Nat King Cole - Nature Boy 1948

Hunajaääninen Nat King Cole oli ensimmäisen aallon mustia laulajia, jotka löivät läpi koko Yhdysvaltojen, värikoodauksesta riippumatta. Colen elämä seurasi useiden etelävaltioiden mustien elämää; hän syntyi Alabaman Montgomeryssä, mutta muutti neljävuotiaana perheineen paremman elannon ja kohtelun perässä Chigagoon. Laulu-ura alkoi Los Angelesissa ja naistenmiehen maineessa ollut Cole nousi yhtyeineen suursuosioon. Esitetty repertuaari perustui osittain folk-pohjaiseen materiaaliin, jota kannatteli Colen pehmeä ääni. Ajalle tyypillisesti hän kohtasi urallaan myös avointa ja piilotettua rasismia kiivetessään musiikin avulla aikansa sosiaalisessa portaikossa.

Nature Boy on kappaleena sellainen, että jos nimi ei tuttu, niin ensimmäisten tahtien kohdalla muistaa kuulleensa tämän. Kappaleen taustatarina on astetta mielenkiintoisempi; sen säveltäjä oli eden ahbez (pienet kirjaimet tarkoituksella), New Yorkissa 1908 syntynyt juutalaisen isän ja skottiäidin poika joka muutti Kaliforniaan.
Osavaltioon oli muuttanut myös runsaasti pakolaisia Saksasta, jossa oli 1900-luvun alussa toiminut Wandervögel-liike. Liike oli kohtuullisen suosittu, mutta kiellettiin kansallissosialistien noustua valtaan yhdessä partioliikkeen ja muiden nuorisojärjestöjen kanssa ja korvattiin Hitler-jugendilla. Osa Wandervögel-porukastakin oli ollut antisemitismin leirissä jo varhain, mutta liikkeen pääpiirteenä oli "paluu luontoon", vaellusretkeily, romanttinen matkustelu ja "puhdas elämä". Ensimmäisen maailmansodan mielettömyys vain lisäsi liikkeen suosiota sodan jälkeen ja Hermann Hessen pienoisromaani 'Matka aamun maahan' sisältää elementtejä tästä. Mukana kannettiin usein myös soittimia, joilla soitettiin iltanuotilla kansanmusiikkia. Yhdysviivoja ei ole vaikea vedellä myöhempään hippiliikkeeseen ja Lauren Canyonille ilmestyivät jo 40-luvulla ensimmäiset luomu/raakaruokakaupat. Los Angelesissa ahbez asui ulkosalla, nukkui pitkät ajat Hollywood-kyltin ensimmäisen ällän alla, kulki sandaaleissa ja kaavussa, antoi tukkansa kasvaa harteille ja eli kolmella dollarilla viikossa.

Nature Boy on sanoitukseltaan osittain omaelämänkerrallinen ahbezin kertoessa kohtaamisestaan elämänsuunnan muuttaneen oman mentorinsa Bill Pesterin kanssa, jonka Cole laulaa hunajaisella äänellä. Kirjoittaja yritti tarjota kappaletta artistille Lincoln Theatren keikalla, jolloin hänet ensin torjuttiin. Cole kuitenkin kiinnostui paikalle jätetystä nuottikopiosta ja esitettyään sen yleisölle päätti, että haluaa levyttää kappaleen. Kappale levytettiin Capital-Recordsin omassa studiossa sovittaja Frank De Volin vangitessa levytykseen "lumotun ilmapiirin". Kappaleesta tuli jättimenestys sinkun myydessä miljoona kappaletta yksin vuonna 1948. Nature Boy oli yksi niitä kappaleita, jotka nostivat Colen suureen maanlaajuiseen suosioon ja ahbez sai rojalteina 20 000 dollaria (nykyrahassa yksi nolla lisää). Hän jakoi omasta osuudestaan puolet ihmisille, jotka olivat auttaneet kappaleen tekemisessä ja saattamisessa Colen käsiin. Nature Boyn ovat esittäneet sittemmin artistit Frank Sinatrasta Lady Gagaan,

Nat King Cole kuoli 1965 keuhkosyöpään vain 45-vuotiaana. Ahbez ehti nähdä hippiliikkeen nousun ja poseeraamaan Brian Wilsonin ja Donovanin rinnalla valokuvissa henkisenä isähahmona. Levytyksiä oli pitkin uraa, joskaan mistään niistä ei tullut Nature Boyn kaltaista menestystä, vaikka hän teki mm. vuoden 59 beatrunoutta ja exoticaa yhdistelleelle albumille promootiokiertueen kävelemällä mantereen rannikolta toiselle. Ahbez menehtyi 1995 86-vuotiaana auto-onnettomuudessa saamiin vammoihin.

Levykaupparaportti 2016 - Kymenlaakso

Käydään läpi nykyisen asuinmaakunnan levykauppatarjontaa. Tästä saattaa olla jopa iloa ulkopuolisillekin, jos jostain syystä matkailevat maakunnan taajamissa.

Vuotta 2016 on tietysti se, että tarjonta keskittyy pääosin kirppiksiin, divareihin ja antikvariaatteihin - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Rat.. raportti keskittyy taajamiin, jotka mainitaan nimeltä. Olen ottanut mukaan myös Loviisan, joka maantieteellisesti sijaitsee kyllä Uudellamaalla, mutta rehellisyyden nimissä Kymijoen läntisimmältä haaralta ei taida olla keskustaan yli kymmentä kilometriä? Levyt ovat pääosin vinyyliä ja vanhoja. Uusi musiikkihan kuunnellaan täällä nuorison keskuudesta youtubesta, tai Spotifysta.

Lännestä itäänpäin ja sieltä pohjoiseen.

Loviisa:
Kaupungissa oli vielä pari vuotta sitten piskuinen pieni musiikki/soitinkauppa, jonka nykytilassa ei mitään tietoa. Sen sijaan keskustassa olevalla Loviisan suurkirppiksellä on pari loossia vinyylejä, joista toisessa vielä ihan kohtuullisen mielenkiintosia. Toisaalta viimeksi mainitussa myös hinnat siellä kymmenen euron yläpuolella.

Kotka:
Sävelaitta sinnittelee Kotkansaarella ja myy soittimien lisäksi uusia cd- ja vinyylilevyjä. Mukana myös jonkinverran käytettyjä vinyylejä. Valikoima on varsin kohtuullinen. Kotkansaarella sijaitsee myös sisustuskauppa/kirpputori Tamburiini, jossa on monta laaria käytettyjä vinyylilevyjä, joukossa helmiä. Muuten keskustan alueen kirppikset ja divarit ovat asian suhteen todella väsähtäneitä divari Hämäläisen lopetettua. Vuosi sitten kaupungissa toimi myös hetken Pop-divari ja sitä ennen Pomp.

Karhula:
Jumalniemessä sijaitseva Anttilan myymälä pitää toistaiseksi yllä "anttilalaatua" ollen suurista kauppaketjuista edelleen se, millä on kohtuullisen hyvä levyosasto. Cd:tä, vinskaa ja niitä "Anttilakokoelmia". Miten kauan tämä uusien saksalaisomistajien kanssa jatkuu, on sitten arvoitus.

Itse Karhulan keskustassa sijaitsee Kymenlaakson "kirppispääkaupunki". Siellä löytyy peräti neljä kirppistä ja yksi divari. Kirppiksistä Pennitorilla saattaa löytyä jotain löytämisen arvoista. Karhulan osto- ja myyntiliike taas ansaitsee levyistä erityismaininnan. Hyllystä löytyy mielenkiintoista levyä. Kaikki ei priimakunnossa tai minttiä, mutta hinnat myös siinä tapauksessa edullisia. Jos haluaa esim. 'Hat Rock' tyylisen 70-luvun Hi-Hat-levymerkin suomijytäkokoelman dj-settiinsä eurolla, niin kannattaa käydä penkomassa. Tai Arto Mellerin ja Pekka Rechardin kasettirunoteoksen.

Hamina:
Hamina ei kuuluisi edes kirjoitukseen, koska sieltä ei juuri löydy järkeviä levyjä. Kaupungissa on sijainnut levykauppa ehkä 80-90-luvun taitteessa, mutta nyt kirppis Megatori tarjoaa parin loossin verran vinyyliä. Seassa saattaa olla jotain löytöjäkin, mutta toisen anti on selvästi jonkun 80-90-luvun taitteen dj:n settiä ajan syömine 'Power-Mix' levyineen.

Inkeroinen ja Myllykoski:
Sama, kuin Haminassa. Ei mitään maininnan arvoisia mestoja. Kirppisten (joita rust-belt-taajamien tyyliin piisaa) vinyylilaarien antia on Juha "Watt" Vainion ylihintaisen levyt ja venäjäpainokset oudoista, mutta ei mielenkiintoisista vinyyleistä.

Kouvola:
Anttila lopetti keskustassa ja kaupungin ainoa uusien levyjen kauppa Peltirumpu viitisen vuotta sitten. Mutta keskustasta löytyy Kymenlaakson paras antikvariaatti Novgorod, jossa on tuhansia levyjä punkista krautrockkiin. Myös uusia kasetti- ja vinyylijulkaisuja, sekä cd:tä. Maakunnan ainoa levykauppa, johon matkustaisin vartavasten ihan muualtakin. Hinnat toki myös kohdillaan, mutta levyjen kuntokin yleensä ex/ex-luokkaa. Keskustan alueelta voi levylöytöjä tehdä myös Kylähullu- ja Femmatori-kirppiksiltä. Tosin näin kotisalapoliisina väitän kyseisten paikkojen parhaiden hyllyjen ja loossien olevan Noviksen "sivupisteitä".

Kuusankoski:
Täältä löytyy hivenen keskustasta sivuun Kuusaan kirppis, jossa on tullut vastaan muutaman kerran järkivinyylejä järkihintaan.

Turvallista matkaa!

Spacemen 3 - DJ Tones EP 2008

Jason Piercen ja Peter Kemberin (aka Sonic Boom) Spacemen 3 oli 80-luvun kulttiyhtye, joka piti monotonisen psykedelian alá Velvetit, Stooges, MC5, Silver Apples lippua ylhäällä silloin, kun indien ja valtavirran tuulet olivat toisenlaisia. Kaksikon lisäksi mukana oli alati vaihtuvaa miehistöä ja yhtyeen lopulta noustessa neljänkymmenen hengen saleista kohti tavallisen musiikkilehdistön artikkeleita, se hajosi Piercen ja Kemberin välirikkoon, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Yhtyeessä soittaneiden jäsentenkin "spin-off" bändit ovat monin osin kiinnostavia, mutta pääkaksikko operoi 90-luvulta lähtien omissa yhtyeissään, joista Piercen Spiritualized pääsi nauttimaan kohtuullista suosiotakin. Peter Kember taas operoi enemmän kulttimusiikin puolella yhtyeensä Spectrum, sekä kokeellisen E.A.R.in kautta. Mies heittää myös soolokeikkaa ja oli viime kesänä Turun H2Ö-festareilla. Piercen myöhempää uraa ovat värittäneet terveydelliset ongelmat, mutta Kember on yllättäen petrannut viime vuosina ja toiminut profiilikkaana tuottajana uuden sukupolven poppsykedeliabändien, kuten MGMT:n ja Panda Bearin kanssa.

Spacemen 3 julkaisi olemassolonsa aikana kasan levyjä ja bootleggeja, jotka ajan kuluessa ovat hautautuneet vaikeammin saataviksi vanhojen fanien levyhyllyihin. Tämän DJ Tonesin tarkoitus on varmaan ollut tarjota vuonna 2008 uudelle polvelle mahdollisuuden tutustua yhtyeen musiikkiin. Sen julkaisi Space Age Reocords, jonka kataloogissa näkyy olevan Sonic Boomin omia projekteja, sekä kasa Spacemen uusintoja ja Acid Mothers Templen uusiopsykedeliaa. Kuinka virallista tämä kaikki on, jää kysymykseksi, mutta toisaalta Spacemen 3 julkaisi omat levynsäkin käppäisillä indie-merkeillä, joiden sopimuksissa ei todennäköisesti luovuttu omasta sielusta, musiikista ja oikeuksista.

Kuka levyn on koonnutkin (veikkaan Kemberiä..), niin sen kuratoiminen on onnistunut. Mini-LP/EP pitää sisällään aiemmin julkaisemattomia versioita yhtyeen tutuista tai seuraavissa bändeissä toteutetuista kappaleista. Levy alkaa Spacemen 3 versiolla kappaleesta 'These Blues', jonka Pierce levytti sitten Spiritualizedin kanssa. Red Krayola-coveri 'Transparent Radiation' on tällä levyllä eri versio, kuin yhtyeen aiemmin julkaisema. Puolitoistaminuuttinen pedaalitesti 'Modulated Tones' on turha välisoitto. 'I Love You' on taas miksaus, jota jaettiin 50 kpl promolevyinä Recurringin aikoihin. Levyn päättää liki yhdensänminuuttinen drone 'Ecstasy Symphony', joka soittaa syntikkapädejä flangerin läpi ja kilisee kristallimaisesti. Kuuntelin biisin eilen autoillessa varmaan viisi kertaa putkeen, samaan aikaan aurinko laski ja metsä- ja puut olivat ympärillä peittyneinä jääkiteisiin. Sitten oli pakko vaihtaa musaa, kun meinasin nukahtaa rattiin.

Levystä on otettu "vain" 2000 kappaleen painos, cd ja vinyyliversiona, mikä kertoo kuinka kulttiyhtye Spacemen 3 edelleenkin on. Oma cd-versio pitää sisällään vain pahvikotelon ilman mitään tarkempia tietoja. Faneille ei mikään turha ostos.

David Bowie - Blackstar 2016

Tässä vaiheessa, kun levymyynti tai ylipäätään sellaisten julkaiseminen suuressa mittakaavassa on ollut käymistilassa, David Bowie järjesti vuoden tapauksen.

Viime vuonna tuli ilmoitus uudesta levystä ja sitä avitettiin julkaisemalla kolme "sinkkubiisiä", joiden taso oli viime vuosiin nähden huimaava. Niitä avitettiin taiteellisilla videoilla ja musiikki kuulosti siltä, mitä Bowie 90- ja 2000-luvun levyillään yritti, mutta vain osittain onnistunein lopputuloksin; nykyaikaiselta ja samalla Bowielta.

Bowie ei ole viimeisten kymmenen vuoden ajan antanut yhtään haastattelua ja uusi levy ilmestyi samanlaisen "radiohiljaisuuden" saattelemana. Musiikkilehdissä sessioihin osallistuneet muusikot sentään kertoivat levytyksestä. Levy oli nykyiseen tapaan ajastettu ilmestymään Bowien syntymäpäivälle tammikuun alkuun, vaikka se oli ollut valmiina jo kesästä lähtien. Pistin sen kuunteluun Spotifystä heti sen ilmestyttyä perjantaina. Ensivaikutelma oli "ok", joskin hivenen vaikeasti kiinniotettava ja jätin sen odottelemaan lisäkuuntelua. Sellainen fiilis kuitenkin jäi, että Bowie on tullut jälleen takaisin ja jatkaa edellisellä levyllä alkanutta uutta luovaa kauttansa.

Maanantaina iski sitten todellinen uutispommi: David Bowie oli kuollut puolitoistavuotta jatkuneen syöpätaistelun jälkeen, vain pari päivää uuden levyn ilmestymisen perään. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja tyypit, joilla oli jo fyysinen äänite ja lyriikkabookletti osasivat kertoa teksteistä; ne käsittelivät selkeästi sairautta, kuolemaa ja luopumista. Tuottaja Tony Visconti ilmoitti samalla, että levy oli suunniteltu ja ajastettu Bowien itsensä toimesta erittäin tarkasti. Hän teki siis areenalta poistumisensa samanlaiseksi teokseksi, kuin koko muun elämänsä. Oikeastaan levyn kohdalla suurin erikoisuus nykyisenä internet-aikana se, miten Bowie on onnistunut pitämään sairautensa yksityisenä tietona ja miten hyvin tuottajat ja sessiomiehet ovat pystyneet pitämään tämän tiedon omanaan levyn ilmestymiseen saakka.

Edellisellä levyllä Bowie kommentoi nykyistä post-modernia maailmaa ja fyysisen levynjulkaisun turhuutta käyttämällä 'Next Day'llä samaa kansikuvaa, kuin aikaisemmin urallansa. Tällä viimeisellä vanha kameleontti heitti kuitenkin sellaisen ässän hihastaan, että tämän teoksen monien tasojen ylittämisessä saavat seuraavat nähdä jo kohtuullisesti vaivaa.
Pistin levyn uudelleenkuunteluun kuolinuutisten jälkeen ja koska olin aitoon esoteeriseen henkeen saanut käsiini "mysteerin avaimen", levyn toimintatasot aktivoituivat niin musiikin, kuin lyriikkojen tasolla aivan uudella tapaa.

Levyn yleissointi on tumma ja esiin nouseva instrumentti on saksofoni, joka tuo mieleen aikaisemmista ajoista kalmaisen Diamond Dogsin. Rytmit ovat sekoitus kone- ja ihmisrumpalointia, joka nykii ja heiluu, mutta omaperäisesti ilman ysärin virhettä, eli sitomista aikansa muotikomppiin. Kitarat eivät 'Lazaruksen' synkkiä voimasointuja ja levyn lopettavan 'I Can't Give Everything Away'n kitarasooloa lukuunottamatta ole mitenkään pinnalla, vaan yleisfiilis on erikoinen sekoitus jazzia ja puolielektronista musiikkia. Vinyyli on jaoteltu niin, että A-puolen kolme kappaletta ovat pidempiä ja raskaampia, B-puolen keventyessä nimellisesti, poislukien vapauttavan kuuloinen, mutta lyriikassa hyvästit jättävä jo aiemmin mainittu 'I Can't Give Everything Away'. Levyn vahvuus, tai heikkous on sen kappaleiden "muodottomuus". Siltä ei löydy sellaisia tarttuvia ralleja, joita Bowielta ilmestyi elämänsä aikaisemmissa vaiheissa. Toisaalta kokonaisuus sitten toimiikin ja koukkuja on sen verran, että itse oletan tämän olevan yksi hänen kuuntelua kestävimmistä levyistä (jos sellaisista on Bowien kohdalla puutetta..). Blackstar on suunnattu selkeästi hänen uskollisille faneille, eikä kosiskelemaan "taviksia" ja tällaisessa teoksessa se suotakoon.

Blackstar liittyi rock- ja popmusiikin "jäähyväislevyihin", joiden joukossa on monta muutakin upeaa teosta (Jacques Brel, Joy Division, Nick Drake jne.). Eilen käsiini saama vinyylipainos on kansineen upeasti painettu, lakattu, leikattu ja taitettu teos, joka hautajaisvihkomaisesti tekee hienosti kunniaa yhden vinyyliaikakauden suurimman sankarin muistolle.

Donald Duck - Blame It on the Samba 1948

1940-luku ja maailmansota katkaisi Disneyn hyvin alkaneen kaupallisen läpimurron, jolla Walt itse rahoitti kunnianhimoisempia töitään. Fantasia vuodelta 1940 oli tämän huipentuma, mutta myös toinen niistä filmeistä, joiden taloudellinen menestys kärsi sodan takia.

Etelä-Amerikka tuntui tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta markkina-alueeksi ja Walt perheineen teki sinne pitkän matkan. Kuprun siellä pyörimiseen aiheuttaa näin jälkikäteen se, että jokainen maanosan maa oli korruptoituneen juntan hallinnassa, mutta mitäs pienistä. Latinaiselle Amerikalle suunnatuista (ja vaikuttuneista) filmeistä ensimmäinen oli 'Three Caballeros', josta on Aku Ankan lisäksi toinenkin hahmo tällä lyhytfilmillä. Aracuan lintu sekoilee myös mukana. Musiikista vastasivat Dinning Sister ja urkuri Ethel Smith, joka pistää urkuja solmuun animaatiota ja tavallista filmiä yhdistelevissä kohtauksissa. Lyhytelokuvan huoletonta, puolisurrealistista kuvastoa ovat myöhemmin hyödyntäneet inspiraation lähteenä Dee-Lite ja kotimainen Pepe Deluxe.

R.I.P. David Bowie - 1947-2016

En tykkää hirveästi pistää absoluuttiseen järjestykseen artisteja, mutta jos joku jono pitäisi tehdä ja kriteerinä olisi validin uran pituus ja ylipäätään rohkeus, voisi David Bowie olla siinä ykköspaikalla.

Tästä johtuen tämän aamuinen uutinen oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Toisaalta se selittänee uuden levyn "radiohiljaisuuden" Bowien itsensä osalta. Mediassahan uudesta levystä on kuultu ainoastaan soittajien ja tuottajien suulla. Bowie itse ei antanut yhtään haastattelua. Tämä meni omissa silmissä "legendan omien polkujen" piikkiin, mutta tosiasia onkin näköjään ollut, että artisti oli kuolemansairas. Arvoitukseksi jää myös julkaistiinko levy "laskettujen päivien sisään", vai oliko julkaisuajankohta uskollinen viimeisten levyjen tapaan syntymäpäivälle muuten vain.

Popmusiikin legendoista puhuttaessa puhumme myös suurista ikäluokista. Koko popteollisuus syntyi kylmän sodan ajan rauhalliseen länsimaiseen ympäristöön. Se oli purkaustie sodanjälkeisen suuren nuorisojoukon sosiaaliselle liikehdinnälle ja energialle, jonka mukana saattoi liikkua välähdyksittäin jotain aatteellistakin - mutta ennenkaikkea leipää ja sirkushuveja. Lemmy ja Bowie olivat tämän tervaskantoja ja myös esimerkkejä meidän ensimmäisen maailman "kuolemattomista". Voisi jopa väittää, että ympäristömme on niin turvattu, että 60-70-luvun artistit joutuivat harrastamaan vapaaehtoista itsetuhoa, josta kumpikin selvisi ehjin nahoin - toinen jatkoi toki loppuun asti Bowien paheiden keskittyessä myöhemmällä iällä lähinnä tupakanpolttoon. Nyt suuret ikäluokat ovat tuleet tilanteeseen, jossa jollei luontoäiti korjaa (tai länsimainen lääketiede paranna), niin seuraava askel on seniiliys ja vanhainkoti.

David lähti tyylillä. Uusi levy on hyvä. Bowie itsehän pelkäsi sairaalloisesti kuolemaa: hän ei ikinä osallistunut ystävien tai kanssamuusikoiden hautajaisiin. Blackstar ja kappale 'Lazarus' lyriikoineen saa nyt uuden merkityksen. Vanha kameleontti lätkäisi vielä viimeisen ässän hihastaan :(

Stephen O'Malley - Eternelle Idole 2015

Stephen O'Malley tunnetaan seattlelaisen drone/doom-yhtye Sunn O))) toisena pääjäsenenä. Yhtye julkaisi bänditoveri Greg Andersonin kanssa tuoreimman levynsä aivan viime vuoden lopulla. Parin kuuntelukerran perusteella se on Sunn O)))-levy. Sellainen, kuin ne nyt ovat. Pörinää, dronea, hidasta riffittelyä, resonointia ja vokalisti Attila Chisarin korinaa.

Eternelle Idole ei loppujen lopuksi myöskään poikkea ihan tolkuttomasti Sunn O))) musiikista; vain äänentuoton metodit ovat erilaiset. Tai eivät nekään. Mukana on muun muassa pitkään yhtyeen kokoonpanossa ollut Steve Moore, joka töräytteli bändin "Monolith & Dimensions" levylle vetopasuunaa ja syntikoita.

O'Malley asuu tällä hetkellä Pariisissa ja tämä levy on äänitetty ympäri keski-Eurooppaa ja entistä kotipaikkaa Seattlea. Levyn konseptin tekee mielenkiintoiseksi, että se on tehty pariisilaiselle luistelu-koreografi Giselle Viennalle luisteluesitystä varten. Levyn nimi viittaa Pariisissa sijaitsevaan Auguste Rodinin patsaaseen.

Levyllä on jonkin verran kitaraa, mutta mitään Sunn O)))-tyylistä särömassaa ei tällä kertaa tuoteta, vaan levy lepää O'Malleyn, Steve Mooren, Randall Dunnin syntikoiden ja koskettimien sekä kappaleen verran yhdysvaltalaisen laulajatar Jesse Sykesin äänenen varassa. Modulaari"buumin" mukaisesti mukana on ARP-yhtiön 70-luvun hirviö/pyhäinjäännös ARP-2500. Lisäksi seassa on myös kenttä-äänityksiä jäähallista, sekä merenrannalta.
Alun dramaattisemmista ja mollivoittoisista tunnelmista siirrytään levyn puolivälin jälkeen euforisiin synakelloihin sekä O'Malleyn ja Dunnin soittamiin kosmisiin M-tron kuoroihin. Ligetin 'Lux Aeternaa' lainaillaan, mutta samaa teki Edgar Froese. Toiseksi viimeinen biisi pitää alkuaplodien jälkeen sisällään yli kolme minuuttia hiljaisuutta, kunnes viimeinen 'Return / Escape' palaa edellisen kappaleen kelloihin ja tähtitieteellisiin mellotronjousiin ja kuoroihin. Daniel O'Sullivan ja O'Malley vaeltelevat uljaasti ylös tähtitaivaalle ja alas valittavilla ARP-2500 syntetisaattoreilla kunnon Popol Vuh-hengessä. Loppuosassa siirrytään monosyntetisaari-droneen ja resonointiin, mellotron vinkuu TD:n Atemin hengessä. Sanoisin jopa, että kosmista!

Fyysinen levy julkaistiin kolmipuolisena vinyylinä ja mukana on kuulemma 16 kappaletta valokuvia.

Papu ja Pojat - Helle 1983

Ulkona on tällä hetkellä -24 astetta. Radiossa on varmasti soitettu jo joltain kanavalta Papu ja Pojat yhtyeen "Suomi soi 2" kokoelmalla mukana ollut 'Helle'. Samainen biisi soitetaan radiokanavalta aina myös kesäisen helleaallon aikana.

Papu ja Pojat oli laulaja Papu Karoa (Helena Haroa) lukuunottamatta J. Karjalaisen Mustat lasit. Jii itse on kappaleen tekijä. Biisi keinuu kömpelössä reggae-tahdissa ja laulaja Pavun ulosanti on monotonista. Jotain sympaattista biisissä kuitenkin on ja sen kuuntelee mielellään sen kerran. Ensimäinen oma muistikuva kappaleesta on 80-luvun lopussa, jolloin lämpötilalukemista kertovaa lyriikkaa piti yksiulotteisen naivina. Jos biisin kiinnittää kuitenkin ilmestymisajankohtaansa, siinä on hauska viittaus sen ajan poliittisiin hahmoihin Esko Helteeseen ja Pakkaseen. Mutta niin käy helposti lyriikoille, jotka sitoo aikansa hahmoihin.

Skins'n Punks Vol 2 - Oi! Polloi / Betrayed 1987

Levyhyllyn yhdeksäs vuosi pyörähtää käyntiin punk-levyllä. Yhdeksän blogivuoden aikana levyjen fyysinen myynti on syöksynyt vuosi vuodelta alaspäin. Erityisesti tämä on koskenut cd-levyä, joka formaattina on tullut jonkinnäköiseen tiensä päähän.

Vinyyli sitä vastoin on elänyt tämän ajan jatkuvaa nousua, mutta siitä huolimatta sen myyntiluvut ovat käsittääkseni kulta-aikaan ja cd:n kukoistukseen nähden aivan marginaalisia. En ole pariin vuoteen (maallemuuton jälkeen) ollut hirveän aktiivinen Stadin levykauppojen kävijä, mutta silloin kun kävin, niin meininki poikkesi syksyn Tukholmanmatkasta. Siellä nimittäin 1/5 levykauppojen asiakaskunnasta oli nättejä nuoria naisia, jotka pläräsivät rakennekynnet huoliteltuina vinyylilaareja. Eli haisevien hikisten peräkammarin levysetien sijaan voidaan tällä hetkellä kai puhua muoti-ilmiöstä vinyylien kohdalla?

Yksi erikoinen ilmiö on käytettyjen vinyylien- ja erityisesti punk-sellaisten myynti ja pyyntihinnat. DIY-hengellä ja halvalla painetut skenen sisässä kädestä käteen myydyt levyt saavat nykyään kolminumeroisia hintapyyntöjä ja kämäisimmästäkin 90-luvun 7" saa maksaa kuusi- seitsemän euroa. Ja jengi vielä maksaa. Huvittavan yhdistelmän muodostaa kasari-Englannissa muodissa ollut "Älä maksa enempää, kuin 3.99£" ja kannen tämän päivän kahdenkympin hintalappu. Tässäkin levyssä oli erään rannikkokaupungin levykaupassa todennäköisesti Disgocsista kaivettu pyyntihinta, mutta oikeaan levykauppatyyliin jutskailemalla sai joulualennusta aika reilusti. Ei tämä silti ilmaiseksi lähde missään ja kunto on kieltämättä hyvä.

Vuonna 1987 ilmestynyt Skins'n Punk Volume 2 kuului sarjaan, jossa ilmestyi muutama levy. Sisältö oli siis vähemmän yllättäen splitti skini- ja punkkaribändin välillä, jos sillä nyt musiikillisesti oli jotain eroa. Parista levystä otettiin cd-aikaan uusintapainos ja Oi Polloi ei jostain syystä ollut enää tämän Vol 2:sen toisena yhtyeenä, vaan The Strike.
Oi Polloi on 80-luvun alkupuolella toimintansa aloittanut skottilainen anarkopunk-bändi, joka teki ensilevytyksensä vasta vuosien toiminnan jälkeen juuri 80-luvun puolenvälin jälkeen. Yhtye on Suomessakin kohtuullisen tuttu (noh, punkpiireissä), koska solisti- ja ainoa alkuperäisjäsen Deek asustelee käsittääkseni maassa. Splitiltä löytyvät Oi Polloi-biisitkin ovat tuttuja, koska olen joskus aikaisemmin ostanut levyn, missä on yhtyeen alkupään levytetty tuotanto.

Niimpä mielenkiinto kääntyi heti splitin kakkosbändiksi nimetyn, mutta ykköspuolen täyttävän Betrayedin suuntaan ja tämähän oli mukava yllätys. Oi! ja streetpunk-kokoelmia löytyy useampikin hyllystä, mutta ne sijoittuivat sinne liikkeen "kulta-aikaan" 70-80-luvun taitteeseen, joten yhtye oli aiemmin kuulematon. Mutta erittäin hyvää käppää Betrayed veti aikana, jolloin bändit alkoivat metallistua ja nopeutua. Periaatteessa biisit ovat pohjimmiltaan ränttätänttää, mutta tyylinmukaisesti sen verran puupäisesti vedetty, että tämä naamioituu syvälle piiloon. Hoilotuksia ja sloganeita piisaa, Kellopeli-hengessä lainataa Beethoevenia ja puolisko vedetään asialinjalla alusta loppuun. Tälläinen 12" puoliskon pituus on juuri passeli tällaiselle kamalle. Tähän päälle vielä microvox-soundin mieleentuova äänitys, niin ollaan siellä homman ytimessä. Tätä sarjaa pitää ostaa lisää, jos tulee laarissa vastaan.

R.I.P. Lemmy Kilmister 1945-2015

Pitkään terveysongelmista kärsinyt Lemmy menehtyi muutama päivä jouluaatoksi osuneen syntymäpäivänsä jälkeen. Tapaninpäivänä saatu syöpädiagnoosi ja parin päivän päästä jalat suorana. No, perussairaudet alla ja joku agressiivinen leukemia, niin loppu on vuorokausista kiinni?

Lemmyyn inkarnoitui "ikuinen rokkiäijä", jota ei mikään pystynyt poistamaan lavoilta. Ylläolevan Suomessa "Älypäät" nimellä näytetyn sarjan jakson tullessa telkkarista (ymmärtääkseni pari vuotta kuvaamisen jälkeen 86?) häntä pidettiin jo pappana, joka jaksoi edelleen rokata. Vaikka ikää oli miltei neljäkymmentä. (Oikeasti jo 41) Erikoista! Aikalaiset olivat ainakin leikanneet tukan lyhyeksi, juoksivat lenkillä ja olivat järkevissä siviilitöissä. Tai soittivat ainakin sliipatumpaa musiikkia.

Lemmy Kilmister oli haastatteluissa aina suuri Suomen ystävä ja käsittääkseni ihan vilpittömästi. Mies harrasti militarian keräilyä ja tunsi erityisesti Suomen talvisodan hyvin noin englantilaiseksi. Mitään fasismia Lemmyn sotaharrastuksiin ei kuitenkaan kuulunut, vaan ymmärtääkseni ihan sellaista aitoa pikkupoikamaista innostusta. Kilmister oli myös vanha Suomenkävijä, sillä ensimmäiset reissut hän teki maahan brittiläisen Rockin' Vicarsien riveissä jo 1960-luvulla. Tuohon aikaan hän soitti vielä ränkien kitaraa ja vuosikymmenen lopussa hän toimi The Nice:n ja Jimi Hendrixin roudarina. Soittoura urkeni hänen liittyessään Hawkwind-yhtyeeseen 1972 ja hän lauloi yhtyeen ainoan suuren hitin 'Silver Machinen'. Lemmyn aika oli yhtyeen uran tasokkainta, mutta avaruusooppera muuttui saippuaoopperaksi ja hän sai kenkää paljon kirjoitetun huumenpidätyksen takia yhtyeen Pohjois-Amerikan kiertueella.

Amfetamiinin ystäväksi loppuun asti tunnustautunut Lemmy perusti Pink Fairiesien Larry Walliksen kanssa Motörheadin, jonka alku oli kuitenkin kivinen. Vasta Walliksen ja rumpali Lucas Foxin korvanneet Fast Eddie Clarke ja Philty "Animal" Taylor (joka muuten menehtyi viime kuussa) muodostivat klassisen kokoonpanon, joka junttasi musiikillisen kivijalan aika monesta jutusta niin metalliin, kuin punkkiin. Punkin noustessa Lemmy olikin yksi harvoista hämyistä, jotka hyväksyttiin. Vielä kun tähän yhdistettiin monen punkbändin yhteiset pulveriharrastukset, niin hän vieraili mm. Damnedin sinkulla. Ja soitti ja lauloihan Lemmy kotoisen Albert Järvisenkin levyllä.

Motörheadin klassisen kokoonpanon jälkeisen parin vuoden käymistilan jälkeen yhtye julkaisi pitkän liudan levyjä ja kiersi jatkuvasti suhteellisen stabiililla kokoonpanolla. Lemmy itse piti aina uusia loppupään levyjä parhainaan ja jaksoi ihmetellä jengin kaipailevan 70-80-luvun taitteen aikoja ja kokoonpanoa. Tavallaan hienoa, että ei jääty makailemaan vanhaan menestykseen, mutta eiväthän ne uudet levyt mitään pyörää keksineet uudelleen.. Oman kortteerinsa Lemmy oli siirtänyt jo vuosia sitten Yhdysvaltoihin ja Los Angelesiin, josta hän löytyi pelin edestä kuolleena.

Songs of Christmas No.2

Joulun alla on tullut kaiveltua entiseltä asukkaalta jäänyttä joulukasettikokoelmaa, jossa on niin Anttilan hyllyn kokoelmakasetteja, kuin Emils Julit ja Elviksen joululevy. Mukana on myös tämä kasetti, jonka kannessa komeilee Elviksen nimi ja Tijuana Christmas. Muovikannet avattua sisältä löytyy tavallinen c-kasetti ilman mitään etikettejä. Kasetti on nimetty kunniaa herättävästi No.2:seksi ja taka- sekä etukannessa komeilee teksti Stereo, joka Elviksen pätkän ollessa ei tule edes kysymykseen (joululevy on vuodelta 57, ennen stereo-hömpötystä). Kannet ovat leikkaa/liimaa käsityötä ja neula naksahtaa kesken puolta.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan salapoliisi, että ymmärtää tämän olleen aikansa piraattituote. Ostettu todennäköisesti etelänmatkalta, eikä ostaja ole välttämättä edes ollut tietoinen ostaneensa niin sanottua laitonta äänitettä, koska c-kasettiaika toi mukanaan yksityisyrittämisen henkeä. Moni puolilaillisestikin tai lain rajamailla heilunut oikea julkaisijakin tunki tuotteitaan väärillä esiintyjillä ynnä muuta. Tällä levyllä soi kuitenkin Elviksen oikea joululevy, olkoonkin nauhoitettu suoraan levysoittimsesta. Ykköspuolen Elvari-joulu loppuu jo ennen puolen loppua, neula naksahtaa ja sen jälkeen tulee kirjavaa, mutta asiallista kuorojoululaulua. Joku on tällä elättänyt perhettään ja joku on kuunnellut kasettia kotiinpäästyään ihan tyytyväisenä. "Now You Happy, Now You Pay".

Petri Lahtinen - Aviations 2015

Aika tasan vuosi sitten Levyhyllyssä oli kuuntelussa kitaristi Petri Lahtisen Bandcamp-julkaisu Abbreviations.

Projektin tarkoituksena on ollut äänittää lyhyitä biisin, tai fiiliksen aihioita kitaran looppipedaalia käyttäen, ehkä jotain sämplejä lennosta ja ilman mitään ylimääräistä jälkityöstöä. Vertasinkin edellisvuotista julkaisua akvarellimaalaukseen; muutama kerros päällekkäin, värit leviävät toisinaan kauniisti paperille, toisinaan ne leviävät paperille ja siinäpä se. Mikä tekee tästä projektista mielenkiintoisempaa on, että viime vuonna pituudeksi ilmoitettiin kaksi vuotta ja toden totta; nyt ilmestynyt toinen osa venyttää aikajänteen nykymaailman nopeassa mittapuussa pitkälle kahden vuoden suoralle.

Koska tämä on kaksoisteos, en voi olla vertailematta näitä keskenään (ja myös pitkä aikajänne suorastaan pakottaa tähän). Abbrevations samasta toteutustavasta huolimatta sisälsi yleisesti "ensiosan" tavoin selkeästi suuremman lataustason. Teemoja ja ideoita oli nimittäin varmasti kehitelty ennen äänityksiä ja se oli pyrkimyksistään huolimatta ns. "kriittisemmillä korvilla" tehty,
Aviations on sen hillitympi pikkuveli, joka on käynyt samat koulut, saanut samat todistukset ja arvosanat, kuin isoveli. Ehkäpä ihan yhtä hyvä kuin edellinenkin, mutta silti; pikkuveli. Ensin meinasin jopa, että levy on selkeästi edellistä enemmän äänitapettia, mutta ehkä tämä ei pidä paikkaansa. Äänite sukeltaa rohkeammin sinne puhtaan maalailun puolelle ja olettaisin tämän olevan lopulta lähempänä ihan puhtaalta pöydältä improamista, kuin edellinen. Aviations myös tiivistyy alun jälkeen loppua kohden. Edellisosalla oli soitannollisia kumarruksia selkeiden esikuvien (Robert Fripp) suuntaan ja tällä jälkimmäisellä sellaiset puuttuvat. Toki suuntaan nyökkääminen tekee usein teoksesta helpommin lähestyttävän, mutta sen puuttuessa voisi varmaan puhua kahden vuoden aikana muokkautuneesta omasta looppi-tyylistä? Lahtinen itse sanoi lähteneensä projektiin sen takia, että kouluttaisi itseään pois aiemmassa musiikintekemisessä vaivanneesta loputtomasta hiomisesta ja puunauksesta. Tästä seuraa mielenkiintoinen ilmiö; lyhyet aihiot ovat improhengestään huolimatta silti miellyttävän hiotun kuuloisia. Sitä viimeistä ylimääräistä kerrosta ei niihin soiteta. Eli hiomisen kohde on siirtynyt soittohetkeen ja siinä äänentuottoon?

Lahtisen kitaransoitto ja luuppaustyyli on edelleen lyyristä ja tällä Aviationsilla selkeästi enemmän niin sanotusti romantiikkaan kallellaan. Jos nyt tiputtaisi jonkun nimen mistä lähestyä, niin saksalainen Siegfried Schwab ja miehen 'Meditation' levy vuodelta 1979. Mihinkään far-outtiin ei tälläkään julkaisulla kuroteta, vaan hälyääniäkin sisältävät kappaleet ovat maltillisia. Muutamat sämplet tuovat hyvää eloa, sekä muistutuksen kuullusta Dark Reindeer-kollektiivin musiikista, jossa Lahtinenkin soittaa. Toki sampleja oli edelliselläkin äänitteellä. Eron kahden teoksen välillä on myös kappaleiden pituudesta; tällä jälkimmäisellä peräti kuusi aihiota jää alle kahteen minuuttiin. Mitään yhteen niputtavaa melodista teemaa ei äänitteeltä löydy ja yhteensitovana tekijänä toimii jokaisessa kappaleessa soiva kitara ja päällekkäiset layerit. Kolmella kappaleella soi myös vieraileva soitin, eli Paul Mimlitchin saksofoni. Sopii palettiin oikein hyvin.

Tsekkaa itse täältä:

Abbrevations 2014
Aviations 2015

Sonic Temple Assassins - Subtle Music 2015

Sonic Temple Assassins on Jani Hellenin projekti/bändi, joka on julkaissut äänitteitä pitkin 2000-lukua. Ne on julkaistu CDR:inä ja nykyisin c-kasettimuodossa ja hyvin pienillä painoksilla lähinnä kädestä käteen. Hellenin musiikkia on myös erinäisillä ug-kokoelmilla ja tämän kassun kylkiäisenä tuli Oneiroksen cdr, jossa artistin lisäksi myös meluyhtye Ashtray Navigationsia.

Sain käsiini Subtle Musicin kappaleet jo aikaisemmin sähköisessä muodossa ja tämä erittäin rare (Raution Phinnweb puhuu kymmenen kassun erästä) kierrätyskaseteille nauhoitettu julkaisu jatkaa siitä, mihin edellinen Levyhyllyssä ollut kassu loppui. Elikkäs sen kakkospuolen täytti Berliinin koulukunnan tyylinen yksinkertainen, mutta vangitseva sekvenssi.

Jossain mielessä Subtle Musicia voisi pitää musiikillisena tutkielmana krautrockista/kosmisesta musiikista. Siis vähän samaan tyyliin, kuin vaikka taidemaalari ottaa teoksen ja tekee siitä omia varitaatioitaan. Olen aiemmin puhunut allergiastani nykykrauttia kohtaan silloin, kun se tehdään pillifarkut jalassa 1:1 takoen Neu!:n 4/4 komppia.

Alussa meinasin, että tämä putoaa vähän samaan kuoppaan, mutta ekan kappaleen suorista Harmonia/Neu/Werk vaikutteista huolimatta siinä on jotain sympaattisen aseistariisuvaa, joka Siinain tyylisiltä samassa vaossa kyntäjiltä puuttuu. Subtle Musicissa kuullaan kitaraa ja rumpukonetta, mutta pääosassa on syntetisaattori (Arturia Minibrute?). Pienet ja isommat viittaukset (kuten kakkoskappale 'Weiter Wegen' alussa oleva Faustin 'Krautrockin alun viiveheilautusta matkiva lähtö) saavat hymyn nousemaan huulille. Kaikkea on juuri tarpeeksi ja tarpeeksi vähän. Kolmosbiisi 'Ich fühle Luft von Anderem Planeten' yksinkertaisen sekvenssin, kaipailevan pienen melodian ja korvasta toiseen seilaavan filtteröidyn äänen kanssa on täysin siellä asian ytimessä. Neloskappale marssittaa Achim Reichelin tyylisen toistuvan delay-kitaran ja seuraava 'Kiss My Curved Rainbow' (mainio alkuperäisen krautin henkinen sanaleikki/väännös) lähtee sinne autobahnille. Kasetin päättävä 'Like an Unfinished Aeroplane Across the Sky (Aurora Lucis Rutilat II)' nousee majasteetillisesti siivilleen rokkaamaan taivaalle tohtori Faustuksen kanssa. Siinä ollaan lähellä näitä ulkomaiden tyylittelijöitä, kuten Cloudland Canyonia, eikä yhtään hullummin. Subtle Musicissa ollaan sisällä tietynlaisessa romantiikassa tai romanttisessa musiikissa, mitä toki Kraftwerkin hyödynsi 70-luvun puolen välin vuosinaan. Tätä alleviivaa vielä samantyyliset pienet, toistuvat ja yksinkertaiset melodiat.

Tässä on itse c-kasetilla kuunneltuna vähän samaa fiilistä, kuin kesällä ostamassani Varropasissa: kummassakin periaatteessa tarkka ja kliininen musiikki on laitettu nauhalle, joka toistaa sen miten nyt sitten toistaakaan. Tietojeni mukaan myös puolien pituus/rakenne poikkeaa painoksessa toisistaan, eli tyhjää on lopussa enemmän tai vähemmän. Ehkä se on oikein meille nettiaikaan tottuneille hienohelmoille, jotka eivät nyt pysty hyppimään biisien välillä. Kymmenen kasettia pitäisi mennä heittämällä tätä kamaa. Tuolta voi jäljittää tekijää: http://www.phinnweb.org/finndiscog/STA/.

Smack - Smack On You 1984

"Smack on kuin kylmä suudelma" tai jotain sen tyylistä luki 80-luvun puolen välin Suosikki-lehdessä. Yhtyeen poseerauksesta tuli jollain tavalla mieleen Hanoi Rocks ja ulkomaankuvioista ja kansainvälisestä tasosta puhuttiin paljon. Muutakin yhteistä yhtyeillä oli; kummankin nimen voidaan olettaa tarkoittavan kansainvälistä huumetta, eli heroiinia. Bändien jäsenille päihteet tulivatkin kovin tutuiksi, mutta siinä missä Hanoit miltei loivat sen kansainvälisen uran, Smack lähti liikkeelle liian myöhään, kokoonpano-ongelmien kanssa ja ilman manageritason opastusta.

Vuonna 1984 nämä jutut olivat vielä vasta edessä. Yhtye oli kuitenkin nostanut mainetta keikoillaan, vaikka keikkamyyjä Lido Salonen joutui alussa pitämään bändille puhuttelun sen keikkatason nostosta. Yhtyeen lavoilla nähneet vanhemmat kaverit kehuivat kuitenkin yhtyeen lava-preesenssiä. Piskuinen laulaja Claude rinnassa ammottavine leikkausarpineen täytti tilan ja yhtyeen kitaristit osasivat tarvittaessa juosta kitaroitaan soittaen ristiin lavan eteen. Kunnon kukkoilua ja kovaa rokkia.

Eri rumpalilla tehdyn 'Criminal' singlen jälkeen Smack levytti ensimmäisen pitkäsoittonsa T.T. Oksalan tuotannossa. Sama tuottaja oli viimeiselle 'Radical'-levylle asti, josta vastasi Pave Maijanen. Seuraavalla kakkoslevyllä basisti Cherin korvannut Jimi Sero ei ollut tyytyväinen Oksalan soundeihin ja olisi halunnut rouheampaa ja suttuisempaa menoa, mutta ihan hyvin tämä pelittää. Tosin kristallinkirkkaasti erottuvat instrumentit paljastavat levyltä sen, että yhtyeen kitaristit ovat enemmän asennesoittajia, kuin virtuooseja, mutta näillä mennään. Blues-pohjaista katurokkia, joka kumartaa häpeilemättä sinne Stoogesin ja MC5:sen suuntaan. Tänä päivänä tämä olisi "taas näitä bändejä", mutta pitää muistaa, että yhtyeen aloittaessa 1982 Detroit-jytä ei ollut ihan jokaisen olmin kuultavissa ja ihailtavissa.

Levyn avaa hoilotuspotentiaalia omaava 'Good Morning Headache', josta siirrytään tönkköön rumpukomppiin perustuvaan 'Run Rabbit Run'iin, joka lainailee riffissään ihan surutta Stoogesia. Tempo ei ole levyllä kova, vaan sellainen puolihidas ja rummut kasarityyliin pinnassa ja isot. 'Throught the Glass' pianoiskuineen kuullostaa yllättäen kovasti samalta, kuin englantilaisten kasari-Stoogesmiesten Thee Hypnoticsien 90-luvun 'Soul, Glitter & Sin'. Pari vähän tylsempää biisiä ja puolen päättävä 'Completely Alone' seilaa Doors/Stoogesien slovarien hengessä.

Kakkospuolen avaava 'Some Fun' kuulostaa yllätten Stoogesilta. Kakkosbiisi 'Ten Foot Cell' taas paljastaa, että joko Nuggetsit suoraan,  tai sitten Fuzztones on pyörinyt levylautasella. Puolen toiseksi viimeisenä soi pitkäsoiton versio 'Criminalista'. Levy päättyy lyhyeen ja rauhalliseen akustisen näppäily 'No Peace on Earth'iin.

Smack ei tällain jälkikäteen katsottuna keksinyt varsinaisesti mitään uutta, mutta toimi varmasti hetken tärkeänä linkkinä Stoogesien ja myöhemmän stoogesoinnin välillä. Aina jaksetaan muistaa, että Nirvana soitti alkuaikoinaan Run Rabbit Runia coverina, mutta muuten yhtyeen toiminta Yhdysvalloissa - sitten kun sinne viimein pääsivät oli satunnaista. Täytyy tunnustaa, että Smack on levykokonaisuuksina jäänyt kuuntelematta (niitä täkybiisejä lukuunottamatta), eikä tätä nyt varsinaisesti tyrkytettykään silloin aikanaan. Voihan sen ääneen sanoa, että ainakin tämän debyn piiseistä puolet saisi olla mieleenjäävempiä, mutta sellaista se on. Ehkä Myllykosken kirjaston vinyylihyllystä lähtee vielä mukaan toinenkin Smackin levy.

Henrik Otto Donner - Parhaita ottoja 2009

Pari vuotta sitten veneestään tipahtanut ja Pietarsaaren vierasvenesatamaan hukkunut Henrik Otto Donner on yhdessä Love Recordsin perustamansa Atte Blomin kanssa kiistattomasti vaikutusvaltaisimpia hahmoja Suomen populaarikulttuurin historiassa. Jos kaikki kaksikon levytyttämään päästämät artistit (kolmas Love-mies Schwindt keskittyi eniten yhtiön talouden pystyssä pitämiseen) eivät olleet kaupallisia menestyksiä, niin heidän julkaisupolitiikkansa saneli silti lopulta sen, mistä 60-80-luvun musiikissa puhuttaessa tässä maassa edelleenkin puhutaan.

Donner vietti muutaman vuoden 70-luvun alussa toisessa vaikutusvaltaisessa työssä Yleisradion musiikkipäällikkönä ja hänen säveltäjäuransa ulottui 60-luvun alusta 2000-luvulle (vai 90-luvulle?). Sibelius-Akatemiassa säveltämistä opiskellut Donner oli Joonas Kokkosen oppilas, opiskeli Viinissä György Ligetin johdolla, Siemensin elektronisen musiikin studiolla Munchenissä ja Zagrebissa hän tutusti Terry Rileyhin, jonka kanssa tehty monivuotinen yhteistyö johti Rileyn kutsumiseen Helsinkiin ja maan ensimmäiseen 'happeningiin'.

Ylläolevan valossa on mielenkiintoista ja lokeroivaa, että tämän kahden cd:n kokoelman musiikki jaetaan kahdelle levylle, joista ensimmäinen sisältää Donnerin säveltämiä lauluja eri runoilijoiden teksteihin ja jälkimmäinen Donnerin toisen/kolmannen Love-miehen Schwindtin kanssa jakamaansa rakkauteen; jazz-musiikkiin. Toki korkeakirjallisen tekstin yhdistäminen pop-musiikkiin oli tässä maassa uraa uurtavaa, vaikka esimerkiksi Otava-kustannus ehti tässä hivenen edelle. Love operoi edistyksellisen jatsin saralla Otavan ja muiden luovuttua miltei ylhäisessä yksinäisyydessä 70-luvun puoleen väliin, jolloin Hi-Hat toi markkinoille omia levyjään samaan tyyliin, kuin progea.

Ykköslevy, eli laululevy sisältää musiikkia ei-kronologisessa järjestyksessä vuosien 1967-1980 väliltä ja lauluja esittää mielenkiintoinen kavalkadi Vesa-Matti Loirista Pave Maijaseen ja Heikki Kinnusesta Kirkaan. Mukana on myös Donner itse Taistelulaulajat 70:n solistina (Laulu taantumuksesta), sekä Blues Section/Wigwam-rumpali Ronnie Österberg, jonka söpöstä naamasta yritettiin hetken leipoa Johnnyn ja Dannyn tyylistä tyttöjen suosimaa laulajaa. Mukana on myös Tauno Palon jäähyväisalbumilta kappale 'Eliisa ja kaksitoista joutsenta'. Donnerin sävellykset polveilevat niin sanotusti runollisesti ja taustasoiton orkestraatiot ja jazz-vibat menevät selkeästi päällekkäin kakkoslevyn materiaalin kanssa. Kakkoslevyn materiaali kellottaa aikavälille 1968-2000, eikä ole tietty mitään pappa-jazzia lopussakaan, vaan hommaa töötätään välillä rajustikin. Donnerin sooloinstrumenttihan oli trumpetti ja samaten edesmennyt Peter von Bagh siteeraa levyn kansitekstissä vuoden 1970 Helsingin sanomissa julkaistua vertausta Miles Davisiin.

'Parhaita ottoja' on ihan mukavasti koostettu ja valikoitu kokoelma. Voisi olla tietysti laajempikin ja sellainen olisi satavarmasti artistin kuoleman jälkeen ilmestynytkin, ilman levyteollisuuden tämän hetkistä halvausta.

David Bowie - Blackstar 2015

Bowien pitkän hiljaisuuden jälkeen julkaisema edellinen levy ei ollut mikään unelmien täyttymys, muttei kyllä mitenkään vaivaannuttavaakaan kamaa. Sitä vastoin tämä ensi vuoden alussa tulevalta levyltä lohkaistu kymmenenminuuttinen single lupaa uudelta levyltä huikeasti enemmän. Biisi on oikeastaan niin kova, että herääkin kysymys; voiko näin kovia biisejä olla lisää? Jos näin on, niin levy pamahtaa ensimmäistä kertaa sitten Let's Dancen jälkeen sinne 5/5 osastoon..

DJ-setti 21.11.2015

Kokonaisuudessaan:

Easy Star All-Stars – Speak to Me
Dave and Ansell Collins – That Girl
King Tubby – Keep on Tubbing
Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha
Patti Smith Group – Pumping (My Heart)
Primal Scream – Higher Than the Sun (A dub Symphony in Two Parts)
Blondie – Tide is High
Max Romeo – Three Little Mice
Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Mitä koulussa opit?
Patti Smith Group – Ain't it Strange

Roxy Music – Street life
Blondie – Hangin' on a Telephone
Devo – Secret Agent Man
Larry & The Lefthanded + M.A. Numminen – Älä peräänny!!
Wailers – Hang Up
Please James Gimme Change – Mike Meyers
Hawkwind – Silver Machine
Mothers Against Sex Assosiation – Sister
UK Subs – Plan of Action
Damned – Ballroom Blitz
Sweet – Sweet FA

Ari Vaahtera – Haaveet
Jig-Saw – Superkingi
Nyrkkitappelu – Naisbasisti
Lahtarit – Soininen armeijassa
Blitz – Razors in the Night
Kauneus ja terveys – Vaikeasti työllistettävä
Puolan lakot – Duunissa
Business – Product
Nolla nolla nolla – Lisää
Mellakka – Turhaa taistelua
Angelic Upstarts – Police Oppression
TANK – Power of the Hunter
Maailmanloppu – Enää kiväärit laulaa


The League Unlimited Orchestra – Seconds
Harmonia – Immer Wieder
Tangerine Dream – Rising Runner Missed by Endless Sender
Kraftwerk – Airwaves
La Dusseldorf – Rheinita
Kraftwerk- Man/Machine
Amon Duul II – Top of the Mud
David Bowie – Big Brother/Chant of the Ever Circling Skeletal Family

Krautrock-miksaus 21.11.2015

Olin tossa soittelemassa levyjä ja tässä dj-setin krauttimiksaus. Tämä kaikki puoleen tuntiin. Ekat levarisetit mitä olen tehnyt ja alkupuolella parit liu'ut biisien välillä onnistui ihan mallikkaasti.

Kraut-Mix by Jaxen on Mixcloud

Iggy & The Stooges - Raw Power 1973/1997

Iggy Popin oma miksaus proto-punk/glam klassikkoalbumista.

Iggy Pop muuttui kulttihahmoksi jo 70-luvun lopussa punk-liikkeen julistaessa hänet "isoisäksi", joka soitti samaa konsailematonta ja raakaa musiikkia jo "kauan ennen", kuin punk syntyi.

Isoisä oli samanikäinen, kuin muutamakin ykkös- ja kakkosdivarin punk-hahmo, punk syntyi ehkä jo huimat kymmenen vuotta aiemmin 60-luvulla Amerikan autotalleissa, mutta viitta oli aseteltu hartioille. Iggyn erotti toki esimerkiksi pari vuotta vanhemmasta Charlie Harperista se, että hänellä oli jo vuonna 1978 miltei kymmenen vuoden levytysura takanaan ja myös vaihteleva kataloogi bootlegeista Bowien auttamiin klassikkolevyihin.

Bowie. Siinä se kirosana, joka tahrasi ja "vesitti" Iggyn mainetta raa'an rock'n rollin esittäjänä. Artisti esitteli (aina olemassa ollutta) taiteellisempaa puolta englantilaisen avustuksella ja ehkä ohjauksellakin. Siitä huolimatta 'Idiot' ja 'Lust for Life' ovat aikaa kestäneitä klassikkoja, joita ei voi sivuuttaa. Silti sössötys Bowien "pilaavasta vaikutuksesta" kiersi omassakin kaveripiirissä ja homman kornius kulminoituu tähän Raw Power-levyyn, jonka jatkumona vuonna 97 julkaistiin viimein Iggyn oma miksaus albumista.

Raw Power oli albumi jonka ilmestyminen mahdollistui oikeastaan Bowien ansiosta. Hän fanitti Iggyä ja Stoogesia, ehkä kopioi hahmoa omalle lavalleenkin, mutta myyvänä artistina sai puhuttua jo hajonneen Stoogesin levyttämään uudella sopimuksella ja itsensä tuottajan pallille. Stooges Mk.3 piti Iggyn lisäksi sisällään kitaristi James Williamsonin, joka kirjoitti biisit yhdessä Iggyn kanssa. Koska sopivaa soittajaa ei sessioihin löytynyt, kaksikko pyysi entistä pääkitaristi Ron Ashetonia bassoon. Kannut hoiteli Scott Asheton. Veljeksethän ovat nyt haudassa. Levy äänitettiin Lontoossa, vaikka se haisee tylylle New Yorkille, Losille ja Amerikalle. Toisena tuottajana istui Iggy.

Sitten se miksaus. Uudelleenmiksauksessa tuli vastaan perustavanlaatuisia ongelmia: basso oli esimerkiksi mergetty rytmiraidalle, tasot olivat alhaisia ja niin edelleen. Iggy nosteli laulua, kitaroita ja vähän kaikkea ylöspäin sekä otti mukaan kitararaitoja, jotka oli alunperin jätetty pois. Poppia oli harmittanut erityisesti vuoden 1989 cd-uudelleenjulkaisun soundi. Kitaroista otettiin myös suurin osa efekteistä pois ja jäljelle jäänyt soundi on kulmikas.
Yhtye ei aikanaan ollut kovin tyytyväinen Bowien miksaukseen albumista, mutta Iggyn version tullessa ulos sekä Ron Asheton, että James Williamson joutuivat myöntämään sen olevan parempi. Popin versiossa vähän kaikkea on vain nosteltu ylöspäin ja volaa lisätty, mutta Bowien visionäärinen, vahvoilla kontrasteilla pelaava miksaus oli kadonnut. Saa toki sössöttää mitä tahansa, mutta jokainen kenelle levy niin sanotusti putoaa tietää, miten tärkeä elementti heti levyn alussa LIIAN KOVAA tuleva leadikitara on esimerkiksi avausbiisi 'Search & Deastroyssa'. Tai oikeastaan syy miksi rupesi diggailemaan levystä. Eikä sovi unohtaa, että Iggy istui siinä Bowien vieressä ja allekirjoitti sinä hetkenä kaikki näkemykset. Levyn kaupallisen menestyksen suhteen yhtyeellä oli varmasti suuria odotuksia, jotka eivät realisoituneetkaan ja tästä syystä kaunalastia lykättiin Bowien niskaan. Tosiasia kuitenkin on, että hänen miksaus on ärhäkämpi ja rajumpi. Ehkä niin raju, että siitä syystä levy ei matkannut olohuoneisiin tai listoille, mutta mistään nössöilystä siinä on turha syyttää.

Iggyn miksaus albumista on siihen ladatuista odotuksista ja pettymyksistä huolimatta ihan mukava kuriositeetti ja fanithan tämän toki omistavat. Ensikertalaiselle suosittelen suoraan sitä alkuperäistä Bowie-versiota. Omani löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistiin myös tuplalevy, jolta löytyvät molemmat mixit. Rohkeimmille suosittelen toki englantilaisen Holy McGrailin tekemää uusio/re-mix versiota Raw Power Suite, jos jostain löytää!

Dingo - Kunnian kentät Maxi 1985

Kunnian kentät kirja oli täällä Levyhyllyssä jo aikaisemmin tänä vuonna. Kirjan kanssa samaan aikaan ilmestyi myös single "Kunnian kentät", joka oli kuumana Dingo-kesänä 85 luonnollisesti hitti. Sen kakkospuolella oli kappale "Sata rohkeaa laivaa", joka liittyy Neumannin tuohon aikaan itsestään viljelemään merimiehesromantikon kuvaan ja oli lähellä englantilaista merimieslaulua, eli shantietä. Seiskatuumaisella kappaleiden ollessa eri poskilla yhdistelmä on varmasti toiminut, mutta tällä maxi-singlellä nimibiisi ja se ovat samalla puolella, eivätkä napsahda niin hyvin yhteen. Kakkospuolen täyttää yhtyeen keikkabravuurina toiminut "Ota paha pois", jolla kosketinsoittaja Pete Nuotio soitti huuliharppua lavan eturivissä.

Nimibiisin perässä on tällä maksilla suluissa Re-mix, mikä jää hämärän peittoon itseltäni. Ehkä tässä on sitten kymmenen sekuntia pidempään soittoa tai jotain, mitään muuta erikoista se ei tarjoa. Kakkosbiisi, eli se Sata rohkeaa laivaa käytiin äänittämässä osittain Dublinissa asti ja samalla Irlannin matkalla otettiin etukannen hivenen U2 henkinen kansikuva, sekä takakannen kuva bändistä makaamassa jollain Vihreitten saarten raunioilla.

Neumann/Dingo tekee nykyään musiikkia, joka on lyriikoiltaan joko täyttä huttua, tai täyttä huttua, oleva mukaelma kunnian päivien kappaleista. Sanon rohkeasti, että se ei ole ollut Neumannin ongelma viime päiviltä vasta, vaan levyn nimikappale tuo mieleen "Valomerkin ja viimeisen kaljan" plus sen kielikuvat "sotien kunnian kentistä" rinnastettuna parisuhteeseen/rakkauteen on ihan saatanan korni. Tietty kornius kuuluukin tietysti tähän pakettiin, mutta sanoisin, että Kerjäläisten valtakunnan päälle tämä on selkeästi väsynyttä kamaa. Kakkosbiisissä toistetaan sataa rohkeaa laivaa aivan liian usein. Muuten kappale olisi sopinut Neumannin seuraavana vuonna ilmestyneelle Albion-soololle.

Kakkosbiisin keikkabravuuri on nauhoitettu televisiossakin esitetyltä keikalta Porin puuvillatehtaalta. Kappaleen krediiteissä mainitaan myös Takomo-stdio, joten eiköhän kyseessä ole aikansa tyylin mukainen paranneltu liveäänitys. Pitkä ja kaikki Dingo-temput sisältävä.

Maxi-single on siis näin jälkikäteen ajateltuna aikamoinen pettymys: olihan Kerjäläisten valtakunta päässyt nostamaan edellisen levyn kierroksia, tämä levy vain toisti niitä ja lisäsi sillisalaattia. Pussi tyhjeni ja paukut hupenivat? Tämä on ilmeistä huolimatta selkeästi suurista tuotantopanoksista. Levytys oli myös viimeinen, joka julkaistiin Finlevyjen kautta. Vuoden lopussa sopimus umpetui ja seuraavat levytykset ilmestyivät yhtyeen oman Bäng Träxin kautta.