Kenellekään ei ole varmastikaan epäselvää, että Popedan musiikki sotii tämänkin blogin elitistä ja snobistista musiikkimakua vastaan. Sitä ei voi, eikä saa diggailla edes
ironisesti, kuten vaikkapa Raptoria.
Olen vuosien varrella lukenut aika paljon musiikki- ja bändikirjallisuutta, jota on täälläkin sivuttu pariin otteeseen. En tiedä onko syynä kotimaisuus-lisäpisteet, vai mikä, mutta muutama suomalainen bändihistoriikki pääsee helposti top-kymppiin.
Ollakseen viihdyttävää lukemista, yhtyeen musiikin ei tarvitse välttämättä olla hyvää. Mötley Crüesta kertova 'Törkytehdas' on yksi parhaista rock-kirjoista, vaikka yhtyeen musiikki on uudelleen tsekkauksesta huolimatta edelleen täyttä paskaa. 'Kiss - Maskin takana' oli myös ihan hyvä kirja, vaikka en bändin tuotannosta hirveästi välittänytkään. Uudelleen tsekkauksella löytyi kuitenkin monta ihan hyvää levykokonaisuuttakin.
Pähkinänkuoressa voisi väittää, että mitä ärsyttävämpi, tai sikamaisempi artisti, sitä parempi kirja. Musiikilla ei niin väliä.
Ilikeesti kiitää ilmestyi alunperin vuonna 2001. Uudelleenpainos päivittyi seitsemän vuotta eteenpäin. Vuosien välillä sattui ja tapahtui ihan oikeastikin bändiä rasittaneita juttuja, joihin palataan tuonnempana. Kirja on yhtyeen fanin Vesa Kontiaisen käsialaa, jota on avustanut Kjell Starck. Historiikkina se on tyypillinen fanin kokoama teos, mutta perustuu bändikavereiden ja yhtyeen liepeillä olleiden haastatteluille. Ainoa, jonka haastattelut puuttuvat on luonnollisesti Arwo Mikkonen. Mukavana piirteenä tälläisiä teoksia vaivaavaa toistoa ei hirveästi esiinny, vaan toimitustyö on tehty huolella, toisin kuin esimerkiksi Pokon historiikissa.
Popeda syntyi Tampereen Ikurissa, joka on rintamamiestalo-alue kaupungin laidalla. Asujaimisto oli vahvasti työväenluokkataustaista, joten hitsaaja Mustajärvikin oli bändin alkuvuodet päivätöissä tehtaalla. Popedan olemukseen liitetään vahvasti 'perusduunari-tausta', mikä on kuitenkin sikäli väärin, että puolet alkuaikojen yhtyeestä oli yliopistolla opiskelemassa. Bändin alkuperäinen liideri Arwo Mikkonen luki esimerkiksi taloustiedettä.
Kun yhtye julkaisi vuonna 1978 kehnohkon (en nyt tässä yhteydessä sano epäkypsän) ensilevynsä, musiikkikenttä oli jakautunut jyrkästi kahteen leiriin; punkkareihin ja diinareihin. Popeda ei mahtunut oikein kumpaakaan karsinaan. Se soitti jonkinnäköistä rollari-rokkia ihmeellisillä huumorisanoituksilla. Myöhemmin tällä ei ollut niinkään väliä ja Costello Hautamäen tullessa soittamaan toista kitaraa, musiikki oli jotain hard-rockkia. Muistan omasta lapsuudesta termin 'härmärock'.
Alkoholi mainitaan ensimmäisen kerran kolmannella sivulla. Sen jälkeen kirjassa on varmaan kolme sivua, joilla sitä ei mainita. Pämppääminen ja kännissä heiluminen kuului olennaisesti Popedan keikkaelämään. Roudareita saattoi esimerkiksi lähteä alkuaikoina mukaan ylimääräiset kymmenen kappaletta ilman palkkaa, että pääsi juhlimaan bändin kanssa. Yhtye pysäytteli keikkabussiaan Suomen metsäteillä ja hyökkäsi leikkimään sotaleikkejä tien pientareelle. Aika symppistä. Yhtye ei myöskään ollut vuosikausiin mikään rahasampo, vaan 80-luvun alkuun asti soittajilla oli joko päivätyö, tai opiskelupaikka. Viikonloput keikkailtiin ja ryypättiin.
Menossa oli paljolti samaa henkeä, kuin Sleepy Sleepersissä. Tosin miehistö oli enemmän stabiili, eikä alunperin kahden miehen show (jota se kyllä myöhemmin on ollut). Itse asiassa Costello Hautamäki olikin hetken aikaan Sliippareissa, tehden biisit yhdelle levylle. Meno ei kuulemma ollutkaan hauskaa, vaan kahden johtajan kiristelyä ja aika määrätietoista rahastusta. Paluu Popedaan koitti nopeasti.
Bändin uran vedenjakajana voidaan pitää Arwo Mikkosen kuolemaa 1986, jonka jälkeen ainakin omasta mielestäni yksittäiset kelpo irtobiisitkin loppuivat. Meno muuttui enemmän instituutioksi. Levynteko on aina ollut yhtyeelle äärimmäisen vaikeaa ja pitkälle 90-luvulle asti kaivettiin vanhat roskiksetkin levyille. Soittajat, etenkin musiikin primus motor Costello Hautamäki sivuuttavatkin ne nopeasti todeten yhtyeen olevan ennenkaikkea live-bändi. Levyt ovat siis pakollinen paha, joista saattaa välillä ilmestyä joku uusi keikkabravuuri. Silti Popedan albumeita ja kokoelmia on myyty yli 670 000 kappaletta. Epe Heleniuksen pitkämielisyys ja avunanto ovat myös tuoneet jotain hänellekin.
Alkoholi oli mainittu. 2000-luvun puolivälissä Mustajärven alkoholismi oli edennyt sille tasolle, että hän oli toimintakyvytön. Muutamalle keikalle piti kutsua apuun miehen siskon poika, Mustien enkeleiden laulaja (*tekee tässä kohtaa ristinmerkin). Osan keikoista Mustajärvi sopersi selällään kännissä. Popeda oli kuuluisa siitä, että se hoiti aina keikkansa - oli kunto mikä tahansa. Nyt se joutui perumaan keikkojansa.
Viimein tilanne oli se, että mies oli letkuissa sairaalassa juoppohulluuden ja sairaskohtauksen jälkeen. Kirja loppuu vuoteen 2008 ja Mustajärven raitistumiseen. Kuinka se on pitänyt, en tiedä.
Ilikeesti kiitää oli yllättävän viihdyttävä kirja. Jos en bändin musiikista edelleenkään välitä, niin pidän Patea ja kumppaneita (Hautamäkeä ja Melartinia lukuunottamatta nykyisin rivimuusikoita) rehteinä ja sympaattisina jannuina. Pate on mies, jonka taiteellisempi puoli pääsee esille soololevyjensä kappaleilla, kuten vaikka 'Emmanuelle'..
Ajattelin jopa mennä joskus katsomaan bändiä keikalle.
Olen muutamankin kerran hehkuttanut Lavenin alkuaikojen rokki-iskelmiä. Homma on mennyt itse asiassa niinkin pitkälle, että olen kiertänyt etsimässä näitä jopa levymessujen laareista - huonolla menestyksellä.
