Seija Simola - Anna Rakkaudelle Tilaisuus 1978

Seija Simola siirtyi toisen ulottovuuden orkesteriin elokuussa 2017. Iskelmää laulanut Simola ei itse pitänyt itseään ikinä varsinaisena iskelmäsolistina, vaikka olikin tällä saralla yksi 60- ja 70-luvun suosituimpia naislaulajia. Aikalaisille olivat tuttuja kappaleet 'Sulle silmäni mä annan', 'Mariza' ja 'Ei itkeä saa Argentiina'. Käännöskappaleita kaikki.
Simolan uralla oli myös toinenkin puoli, josta Levyhyllyssä on sivuttu muun muassa levyjä 'Valtakunta' ja viimeksi tänä kesänä kokeellista lastenlevyä; 'Muusaa ja Ruusaa', jolla lauloi myös Seijan Taina-tytär. Molemmat levyt olivat Eero Koivistoisen kokeilevaa pop-musiikkia. Koivistoinen esiintyi vuonna 1969 myös yhdessä Simolan kanssa Wigwam taustabändinään.

Simolasta tuli monen muun suomalaisen artistin tavalla Euroviisujen uhri: tämä videon kappale vuodelta 1978 edusti Suomea kisoissa ja tuli sijalle 18. Vain Norjan antamat kaksi pistettä pelastivat Simolan nollasijoitukselta - samalta, mikä tuhosi Kojon siihen asti profiilikkaan uran. Onnistuu se tuho toki myös toisinkin päin: Lordin viisuvoitto tuhosi hänen naamiosirkuksensa.
Luuserileima söi siihen asti hyvin menestyneen Simolan seuraavan levyn myyntimäärän ja hän levytti tämän jälkeen enää kaksi omaa kokopitkää. Näiltä jälkimmäiseltä löytyy vuoden 1984 italokäännös "Juna Turkuun", joka soi taannoin usein Radio Helsingin Paskalistalla. Simola vetäytyi 90-luvulla parrasvaloista ja vuoden 2011 leikkaus tuhosi hänen lauluäänensä ja osittain äänihuulet. Menehtyminen tapahtui todennäköisesi samaan hoidettuun pitkäaikaissairauteen.

'Anna rakkaudelle tilaisuus' nostaakin pienen surumielen, koska kyseessä on ihan ookoo 70-luvun lopun euroiskelmä. Sävellys on hänen tuon ajan aviomiehen Reijo Karvosen käsialaa ja yhteisesti sanoitettu kappale kertoo todennäköisesti heidän yhteisestä lapsesta. Video menee vähän epäsynkassa ja taustalaulajina nähdään Pepe Willberg ja todennäköisesti Jokke Seppälä. Simola lauloi aiemmin Willbergin Pepe & Paradisessa.

Hyvää matkaa!

Primal Scream - S/T 1989

Primal Scream on pitkän linjan yhtye, jonka olemassaolo alkoi jo vuonna 1982. Skotlantilainen Bobby Gillespie, jonka isä oli ammattiyhdistysmies ja vasemmistolaispoliitikko kasvoi Glasgowissa. Erinäisiä yhtyeitä roudannut ja soittanut Bobby ajatui Jesus & The Mary Chaininin rumpaliksi ja soitti yhtyeen debyytti-LP:llä. Gillespien esikuvana oli Velvet Undergroundin Mo Tucker ja rumpusetti samalla tavalla riisuttu lautasista ja basarista. Primal Scream toimi samaan aikaan, mutta paukkuja siihen pistettiin vasta, kun Gillespie lähti Mary Chainista vuonna 1986.

Yhtyeen debyytti Sonic Flower Groove ei sisällä oikeastaan mitään pientä aavistustakaan Gillespien rumpaloinninkin tarjomasta äärimmäisyydestä; asioista mihin yhtye palasi sitten myöhemmillä levyillä.

Ekan levyn jälkeen yhtye poistui Skotlannista ja asettui Brightoniin. Kokoonpanokin vakiintui suunnilleen siihen, mistä bändi sitten jatkoi eteenpäin. Siinä missä SFG oli 60-lukuhenkistä retropoppia, yhtyeen kakkoslevyllä bändi lähti 70-lukulaisen retrorokkailun kelkkaan. Kaikuja tästä hommasta tuli sitten myöhemminkin pitkin uraa, mutta S/T on sellaista brittityylistä katurokkailua, missä ollaan kuunneltu MC5:set, Alice Cooperit jne. Brittivivahde tulee siitä, että kappaleet ovat nasevia ja melodisia. Kitaristit vetävät amatöörihengellä, mutta dualeita, mikä toimii ihan hyvin. Kaikkine nahkapöksyineen, röyhelöineen jne. audiostakin tulee mieleen eräs suomalainen, Lontooseen aikanaan lokatoitunut yhtye, eli Hanoi Rocks. Tyylilajin parasta ennen päivä hupeni kuitenkin näihin aikoihin, minkä Primal Screamkin huomasi. Levyn kappale 'I'm Losing More Than I'll Ever Have' koki Andy Weatherhallin remiksauksen, jolloin siitä tuli seuraavan Screamadelica-levyn lippulaiva-sinkku ja pienoinen hitti Englannissa. Samalla Primal Screamista tuli se yhtye, jona se nyt tunnetaan. Bändi toki otti vielä kyseisen levyn ja nosteen jälkeen askeleen takaisinpäin sillä Stones-levyllä (Give Out But Don't Give Up), jonka tekeminenkin kesti todella pitkään , mutta sitten matka jatkui.

Itse sain tämän levyn käsiini vasta Screamadelican jälkeen, tai siis kyseinen levy herätti mielenkiinnon kaikkea yhtyeen tuotantoa kohtaan. Nämä kaksi edellistä kiekkoahan pyörivät kyllä jo aiemmin indie-piireissä, julkaisihan Creation tämän kyseisen kakkoslevyn. Bändi oli saanut leiman "ok, ei parasta" ja se kuvaa hyvin tätä S/T:täkin. Biiseissä on hyviä koukkuja, soitto kulkee, niinkuin tällaisessa pitääkin jne. Aikalaisarvioissa itse Gillespien laulua kritisoitiin oikeastaan eniten, koska se kalpenee musiikillisten esikuviensa, eli esim. Rob Tynerin kohdalla ohueksi ja vonkuvaksi. Minulla ei ollut tällaista painolastia, vaan Screamadelican jälkeen Bobbyn ääni kuulostaa juuri sopivalta nistivonkunalta, joka vie levyn katurockin machomeiningistä sinne syrjäisille sivukujille, missä bändi ihan oikeastikin näihin aikoihin kävi hankkimassa heroiinia. Tälläkin oli sitten seurauksensa; PS nautti pitkään mainetta "viimeisenä nistibändinä", mikä toi oman leimansa musiikkiin, mutta myös vaikeuksia nousta kuninkuusluokkaan. Yhtyeen kitaristi Rob Young erosi, tai erotettiin vuonna 2006 ja on nykyään haudassa.

Tässä tyylimallia, mikä vaihtui vuoden päästä :D

Paul McCartney & Wings- Jet 1974

Beatlesien kaikki jäsenet siirtyivät suhteellisen laadukkaalle (noh, ehkei Ringo) ja menestyksekkäälle (myös Ringo!) soolouralle. Kovimmat paukut heitettiin heti hajoamisen yhteydessä, kun sekä John Lennon, että George Harrison julkaisivat klassikkostatukset ansaitsevat soololevynsä 'Plastic Ono Band' ja 'All Things Must Pass' (jälkimmäinen tripla-levy..). Sitten meno vähän tasaantui. Paul McCartney ei samanlaista pommia pystynyt tiputtamaan, mutta muuten häneltä ilmestyi aivan kelvollisia albumeja soolona, sekä The Wings-bändin nimen alla. Hänkin kärsi Beatles-krapulasta ja ymmärtääkseni McCartneyn 70-luvun konserteissa oli yleensä noin yksi Beatles-biisi ja sekin jostain tuotannon alkupäästä tai laidalta.

Jet julkaistiin tammikuussa 1974 ensisinglenä yhtyeen 'Band on the Run' levyltä. Itse biisi oli äänitetty jo edellisenä syyskuuna ja merkittiin Paulin ja Lindan yhteiseksi. McCartneyn myöhemmin muutteleman tarinan mukaan kappale kertoo heidän mustasta villiluontoisesta labradorinnoutajasta. Jos miettii miltä 70-luvun iso rock kuulosti, niin kappale on varmaan aika hyvä historiallinen todiste. Biisi lähtee aikansa muodikkaalla reggae-poljennolla, jota avitetaan torvilla ja paksulla synalla, josta hypätään power-poppiin. Siitä taas reggaeseen ja takaisin tukka hulmuten. Kertsi vaihtaa taas suuntaa ja taas syöksytään b-osasta eteenpäin moogin vislatessa sooloa. Pikkasen glamia, isoa soundia, stemmoja ja 4 minuuttia pituutta. Beatles olisi varmaan kuulostanut tältä 1972.

Cosmic Jokers - Sci Fi Party 1974

Cosmic Jokers jakaa krautrock-diggarit kahteen leiriin. Toisten mielestä kyseessä on yksi olennaisista kosmisista yhtyeistä, toisten mielestä päämäärätöntä jämänauhaa.

Asiaa tuntevat tietävät tarinan "yhtyeen" ja levytysten taustalla. Ohr- ja Pilzt-levymerkkien takana ollut Ralf-Ulrich Kaiser keräsi levymerkille levyttäneitä muusikoita studioon, antoi heille LSD:tä ja pisti äänityksen päälle. Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa keväällä 1973, joissa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Kaiser leikkeli ja liimaili tämän jälkeen nauhoja yhdessä partnerinsa Gille Lettmannin kanssa, joka myös puhui ja vokalisoi tälle levylle. Rumpuihin vähän (no ok.. paljon!) efektejä, Schulzen leikattua syntikkaa sinne tänne ja niin edelleen. Kaiser julkaisi vuonna 1974 yhteensä viisi albumia Cosmic Jokersin nimellä, kunnes Schulze haastoi hänet oikeuteen naamansa laittamisesta levynkanteen ja soittonsa julkaisemisesta - ilman lupaa. Tarinan mukaan Göttschingkin kuuli musiikkia ensimmäistä kertaa berliiniläisessä levykaupassa ja ihmetteli, kuka tutun kuuloinen kitaristi sillä soittaa. Tiettävästi kaikki musisoijat eivät olleet edes tietoisia nauhan pyörimisestä sessioissa.

Oikeusjuttu ja viranomaisten painostus Timothy Leary-yhteydestä sai Kaiserin sulkemaan putiikin ja lähtemään lipettiin Sveitsiin.

Omasta levyhyllystä löytyy muutama Cosmic Jokers cd-julkaisu ja kuulun myös siihen porukkaan, joka ei tästä hirveästi innostu. Yllättäen tämä Sci Fi Party miellyttää jollain tapaa enemmän, kuin edeltäjät, joissa on kaksi pitkää jamiraitaa. Levyä voisi pitää jopa enemmän Kaiserin 'Cosmic Couriers' alalevymerkin sampleri-levynä, koska näitä kuulleena sieltä nousee teemoja ja versioita, jotka soitettiin myös esimerkiksi Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levylle ja niin edelleen. Gillin efektoitua puhetta, kuiskailua, elektronisia efektejä ja yksi krautrockin mittapuulla kinkkisemmän kuuloinen sävelkulkujamittelu (joka muistuttaa ihan oikeaa progea). Osin elementtejä edellisiltäkin levyiltä, mellotronikuoron huokailua jne. Siis kunnon sillisalaattia, mutta oudon toimivaa sellaista.
Sci Fi Party All Night Long!

Agents - Agents 1980

Jorma Pulliainen, vaaleanvihreä stratocaster ja Suomenlippu tallan takana on jotain ikonista, joka kuuluu omaan lapsuuteen. Tai lapsuuden mökkireissuihin. Radio rantasaunan terassilla, josta rautalanka kaikuu rauhallisesti pikkujärven lämpimän veden yli, kuin kuikan huuto. Pulliainen itse kuvailee soundinsa syntyä siten, että se alkoi hänen soittonsa reagoinnista Topi Sorsakosken ääneen ja näiden yhdistelmästä. Solisti oli siis puuttuva lenkki, joka loksautti palaset kohdilleen ja loi Pulliaisen kitara- ja rautalankasoundin. Tämä soundi jäljitteli esikuviaan, mutta sijoittui kuitenkin johonkin myyttiseen tasoon, jossa suomalainen rautalankamusiikki ei oikeasti aikanaan edes ollut.

Matka tuohon pisteeseen tarvitsi kuitenkin aikaa ja muutaman etapin, jotka kaikki eivät ole jääneet musiikkihistorian etusivulle, mutta ovat varmaan kuitenkin tärkeitä ketjun kannalta.

Agentsien tarina alkoi Tuomari Nurmion Köyhien ystävät taustabändistä. Yhtyeen ja Nurmion teiden erotessa Pulliaisen Kai-veli tuli mukaan ja bassossa ollut Hans Etholen siirtyi komppikitaraan. Tämän lisäksi yhtyeeseen tuli myös kosketinsoittaja Jukka Ollila. Bändi teki Johannalle pari singleä ja sitten ensimmäisen pitkäsoiton. Yhtyeessä oli tässä vaiheessa myös laulaja, joka on albumin kansissa salanimellä Beat Pete, eli Pekka Rytkönen (k. 2016) - siviiliammatiltaan opettaja. Levy sisälsi pääosin covereita ja pari kolme originaalia (jotka ovat myös kovin vaikutteisia). Beat Pete laulaa levyn kappaleista neljällä ja muuten soitto ja meininki on bändin itsensä kuvaamaa; "puristit soittavat rautalankaa". Onkin kieltämättä yllättävää, kuinka aneemiselta Agents tällä levyllä kuulostaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitä niin kutsuttua omaa otetta ei löydy, ei sitten tippaakaan. Myöhemmin Laika & The Cosmonauts kynti näitä samoja polkuja astetta omaperäisemmin. Tai ainakin repertuaari oli mielenkiintoisemmin valittua.

Agentsin nimikkoalbumi oli varmaan vähän turhan varhain koostettu ja levytetty ja tästä seuraavaksi bändi siirtyikin Rauli Somerjoen taustabändiksi ja lopulta sovittajaksi ja veturiksi. Tämä tiesi tietysti Beat Peten laulajauran loppua yhtyeen riveissä. Somerjoen taustalla yhtye soitti muutaman hänen suurimmista hiteistään, mutta oli silti "vain" taustabändi. Sorsakoski oli sitten se aiemmin mainittu puuttuva lenkki. Agents on albumina kyllä sen verran turha, että ei tätä varmaan kukaan muu hanki, kuin yhtyeen kovimmat fanit. Oikeastaan jännää ja arvaamatonta, että yhtyeelle kävi sitten toisin.

Jontti - Yhden miehen kultti 2011

Tämä tuli ostettua Lahden Äxästä kesäretkellä. Joskus tätä levyä metsästelin enemmänkin, mutta ilmestymisen jälkeen sitä oli suht hankala saada käsiinsä, vaikka soololevy nousikin Suomen virallisen albumilistan sijalle 26. Tai varmaan tästä syystä sen mahdollisesti parin tuhannen levyn painos meni hyllyistä, eikä uutta tullut. En tiedä oliko tämä Äxän alennuksella myymä levy kuitenkin samaa painosta jostain varaston nurkasta kaivettuna?

2010-luvun taitteessa suomiräppi voi hyvin ja siinä pyöri paljon leftfield-tyylistä artistia, kuten Asan mahtava Loppuasukas-levykin osoitti. Siinä missä Cheekit ja Elastiset ovat tuoneet räppiin oman "poliittisen" linjansa, eli sellaisen bemarilla ajavan yrittäjäkokoomuslaisen eetoksen, Jontti sijaitsee kompassin toisessa päässä.
Tosin en tiedä itsekään ihan missä, levyn tursutessa kaiken maailman salaliittoteorioita, Bildberg-kokouksia, EU-vastaisuutta yms. Ja tursoaminen on ihan oikea termi, sillä putkeen kuunneltuna Yhden miehen kultti on semisti puuduttavaa tavaraa. Tämä oli muutaman yksittäisbiisin kuultua itse asiassa pienoinen pettymys. Paasausta pehmennetään viimeisessä kappaleessa, joka antaa kuulijalle ohjeita hivenen myös relata ja olla kelailematta aina liikoja. Neljälletoista biisille on biittejä tehnyt kahdeksan eri heppua ja vierailijoita on Rytmihäiriön ja Ratfacen jäsenistöstä. Lyriikoiden sitominen aikansa poliitikkoihin myös kostautuu vähän puoli vuosikymmentä myöhemmin nuorison todennäköisesti ihmetellessä kuka joku Paavo Lipponen on. Osa taustoista on aika kiehtovan kuuloista, osa aika puuduttavaa.

Aika paljon negaa tuli kirjoitettua siihen nähden, että ei tämä mikään sysipaska levy ole. Ja tietty paasaus/salaliittoripuli kuuluu tietysti teoksen taiteelliseen kokonaisuuteen.

John Stevens - Suite for Two 1985

Uusia juttuja löytää välillä yllättävistä paikoista. Tai yllättävistä ja yllättävistä. Toukokuussa oli lasten musiikkiopiston kevätkonsertti, jossa kumpainenkin esiintyi, kuten iso joukko kylän muita lapsisoittajia ja nuoria. Konsertin päätti tuubansoiton opettajan ja teini-ikäisen edistyneemmän oppilaan tuba-duetto.

John Stevens on yhdysvaltalainen nykysäveltäjä (s. 1951), joka on ottanut teoksiinsa elementtejä myös jazz-musiikista. Neliosainen "Suite For Two" on lyhykäinen teos, mutta kysyy varmasti soitto- ja puhalluskuntoa. Mikä youtube-äänitteessä tietysti jää puuttumaan on kahden tuuban keskinäinen resonointi tilassa. Teos on muutenkin minimalistinen luottaen selkeisiin linjoihin ja leikkaus/resonointipisteisiin.

Äänimaisema - Mustilan Arboretum

Kesäinen päivitys Suomen suvesta. Ympäristössämme, tai siis "luonnossa" on monenlaista äänimaisemaa. Usein näihin ei kiinnitä huomiota, ennenkuin sellainen kuuluu selvästi. Helpoin esimerkki on tietysti meren pauhu, tai puron solina.

Suomi on jonkinkaisen metsäalueen peitossa saaristosta tunturien rajoille ja metsillä ja niiden puustolla on omat äänenensä. Tässäkin talousmetsä erottuu omalla tylsyydellään, jos on ollut aarnimetsässä kuuntelemassa puiden narinaa toisiaan vasten. Haavikko pitää miltei meteliä havistessaan tuulessa. Korkeat männynlatvukset suhisevat, metsän pohjakerroksessa samaan aikaan vallitessa täysi tyyneys.

Mustilan Arboretum on yksi niistä paikoista, joissa omaan metsätalouteemme yritettiin kehittää puhtia testaamalla nopeakasvuisempia vieraslajeja. Moni samoilta kasvillisuusvyöhykkeiltä tuotu puulaji kestääkin taimivaiheen jälkeen Suomen oloja kohtuullisen hyvin puistoissa, hautausmailla ja puutarhoissa, mutta mitään itsekseen leviävää metsää ei ole syntynyt. Arboretum sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn ja pikkuteiden keskellä. Saarekkeeseen kuuluu puuston läpi liikenteen toisinaan repivä ääni monestakin suuntaa. Kalliomassat blokkaavat näitä ääniä totaalisesti, puusto lajistosta riippuen jonkun verran. Pohjoisrinteellä kasvoi sinne istutettuja Siperian, Kauko-idän ja Pohjois-Amerikan havu- ja lehtipuita. Näistä runsaslukuisimpana pihdat ja lehtikuuset. Korkeaksi kasvavan lehtikuusiston alla huomasi sen poikkeavan äänistön, kun latvaan osui tuuli. Lähellä havupuuta olevaa huminaa, mutta pehmeämmällä äänellä. Tuttua ja poikkeavaa. Lehtikuusen levinneisyysalue ulottuu muuten tällä hetkellä Siperiasta Äänisjärven itärannalle ja sen oletetaan leviävän Suomeen ilmaston lämmetessä. Itse asiassa siperianlehtikuusi kasvoi Suomessa ennen viimeistä jääkautta.

Haista, maista, kuule kesä - tupakatta tottakai.

Royal Blood - S/T 2014

Vuonna 2014 (tai 17) kaikki musiikki on jo tehty, kaikki riffit soitettu ja biisit sävelletty. Kysymys on usein lähinnä siitä, kuinka tuoreesti, tai ajan hermolla tuotetusti asiat esitetään.

1990-2000-luvulla White Stripes duo kierrätti edeltäjiensä materiaalia lisäten siihen oman vibansa. Erikoisinta hommassa lieni, että nykytekniikalla kaksijäseninen bändi sai kitaran ja rumpujen kanssa äänen täyttämään suurempienkin areenoiden ilmatilan. Ei tässä tarvitse hirveästi pyöritellä, että kuulee Royal Blood-duon täyttävän WS:n jättämän musiikki- ja markkinaraon, osittain Stripesien omalla tyylivalikoimalla. RB poikkeaa edeltäjästään siinä, missä Jack White soitti kitarallaan myös bassot, vuonna 1988 syntynyt Mike Kerr soittaa bassollaan kitarat. Toki myös synaakin, mutta audiossa homman erottaa lähinnä tavallisesta poikkeavasta resonanssista. Ben Thatcherin rummutus eroaa Meg Whiten sympaattisselkäytimellisestä soitosta Bonham-tyylisenä kannujen tappamisena.

Bonham soitti Led Zeppelinissä, jonka (alkuaikojen) kaikuja kuuluu myös Royal Bloodin musiikissa. Aerosmith paketoi 70-luvun alussa Zeppelinin ja Stonesin parhaat palat omaan kakkuunsa, joka maistui hyvin. Samaten Royal Blood omien kohteidensa audion. Mutta myös sekä Zeppelin, että Stones olivat törkeitä varkaita edeltäjiltään, vaikka paistattelivat uudistajien valokeilassa.

7 Seinähullua Veljestä ‎– Vamos A La Playa 1983

Synteettinen biisi synteettisenä käännöksenä.

Vokki-myyrät - Satujen metsä, Vokki-myyrät Grimmin satujen maailmassa 2016

Edellinen postaus aloitti lastenlevykaksikon, joka on soinut tässä talossa oikeastaan taukoamatta viikon verran. Siinä missä Muusa ja Ruusa on kadonnut, mutta tunnustettu klassikko, Vokki-myyrät ovat todellista underground DIY-menoa, ehkä jopa tekijöiden tietämättään(!).

Erikoisen hämmentävän nimen takaa löytyy myllykoskelais-kouvolalainen pariskunta Jouni ja Leena Sjöblom. Mukana on myös kolme muuta jäsentä, mutta sävellysvastuu on herra Sjöblomilla, Leenan kirjoittaessa osan lyriikoista, laulaen ja soittaen viulua. Jälkimmäinen näistä on kaustislainen soittaja ja Jouni Sjöblomin kynästä on lähtenyt muun muassa pari kesää Anjalan kartanopuistossa pyörinyt, paikallisin voimin esitetty kansanooppera.

Lastenlevynä tämä ei jää mistään kiinni. Soitto soi ja ennenkaikkea moni sävelmistä on näppärästi toteutettu ja sisältää usein jonkun soitannollisen, tai sovituksellisen kikan, joka pitää mielenkiinnon yllä kerrasta toiseen. Mutta tässä on omaan korvaan vielä jotain ylimääräistä. Tähän auttaa tietysti, että aikuisartisti pystyy ottamaan (parhaimmillaan) vähän etäisyyttä, tai vapauksia, kun kyseessä on lastenmusiikki ja lasten maailma.

Lyriikat ovat sovitelma yhdestä länsimaiden väkivaltaisimmasta satukokoelmasta (ei, kyse ei ole Vanhasta testamentista tai niistä sen myöhemmistä versioista) ja ne ovat nykymaailman tyyliin tietysti siistitty. Homma toimii hämmentävän/tahattoman hyvin mahtavassa 'Punahilkassa', jossa kaikki pelko ja pelottava jätetään mainitsematta - aikuisen kuulijan kyllä tietäessä, kun pompitaan vuorojalkaa viattoman ja kahelin välillä metsätiellä ja kerätään mummolle kukkia.
En todellakaan tiedä, ajattelivatko tekijät samaa kuin minä, kun ottivat vokaalisuoritteet itselleen (erityisesti säveltäjä itse), mutta saan niiden tietynlaisesta DIY-hengestä ja epäsovinnaisuudesta aivan suoran mielikuvan 70-luvun mitään pelkäämättömään kosmiseen saksalais-folkkiin, tyyliin Mythos jne. Aivan yhtä rajuihin/käppäisiin vokaalisuorituksiin ei toki irrota, mutta mistään värittömästä ja mauttomasta tulkinnasta ei ole kyse esim. kappaleessa 'Ihmeellinen pöytä, kulta-aasi ja keppi'. Samoin rummunpaukkeen lopettama, pelottava 'Rumpali metsässä'. 'Noitien pääsiäinen' taas sekoittaa itää ja länttä syylän kasvaessa nenään. Totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä tämä on osittain myös ihan perinteistä lastenmusiikkia ilman mitään erikoiskierrettä Leenan vokaalien ollessa sympaattisia (sympaattisissa kappaleissa).

Lastenmusaa, vai tahaton neo-folk-levy? Tai jos Kuusumun profeetta olisi tehnyt tämän, olisiko tämä ug-klassikko? En tiedä vastausta, mutta nostan Saapasjalkakissan kanssa sulkahatun päästä! Hyvä yhdistelmä taitoa ja... omaehtoista toimintaa.

Eero Koivistoinen - Muusa ja Ruusa 1971

Muusa ja Ruusa kuuluu myös niihin "kadonneisiin" ja keräilijöiden metsästämiin levyihin, joiden alkuperäispainoksesta maksetaan rahasummia. Ja jonka Svart-records on uudelleenjulkaissut. Kuten myös Levyhyllyssä kauan sitten pyörähtäneen Eero Koivistoisen 'Valtakunta'-levyn. Levyjen säveltäjän lisäksi niitä yhdistää, että kummatkin on tehty runoilijoiden runoihin (Muusa ja Ruusa Kirsi Kunnaksen loruihin), sekä levyllä vierailevat laulajat; Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja Elias Mönkkönen salanimellä laulava Eero Raittinen.

Vuonna 1968 julkaistu Valtakunta oli yhdistelmä aikansa musiikkijuttuja, jotka nivottiin yhteen valituilla runolyriikoilla, vaikka olihan siinä seassa myös selkeätä yhteiskuntakritiikkiä. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin Muusa ja Ruusa taas on lastenlevy. Tai siis aikansa lastenlevy. Musiikillisesti albumi sisältää laulelmia, solistien laulamia eri tyyppisiä lauluja, jazzia, bluessia, hillbilly-menoa (Loirin laulama lastenlevyjen pakollinen kumulatiivinen kappale; tällä kertaa 'Jussin talo'). Oma aikansa kuva on levyllä soivat syntetisaattorit/äänilähteet; vastikään edesmenneen Erkki Kurenniemen DIMI-syntetisaattori ja EMS VCS3 (Putney), joilla pöristetään robottiripulia, auton surinaa ja 'Sammakkokeittoa'. Huilut ja puhaltimet soivat, ääninauhat pyörivät ja välillä Kunnaksen lyriikoissa/runoissa liikutaan alueilla, joita ei nykylastenmusiikissa käsitellä. Kuten tehosteiden värittämässä 'Herra Pii Poo'-kappaleessa, jossa herra noita jäi junan alle - ja kuoli myöhemmin.

Levyn sisältö kuulostaa näin ylöskirjoitettuna aikamoiselta sillisalaatilta ja sellainen se onkin. Vielä, kun tähän lisätään selkeä ja pelkäämätön kokeellisuus, on ymmärrettävää ettei tästä tullut Mörköoopperan tyylistä sukupolvikokemusta. Selkeintä perinteistä lastenlaulukamaa levyllä tarjoavat Seija Simolan Taina-tyttären laulamat 'Jansmakko erikois' ja 'Mistä on pienet pojat tehty?'. Kotosalla istuva (kaiken kuullut..) lapsiraati on ehkä pari vuotta kohdeyleisöä vanhenpaa, mutta antoi levylle osittain hyväksyvät arvosanat. Tunteissa liikutaan vuoristorataa.

Eero Koivostoinen opiskeli tähän aikaan Berkleyssä säveltämistä ja musiikkia ja levyn sävelmät voi nähdä jonkinlaisina tutkielmina eri tyylilajeista. Koivistoinen julkaisi tämän jälkeen monta muutakin edelleen kulttimaineessa olevaa albumia. Svart teki uudelleenjulkaisun kohdalla taas kerran huolellista työtä metsästäen WSOY:n arkistoista alkuperäiset nauhat, jotka putsattiin. Niin ja tietysti samalla taas kulttuuriteon.

Billy Bragg - Red Flag

Isossa-Britanniassa äänestettiin eilen ja vastoin yleisiä odotuksia, brittien keskusvasemmistolainen Labour-puolue ei haihtunut samanlaiseen menneisyyteen, kuin tämä kappale, vaan sai Jeremy Corbynin johdolla jonkinnäköisen voiton.

Politiikka ei sinällään kuulu Levyhylly-blogin sisältöön, vaikka minulla onkin Mielipide. Ja se mielipide on ihmisen puolella. Systeemin ja valtakoneiston tulee minun mielestäni olla ihmisen puolella, eikä ihmisen pelkkänä työkaluna/osana ja tuottaa hunajaa jonkun muun taskuun. Numerona, lukuna, kulueränä tai tuottavana yksikkönä.
Täydellistä systeemiä ei tietenkään ole, mutta liike ennen päämäärää, koskaan ei tule valmista jne.

Tämän blogin artisteista ja levyistä moni on syntynyt, tai osittain inspiroitunut juuri nimenomaan brittien politiikasta, tai sen vastustamisesta. Erityisesti 80-luvun taitteen punk. Mutta tähän päivään.
Corbyn sai tällä kertaa nuorisoa mukaansa ja jotain brittien musiikkikulttuurin edelleenkin luokkapohjaisuuteen perustumisesta kertoo, että mm. tunnettu grime-artisti liputti hänen puolestaan. Kyseinen musiikkityylihän on suosittua maahanmuuttajien jälkeläisten juhlissa ja edelleen jonkinnäköisellä ug-statuksella.

Vasemmistolainen Billy Bragg oli suosituimmillaan juuri Margaret Thatcerin oikeistoliberaalien kausien aikana esiintyen suurissa saleissa. Levytkin myivät kohtuullisen hyvin, eikä niiden tasossakaan ollut valitettavaa. Bragg on myöhemmin levyttänyt muun muassa amerikkalaisen alt. country-yhtye Wilcon kanssa pari levyllistä Woody Guthrien lauluja ja esiintynyt edelleen aktiivisesti. Hän nousi myös lavalle Jeremy Corbynin valintajuhlissa.

Tässä Braggin versio Labourin epävirallisesta anthemista, joka on 1800-1900-luvun taitteesta ja pohjautuu alunperin saksalaiseen 'Tandenbaum' joulu/kansansävelmään.

Edu Kettunen - Retki merenrantaan 1986

Täytyy myöntää, että Edu Kettunen ja tämän levyn nimikkolaulu 'Lentäjän poika' aiheuttaa edelleenkin pientä omista muistoista johtuvaa hyljintää.

Lentäjän poika yhdessä 'Pikkuveljen' ja kiertoradalla liitävän 'Lapsuuden sankarille' kanssa muodostivat oman omaan lapsuuteen liittyvän melankolisen äänimaton. Kappaleiden lyriikat ulkopuolisuuden tunteen kanssa yhdistettynä ehkä oman lapsuuden rubicon-vaiheeseen jättivät ikuisen muistijäljen. Mutta siinä missä Noitalinna ja Miljoonasade säilyttivät noine biiseineen jonkinlaisen tulevan nuorisoasteen viileyden, Lentäjän poika oli suunnattu ehkä varttuneemmalle kuulijakunnalle.

Edu Kettusta pidetään kuitenkin yleisesti tunnustettuna lauluntekijänä ja oikeastaan harmittaa, että Lentäjän poika-albumia ei löydy Spotifysta uudelleen tutustumista varten. Sen sijaan kappale 'Retki merenrantaan' on tullut levyltä muutamaan otteeseen vastaan ja se on vuosi vuodelta kuulostanut paremmalta. Ehkä syynä ovat myös laulun tarinan ajatukset? Samana vuonna ilmestyi myös Neumannin folk-henkinen debyyttisoolo 'Albion', eikä Kettusen äänestä ja levystä voi tyystin olla vetämättä yhdysviivoja. Tässä on vain niin, että Retki merenrantaan on lyriikaltaan sellainen Neumannin biisi, jota Neumann ei ikinä ole osannut/pystynyt kirjoittamaan.

Eero Raittinen - Eeron elpee 1970

Eeron elpee oli pitkään yksi niitä myyttisiä "kadonneita" suomalaisia albumeja, joista keräilijät maksoivat käytetyn auton arvoista hintaa. RCA Victorille vuonna 1970 levytettyä vinyyliä ei painettu todennäköisesti suurtakaan määrää. Levy sai tosin ensimmäisen uudelleenjulkaisun jo 1977, jolloin siitä tehtiin vinyyli- ja kasettiversiot nimellä 'Blues From the North'. Myyttisiin mittoihin kohonneet odotukset tyydytettiin uudestaan Warnerin toimesta 2013, julkaisuoikeuksien ajauduttua monessa muussakin tapauksessa alan tämän hetken monopoliyhtiölle. Viime vuonna Svart julkaisi levystä oman vinyylipainoksensa.

Eeron elpee edustaa ajalleen harvinaista pitkäsoittoa: Raittinen sai levyttää täyspitkän itse haluamaansa musiikkia ja levyn nimestä huolimatta englanniksi. Tämä siis aikana, jolloin peruslevy-yhtiö valitsi itse artistilleen käännöskappaleet tyyliin ota tai jätä, taikka levyttämättä jää.
Levyn englanninkielisyys oli itse asiassa sellainen este, tai kynnys, mistä syystä tutustuminen uusintajulkaisuun jäi väliin. Raittisen aikana Tasavallan presidentti oli parhaassa iskussaan, mutta Eeron tankero ei korvaa miellytä ja säilyneisiin suomenkielisiin nauhoituksiin verrattuna poltteen eron huomaa heti. Niimpä onkin yllättävää, kuinka vähän häiritsevästi englanti soljuu tällä blues-standardeja ja aikansa uusiobluesejä säilöneellä levytyksellä. Raittinen sai levylleen aikansa kovimmat soittajat, kuten Eero Koivistoisen, Paroni Paakkunaisen, Pekka Sarmannon, Junnu Aaltosen jne. Levytys debyyttinsä tekee myös tuolloin hänen Poison-yhtyeessään soittanut Pekka Järvinen. Kun listaan lisätään vielä Junnu Aaltonen, Häkä Virtanen, Jukka Tolonen jne. niin on selvää miksi Raittisesta tuli muutamaa vuotta myöhemmin Tasavallan presidentin uusi laulaja. Hillel Tokazier vielä listaan, niin puolella kappaleista soittaa Raittisen Help-yhtye, joka ei ns. "omaa" levytystään tehnyt ikinä.

Musiikillisesti siis liikutaan sähköisessä, jazzilla höystetyssä bluesissa tyyliin B.B. King yms. Parilla biisillä Raittisen taustalla musisoi myös DDT. Ja homma toimii. Raittinen antaa myös virtuoositeettiselle bändilleen tilaa ja erityisesti sieltä nousee Jukka Tolosen kitara. Tässä kohdin oltiin jo menossa kohti "edistyvää ja kehittyvää musiikkia", joten proge-tyyliin välillä sooloillaan suhteellisen vapaasti. En tiedä onko tämä levy sen kaiken legendastatuksensa arvoinen, mutta oikein hyvä levy.

Motelli Skronkle - Juna 2016

1980-luvun alussa perustettu teatteri/musiikkiryhmä Motelli Skronkle levytti 90-luvulla kolme levyä Sielun veljien Jukka Orman Seal on Velvet-levymerkille. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Hannu Raatikainen, Esko Varonen ja Markku Peltola. Mukaan tuli vielä Petteri Rajanti ja ryhmä sai paikallista ja "piirien" suosiota jo toimiessaan suhteellisen vapain käsin 80-luvun loppupuolella Kajaanin kaupunginteatterin suojissa.

Jäsenistä Raatikainen oli ollut mukana jo 70-luvun poliittisessa laululiikkeessä Arkiviisu-yhtyeessä (mukana myös Mikko Perkoila ja Riitta "Hansu" Havukainen), joka tietyllä tapaa kuului ehkä yhtyeen debyytillä, yhdessä teatterin (Raatikainen oli Itä-Saksassa Brechtin teatterin opissa) ja tietyllä tapaa törkeän riisutun ja armottoman ugrilaisen toteutuksen kanssa. 80-luvun musiikki oli vielä vuoden 90 debyn aikoihin ollut juuri, joten musiikissa soi tavallaan myös aikansa punkin jälkeinen meno. Omalla tavallaan. En nyt sano, että tässä on samanlaisia kaikuja, kuin alkupään Killing Jokessa, mutta jotain sinne päin ja suomalaisittain.

Rajanti lähti 90-luvulla yhtyeestä ja porukka hajosi. Peltola teki oman uransa näyttelijänä, mutta yhtye ilmestyi uudelleen heränneenä Ektron julkaisujonoon jo 2000-luvun alkupuolella. En tiedä mitä niille nauhoituksille tapahtui, mutta Peltola itse julkaisi lafkalla kaksi mainiota instrumentaalilevyä. Sitten hän kuoli ja homma jäätyi taas. Skronkle aktivoitui kuitenkin uudelleen ja on keikkaillut verkkaiseen tahtiin.

Uutta levyä odoteltiin ja ääniteltiin pitkään ja itsekin kuulin levyltä löytyviä biisejä Jättömaa-festareiden keikalla. Vuodet ovat vierineet eteenpäin, mutta Skronklen musiikki kuulostaa edelleen uniikilta Skronklelta. Ugrilaista murinaa ja monotonista etenemistä, mutta toisaalta vuodet ovat poistaneet myös alkupään kuitenkin perimmäisen, vaikka oudossa kulmassa nojaamisen rockmusiikkiin ja tilalle on tullut jostain kansakunnan alitajunnasta ammennettu iskelmällisyys.
Levyn keskellä on muutama kevyempi instrumentaali, jotka tuovat mieleen teatterin. Toisaalta yhdella tomilla soitetut perkussiot, monotoniset kitarat, epä-ortodoksisesti soittettu basso ja avausbiisin huuliharppu ovat sitä jotain 20-luvun bluessia. Koko ajan ei ole varma, ollaanko tässä nyt parodian, komedian vai tragedian äärellä.

Jotenkin odotukset olivat niin korkealla, että levy kuulosti "keveytensä" takia aluksi vähän joltain muulta, kuin mitä oli odottanut. Mutta tässä kuuntelujen perään on joutunut muuttamaan mieltään ja jopa Nunnuka on alkanut maistumaan ("Miten te kehtaatte ja kyllähän te kehtaatte!"). Viimeksi mainittu biisi muuten kertoo, kuinka paljon Skronkle on vaikuttanut levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon Rätön kanssa tekemään musiikkiin. 'Pöllö' on upea biisi ja rämähdykseen päättyvä lopetusbiisi 'Riemuvoitto' tiputtaa esiripun alas.

Yasuaki Shimizu - Suiren 1982

Yasuaki Shimizu on 1954 syntynyt japanilainen säveltäjä/saksofonisti ja tuottaja, joka on tehnyt yhteistyötä oikeastaan aika laajan piirin kanssa, mukaan lukien Ryuichi Sakamoto ja (Dee-litestä tuttu) DJ Towa Tei. Omia soololevyjäkin on vino pino, mukaanlukien vuoden 1982 'Kakaishki', jonka avausbiisinä on tämä 'Suiren'. Kappale julkaistiin käsittääkseni singlenä jo edellisenä vuonna ja biisin nimi tarkoittaa ymmärrykseni mukaan vesililjaa.

Biisissä on jotain tavattoman sympaattista.

Circle - Miljard 2006

Vähän päälle kymmenen vuotta sitten julkaistu Miljard oli tuolloin Circlen neljästoista studiolevy. En suoraan sanoen tiedä, kuinka monta albumia, EP:tä ja sinkkua yhtye on yhteensä ulostanut, mutta live-levyjenkin määrä taitaa tällä hetkellä olla yhdeksässätoista...

Bändin johtaja Jussi Lehtisalon visiossa määrästä on pakko tulla laatua, eikä kynttilää pidetä vakan alla odottamassa. Tästä on seurannut, että bändi julkaisee toisinaan Rautatien tapaisen 5/5-levyn, tai onnistuu nimen- ja tyylinmuutoksessa, sekä käsitetaiteilussa. Mutta myös kuprut kuuluvat kokonaisteokseen, eikä sellaisilta ole aina vältytty.

Miljard ei ole varsinaisesti kupru, vaan sillekin on oma paikkansa yhtyeen diskografiassa ja sisäisissä mieltymyksissä. Mutta se oli taas yksi osoitus yhtyeen arvaamattomuudesta ja jatkuvasta liikkeestä. Miljardia ennen ilmestyi 'Tulikoira', jota voi pitää yhtenä onnistuneesta "hevi-trilogiasta" (Sunrise, Tulikoira ja Rautatie), joten levy, joka on tupla-cd:llinen pianontapailua, huminaa, haikeilua ja niin edelleen oli Tulikoira II:sta odottaneille pettymys. Itsekin opin jossain vaiheessa pyytämään tuon ajan levykaupoissa aina uuden Circle-levyn koekuuntelua, ettei taas kiikuttanut sitten sikaa säkissä himaan,

Kaksi levyllistä tavallaan musiikitonta ääntä tuo mieleen Tangerine Dreamin, mutta ei Miljard mikään Circlen oma 'Zeit' ole. Siihen se ei ole ehkä lopulta tarpeeksi avant-garde. Voi toki olla, että Zeit:kin äänitettiin vain painamalla äänitys pyörimään tuntikausiksi äijien studiopliputtelujamien taakse ja sitten leikattiin kasaan. Tai sitten ei. Mutta tällainen mielikuva hiipii takaraivoon Miljardin kohdalla.

Levyn tuottajaksi on merkitty Mika Rättö, kuvamateriaalina kansivihkoissa on yhtyeen poseerausta (jonkun porukoitten) mökillä hevijutskat päällä. Kansiin on merkattu soittajina koko yhtye, mutta ei tässä nyt hirveästi kitaraa, bassoa tai rumpuja soiteta. Tai ainakaan rock-mielessä. Herrat Leppänen ja Rättö ovat vastuussa syntetisaattoreista ja ääniefekteistä, joten oletan tämän olevan voimakkaasti muutenkin kyseisen kaksikon levy. Seassa on mukana kenttä-äänityksiä keväisestä haahkojen soidinmylvinnästä ja efektoitua lintujen kevätlaulua. Tämä kaikki olisi kai selvitettävissä levyn teosta tehdystä 'Saturnus Reality'-dokkarista.

Tästä kirjoituksesta saa ehkä jyrkemmin negatiivisen kuvan levystä, kuin mitä oikeasti ajattelen. Mutta kyllä tästä kelpasi ihan hyvin vain kirjastolevy, omaa ei välttämättä tarvitse ostaa hyllyyn.

Kurt Vile - Wakin On a Pretty Daze 2013

Kurt Vile on nimi, joka on jo vuosien ajan pyörinyt musalehdissä, Pitchforkin tyylisissä internet-musamedioissa ynnä muissa. Itse olin tähän mennessä kuullut pari irtobiisiä, jotka eivät olleet jättäneet ainakaan mitään sen suurempaa muistijälkeä. Muistaakseni.

Vile soitti myös itselleni jo jonkin verran tutummassa War On Drugs-orkesterissa ja sen johtaja Adam Granduciel taas on soittanut ristiin Vilen orkestereissa. Herrojen musiikissa onkin selviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Ehkä WoD:ssa on enemmän Springsteeniä ja perinteistä kappalerakennetta, vaikka molemmat artistit luottavat tunnelmaan, soundeihin ja riffipohjaisuuteen. Tällä hetkellä miehet kulkevat ja toimivat omilla poluillaan.

Tätä edeltävä Vile-levy 'Smoke Rings on My Halo' nosti hänet astetta suurempaan kulttisuosioon ja Wakin On a Pretty Daze otettiin niin hyvin vastaan, kuin tällainen musa nyt voidaan ottaa, eli sai pienoisia listasijoituksia Yhdysvalloissa ja Briteissä. Levyn kannessa artisti seisoo katutaiteilija Steve Powersin junaradan viereen maalaaman muraalin edessä ja takakannessa oleva bändin nimen seinäsuttaus on Vilen itsensä tekemä. Hänen vieressään seisovat taustabändi Violatorsien vakijäsenet Jesse Trbovich ja Rob Laakso, multi-instrumentalisteja molemmat. Violatorsien aikaisempi rumpali häippäsi edellistä levyä seuranneen kiertueen jälkeen ja tällä levyllä kannuja soittaa kolme eri rumpalia (mm. Warpaintin Stella Mozgawa).

Avaus- ja samalla nimibiisi sinänsä toimii, mutta ei vielä aiheuta mitään sen suurempia väristyksiä kellottaessaan yli yhdeksän minuutin pituuden. Pitää ehtiä kolmanteen 'Was All Talk'iin asti, että raukean hypnoottinen musa alkaa toimia. Oikeastaan kaikki siinä. Vähän kohtalokasta (oudolla tavalla Gary Numanin mieleentuovaa) vaeltelevaa musaa, josta puuttuu varsinaiset kertosäkeet. Rob Laakson FM-syntetisaattori humisee taustalla biisin kiitäessä akustisten ja sähköisten kitaroiden päällä Vilen tiputellessa baritonillaan laineja. Biisit ovat pitkiä, tavallaan monotonisia, tavallaan polveilevia ja monesti selkeästi riffi edellä kulkevia. Ja mikäs siinä on kulkiessa, koska Vilen ja kumppaneiden juttu toimii. Useissa eri lokaatioissa äänitetty levy on myös jonkinlaista korvakarkkia eri kerroksineen ja soundeineen. 'Never Run Away'n akustinen rokkaus tuo mieleen vuosien takaisen Loose Fur-yhtyeen. 'Pure Pain' on biiseistä suorimmin riffiinsä perustuva. 'Too Hard' koskettelee akustisen arpeggion ja lap-steel kitaran kanssa kantrisävyjä ja taustalaulussa biisillä on Jennifer Herrema (ex/nykyinen Royal Truxx). Vouvaavan syntikan kanssa soiva 'Snowflakes Are Dancing' levyn selkäytimen soundia. 'Air Bud' kasvaa hiljalleen toistollaan levyn avainbiisiksi ja levyn lopettaa kymmenminuuttinen 'Goldtone'.

Aika näyttää, kuinka hyvin tällainen samojen pyörittely kestää, mutta nyt ollut viikon non-stop kuuntelussa.

Moody Blues - A Question of Balance 1970

The Beatles, Beach Boys, Pink Floyd, Grateful Dead jne. Väitän, että Jokainen edellämainittu bändi on kerran vuodessa esim. keski-ikäisille ja varakkaille musiikinkuutelijoille suunnatun Mojo-lehden erikoisnumeron aiheena. Jutussa tietysti käydään uudestaan ja uudestaan läpi jo monta kertaa aikaisemmin (uudestaan) läpikäydyt jutut. Ehkä arkistoista on löytynyt pari uutta valokuvaa ja mukaan tietty joku Fillmoren keikkajuliste.

Psykedeelisen rockin ja siitä muodostuneen progen kaanonin eturivin bändit ovat siis periaatteessa lukijoillensa tuttuja ja turvallisia, joten on oikeastaan jännää kuinka harvoin Moody Blues pyörii näissä lehdissä. Tämä on toki vain tällainen omakohtainen tuntemus, mutta väitän sen perustuvan ihan oikeisiin huomioihin.

Moody Blues on toiminut oikeastaan katkeamattomasti vuodesta 1964. 70-luvun puolenvälissä oli parin vuoden tauko, mutta muuten yhtye on keikkaillut ja työstänyt lukemattoman määrän albumeja. Bändillähän on varmasti monen silmissä ja korvissa maine "yhden hitin yhtyeenä", mutta tämä ei edes pidä paikkaansa, vaan niitä hittejäkin oli aika monta. Levyjä on myyty 70 miljoonaa kappaletta(!) ja ne olivat listojen kärkipään kamaa, kuten tämäkin (Top-1 UK, Top-3 US).
Ihan aikansa skenemielessäkin; "Moodiesilla" oli  60-luvulla juuri ne bileet, joihin muiden yhtyeiden jäseniä tuli tutustumaan uuteen LSD-nimiseen tajuntaa laajentavaan aineeseen. Tavallaan onkin hämmentävää, että yhtye oli aikansa kovimpia happopäitä, koska musiikki on tietyllä tapaa tavattoman kurinalaista, eikä siinä pilkahda mitään aikansa "perseet irti" freak-outeista, tai sekavista kokeiluista. Yhtyeessä oli The Bandin tyyliin myös useita päävokalisteja ja säveltäjiä, joten siitä ei saa samalla tavalla irti kuvallista- tai proosallista iskevyyttä, kuten nallekarhumaisesta Jerry Garciasta, taikka sadannen kerran "hullusta nerosta" (ja hyvännäköisestä) Syd Barretista. Ehkä loppukauden Beatles neljän.. tai no kolmen taitavan biisintekijän kera on lähimpänä, mutta tämäkin porukka oli naamoiltaan ja hahmoiltaan ikonisoitu jo tätä ennen.

QoB oli ilmestyessään jo yhtyeen kuudes albumi ja bändi oli tyylinsä kuninkuusluokassa. Singleksi irroitettu avausbiisi 'Question' oli iso hitti Englannissa ja pienempi sellainen Yhdysvalloissa. Bändi oli jo edellisillä levyillä raottanut progressiivisen musiikin ovia ja käyttänyt studiota massiivisesti yhtenä instrumenttina. Tällä levyllä bändi vähensi päällekkäisäänityksiä, pyrkimyksenä kappaleet, joita se pystyisi esittämään myös lavalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitten yksinkertaistamista, vaan osia biiseissä piisaa. Yhtyeen tavamerkiksi muodostunut mellotron huokailee oikean orkestraation seassa, äijät ovat kirjoittaneet näppäriä biisejä, jotka kestävät kuuntelua. Yhtye oli myös täynnä taitavia soittajia, joten hyvän tuotannon ohella korvakarkkia piisaa. Moodiesia voisi luonnehtia jossain Beatlesien ja Beach Boysien hyvien puolien välissä seilaavaksi, mutta jo seuraavan askeleen ottaneeksi musiikiksi. Tekstillisesti ollaan vähän kiinni ajassaan ja itsensä etsimisessä, eikä sillä saralla olla ehkä sitten suurimpia runoilijoita.

Koska tämä bändi möi aikanaan ns. törkeän paljon levyjä, näitä on rahdattu reilusti myös Suomeen. MB on peruskirppistenkin vakiokamaa ja liikkuu alhaisella hinnalla. Tosin, koska näitä on kuunneltu jokaisessa yläkerran komerossa, kunto on usein kuin päällekävelty. Oma LP (toinen kappale, koska edellinen yllämainitun kaltaisessa kunnossa) löytyi tässä taannoin hyväkuntoisena kolmella eurolla ja kyllähän nämä kannattaa poistaa omaan levyhyllyyn.

ps. Tämäkin kirjoitus uudestaanläpikäynti, koska levystä täällä jo lyhyemmin vuonna 2010 :D