattersonin oppeihin niin paljon, että se on itse asiassa Pattersonin itsensä miksaama ja kaiutetut puheet, loopit ja muut ovat ihan silkkaa Orbia.
Mikä näissä takavuosien levyissä ja musassa yleensä jää kiinni ovat biitit. Niin vähän tälläkin kertaa, vaikka niiden kanssa pystyy elämään. Aikansa laitteistolla tehdyt basso- ja rytmilinjat ovat yleensä mallia "junanvessa" ja kun koko homma on ajettu tahtiin pakottavan keskussekvensserin läpi, tämä on sellaista pölkkyä pölkyn perään, minkä päällle sitten liimaillaan pidemmiksi ääniksi eteerisen naislaulun sämplejä, huilubreikkejä ja niin edespäin.

Tähän asti lukiessa sinulle (kuka lienetkään) on tullut varmasti mieleen, että en juurikaan pidä tästä kokoelmasta enkä sen kappaleista, mutta nyt joudun heittämään pöytään sen "90-luvulla eletty nuoruus"-kortin ja tunnustaa, että kyllä tämä koskettaa johonkin nostalgiapisteeseen. Vähän niinkuin 90% kaikesta musiikista on paskaa, pitänee ambient-housen kohdallakin paikkansa (pidän edelleen muutamasta Orbin kultakauden levystä - etenkin niistä missä on mahdollsimman vähän biittiä), mutta silti tätä kuuntelee mielellään. Levyn avaava amerikkalainen Tranquilty Bass sademetsälintuineen ja bassoineen, puhesämpleineen ja biitteineen kappaleella 'Mya Yadana' on kuin suoraan sanakirjan kohdasta "vuoden 1993 ambient house" ja silti jotenkin sydäntä lämmittävää.

Löysin kyseisen kokoelma-CD:n naapurikaupungin kirppikseltä, jossa olevassa myyntihyllyssä on toisinaan mielenkiintoista 90-luvun kamaa ja vielä parilla kolmella eurolla. Sitä enempää ei tällaisesta kyllä maksaisikaan. Excursions in Ambience oli muutaman kokoelmalevyn sarja, joka ilmestyi tyylisuunnan kuumimpien vuosien 93-95 välillä ja tämä kyseinen osa kuuleman mukaan näistä myös paras. Sarjan julkaisi Caroline Records, jonka taustatarina on sikäli mielenkiintoinen, että se aloitti 1973 Virgin-yhtiön Amerikan markkinoille suunnattuna midprice-alamerkkinä, toimi muutaman vuoden kunnes uudelleen herätettiin 1983 "indiemerkkinä", jonka omisti tällä kertaa EMI. Sen alla julkaistiin Jenkkeihin useita Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin levyjä, joitten kaikuja kuultiin sitten tässä noin 20-vuotta myöhemmin.

Tässä vielä levynavausbiisi, joka kertoo aika hyvin missä seuraava tunti tullaan menemään. Kissan naukaisua muistuttava ääni on kuulemma Amazonin sademetsässä asuvan lintu.

Teemu Raudaskoski - Valoääni 2018

Pysytellään edelleenkin tämän vuoden julkaisuissa!

Teemu Raudaskoski on Tampereen suunnalla vaikuttava henkilö, joka toimii leveästi taiteen kentällä tehden muun muassa kuvituksia, levynkansia, videoita ja niin edelleen. Raudaskosken töitä löytyy muun muassa Ville Leinosen, Sami Kukan ja Puppa J:n levynkansissa sekä videoista.

Tämä on ehkä vähän epäreilua, mutta sanotaan näin; hänen musiikissaan voi myös kuulla vahvasti kyseisten artistien ja skenen ääntä. Tai ainakin kaikuja siitä.

Valoääntä voisi kuvailla jonkinlaiseksi olohuone-etnoksi tai luomu-reggaeksi, joka kuulostaa samaan aikaan lämpimän orgaaniselta ja tavallaan koneelliselta. Sähköisiä ja akustisia soittimia sekoitetaan ja Raudaskosken kevyt laulanta kulkee soitinten kanssa samalla pinnalla, ollen yksi instrumenteista. Laulun, tai laulujen lisäksi ominainen piirre levyllä on ilmeisesti charango-niminen kitarasoitin, joka kuulostaa siltä Andien kitaralta. Musiikissa pyörii koko ajan joku oudon tuttu kansanmusiikkiviba, mutta sitä ei saa napattua käteen kiinni. Se pyörii, toistaa itseään ja silti elää ja kasvaa. Vähän samanlaista hypnoottista vibaa oli parinkymmenen vuoden takaisilla Ektron julkaisemilla Markku Peltolan sooloilla?
Tällaisessa kamassa on tietty riskinä, että samankaltaisen äänen soidessa koko ajan biisi biisin perään putkeen, sen teho vähän laskee. Valoäänikään ei ihan pääse kuivin jaloin tästä ilmiöstä. Levyn alun jälkeen nimittäin tapahtuu vähän näin, mutta Raudaskoskella riittää tyylitajua laittamaan samanlainen, mutta vähän erilainen kappale 'Alunalan' loppuun, joka nostaa taas valppaustason ylös.

Raudaskoskelta on ilmestynyt käsittääkseni levy jo tätä ennenkin, mutta Valoääni on itselleni ensimmäinen tutustuminen kyseiseen artistiin. Tämä on sellaista kamaa, mitä olisi voinut kuulla nyt sellaisenaan edesmenneillä Jättömaa-festivaaleilla. Levyn on julkaissut Luova-levyt, jonka tämän hetken tunnetuin, tai ainakin varmaan puhutuin artisti on Litku Klemetti. Levylle ja artistille vahva suositus.

Jukka Nousiainen - Ei enää kylmää eikä pimeää 2018

Katselin tuossa, että viime aikoina Levyhyllyssä on pyörinyt aika paljon tuoretta kamaa.

Toisaalta uusia levyjä on tullut ostettua viime vuosien aikana aika minimaalinen määrä. Mutta kiitos kirjastolaitoksen; uutuuksia tulee katsastettua niistä hyllyistä usein ja vieläpä monipuolisesti.

Kirjaston hienous on siinä, että täällä maakunnissakin vielä tuetaan pikkulafkoja ja ostetaan heiltä ainakin yksi kappale. Kunnallinen laitos luottaa edelleen pääosin CD-formaattiin, ehkä ihan hyllytilan ja rakenteidenkin takia, vaikka myös vinyylejä on kaivettu keskusvarastoista taas näytille. Siihen nähden huhut Helsingin uudesta ja uljaasta tulevasta Oodi-kirjastosta ilman levyosastoa tuntuvat... väärältä.

Noh, sivuraiteilta asiaan: Jukka Nousiainen julkaisi uuden soololevynsä, järjestyksessään kolmannen jo toukokuussa, mutta ei tullut tsekattua sitä vielä tuolloin. Omistan Nousiaisen ensimmäisen soolon vinyyliversion, kakkoslevy taitaa olla kuunneltu kirjastoversiona. Pidin etenkin debyytistä, joten keväisen julkaisun missaaminen menee varmaan lähinnä nykyisen musatarjonnan runsaudenpulan piikkiin. Jonkun haastiksen lukaisin muistaakseni ja siinä tulevasta levystä luvattiin tulevan yhteiskunnallinen, koska Jukkaa niin sanotusti kiukutti nykymeno ja kaiketi erityisesti Tampereen kaupunki ja Keltaisen talon kohtalo.

Koska levyä luonnehdittiin 'kantaaottavaksi', niin mieli vetelee yhteyslankoja levyn tunnelmista ja tyyleistä erinäisiin - 70-luvun artisteihin. Kantaaottavuus ei tarkoita Nousiaisen(kaan) kohdalla suoranaista paasausta ja ratkaisukeskeistä lähtökohtaa, vaan on toteavampaa, ehkä välillä ilkeääkin jne. Mutta Hotelli Hannikaiset, Punaisen planeetan Nurmio ja miksei jopa Alatalon Mikko (tai siis Harri Rinne) soivat sieltä kaiken seasta. Nousiainen on aina ollut harakkamaisen taitava ottamaan vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta kääntänyt kaiken kuitenkin itsensä kuuloiseksi ja omaksi. Nyt levy aloitetaan instrumentaalilla, jonka jälkeen pudotellaan biisiä biisin perään, kunnes ehkä taas 70-lukulaisesti niputetaan välillä kitkerätkin ajatukset ABC:den tuhoamista kirkonkylistä, ahneudesta ja vihasta levyn lopetusbiisiin, jossa uljaasti sekä tällä kertaa optimistisesti astutaan ovesta toiseen maailmaan, jossa ei ole kylmää eikä pimeää. Siinä karumpikin musanystävä joutuu pyyhkäisemään silmäkulmaansa.

Soundimaailmaltaan uusi levy on enemmän niin sanotusti puunattu kuin välillä suttuisenkin kuuloinen, mutta silti tyylikäs debyytti. Toisinaan levyllä ollaan suorassa AOR-Eppu soundissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Taustasoittajina vilahtaa tuttuja skenenimiä Kalevi Suopursusta Mikko Siltaseen, joka on Räjäyttäjistä poiketen basson sijasta steel-kitarassa. Siinä missä Litku Klemetin kohdalla kyllästyin oikeastaan turhankin nopeasti retropohjaiseen musiikkiinsa tämä Nousiaisen uusin on jaksanut pyöriä soittimessa.

Darkside - Melomania 1992

Ei kahta ilman kolmatta, eli Sonic Boom / Peter Kemberiin linkkaavat kirjoitukset jatkuvat nyt kolmannen ja viimeisen kerran peräkkäin.

Tällä kertaa äijä vilahtaa tosin vain soittajien historiassa, sillä Darkside-yhtye oli Pete Bainin ja Sterling "Rosco" Roswellin bändi, joka toimi vuosien 1989-1993 välillä, julkaisi kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun ja EP:n.

Kaksikko muodosti Spacemen 3:n rytmiryhmän vuosien 87-88 välillä. Bain, eli silloin Bassman soitti pidempäänkin kaksikon Pierce/Kember kanssa ja hän oli bändin alkuperäinen basisti jo vuonna 83. Tässä välissä tosin meni pari vuotta ilman bassoa, kunnes Bain taas palasi yhtyeen debyytti 'Sound of Confusionilla' ja 'Perfect Prescriptionilla'. Rosco oli taas tavallaan vastuussa siitä, että yhtyeen performanssi ja äänitys tapahtumasta 'An Evening of Contemporary Sitar Music' kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Eli siinä ei ole sitaria, koska bändistä potkittu Roswell ei suostunut omaansa lainaamaan kaksikko Pierce/Kemberille.

Bain/Roswell ajautui pahemman kerran riitoihin Kemberin kanssa yhtyeen suorittaessa kesällä 1988 pienen keski-Euroopan kiertueen läpi Länsi-Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Hollannin. Soittamista pienissa saleissa, istumista pienessä autossa ja Piercen sekä kaksikon nauttimista keski-eurooppalaisesta vieraanvaraisuudesta, eli kaljasta ja viinistä. Tämä yhdessä Sonic Boomin mulkun käytöksen kanssa ajoi Kemberin ja loppukolmikon riitoihin, jotka kruunasi vielä kuskin vuokrarästeihin menneet olemattomat kiertuetulot. Yhtyeen tämän rytmiryhmän henkinen ja fyysinen tila oli ylikuormitettu ja viimeisillä levyillä soittivatkin muut miehet.

Darksiden levystä puhutaan, mutta edellä tuli jo neljä tekstiblokkia Spacemen 3:sta, eikä se väärin ole. Darkside nimittäin kuulostaa oikeastaan aika paljon kyseiseltä yhtyeeltä ja voisi olla sen pikkuvelipuoli. Historiallinen tosiseikka taitaa olla, että Bain ja Roswell menivät kyllä itse jäseniksi rugbylaiseen bändiin, mutta pian kävi niin, että tämä oli kaksikon ja alkuperäinen laulaja ja biisintekijä Nick Haydn lähti lätkimään. Bain otti kontollensa vokaalit ja hänen monotoninen, puhelaulua muistuttava tyyli tuo vahvoja mielleyhtymiä Sonic Boomin vastaavaan Spacemen 3:ssa. Kappaleet ja soittotyylikin ammennetaan samasta laarista, joten.

Ero on lähinnä siinä, että Bainin porukka ei saanut nauhalle aivan yhtä karismaattista ääntä ja kakkolevy Melomania kokonaisuutena sävellys/fiilismateriaalissa ei yllä parhaimmillaan kuin juuri siihen pinnalle. Mitään vikaa ei varsinaisesti ole, muttei mitään ihmeellistäkään. Koko levyn heittäminen keskilaariin on kuitenkin ehkä vähän tylyä, sillä myös hienoja hetkiä löytyy, soittaminen on välillä "inspiroitunutta" ja soundit ovat tällaiselle kamalle kohdillaan. Sellainen oikein kelpo 3/5-levy, jota kyllä kuuntelee, jos tyylilaji on lähellä sydäntä.

Beach House - 7 2018

Edellisestä Sonic Boom / Peter Kember kirjoituksesta on helppo siirtyä tähän levyyn, eli siinäkin mainittuun yhdysvaltalaisen Beach Housen uusimpaan, viime vuonna äänitettyyn pitkäsoittoon. Yhtyeen muodostavat 30+ ranskalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa asuva ja opiskellut Victoria Legrand ja Alex Scally ja se on lokatioitunut vahvasti Baltimoren kaupunkiin, jossa heillä on oma studio.

Levyn kappaleiden peruspohjat onkin äänitetty kyseisessä Apple Orchardissa, lisä- ja muiden äänistysten sijoittuessa vielä pariin muuhun lokaatioon. Beach House on käsittääkseni nopea äänittämään levyjään, kun on sen hetki. Välillä levyjä on samoissa sessioissa pullahtanut ulos kaksinkin kappaletta. Tällä kertaa yhtyeellä kesti kuitenkin pidempään ja pitkäaikainen tuottajakin vaihtui kyseiseen Sonic Boomiin. Jakelija on sentään säilynyt pitkäaikaisena Sub Poppina.

Itselleni Beach House on tuttu nimenä, mutta itse musan kuuleminen on jäänyt vähälle. Nimi kohdistaa ajatukset vahvasti Pitchforkiin ja samalla koulutettuun, aikaansa seuraavaan varttuneeseen nuorisoon hipstereihin. Bändin levyt eivät ole kuitenkaan myyneet samalla tavalla kuin MGMT:n tai Animal Collectiven vastaavat, vaikka yhtye on kiertänyt käsittääkseni ahkerasti ja vuosia pitkin ja poikin pikkusaleja.

Sonic Boom ei bändin mukaan toiminut levyllä perinteisenä tuottajana, vaan yhtenä ideoiden pallottelijana, joista kappaleita kasattiin. Levyä pidettiinkin toukokuisen ilmestymisen aikana yhtyeen kokeellisemmasta päästä, bändi aiemmin keskittyessä levytyksissä siihen, että musiikki on toistettavissa myös lavalta. Omaan korvaan edellisessä kirjoituksessa ollut No Joy / Sonic Boom, taikka Panda Bearin Grim Reaper heittävät "outoudessa" heittämällä ohi, mutta kaikki on suhteellista. Myös haluttu Sonic Boomin kädenjälki oli minusta levyn alussa hivenen piilossa, mutta levyä sivukorvalla kuunnellut vaimo totesi tietämättä taustoista tämän kuulostavan "siltä joltain kahdekskytluvun bändiltä jota kuuntelet... joku Spacemen?" Uskottava se on ja kyllähän se parissa kohtaa pulpahtaa pinnalle.

Mutta mistään Spacemen 3 palvonnasta levyllä ei ole kyse. Ei oikeastaan lähimainkaan, vaan levy kuulostaa juuri siltä "dream popilta", miksikä yhtye on tyylinsä nimennyt, Victoria Legranden keskimatalan lauluäänen noustessa pääosaan. Musiikki on melankolista ja sentimentaalista, eikä olla kaukana 90-luvun shoegaze-hommista siinä vaiheessa, missä yhtyeet jättivät kitaravallit taaksensa ja minimalisoivat soundiaan. Beach House käytti pitkään pelkkää rumpukonetta, mutta tällä levyllä mukana on koko matkan elävä rumpali. Itse kappaleet ovat outo sekoitus melodisuutta ja mieleenjäävättömyyttä. Toistoon luotetaan, muttei kertosäkeiden muodossa. Seassa on ilmeisen kauniita riffejä, melodioita ja hetkiä, mutta mikään ei nouse levyn massasta kaiken yläpuolelle. Kutosbiisi 'Dive'n harmooni ja loppuosan tremolo + monotoninen rumpurytmi ovat varmaan suorin viittaus tuottaja Kemberin suuntaan, mutta siinäkin homma pidetään Beach House-kaksikon suitsissa. Kyseinen kohta on myös levyn ainoa "menokohta" muun levyn pidättyessä koko ajan lähtemästä laukkaamaan. Kasibiisi 'Lose Your Smile' lähtee FM-syntikoilla, mutta muuttuu melankoliseksi kitarakappaleeksi herkän uljaalla melodialla ja kertsin hyminällä. Cocteu Twins:kö tämän aloitti. Katoavat musiikkimarkkinat ovat ottaneet tämän yllättävän hyvin vastaan. Listasijat ovat olleet parinkympin tietämissä, mikä on pikkulevy-yhtiöbändille kohtuu hyvin.

Parin päivän kuuntelulla on yllättävän vaikeaa sanoa pidänkö edes tästä levystä. Ehkä, mutta kuinka paljon? Ehkä tämä hahmottomuus ja hähmäisyys kääntyy myös War on Drugsin tyyliin kohta levyn voitoksi.

Rockin apumiehet #39 - Peter Kember aka Sonic Boom

Peter Kember saa nyt oman hetkensä Levyhyllyn semi-mielenkiintoisen "Rockin apumiehet" rönsyn alla, vaikka monen muunkin apumiehen tyyliin hänen oma henkilökohtainen julkaisukataloogi on ollut erittäin edustettuna tässä blogissa.

Sonic Boom taiteilijanimeä 80-luvulta asti käyttänyt Kember syntyi vuonna 1965 täydellisen keskellä keski-Englantia sijaitsevaan Rugbyn kaupunkiin, joka toimi pitkään hänen uransa ja eetoksensa tukikohdista.
Rugby ei ole mikään Englannin metropoli, vaan keskustaltaan maan mittakaavassa pikkukaupunkimainen (noin 70 000+ asukasta). Huolimatta siitä, että se on antanut nimensä eräälle jalkapallon muodolle, kaupungin tunnetuimpia asioita olivat ehkäpä kylmän sodan aikainen ilmakuunteluasema, Rugbyn yksityinen koulu ja keski-Englannin tienristeyksessä oleminen. Tästä taas legendan mukaan on seurannut tavallista suurempi huumausaineliikenne noin muuten suhteellisen pienessä kaupungissa.

Kemberin vanhemmat olivat/ovat erittäin varakkaita ja heidän asuntonsa kartanomainen talo jonka pihassa seisoi loistoauto. Yläkerrassa Peterillä oli kahden suuren huoneen asunto ja pihalla oma pieni auto huumekaupoilla käymistä varten. Kontrasti hiljattain kirjan kirjoittaneen Spacemen 3 basisti Will Carruthersin ankean köyhään yksinhuoltajaperheessä elämiseen oli silmiinpistävä Kemberin nuokkuessa tupakan kanssa huoneistonsa nojatuolissa, pöydät täynnä lapsuuden sotaukkoasetelmia, matto ja tuoli täynnä tupakanpolttamia heroiininuokahduksista. Samainen henkilö oli käynyt vanhempien maksaman erittäin kalliin Rugbyn eliittikoulun, jonka lukukausimaksut pyörivät muutamassa kymmenessätuhannessa eurossa. Yhtyeen alkuaikoina hän teki hetken aikaa päivätöitä liiketilojen sisustajana ja yllättävästi myös kiinteistövälittäjänä. Jälkimmäisessä hän omien puheidensa mukaan huudatti toimiston Xeroksia keikkajulisteiden yms. tulostamisessa ja konttorin puhelinta keikkojen myynnissä.

Miksi kirjoituksessa jankutetaan huumeista ja Kemberin huumeidenkäytöstä, johtuu luonnollisesti hänen kulttikuuluisimmasta yhtyeestään Spacemen 3:sta, jonka johtoajatuksena oli tehdä musiikkia "substanssien vaikutuksen alaisena" ja hakea suoraa inspiraatiota tästä. Debyytti 'Sound of Confusionin' äänityksissä syntyneet demot julkaistiin suoraviivaisella nimellä 'Taking Drugs to Make Music to Take Drugs To'. Jälkikäteen tässä ei ole mitään ihmeellistä ja uniikkia; onhan koko musiikin historia kulkenut käsi kädessä inspiroivien, mutta usein laittomien substanssien kanssa. Spacemen 3:sen esikuvayhtyeetkin sijoittuivat aikaan, jolloin tajuntaa laajentava musiikki oli oikeastaan kaiken lähtökohta. Mutta 80-luvun alkuun tultaessa Mick Jaggerit olivat alkaneet lenkkeillä, crack-aalto rikoksineen vyöryi Yhdysvalloissa 70-luvulla alkanut sota huumeita (ja samalla myös vastakulttuuria) kohtaan oli kuumimmillaan. Say NO to Drugs-kampanja pyöri samaan aikaan, kun Kember kertoili zine- ja lehtihaastatteluissaan omasta riippuvuudestaan ja narkomaanien elämän ja oikeuksien rajoittamisesta. Suorapuheisuus ei niin sanotusti satanut laariin, vaan sai yhtyeen ja sen jäsenet näyttämään lehtiä lukevien huolestuneiden vanhempiensa silmissä nisteiltä ja outsidereilta, jotka ovat vielä aivan kamalalla tavalla väärässä.
Toki tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun brittien varastohalleissa levisi acid house-musiikkityyli, johon kuului olennaisena osana ekstaasi-huume joka pelotteluista huolimatta levisi käytännössä koko saarivaltakunnan alakulttuurinuorisopuuhiin ja sodasta, tai ainakin taistelusta rave-kulttuuria vastaan jouduttiin osittain luopumaan. Myös Spacemen 3 avomielisenä yhtyeenä kokeili tietysti kyseistä ainetta ja senkin vaikutuksia kuulunee yhtyeen tuotannossa.

Sivuutetaan kuinkin sen suuremmitta puheitta Spacemen 3, koska yhtyeen levyjä ja musiikkia on Levyhyllyssä käyty läpi huomattavan paljon. Yhtyeen kaari, joka alkoi jo vuodesta 1982 piti sisällään pitkän pätkän pubeissa, tai todella pienissä saleissa soittoa ja tavallaan epämuodikkuutta, tai ainakin amatöörimenoa, mutta 80-luvun loppupuolelle tullessa sen nimi alkoi kiinnostaa indie-piireissä enemmän ja enemmän. Yhtyeen kohtaloksi koitui kuitenkin samaan aikaan tapahtnut pääkaksikon välirikko (Jason Pierce ja Peter Kember ovat muuten kumpikin syntyneet samaisena vuonna samana päivänä). Välirikon lopulliset syyt ovat jääneet arvailujen varaan, koska Pierce ei ole niitä koskaan kommentoinut. Arvailuissa on kuitenkin Piercen kiinnostuminen uudesta tyttöystävä Kate Radleystä, Kemberin kuitenkin huomattavan rajalliset musikaaliset taidot ja Kemberin toisinaan kuuleman mukaan erittäin vittumainen luonne - tai sitten ehkä huumeet ja sisäinen valtataistelu hiljaisen, mutta päättäväisen Piercen ja itseään korostavan Kemberin välillä. Tämän lisäksi yhtye oli solminut managerisopimuksen Gerald Palmerin kanssa, joka käytännössä huijasi Kemberiltä ja Pierceltä oikeudet näiden omiin musiikkeihinsa, sekä jätti järjestelmällisesti maksamatta Pete Bassmanin, Will Carruthersin ja kaikkien muiden yhtyeen mukana matkanneiden rivimiesten rojaltit. Palmeria vastaan on tälläkin hetkellä menossa oikeusjuttu asian tiimoilta.

Joka tapauksessa yhtyeen julkaistessa joutsenlauluksi jääneen 'Recurring'-albumin sille varattu paikka seuraavana indie-skenen tulijana menikin sitten Jason Piercen Spiritualizedille, joka oli käytännössä hyvin pitkälti Spacemen 3:sen viimeinen levyttänyt kokoonpano. Kember jäi nuolemaan näppejään ja jatkamaan jo Spacemenin aikana perustettua Spectrum-yhtyettään, joka oli ehtinyt (Piercen avustamana) levyttääkin jo 1989.

Sekä Sonic Boom, että Spiritualized lokatoituivat edelleenkin varsin syrjäiseen Rugbyyn. Kemberin myöhemmän tarinan mukaan kyseessä oli Spacemen 3:sen aikaan "oman musiikin suojelu Lontoon ja vieraiden vaikutteilta". Toisaalta Kember asui edelleen vanhempiensa kartanon peräkammarissa ja rupesi kokoamaan studiota erittäin kalliista ja harvinaisista vintage-syntetisaattoreista ja muista laitteistoista, jotka todennäköisimmin on ostettu vanhempien maksamilla viikkorahoilla kuin Spacemen 3:sen levymyynnillä tai kitupiikki Palmerin maksamilla rojalteilla.
Studio sai nimen 'New Atlantis' ja Kember teki siellä suuren osan 90- ja 2000-luvun äänitteistään ja levytyksistään. Spectrum hiipui osittain epäonnisten keikkojen takia Kemberin sooloprojektiksi, joka on julkaissut hiljakseen levyjä. Toinen sooloprojekti E.A.R. on paljon kokeellisempaa musiikkia pääosin elektronisesti ja siinä on ollut ideana aina yhteistyöhenki, jolloin mukana on ollut muun muassa My Bloody Valentinen Kevin Shields ja 'Continuum'-levyllä Delia Derbyshire - elektronisen musiikin pioneeri, joka menehtyi piakkoin levytyksen jälkeen. New Atlantis on ollut avoinna myös ulkopuolisten muusikkojen vuokrattavaksi ja miksauspaikaksi, mutta en tiedä onko se ollut erityisen suosittu tässä asiassa.

90-luvulta 2000-luvulle Peter Kember levytti suhteellisen säännöllisesti, mutta verrattuna entisen aisaparin Jasonin Spiritualizediin ei hänen ura ollut erityisen korkeaprofiilista. Kemberin itsensä mukaan tämä on ollut tavoitekin, mutta ehkä totuus ovat jossain näiden välissä. Kappaleentekijänä ja soittajana hän ei ole nimittäin kummoinen, mutta sen sijaan vahvuuksista löytyy ja on aina löytynyt korvaa soundeille ja erikoisuuksille. Eikä tietysti pidä sivuuttaa hänen hallitsemaansa käppäbiisiestetiikkaa tai kauniimmin sanottuna minimalismia, joka oli osittain Spacemen 3:sen tavaramerkki. Myös hänen keräämänsä kohtuullisen uniikki soitinarsenaali on kunnioitettava ja sieltähän löytyy aikaisempia tavaramerkkejä Vox Starstreamerin ja muiden joukossa.

Historiaa katsoen onkin mielenkiintoista, että 2010-luvulla Peter Kember aka Sonic Boom on noussut nykyisin suosituksi tuottajaksi tai kollaboraattoriksi, jota ja jonka nykyinen hipsterisukupolvi haluaa levyillensä. Ehkä vuodet ovat hioneet särmiä pois, taikka sitten asetelma näissä on sellainen, jossa nuoremmat artistit vähän katsovat Kemberiä ylöspäin, jolloin konfliktia tai suunsoittoa ei synny. Nuorempana Spacemen 3:sen aikaan hän osasi tehdä sessioista joillekin kanssasoittajille taikka äänittäjille vittumaista piinaa, joten tällainen on kaiketi loppunut.

Tällä hetkellä Kemberillä on takana pitkä tauko oman musiikin julkaisussa, koska hän on toiminut äänittäjänä ja tuottajana esimerkiksi MGMT:lle heidän vuoden 2011 albumilla 'Congratulations', joka pamahti sekä brittien, että USA:n albumilistan Top5:seen. Yhteistyö Panda Bearin kanssa alkoi 'Tomboy'-levyn miksauksesta ja jatkui pari vuotta myöhemmin suoranaiseen yhteistyöhön erittäin upealla 'Panda Bear Meets the Grim Reaper'illä, jolla Sonic Boom myös soitti + keikoilla. Yhteistyö Williamsburg-sukupolven artistien kanssa on jatkunut esimerkiksi Beach Housen tänä vuonna julkaistulla albumilla, yhteislevyllä kanadalaisen No Joy-yhtyeen kanssa ja niin edelleen. Sonic Boom oli äänittämässä ja tuottamassa shoegaze-kraut yhtye Cloudland Canyonin vuoden 2014 sessioita, mutta näiden sessioiden lopullisesta kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Mutta lyhyesti; Sonic Boomista on tullut esikuva ja tuottaja bändeille, joiden jäsenistö ei ollut ehkä vielä edes syntynyt Spacemen 3:sen julkaistessa debyyttinsä. Jonkilainen minimalismin ja elektroniikan Phil Spector. Kotoinen Rugbykin on jäänyt taakse vuosia sitten Kemberin asuessa tätä nykyä Portugalissa Lissabonin lähistöllä yhdessä vaimonsa kanssa ja josta hän lentelee toisinaan tuottajahommiin Atlantin toiselle puolen.

Entäs ne huumeet? Omien sanojensa mukaan ne ovat edelleenkin hänelle inspiraatio ja lähtökohta.

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!