Yleinen legenda toisen albumin 'vaikeudesta' periytyy ajoilta, jolloin yhtyeet sidottiin järjettömiin levytystahteihin. Ykköslevylle päätynyt materiaali oli yleensä pitkän aikaa ennen levytyssopimusta hiottua ja keikkailtua, mutta suosion pamahtaessa yhtye sidottiin pitkille kiertueille, joilla uuden materiaalin kirjoittaminen oli haasteellista. Silti levyjä haluttiin ulos joskus parinkin albumin vuositahdilla.
Tässä tilanteessa kakkoslevy saattoi usein olla puolivillainen ja flopata. Jos bändi ei päässyt tästä yli, oli usein kohtalona hajoaminen tai suuret kokoonpanomuutokset. Viimeksi mainitut seikat toteutuivat Stone Rosesinkin kohdalla yhtyeen revetessä ja lopulta hajotessa vuoden kuluessa levyn julkaisusta. Mutta toki eri syistä, kuin kakkoslevyn jälkeen noin yleensä.
'Manchester-musiikki' ja tältä osin britti-popilmiö on varmaan ainoa musiikin muoti-ilmiö, jossa olen ollut mukana jonkin näköisenä muodin jäsenenä. Tämä liittyy lukioaikaisiin kasvuvuosiin, jossa tyylin pukeutuminen ja silloin korvaan hyvältä kuulostanut kertaustyylinen musiikki muodostivat jonkinnäköisen paikan sijoittaa itsensä.
Tämä meni toki ohi parissa vuodessa siitä syystä, että kyseinen musiikkilaji degeneroitui nopeasti, eikä ehkä muutenkaan lopulta kestänyt päivänvalolampun alla. Stone Roses oli kuitenkin yhtye, jonka debyyttilevy muodosti tälle jutulle jonkinnäköisen musiikillisen arvopohjan, peruskiven ja raamatun, johon kaikkea muuta verrattiin. Jo vuonna 1989 julkaistu debyytti on tämän päivän korvilla kuunneltuna ihan silkkää uusiota ja retroilua päivitetyillä soundeilla, mutta silloin 90-luvun alussa toimi tuulahduksena ajasta, jolloin musiikki oli ollut.. no melodista ja niin edelleen. Siis aikana, jolloin virtaukset ainakin valtavirrassa olivat olleet ihan toisessa suunnassa.
Vuonna 1983 gootti(!)yhtyeenä aloittanut Stone Roses levytti debyyttinsä verraten pitkän ajan jälkeen; viisi vuotta perustamistaan myöhemmin. Levy oli aika perinteistä poppia, mutta sen ohella ilmestyneet sinkut ja maxit seilasivat osittain 'madchesterin' ja rave-juttujen sivulla. Debyytti pisti odotukset korkealle ja yhtye solmi levytyssopimuksen amerikkalaisen Geffenin kanssa, joka mäjäytti yhtyeen käteen ennakkoa huimat miljoona puntaa. Entinen levy-yhtiö Silvertone nosti sopimuksesta oikeustaistelun joka osaltaan viivästytti projektia yhdellä vuodella.
Levyä alettiin äänittää vasta vuonna 1993 Walesissa, mihin yhtye oli sirtynyt poistuakseen madchesterin 'houkutuksista'. Homma oli rikkinäistä ja hidasta ja ongelmista johtuen levyn alkuperäinen tuottaja, legendaarinen John Lecklie vetäytyi hommasta. Vastuu jäi yhtyeellä ja äänittäjille. Samaan aikaan laulaja Ian Brown oli vaihtanut rokkiprinsessavaihteen päälle ja äänitykset etenivät hitaasti. Brown ei suostunut syömään mitään muuta, kuin tietyllä tapaa tehtyjä ranskanperunoita, joita kiikutettiin hänelle studioon. Kitaristisäveltäjä John Squire oli taas löytänyt vähän aikaisemmin kokaiinin jonka käyttöön hän syventyi itsekseen. Klassista kukkoilua ja Brownin myöhemmät tempaukset tietävänä hommaan sisältyi myös varmasti aikamoista 'hankalaa persoonallisuutta'.
Second Coming ilmestyi viimein joulukuussa 1994 viisi ja puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tästä ajasta yhtye oli ollut kiertämättä vielä neljä ja puoli vuotta. Itse olin tuossa vaiheessa jo hivenen liukunut 'skenestä' ulos, diggarikaverepiirikin oli levinnyt ympäri.. no Helsingin suuntaan ja menin 95 helmikuussa armeijaan. Ne ketkä levyn aikanaan ostivat eivät diggailleet siitä hirveästi ja itse skippasin koko levyn hankkimisen parin kuuntelun perusteella. Syynä oli yksinkertaisesti se, että levy kuulosti monin osin sellaiselta rock-kukkoilulta ja zeppeliiniltä, mitä vastustaakseen kyseistä orkesteria oli alkanut alun perin kuuntelemaan. 60-luvun ja hienoisen 'tanssipopin' yhdistelmän sijasta kakkoslevy kuulosti tylsältä 70-luvun bluesrokkiin perustuvalta kamalta ja oli täysin out. Tässäkö odotuksen tulos? Tarkemmin ajatellenhan tuosta olisi voinut vetää kehitysanalogiaa; 60-luku vaihtui yhtyeen kohdalla 70-luvuksi. Tai sitten vain kokaiinipöhöinen kitaristi teki kokaiinipöhöistä musiikkia.
Levyltä löytyy näin jälkikäteen kuunneltuna muutama hetki, jotka ovat rehellisesti sanoen paremman kuuloista, kuin debyytillä, mutta kokonaisuutena se on edelleen tylsä. Etenkin, kun koko levyn odotuksen aikana oli syntynyt oma musiikkityyli nimeltä britpop, joka otti parhaat palat Rosesilta soitti kaman samalla tavalla 90-luvulle päivitettynä, mutta vielä tuotetumpana. Näistä Blureista ja Oasiksista en pitänyt tippaakaan, mutta on selvää, että Rosesin Second Coming kuulosti kohdeyleisön korviin kuin olisi verrannut pöhöttynyttä Zeppeliniä Jamiin parhaimmillaan.
Kaikesta huolimatta levy ei ollut niin suuri floppi, kuin on mielletty (jos ei sellainen menestyskään mitä siltä odotettiin). Se on myynyt maailmanlaajuisesti miljoona kappaletta, mutta oli kyllä niin vakiokamaa levykauppojen alelaareissa, että uskon vain viidesosan menneen hyllystä täydellä hinnalla. Rumpali Reni erosi yhtyeestä pian levyn ilmestymisen jälkeen juuri ennen sen markkinointikiertuetta. Syynä riita Ian Brownin kanssa. Bändi kävi uuden rumpalin kanssa Tavastiallakin seuraavana kesänä. Olin silloin armeijassa, eikä yhtye enää kiinnostanut juuri hevon paskan vertaa. Paikalla oli kuitenkin monta kaveria, eikä kukaan kertonut mitään hirveän mairittelevaa. Kitaristi Squire oli silinterihattu päässä ja näytti kuulemma pahasti andymccoystuneelta. Pian Squirekin lähti yhtyeestä ja seuraavana kesänä 96 bändi veti arabisessiomiehien kanssa festarikeikkoja, joilla lavalla oli tanssityttöjä hetkuttamassa.. Kesän lopussa bändi pisti pillit pussiin ja Brown lähti omalle Rosesia mielenkiintoisemmalle soolouralle. Basisti Mani siirtyi Primal Screamin riveihin, jossa hän on yhtyeen entisistä jäsenistä tehnyt varmaan sitten ne suurimmat urotyöt musiikin saralla.
Tästäkin on kuitenkin jo niin saatanan kauan, että helvettikin on ehtinyt jäätyä ja Roses tehnyt comebackin aikoja sitten. Brown ei pysy edelleenkään nuotissa ja yhtye ei enää osaa soittaa biisejään. Ja tämän levyn ilmestymisestä on kulunut jo järkyttävät 20 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti