The Third Man Theme - Anton Karas 1949

Tämä tuli mieleen tämän päivän tapahtumasta, kun kaupunginosan 'kyläkahvilan' päättäjäisissä paikalla ollut pappa lainasi esiintyjän kitaraa. Harmaahapsinen ukko pläjäytti yhtäkkiä ja ulkomuistista erittäin taitavat jazz-versiot monesta 50-60-luvun nuottikirjan biisistä. Tätä kappaletta kysyin ja hän soittikin biisin alun erittäin pätevästi.

Kappale on jazzkitara-standardi, mutta alkuperäinen Anton Karasin klassikko-elokuvaan soittama tunnari on soitettu zither-nimisellä kielisoittimella. Soitinta on sivuttu aikaisemmassa autoharppu-kirjoituksessa. Zither on siis hivenen kantelemainen (itäinen) keski-Eurooppalainen soitin. Karas itse oli tähän asti ollut tuntematon kahvilasoittaja sodanjälkeisessä Wienissä.

Kappaleesta tuli valtava hitti Yhdysvalloissa ja läntisessä Euroopassa. Se julkaistiin singlenä, sekä myöhemmin myös pitkäsoittona. Karas nousi haluttujen esiintyjien joukkoon, esiintyen kuninkaallisille ja ylellisille yleisöille pitkin sodan jälkeistä Eurooppaa. Anton Karas ei kuitenkaan viihtynyt kovin hyvin tässä uudessa suosiossa. Hän siirtyi pitämään omaa viinitupaansa ja soittamaan kotikaupunkinsa yleisölle.

Sanomattakin on selvää, että kappale nosti myös zither-soittimen myynnin uusiin lukemiin.

Bastards - World Burns to Death 1984

Luulin joskus, että Rattus ja moni muu suomi-hosse jengi oli musiikillisesti jotain tosi uniikkia kamaa. Mutta sitten kuulin Dischargea. Eipä silti, hyvää kamaa tämäkin.

Analoginen sekvensseri

Tälläinen 'soitin' on sikäli ajankohtainen, että huomasin omistavani sellaisen (nykyaikainen versio) ja innostuttuani kämmin sen parin päivän ajaksi epäkuntoon.
Purettuani laitteen palasiksi huomasin, että vika onkin softassa. Kiitos internetin ja nykyajan, homma hoitui meilillä laitteen valmistajan nyrkkipajalle. Sieltä tuli vastaus siihen, mikä saattaisi olla vikana. Nyt toimii.

Alkuaikojen analoginen sekvensseri ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen laitteeseen ympätty palikka, vaan oma erillinen lisäosansa. Itse sekvensseri ei varsinaisesti toimi edes äänilähteenä, vaan soittaa äänentuottajasoittimensa ääntä 'kellonsa' avulla. Jokaisella stepillä oskilaattori voidaan laittaa soittamaan nuottia, tai skippaamaan sen yli. Lopulta looppi loppuu ja aloittaa koko homman alusta. Analoginen sekvensseri syötti yleensä jännitettä äänilähteelleen, joka totteli tätä. Laitteen lämpeneminen aiheutti sekvensserille samat vireongelmat, kuin alkuaikojen analogisille syntetisaattoreille.

Homman idea oli siis se, että sekvensserille voitiin 'ohjelmoida' lyhyt riffi, jota laite toisti loputtomiin. Sekvenssi oli alunperin 8 tai 16 askelinen, joten riffit olivat todella lyhyitä. Näitä voitiin kuitenkin manipuloida käsin, jolloin saatiin aikaan jopa 24 stepin sekvenssejä. Edistyneemmät laitteet pystyivät myös kääntämään sekvenssin lennosta toisinpäin, tai soittaja pystyi katkaisemaan sen lyhyemmäksi. Jälkimmäinen kikka jäi elämään elektronisen tekno-musiikin myöhemmissä hehkutuksissa.

Kuvassa oleva Moog 960 oli ensimmäisiä 'yleisiä' steppisekvensserejä. Palikka liitettiin Moogin modulaarisysteemiin ja annettiin mennä. Myöhemmin markkinoille tuli jonkun verran lisää.

Analogisen steppi-sekvensserin kulta-aikana pidetään 70-luvun puoliväliä ja 'Berliinin koulukuntaa', jonka musiikissa se sai suuren roolin. Rubycon-ajan Tangerine Dreamin tajuntaa takovat basso-sekvenssit laskivat siemenensä myöhemmälle trancelle ja muille aivojen takomiseen keskittyneille teknon alalajeille. Myös Klaus Schulze käytti vuodesta 76 lähtien laitetta huomattavasti. Puhumattakaan Kraftwerkista, joka jalosti laitteen omiin tarkoituksiinsa 70-luvun lopussa. Analoginen sekvensseri rajoituksineen itse asiassa kirjoitti omat sääntönsä elektroniseen ja tekno-musiikkiin, ennenkuin pätevät samplerit pystyivät tuomaan mukaan enemmän 'eläviä' ja elastisia elementtejä. Tällä tarkoitan siis looppeja ja loputonta toistoa, jota väritetään filttereillä.

Analogisen sekvensserin kulta-aika jättikonsoleineen ja aurinkolasipäisine viiksiäijineen oli kuitenkin lyhyt. 80-luvun taitteessa digitaaliset laitteet, jotka olivat taipuisampia, syrjäyttivät ne. Tällä hetkellä niillä on jonkin näköinen uusi tuleminen käynnissä samaan tapaan, kuin modulaari-syntikoilla. Mutta bulkin vääntäjät ja ammattilaiset tekevät ja soittavat livenä kaiken jo läppäreillä.

Amon Düül II - Made In Germany 1975

Amon Düül II:sen 'Phallus Dei' (Jumalan kyrpä) on nykyään jokaisen itseään etsivän pikkuhämyn vakiolevyjä. Itse en ole sille koskaan lämmennyt ja yhtyeen kataloogista moni muu levy on miellyttänyt korvaa huomattavasti enemmän.

Jostain syystä minulle oli jäänyt sellainen mielikuva, että yhtyeen 'taso' lopahti United Artisteilta siirtymisen jälkeen. Tämä mielikuva on jokseenkin väärä, koska 'Hijack' ja etenkin tämä ovat kehuttuja levyjä.

Alunperin tuplavinyylinä julkaistu lisäsoittajilla ja orkestraatioilla maustettu teos on teemalevy Saksan loisteliaasta menneisyydestä. Joku on joskus kuvaillut sitä 'euroviisu-levyksi, jonka soittaa Amon Düül II'. Luvassa on sinfoniaa, kabareeta ja.. Amon Düül II:sta.

Yhtyeen uran edetessä puhdas sekoilu väheni, mutta bändi säilytti silti uniikin soundinsa. Pikaisesti ei itse asiassa tule mieleen yhtään samankuuloista bändiä, kuin Amon Düül II. Oli sitten kyseessä puhdas friikkaus, tai sitten bändin outo rokki. Renate Knaupin lauluääni on jotain, mikä jää ikuisesti pystyyn. Ja yhtyeen soitto mielikuvituksellista.

Nämä pystyvät kerta toisensa jälkeen yllättämään. Silloinkin, kun liikutaan miltei juustoisilla vesillä.

PJ Harvey - Let England Shake 2011

PJ Harvey ja minä ei olla koskaan oltu ihan hirveän läheisiä. Ensimmäinen hänen levynsä, jonka omistin oli 'To Bring You My Love' vuodelta 1995. Tällä oli sikäli kauaskantoiset seuraukset, että tyttö, josta tuli vaimoni innostui vähän myömennin levystä valtavasti ja hankki itselleen muutaman muunkin naisen levyistä. Mutta minä kuuntelin sen silloin tällöin läpi ilman sen syvempiä tuntoja.

Yksi syy minun ja Polly Jeanin väliseen hylkimiseen on tietysti hänen sanoituksensa ja aika feministinen maailmankatsomuksensa. Plus ärsyttävät laulumaneerit, jotka on kopiotu vanhemmilta runo-punkkarittarilta.
Itse musiikin kulmasta olen aina tykännyt ja hivenen sovinistisesti on todettava, että PJ on yksi harvoista nais-artisteista, jotka näyttävät uskottavilta rock-kitara kaulassaan.

Olen silti seurannut PJ:n uraa sivusilmällä ja kunnioittanut hänen haluaan ja poltettaan uudistua jatkuvasti musiikillisesti. Mistään 70-luvun kameleontti-Bowiesta ei tietenkään ole ollut kyse, vaan edellisellä levyllä Harvey esimerkiksi opetteli soittamaan pianoa ja sävelsi sitten tällä uudella soittimella. Kunnioitettava asenne taiteilijalta, joka saattaisi vain varmistella asemiaan ja tehdä jonkun perinteisen kitaralevyn.
Tämän uusimman ostin vaimolleni talvella, mutta tykästyin siihen myös itse. Se on soinut siitä lähtien stereoissa säännöllisesti ja vanhan ajan klassikojen tyyliin ei osoita kulumisen merkkejä.

Tällä uusimmalla levyllä pianon korvasi muutamaa vuotta aikaisemmin löydetty autoharppu, josta löytyy oma kirjoituksensakin tässä blogista. Sen laaja sointi ja 'orkesteri sormenpäissä' toivat oman ilmeensä biisinkirjoitukseen. Ja biisinkirjoituksessa Polly Jean loistaakin tällä kertaa. Let England Shake tuo putken toinen toistaan parempia biisejä pätevien muusikoiden avustama. Ja autoharppu toimii kitaran sijaisena lähes koko levyn. Kansanmusiikkimaisissa biiseissä lauletaan pääasiassa sodasta. Vieläpä siitä 'Suuresta', eli Ensimmäisestä maailmansodasta. Sanoituksen teemoista johtuen PJ harjoitteli ja muokkasi omaa lauluääntään sopimaan tyyliin. Samalla katosi paljon omaa korvaani aiemmin häirinneitä tahallisia tyyliseikkoja.

Muutamaan biisiin on heitetty päälle pinnallisen kuuloinen sample, mutta ainakin omaan korvaan esimerkiksi 'Glorius Landin' ärsyttävä ratsuväkitorvi luo mahtavan kontrastin kappaleen hyytävälle hengelle. Mainio esimerkki miten yhdistetään kylmää ja haaleaa. Mick Harveyn Gallipolin rinteillä lojuvista luista laulama päätöskappale on täydellinen levyn lopetus.

Paska juttu, jos tälläiset pitkäsoittokokonaisuudet katoavat tässä musiikin murroksessa. Harva on siinä enää hyvä, mutta sitten kun osuu kohdalle, niin ei tule ihan heti mieleen teema- ja pituusformaattia, joka aiheuttaisi samanlaista haastetta ja mielihyvää.

Arto Sotavalta - 20 suosikkia (kokoelma) 1996

Toukokuun teema Levyhyllyssä on näköjään vanha suomalainen 'rock-iskelmä'.
Tänäänhän tälläinen hybridi alkaa olla taas muotia. Kesäisin mökillä soivan Radio Suomen soittolistakappaleista ei tiedä kumpaa ne ovat; huonoa rokkia vai paskaa iskelmää. Välillä joukossa pilkahtaa kuitenkin joku pätevä sattuma.

Tällä alustuksella ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä tämän levyn ja artistin kanssa. Arto Sotavallan nimeen törmäsin ensimmäisen kerran jossain Wigwam-jutussa. Jos en väärin muista, niin Ronnie Österberg soitti hänen taustabändissään 60-luvulla. Tämä saattaa pitää paikkansa, koska Österberg soitti rumpuja myös Dannyn bändissä. Iso D piti jollain tapaa Sotavaltaa siipiensä suojassa, vaikka miehellä olikin jonkinlainen oma ura.

Arto Sotavalta kuului siihen sankkaan eilisen tähtien joukkoon, joilla oli oma pieni suosion hetkensä 60- tai 70-luvulla. Markku Suominen, Kristian, Jouko ja Kosti ja niin edelleen. Levyn kannessa poseerattiin kaftaanissa tai jossain muussa sen ajan hip-vaatteessa.

Sotavallan ohjelmisto oli hivenen rohkeampaa iskelmää, mikä ilmenee myös tällä kokoelmalla. Suurimmat hitit ovat tietenkin käännöksiä ulkomaisista kappaleista, mutta Sotavalta teki aikalaisistaan poiketen myös jonkin verran omia biisejä. Lisäksi hän vastasi suurimmasta osasta käännösbiisiensä teksteistä.
Arto Sotavalta oli myös kaunis nuori mies, joten Suosikkinäkyvyyttä piisasi uran alkuaikoina. Sotavallan ääni itsessään ei ole hirveän mieleenpainuva, vaan jossain määrin jopa makeilevan teennäinen. Biisimateriaalissa on kuitenkin joku oma koukku, joka estää heittämästä tätä suoraan paskalaariin. Hänen versionsa Rolling Stonesin 'Lady Janesta' tai Bobby Goldsboron 'I'm a Drifteristä' ('Matka jatkuu') toimivat kunnioittavasti.

Arto Sotavallan ura jatkui laskusuunassa 70-luvun loppuun asti, jonka jälkeen hän toimi päätoimisesti toimittajana Suomen Valituissa paloissa. Kappaleiden käännöstyössä käytetty kielitaito meni käyttöön toimitus- ja käännöstyössä. Sotavalta kärsi tiettävästi muusikoiden ja sen ajan toimittajien ammattitaudista, eli alkoholismista. Tämän välillisesti aiheuttamana hän menehtyi keuhkokuumeeseen vuonna 1990, hitusen alle 40-vuotiaana.

The Warriors - Soundtrack 1979

Warriors-elokuvan alkua on käsitelty täällä pari vuotta sitten. Leffa on Walter Hillin vuonna 1979 ohjaama dystopia new yorkilaisen jengin matkasta Central Parkista läpi vihamielisen kaupungin takaisin omalle reviirilleen Coney Islandille.

Kilpailevan Rogues-jengin psykopaattinen ja raukkamainen johtaja ampuu kaupungin suurimman jengin Riffsien johtajan kesken tämän tärkeän puheen kaikille kaupungin jengeille. Samalla hän julistaa Warriorsien tehneen tämän katalan teon, mistä seuraa ikivanhaa kreikkalaista Anabasis-tarua mukaileva pakomatka läpi öisen kaupungin.

Kuinka lopuksi käy jätetään paljastamatta. Luvassa on kuitenkin paljon juoksemista, tappelua ja toinen toistaan surrealistisemman näköisiä maskijengejä.

Mitään suurempia taiteellisia arvoja elokuva ei sisällä, mutta toimii kuin metron vessa, jos metrovaunussa sellainen olisi. Sama pätee elokuvan musiikkiraitaan. Pari vuotta myöhemmin tälläinen kulttifilmi olisi saanut ääniraidakseen kaupungin elektroa ja varhaista räppiä. Tässä vaiheessa kuitenkin avausraidalla soivat Barry De Vorzonin sporttiset hardrock-kitarat, avaruussyntikka-arpeggiot ja phaser-urut. Ja tietenkin myös disko-komppi. Ne irrottavat elokuvan kuvaston ja tarinan mukavasti sille fantasian, sci-fin ja äärirealismin välimaille, missä se keikkuu. Vähän samalla tavalla, kuin myöhempi 'Robocop'.

Funkin ja discon rajoilla taas heiluvat musiikkiraidan Mandrill-yhtye ja lattarin vetävä Kenny Vance ja Ismael Miranda. Soolouralle ryhtyneen Joe Walshin 'In the City' voimasointuineen siirtyi elokuvasta AOR-radioasemien vakiobiiseihin. Genya Ravan taas raakkuu levyllä lähimmäksi kaupungista tuolloin maailmalle ponnahtanutta punkkia. Levyn päättää Desmond Childin 'Last of an Ancient Breed' lainailee Springsteenin maneereja elokuvan tsemppi-loppuhehkutuslauluun, jollaisia vain jenkkikansa osasi tehdä näin hienosti(?) 70-80-lukujen taitteessa. Ja ehkä vähän myöhemminkin?

Löytyy Spotifysta.

Maailmalla soi 1 - Kokoelma 1975

Tälläinen löytyi Demis Roussosten ja muiden ajankuvien kanssa appivanhempien levyhyllystä. Kotiin kiikutettuna näitä ei hirveästi kuuntele, mutta ei tämä aikuisten oikeasti huono kokoelma ole.
Nämä myöhemmin tehdyt finnhits-kokoelmat uiskentelevat tahallisesti biisien tahattomassa koomisuudessa, joten niihin verrattuna 'Maailmalla soi 1' on asteen vakavampihenkisempi levy.

Levy on koottu tietenkin käännösiskelmistä, joita ruoditaan esimerkiksi tässä perusteellisessa blogissa. Lähes kaikki suomalaiset levy-yhtiöt julkaisivat kaupallisessa mielessä pääosin ulkomaista käännösiskelmää. Tästä joukosta erottui vielä 'edukseen' Jukka Kuoppamäen Satsanga, joka teki itse omintakeiset käännöksensä. Homma oli suunnattu kielitaidottomalle peruskansalaiselle ja myyntiosoite näille levyille oli tietenkin huoltoasemien c-kasettihylly. Kansikuva oli yleensä etäisesti eroottinen, eksoottinen ja aivan varmasti ilman yhdenkään levyllä olevan artistin kuvaa.

Tämä levy on kuitenkin Sonetin julkaisema. Sonet oli ruotsalainen levy-yhtiö, joka ulotti lonkeroitaan myös Suomen puolelle. Artisteihin kuuluivat muun muassa Ami Aspelund, Tapani Kansa, Chrisse Johansson, Kari Tapio ja Katri Helena. Levy nojaa slovareiden ja ihan pätevien pop-kappaleiden lisäksi ajalle tyypilliseen disco-poljentoon. Cascade-yhtyeen (mukana Aspelund) tulkinta 'Lady Marmeladesta' on pätevä. Tapani Kansa vetää yhden monista levytetyistä versioista 'Kung-fu taisteleesta'. Vastikään poismennyt Kari Tapio vetää fiiliksellä biisinsä ja pääsanoittajien Vexi Salmen, Pertsa Reposen ja Chrisse Johanssonin käännöksetkään eivät nosta häpeän punaa poskille.

Hauska reliikki menneiltä ajoilta. Ja vielä hyvää vuosikertaa!

Lea Laven - Se on elämää - Kaikki levytykset 1969-1973

Olen muutamankin kerran hehkuttanut Lavenin alkuaikojen rokki-iskelmiä. Homma on mennyt itse asiassa niinkin pitkälle, että olen kiertänyt etsimässä näitä jopa levymessujen laareista - huonolla menestyksellä.
En tiedä onko joku EMI:n päätöksiä tekevä lukenut tätä blogia, mutta tämän vuoden alussa kauppojen hyllyille tosiaan ilmaantui tämä alkuaikojen kaikki levytykset sisältävä kokoelma.

Laven saavutti vuonna 1974 hitillään 'Tumma nainen' (tai siis käännösiskelmällä) tilanteen, missä hän pystyi elättämään itsensä kohtuullisen hyvin pelkällä musiikin esittämisellä. Paria vuotta aikaisemmin hän oli jo pystynyt toimimaan täysipäiväisenä muusikkona ja jättämään päivätyönsä levy-yhtiöapulaisena.

Tästä eteenpäin ura orientoitui sinne puhtaaseen iskelmäosastoon ja tämän kokoelman kaksi levyä ja singlet vaipuivat unholaan sekä pois yhtiön kataloogeista.

Lea Laven (ent. Marjanen, ent. Forssell, ent. Tulonen, o.s. Luukinen) syntyi köyhään perheeseen Haukiputaalla, josta koulunsa kesken jättänyt Laven muutti pariksi vuodeksi Ruotsiin tienaamaan rahaa siivous- ja kahvilahommissa. Vierailu kotiseudulla kesällä 1966 muutti kuitenkin kuviot, kun lavalla vieraili huumoriyhtye 'Seitsemän seinähullua veljestä'. Laven kysyi saisiko tulla laulamaan mukaan ja yllättäen bändi suostui. Tämän jälkeen hän lauloi taustoja yhtyeessä soolouransa alkuun asti.

Laven muutti musiikkiuran perässä Helsinkiin ja jätti pienen lapsensa entisen miehensä hoidettavaksi. Vuonna 1969 julkaistun ensi-singlen jälkeen julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto 'Se jokin' vuonna 1970. Aikakaudellensa tyypillisesti levy sisältää pääosin ulkomaisia käännösbiisejä. Levyltä löytyy Dusty Springfieldin laulamasta 'Spooky' kappaleesta tehty kulttiklassikko 'Hamppu-aave'.

Kakkoslevy 'Vuosikertaa' pitää sisällään helvetin monta hollantilaisen 'Shocking Blue' yhtyeen biisiä. Jostain syystä melkein kaikki tuon ajan rokki-iskelmän heittäjät kävivät bändin katalogilla Kirka ja Muska mainitakseni. Vuosikertaa on näistä kahdesta pitkäsoitosta selkeästi jykevämpi ja sisältää edellä mainittujen puukenkälainojen lisäksi muun muassa hienon version 'Shape of Things to Come' biisistä nimellä 'Epitafi'. Tähän päälle vielä Lavenin luenta Suzi Quatron jytäklassikosta single-muodossa 'On ja ei'. Kokoelman lopussa on vielä muutama biisi Disneyn lastenlevyltä, jossa hän oli mukana.

Tätä verta tahtomattaana toiseen aikalaiseen ja samankaltaisella levyllä seuraavana vuonna lähestyneeseen Muskaan. Siinä missä Babizin käänsi omat tekniset vajavaisuutensa asenteellaan eduikseen (lue: rääkyy) Lavenin paletti on laajempi. Tämä tuo mukaan tietynlaisen pliisuuden, mutta on se Lea ollut kova muija.

22-Pistepirkko - Lime Green Delorean 2011

Pappa-bändit ovat tänä keväänä aktivoituneet. Beastie Boys julkaisi 'comeback'-albuminsa ja Pistepirkot lähestyvät neljännellätoista levyllään.
Edellinen '(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah!' ei lukeudu omiin suosikkeihini, vaikka levyllä onkin pari kiintiö-klassikkoa. Siihen nähden Lime Green Delorean kuulostaa paljon paremmalta kokonaisuudelta. Viime aikaisista Pirkko-levyistä poiketen levyllä soittaa myös jonkin verran bändin ulkopuolisia muusikoita.

Pirkkojen juttu ja juju on siinä, että kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta yhtye ei ole koskaan jämähtänyt paikoilleen, vaan pyrkinyt aina eteenpäin. Levyn avaava 'Lights by the Highway' pitää sisällään bändille uudempaa äänimaalailua. En nyt sano suhinaa, mutta jotain sinnepäin. PK myös paranee laulajana vuosi vuodelta. Tällä levyllä hän jopa vähän venyttelee tulkitsijan rajojaan. Yllätykseksi myös ainoa Espen tulkitsema biisi 'Dream 1987' kuuluu sanoituksensa puolesta levyn rasittavimpaan päähän. Sanoituksissa liikutaan tietysti muutenkin välillä pistepirkkomaisissa tunnelmissa. Tai siis suoraan sanoen en aina tiedä, mistä PK oikein laulaa tai mitä tarkoittaa.
Selkeisiin iskusäveliin kuuluu 'UFO Girl', joka edustaa tätä myöhemmän pirkko-kauden elektro-bluesia. Tämän jälkeen pamahtava 'Stupid' lunastaa levyn paikan Drops & Kicksien ynnä muiden joukossa. Loppua kohti levy äityy miltei eeppisen kuuloiseksi.

Poikien itsensä pääosin tuottaman levyn soundimaailma on välillä mykistävän hieno. Tämä yhdistettynä pirteään pistepirkkoiluun, tai bändin lumikinos-bluesseihin toimii niinkuin kelpo Pistepirkkolevyn pitääkin. Itse asiassa paremmin jokaisella kuuntelukerralla.

The Beach Boys - Do It Again 1968

Beach Boys oli Beatlesien kanssa hetken aikaa musiikin kaikkein edistyksellisimmässä etulinjassa. Jokainen trüe-musiikinystävä tuntee tietenkin 'Pet Soundsin' pop-sinfoniat ja euforisen hittisinglen 'Good Vibrations'.
Muutoin yhtyeen taiteellisesti kunnianhimoisin aika ei ollut kuitenkaan samanlainen kaupallinen menestys, kuin alkuaikojen levyt. Brian Wilsonin suistuttua mielenterveysongelmiin yhtye katosi musiikin tiukimmasta etulinjasta lopullisesti. 70-luvun alussa yhtye julkaisi vielä toki päteviä levyjä, mutta vetovastuu oli muilla, kuin Brianilla. Ja homman focus heitteli kappaleissa täydellisistä mestariteoksista silkkaan revival-roskaan.

Do It Again oli yhtyeen paluu top10-hitteihin parin pitkän vuoden tauon jälkeen. Biisi on harmitonta ja laskelmoidun nostalgista 'vanhojen muistelua'. Pitää muistaa, että samana vuonna esimerkiksi Beatles venytti omia ja kuulijoiden korvia Valkoisella tuplalla ja kaksi huimaa klassikkoa oli vielä vasta tulossa.

Kappale on kuitenkin hienosti rullaava surf mieleen jäävän kaikuvirvelisoundin kanssa. Pari vuotta myöhemmin britti Marc Bolan jalosti kappaleen reseptin omaan käyttöönsä. Ja kyllähän tässä kuuluu selvästi myös tulevaisuuden Jesus & The Mary Chain. Pojat vain vaihtoivat vähän nihilistisemmät sanoitukset.

Pekka Streng - Kesämaa

Pekka Streng on sikäli ajankohtainen, että tänään palatessani autolla Kymenlaaksosta Helsinkiin poikkesinkin Elimäen jälkeen Artjärvelle vievälle maantielle.
Kaunis ilma ja keväinen kumpuileva itä-Uusimaalainen maalaismaisema ovat sellainen yhdistelmä, josta ainakin allekirjoittanut nauttii mielellään vaikka pidemmän kaavan kautta.

Artjärven maantie vie myös Myrskylän kirkonkylän läpi, jonka kauniin puukirkon viereisen hautausmaan se jakaa kahteen osaan. Ja Myrskylän hautausmaalle tietojeni mukaan oli haudattu Pekka Streng.

Koska tällä kertaa ei mukana ollut takapenkkiläisiä päiväunilla, auton sai helposti pysäytettyä parkkipaikalle. Ilma oli lämmin ja hautausmaa vietti rinnettä pitkin kauniisti järven rantaan.

Kahden paikallisen rouvan neuvoilla sain summittaisen suunnan hautaa kohti, vaikka eihän tälläisen pienen maalaispitäjän kirkon multa nyt niin kansoitettua ole. Hauta on itse asiassa aivan kiviaidan ja tien viereisessä kulmassa. Tiedoksi siis niille, jotka jostakin syystä haluavat käydä siellä.

Tuijotin kauniissa kevätkesäisessä illassa kiveä ja vuosilukuja, jonka alle on haudattu myös sisko ja äiti. Täytyy tunnustaa, etteivät tunteet olleet mitenkään hirveän suuria. Katsoin kuitenkin loppujen lopuksi minulle tuntemattoman ihmisen hautakiveä. Tämä henkinen välinpitämättömyyteni häiritsi kuitenkin sen verran, että piti oikein pohtia miksi arvostan koko artistia ja miksi halusin tuolla maamerkillä vierailla.

Musiikkihan se tietysti. Magneettimiehen kuoleman hankin joskus 14-vuotiaana vinyylilevynä, lähinnä siitä syystä, että sellainen nyt sattui paikallisessa levykaupassa olemaan. Tarinaa kuolemansairaasta mysteerimiehestä olin kuitenkin kuullut. Tämä yhdistettynä levyn ankeaan Tasavallan Presidentin soittamaan psykedeliaan ja muutamaankin otteeseen kuolemaa ja uudestisyntymää sivuavat tekstit tekivät kyllä vaikutuksen, mutteivät mitään positiivista sellaista.

Kului toistakymmentä vuotta, ennen kuin sain käsiini miehen toisen ja viimeiseksi jääneen ('Unen maa' koottiin ja työstettiin kotinauhoituksista yms.) albumin 'Kesämaa'. Jos edellinen levy oli hivenen raskas, rasvatukkainen ja intialaisvaikutteinen, Kesämaa on musiikillisesti mukavan kevyt, kesäinen ja jatzahtava.
Streng sai tälle levylle taustalleen maan tuon ajan eturivin 'edistykselliset' jazz-rock muusikot, jotka elävöittivät miehen musiikin onnistuneesti. Muun muassa Hasse Walli, Olli Ahvenlahti, Pekka Pöyry, Eero Koivistoinen ja Jukka Ruohomäki sen ajan syntetisaattoreineen toivat musiikkiin oman vankan panoksensa.

Elinaikanaan olemattomasti haastatteluja antanut Streng ei itse asiassa musiikin suhteen ollut aivan tuntematon. Levyt myivät itsensä pois kauppojen hyllyistä ja tältä levyltä löytyi myös pienoinen hittikin tsekkiläiseen lastenrunoon tehdystä 'Perhosesta'.
Streng kävi levynteon aikaan läpi myös oman avioeron, mikä ei kuitenkaan painanut musiikin yleisfiilistä. Hän myös jätti pois kaikki psykedeelit. Levyn, tai levyjen usein mainitusta teosofisesta aspektista en sano mitään, mutta kyllä laulaja selkeästi haki jonkinnäköisiä vastauksia elämän ja kuoleman mysteeriin.
Levyn lopettava 'Mutta minä lähden' ja sitä seuraava 'piilokappale' ovat kuolemansairaan Strengin tapauksessa edelleen erittäin vaikuttava lopetus levytysuralle. Seuraava albumi pääsi vain suunnitteluasteelle Strengin kuollessa noin kuukautta ennen omaa syntymääni.

Kesämaa ja Strengin musiikki ovat minulle siis se romantisoitu hautakivi. Sen kuuntelu liikuttaa kuitenkin aidosti enemmän, kuin seisoskelu tuntemattoman ihmisen graniittikiven edessä jonkun pikkukylän hautausmaalla.

Arcade Fire - The Suburbs 2010

Nyt vähän harmittaa, että melkein tasan vuosi sitten skippasin tämän bändin Helsingin Senaatintorin konsertin. Pienen pienestä hipsteriys-maineestaan huolimatta olin kuullut sivukorvalla bändin, tai siis kollektiivin tekevän ihan aidosti ja oikeasti kiinnostavaa kamaa.
Koska musiikki ja uudet jutut eivät enää kuulu omaan pariutumis- ja muista erottautumiselämään, tai edes harrastamaani namedroppailuun, näihin uusiin bändeihin tutustuu valitettavan hitaasti.

Viime elokuussa julkaistu The Suburbs on kanadalais-yhdysvaltalaisen Arcade Firen kolmas pitkäsoitto ja kertoo nimensä mukaisesti ja henkilökohtaisesti esikaupungissa kasvamisesta. Tästä löytyy bloginpitäjän pehmeä kohta, sillä olen itsekin kasvanut esikaupungin viimeisessä korttelissa kuunnellen läheisen moottoritien suhinaa sieltä pois.

Otin samaan aikaan pureskeluun toisen 'uuden tulokkaan' Animal Collectiven, jonka musiikkia pidin tylsän lisäksi aika epämiellyttävänä taidekoulupaskana. Sen jälkeen kuunneltu The Suburbs kuulostikin 'aidolta'. Bändi itse on kuvaillut tätä levyä Depeche Moden ja Neil Youngin sekoitukseksi. Itse ottaisin vielä mukaan Wilcon. Sentimentaaliset biisit toimivat, orkestraatiot kuulostavat ajattomalta ja outoilukaan ei ole päälle liimatun kuuloista. Itse en ole vielä kyllästynyt edes pariin väitettyyn täytebiisiin. Välillä ihokarvat nousevat pystyyn, mikä on empiirisesti tutkittu hyvän pop-levyn merkki. Ja levy, joka loppuu outroon osoittaa aina tekijöidensä ääretöntä tyylitajua.

Myös se, että tämä oli levynmyynnin laskusta huolimatta Yhdysvaltain ja Britanian listakärjessä, luo uskoa ihmiskunnan, tai ainakin hyvän musiikin tulevaisuudelle.

Nitro - O.F.R 1989

Lainasin tänään Richardinkadun kirjastosta Steve Blushin mainion kuvateoksen 'American Hairmetal'. Näyttävä vuonna 2006 julkaistu teos kertoo vähän myös tukkametallin taustoistakin, mutta eihän siitä kovinkaan paljoa läppää riitä.
80-luvun hedonista elämää. Sporttiset, testoa pursuavat, mutta samalla naisellisen näköiset jätkät veivät kaikki mimmit. Spandeksit, jättitukat, peiliaurinkolasit, bailaaminen, bändärit ja pornotähdet tyttöystävinä olivat jutun juju. Ei mikään artistinen tuska, politiikka, maailmanparantaminen tai reaganin-ajan arvostelu. Tai edes hyvä musiikki.

Kirjan kannessa poseeraa itseoikeutetusti Nitro; kitaristi Michael Angelo Batio nelikaulainen kitara kaulassa, blondattu laulaja Jim Gilette puoli metriä korkean kampauksen kanssa ja basisti TJ Racer vielä suuremman mustan hiuspöhön kanssa. Ilman paitaa henkseleissä ja spandekseissa.

Kyllä aikaansa paskastakin musasta jauhamiseen voi tuhlata. Eli tässä Nitrosta;

Alunperin Jim Giletten (mikä taiteilijanimi..) soololevyä varten kasattu Nitro sai miehistöönsä vielä Vinnie Vincent Invasionin rumpalin Bobby Rockin (voi jumalauta näitä nimiä!). Yhtye levytti ensimmäisen ja toiseksi viimeisen levynsä O.F.R:n (Out-Fucking-Rageous). Levyn tuotannosta vastasi bändin ultimaattinen kitara-onanoija Batio. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisessa biisissä on miltei identtinen nopea nakitussoolo. Itse biisit ovat muuten tyylilajinsa mukaisesti aika simppleitä. Bailaamista vartenhan tätä musaa tehtiin, eikä minkään progeilun takia. Kitaristin nyt vain on nakitettava soolo 160bpm:n tahtia.

O.F.R ei siis missään mielessä ole hyvä levy. Päinvastoin; Giletten ääni on yksi genren karmeimmista, vaikka näitä heikkolahjaisia laulajia sentään piisasi. Bation autistinen nakitus on myös pöyristyttävää. Biisitkin ovat tusinakakkaa. Tällä levyllä kiteytyy amerikkalaisen pilluhevin viimeinen korahdus hetki ennen sen kuolemaa. Ja tälläisenään se ei ole onneksi palannut. Silti levyllä on tyrmistyttävine mauttomuuksineen jotain outoa viihdearvoa.



Knoppitietona tuo Bation nelikaulainen kitara varastettiin heti O.F.R-kiertueen toisen keikan jälkeen El Pasossa.
Vuonna 2004 eräs Bation fani saapui tämän konserttiin ja kaivoi kitaralaukusta esiin kaksi neljästä kitarasta. Kaksi puuttuvaa on todennäköisesti vielä kääpiökuninkaiden hallussa.

Neil Young - Zuma 1975

En ihan heti keksi mikä levy olisi parempaa taustamusiikkia tälläisen krapulaisen vappuaamun taustamusiikiksi.

70-luvun puoliväli oli Niilo Nuorelle taiteellisesti kovaa aikaa. Younghan oli malliesimerkki 60-luvun lopun hipistä, joka olikin yhtäkkiä 70-luvun alussa täysi huumespurgu. Kavereita lakosi hotellihuoneisiin ja tien päälle. Huolimatta erittäin pulverisista ja alkoholisoituneista elintavoista tältä ajalta on todisteena yksi miehen hienoimpien levyjen suora.

Samana vuonna julkaistiin myös vielä keskeneräisemmän ja raaemman kuuloinen 'Tonight's the Night'. Samaa haahuilua ja ulinaa jatketaan myös tällä Malibun Zuma Beachin mukaan nimetyllä levyllä (Young asui tuohon aikaan siellä). Itse asiassa nämä levyt ovat Neil Youngia pahimmillaan ja parhaimmillaan, enkä suosittelisi niitä aloituslevyiksi mieheen tutustumiseen.

Mutta niille, kenelle Youngin ja Crazy Horsesin puolivillainen hard-rockkailu ja akustiset balladit toimivat, tämä on sitä itseään.