Levy on tietynlainen väliinputoaja, tai siirtymälevy Bowien uralla, jollaisia sinne mahtuu useampikin. Sitä ei suoranaisesti lueta mestariteosten joukkoon, muttei toisaalta dumata tai sivuutetakaan edeltäjänsä Pin-Upsin tyyliin.
Diamond Dogsilla on itselleni toisaalta omakohtainen paikka aina sydämessä, koska se tutustutti minut Bowien musiikkiin ja oli ensimmäinen levy, jonka mieheltä kuulin. Sedältä lainaan saatu vaikuttava avattavakansinen albumi, jonka kannessa Bowie on koirahahmoisena, taustalla maalaukset ruskeansumuisesta tulevaisuuden kaupungista. Pelkät kannet kaikessa oudossa käppäisyydessään saivat ymmärtämään, että tässä ollaan nyt jonkin jutun äärellä.
Levyn avaa painostava minuutin mittainen luenta 'Future Legend' taustallallaan nihkeä aikansa syntetisaattori, ulvontaa ja puhetta efektin läpi. Tätä seurannut nimibiisi on lässähdys. Ennen lehtiartikkelia en edes äkännyt senkin olevan Rollari-pastissi, mutta enpä ollut Stonesia kuullut hirveästi vuonna 1987. Bowie on soittanut biisiä paljon myöhemmissä konserteissaan, mutta sinkkubiisinä se nousi hätäisesti top20:een, mikä oli 70-luvun alun Bowie-levytyksenä aika huono esitys. Tästä eteenpäin meno sitten onneksi paranee. Luen kappaleet 'Sweet Thing', 'Canditate' ja 'Sweet Thing (Reprise)' yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on nilkuttavaa, synkkää ja painostavaa rokkia. Ilmaa pääsee taas sisään A-puolen lopettavalla 'Rebel Rebelillä', joka sekin on tietty Stones-pastissi, mutta tällä kertaa androgyynisellä sanomalla. Biisi oli aikansa sinkkuhitti ja pysynyt myös Bowien keikkaohjelmistossa.
Kakkospuolen avaa 'Rock'N Roll With Me', joka on taas hitaampi ja pompöösimpi pala Ei levyn kohokohtia, mutta menettelee. Tästä hypätään heti toiseen slovariin 'We Are the Death', joka taas on hiljalleen kasvava ja hyytävä biisi. Tätä seuraa '1984' josta tehtiin versio jo ennen albumia. Biisi takoo eteenpäin Shaft-kitaralla, diskosynajousilla ja kompilla, sekä kertoo mihin suuntaan seuraavat levyt olivat menossa. Tätä seuraa syna ja mellotron introlla avaava synkeä 'Big Brother', josta siirrytään levyn päättävään 'Chant of the Ever Circling Skeletal Familyyn' joka päättyy feidautuvaan 'Braad, braad, braad' huutoon.
Diamond Dogs sijoittuu aikaan, jolloin Bowien artistinen läpimurto Englannissa oli tapahtunut juuri paria vuotta aikaisemmin. Tässä olivat näytelleet oleellista osaa myös miehen yhteistyökumppanit, eli Spiders From Mars-yhtye sekä etenkin sen kitaristi Mick Ronson ja tuottaja Ken Scott. Hämähäkit olivat saaneet kenkää jo aikaisemmin ja Scott tuotti enää levyä edeltävän version biisistä 1984. Levystä vastasi Bowie itse sekä uudet soitinkumppanit.
Albumin alkuperäisenä ideana oli ollut siirtää George Orwellin tunnettu dystopia-kuvaus, kymmenen vuoden päästä ajankohtainen 1984 musiikilliseen muotoon, mutta perikunta esti tämän sellaisenaan, joten levystä tuli hybridi kirjan visioiden ja Bowien oman Hunger City mielikuvituskaupungin kanssa. Levyllä Bowie hoitaa tuotannon ja miksauksen sekä soittaa saksofonia, moog-syntikkaa, mellotronia ja ennenkaikkea kitaraa. Paria sessiomiesraitaa lukuunottamatta artisti ränkii itse levyn sähkökitarat ja kontrasti aikaisempien levytysten kitarasankari Ronsoniin on vahva, mutta myös mielenkiintoinen. Osuudet ovat vähän nyrjähtäneitä ja kirskuvia, mutta sopivat hommaan. Muita levyn vahvoja musiikillisia elementtejä ovat miehen soittamat törähtelevät fonit ja synkeät syntikka-lainit (etenkin biisissä Big Brother).
Levyä markkinoinutta kiertuetta varten rakennettiin ja tuotettiin törkeän kalliit lavasteet tätä kaupunkia varten, jotka hylättiin sitten, kun kiertue siirtyi Amerikan mantereen puolelle. Samalla settikin muokkautui niin, että noudatti enemmän Bowien uusia mielenkiinnon kohteita, eli Philly-soulia ja mustaa musiikkia, joista toki vahvoja vaikutteita jo tällä Bowien viimeisellä glam-levyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti