Tina Turner - Private Dancer 1984

Koska täällä on pitkän aikaa vietetty kaiken maailman marginaalisten EP:itten ja kasettijulkaisudemojen parissa, kynnetty syvällä punkissa ja poikettu korkeintaan jossain muodottomassa suhinassa, on aika tehdä perinteinen peliliike siirtymällä äärimmäisen tunnettuun ja kaupalliseen musiikkiin.

Tina Turner on toki pyörähtänyt Levyhyllyssä aiemminkin (ainakin pari kertaa), mutta toisenlaisissa merkeissä ja toisenlaisessa musassa. Tina yhdessä miehensä Iken kanssa teki musiikkia 50-luvulta 70-luvun lopun avioeroon, jonka aikana syntyi aika monta hittiä, monta helvetin kovaa cover-versiota ja muutama Tinan (vaikkakin Ike nappasi feimit) itsensä kirjoittama tajuttoman kova biisi, kuten vaikkapa 'Nutbush City Limits' tai eeppinen 'River Deep, Mountain High'.

Pariskunnan yhteiselo ei tunnetusti ollut millään hirveän terveellä pohjalla Iken ollessa tiettävästi tyrannimainen, väkivaltainen ja mustasukkainen narkkari. Avioliiton loputtua väsynyt Turner luopui oikeuksistaan tekemäänsä materiaaliin vastavuorona taiteilijanimen säilyttämiseen Tina Turnerina. Sooloura lähti kuitenkin todella väsyneesti käyntiin, jos ollenkaan. Private Dancer oli jo yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen Turnerin viides sooloalbumi, mutta jostain ihmeellisestä ajoituksesta ja syystä johtuen nosti eilisen tähteen maineeseen juuttuneen Turnerin yhdeksi 80-luvun puolivälin suurimmista ilmiöistä ja tähdistä.

Yksi syy tähän saattoi olla Turnerin sveitsiläinen elinkumppani/manageri ja vuosi sitten viimein myös aviomies Erwin Bach, joka tunki artistin oikeisiin paikkoihin ja loi 'ikinuoren rautamummon' hahmon. Pitää muistaa, että vuonna 1984 rock-musiikki eli aikaa, jossa vasta sen ensimmäinen sukupolvi vanheni ja joutui kamppailemaan uskottavuuden kanssa. Toki ihan ensimmäinen fiftarisukupolvi oli joutunut tilanteeseen jo aiemmin, mutta tuloksena olikin turvonneita Elviksia tai kasvokiristettyjä Pikku Richuja tai Richardsin Cliffejä. Eikä pidä unohtaa myöskään, että usein kauneudellaan ja viehättävyydellään pelaavat naisartistit joutuvat vielä ihan eri korttien ja pelin varaan kun kilsoja alkaa tulla naamaan ja mittariin.

Private Dancer on levynä ja äänilähteenä kiistatta albumikokonaisuus, muttei tietenkään sellaiseen 70-luvun albumikokonaisuushenkeen, jossa haastettiin kuuntelija ja kerrottiin ehkä tarina tai jotain muuta hämärää. Se on sliipattu 80-luvun albumi, jossa ei sinänsä ole mitään häiritsevää (jollei niiksi lue nykyisin jo kirkonkirouksesta poistuneita kasarisoundeja), vaan kaikki ovat tasapainoisesti tehtyä, tuotettua ja valittua musiikkia ja ääntä. Tavallaan menevää, mutta vahvasti keskitempoista ja aikansa perkussioihin nojaavaa musiikkia. Vähän samanlaisen tempunhan teki edellisenä vuonna David Bowie, jonka 'Let's Dance' nosti artistin 70-luvun kulttisarjan ykkösluokasta stadioneiden täyttäjäksi. Toki kyseinen levy pelittää kaikilla mittareilla ja jopa haastaa vähän kuulijaakin. Eikä sillä ole kuin yksi cover-versio toisten biiseistä. Tai no miten sen haluaa laskea.

Sinänsä on mielenkiintoista miksi Private Dancer kuulostaa kokonaisuudelta, koska levyllä on mukana erinäinen liuta tuottajia, biisit ovat osittain toisten hänelle tekemiä, osittain kasariversioita takavuosien suurista hiteistä joista kolme- neljä on vielä helvetin tunnettujen biisien covereita. Näistä viimeisessä heilautettiin varmaan kunnianosoitus Tinan menneisyydelle, jossa Ike/Tina-kaksikko bändeineen teki luentoja aikamoisistakin klassikkobiiseistä onnistuen usein sellaisessa harvinaisuudessa, että niissä saattoi olla alkuperäistä kovempi meno.

Tuottajina levyllä on mukana muun muassa Heaven 17 synabändin kaksikko Martyn Ware ja Ian Marsh, 80-luvun supertuottaja Terry Britten (Cliff Richard, Michael Jackson ja seuraavan vuoden Mad Max elokuvahitti 'We Don't Need a Another Hero') ja niin edelleen. Levyn nimibiisi on Dire Straits-miehen Mark Knopflerin käsialaa. Ajan hengestä kertoo, että esimerkiksi torvi- tai jousisektioita on levyltä turha etsiä. Ne soitetaan aikansa syntetisaatoreilla. Bowien Let's Dancesta oli napattu mukaan idea vierailevasta kitaravirtuoosista, jota tällä levyllä tosin kuultiin vain nimibiisissä ja Jeff Beckin kasarimuodossa.

Mikä puhaltaa levyn sinänsä ihan asianmukaisiin, mutta sliipattuihin biiseihin eloa on tietysti Turnerin ääni, joka ei tuolloinkaan vanhetessaan ollut huonontunut. Uran aikaisempi etelä-soulin raakuus korvattiin sliipatumalla kamalla, mutta Tinan raspinen ja elämää nähnyt ääni yhdessä taas musiikillisen puunatun taustan kanssa muodosti yhdessä kontrastin, tai kahden elementin törmäämisen, joka toi levyyn eloa ja liikettä. Tämä on asia, mikä erottaa Tinan kasarikaman ja mikä aika monen muun yrittäjän kohdalla jäi uupumaan puuteroidulla kahdeksankymmentäluvulla.

Kaikki ei levyllä osu aivan kohdilleen. Esimerkiksi versio Beatlesien 'Helpistä' ei lähde, mutta oli mukana varmasti niin sanottuna varmana nakkina. Toisaalta Tinan luenta Bowien dystooppisesta (ja ilmestymisvuonna toden totta ainakin kalenterillisesti ajankohtaisesta) '1984'-biisistä kylmine kasarisoundeineen toimii vielä parempana vieraannuttamisefektinä, kuin biisin alkuperäisversio. Luenta Al Greenin 'Let's Stay Togetherista' on vähemmän yllättävästi myös sliipattu, mutta sopi varmasti esimerkiksi salkunhoitajan tai pörssimeklarin illan hempeiden hetkien taustamusaksi - tai stereojärjestelmän ominaisuuksien testaamiseen. Eikä perkussioversoinen versio vuoden 1974 hitistä 'I Can't Stand the Rainista' ole lainkaan hullumpi kasarisyna-brasseineen. Levylle tehdyt uudet biisit ovat hyvin tehtyjä, tarttuvia ja täynnä pieniä koukkuja, joita tälläinen kama parhaimmillaan sisältää.