Samalla dokkari kertoi ja näytti 80-luvun alun aikalaiskuvaa pienten jazz-triojen arjesta sekä ajelusta pakulla ympäri pikkuravintoloita ja Suomea kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Äänessä olivat muun muassa Pöyryn bändi- ja soittokumppanit, kuten Reiska Laine, vastikään edesmennyt Otto Donner ja Heikki Sarmanto.
70-luvullahan oli Suomessa kova 'edistyneen' jazzin noste, joka jatkui hetken vielä 80-luvun alkupuolelle. Vaikka tuskin kukaan silloin noilla keikoilla rikastumaan pääsi, niin ajatus useista eri jazz-orkestereista esiintymässä joka ilta Suomessa on tänä päivänä aika utopistinen. Jazz ja sen ymmärtäminen olivat myös ilmiö, joka edelleen erotti 'fiksun' musiikin kuuntelijan tavallisista räminän tai diskojytän ystävistä. Tai näin ainakin kuntelija saattoi joskus haluta.
Maanisdepressiivisyydestä, eli nykytermein kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Pöyry tappoi itsensä muutamaa kuukautta ennen Ronnie Österbergin vastaavaa tekoa vuonna 1980, joten Pöyryn nimi on jäänyt itselleni aika tuntemattomaksi. Olin tuolloin viisivuotias ja siinä iässä, kun aloin tutustua musiikkiin yhtyeitä löytyi toki kirjastosta, mutta ei levykaupoista. Pöyry vielä, vaikka olikin mukana suuressa joukkoa merkittäviä yhtyeitä ja levytyksiä jättäytyi aina taka-alalle. Miehestä nähdyt kuvat ovat kuitenkin jääneet mieleen; hän soittaa niissä puhaltimia ja huiluja aina niin sanotusti täysillä ja tunteella.
Vuonna 1939 syntynyt Pekka Pöyry aloitti musiikin soittamisen kouluiässä viululla ja klarinetilla. Myöhemmin pääinstrumentiksi tuli kuitenkin bebopin ja Charlie Parkerin viitoittamana alttosaksofoni. Tämän lisäksi Pöyry soitti myös huilua ja sopraanofonia. Hän opiskeli musiikin sijasta kuitenkin porvarillisen ammatin, mutta valmistuttuaan oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1966 hän ryhtyi täysipäiväiseksi ammattimuusikoksi. Ensimmäinen kokoonpano oli oma jazz-kvartetti, mutta vuonna 1967 hän liittyi Dannyn taustalta Kirkan taustabändiksi siirtyneeseen Islandersiin.
Kirkan taustalta matka jatkui 60-luvun lopussa/70-luvun alussa Blues Sectionista muodostuneeseen proge-jättiläiseen Tasavallan presidenttiin, jossa Pöyry korvasi heti ensilevyn jälkeen yhtyeestä poistuneen Junnu Aaltosen. Presidentissä olikin poiketen Blues Sectionin toisesta spin-offista Wigwamista samanlaista tööttäävääkin jazz-henkeä, kuin BS:ssä. Yhtyeen riveissä Pöyry oli mukana säestämässä myös Pekka Strengin 'Magneettimiehen kuolema' levyä. Tasavallan presidentti oli ensimmäisiä suomalaisia yhtyeitä, joka keikkaili ulkomailla; Ruotsissa ja Englannissa. Jälkimmäisessä yhtye yritti hetken tosissaan läpimurtoa päästen Readingin festivaaleille asti. Bändin rivistöt kuitenkin rakoilivat ja yhtye laittoi pillit pussiin elokuussa 1974. Viimeisellä Englannin rundilla Pöyryn oli korvannut Esa Kotilainen koskettimineen.
Pöyry oli yhdessä Jukka Tolosen kanssa ollut kantavia voimia Pressan riveissä ja yhteistyö jatkui Tolosen soololevyilläkin 70-luvun puolessa välissä (ja tätä ennenkin esimerkiksi ykkössoololveyn ja Ruisrock 1971 keikalla, jota pidetään Pöyryn yhtenä kovimpana soittosuorituksena). Kyseiset soololevyt ovat oikein mainion kuuloista fuusiohtavaa jatsia, tai jatsahtavaa fuusiota ja osa niistä on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssäkin. Samaan aikaan Pöyryn puhallinapuja käytti myös Wigwamista soolouralle lähtenyt Pekka Pohjola, jonka 'Harakka Bialoipokulla' hän soitti. Ja tietysti hän soitti erinäisten omien orkestereiden kanssa Tavastialla ja sen ajan huippupaikassa Natsalla.
Vuonna 1975 Pöyry liittyi Heikki Sarmannon orkesteriin, josta muodostui hivenen myöhemmin UMO, jonka syntyyn ja ohjelmistoon Pöyry vaikutti. 80-luvun taitteeseen tultaessa hän oli myös mukana 'Middle-Earth Bandissa', jonka ainoa levy taisi jäädä hänen viimeiseksi levytykseksi.
Pöyryllä oli omaan soittoonsa aikalaisten mukaan äärimmäisen kova vaatimustaso. Hän ei myöskään ikinä tarttunut hänelle tarjottuihin mahdollisuuksiin tehdä oma soololevy. Vaatimustasosta kertoo jotain se, että jos hän oli soittanut omasta mielestään huonosti kyseisenä iltana, hän ei myöskään halunnut ottaa palkkaa soittamisestaan. Tämä yhdistettynä maanis-depressiivisyyteen plus siihen tosiasiaan, että Pöyryn kaltaiset jazz-progemiehet olivat 70-luvun lopussa ja 80-luvun taitteessa punkin ja uuden aallon takia maalattuina aivan nurkkaan, joten työtilaisuuksia, arvostusta ja sukseeta ei muutaman vuoden takaiseen malliin enää ollut. Pöyry teki oman ratkaisunsa hitusen alle neljäkymmentävuotiaana elokuussa 1980.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti