Pink Floyd - Ummagumma 1969

Levyhyllyssä on aika vähän käsitelty Velvettejä ja Floydeja. Tämä ei johdu siitä, etten niistä pitäisi tai olisi kuunnellut - Pink Floyd oli teini-iästä aikuisuuden kynnykselle niin sanottu suosikkiyhtye. Oletan vain, että nämä ovat kaikille tätä lukeville tuttuja ja samalla tapaa puhkikuunneltuja, kuin itselleni. Mielummin kuuntelee ja kirjoittelee niistä vähemmän tunnetuista bändeistä ja levyistä. Ja tietenkin lukee niistä. Muuton yhteydessä tuli roudattua vinyylejä tuskan irvistys naamalla. Ehkä tästä syystä vanhaa kokoelmaa on nyt asetuttua tullut kuunneltua tavallista enemmän.

Niin, PF oli siis pitkään 'suosikkiyhtyeeni' ja sille oli varattu paikka sydämessä ja iso siivu musiikinkuunteluajan minuuteista. Floydiin tutustuin, kun kotiimme ilmestyivät isoveljen ostamat stereot ja vinyylisoitin. Isosiskoni osti juuri tuolloin vuonna 1987 ilmestyneen yhtyeen uuden tulemisen levyn 'A Momentary Lapse of Reasonin' (jonka Learning to Fly videon se oli nähnyt Hittimittarissa..). Levy kuulosti kasarisävyistään huolimatta ihan ookoolta. Sattumaa oli, että talouteemme ilmestyi yksittäinen Soundi-lehden numero, jossa oli Jussi Niemen arvio tästä virkamieslevystä ja toteamus, että yhtyeellä oli alkutaipaleella mielenkiintoista kamaa.

Tästä sattuma jatkui niin, että setäni laajassa vinyylihyllyssä, josta levyjä myös lainailimme sattui olemaan yhtyeen Barrett-ajan sinkkukokoelma, Animals ja The Wall. Sattumalta tai kirjoitetusti kilahdin niihin Barrett-biiseihin ihan saman tien. Animalsin avattavat possuvoimalakannet ja aavemainen koiranhakunta-ambient kolahti myös. Ja kyllä minä siitä The Wallistakin pidin.

Niinpä musiikinkuuntelu 'harrastukseni' alussa, kun viikkorahat (hetkinen, ei minulla ollut viikkorahaa. No jostain sitä tuli) alkoivat riittää, niin ostin Floydin levyjä. Vuosi oli 1988 ja levyt tuohon aikaan vielä vinyylejä (cd:t maksoivat muistaakseni muuten pahimmillaan jotain 200 markkaa, kun mid-price tarraisen vinyylin sai 15-30 markalla.). Tällä tavalla minulle tuli onnekkaasti iso osa Floydin diskografiasta avattavakantisina isoina lättyinä, joissa se Hipgnosisin kansitaide pääsee oikeuksiina. Sama tässä Ummagummassa, jonka droste-efektinen (loputtomaan toistuva kuva kuvan sisällä) kansi on tunnettu kansitaideikoni, kuten myös se toljottava lehmäkansilevy. Kansistaan huolimatta kumpainenkaan näistä lätyistä ei ole Floydin parhaimmistoa, mutta Ummagumma on silti ihan mielenkiintoinen levy ja keskinkertaisuudestaan huolimatta myös hyvin vaikutusvaltainen levytys, mihin palataan tuonnempana.

Koska Floydi oli tuolloin 80-90-luvun taitteessa supersuosittu taas uudelleen, sitä kuuntelivat usein myös tavikset. Joskus saattoi näille ehdotella, että bändin vanhat tuotokset ovat parempia, mutta näille Ummagumma oli juuri sitä; liian kummaa. Levyn nimi taitaa oikeasti tarkoittaa bändin roudarin käyttämää cambridgen slangi-termiä panemiselle. Ummagumma on tupla-albumi (joita ennen kasaria bändillä oli kaksi), joista ykköslevyllä on konserttitaltiointi kahdelta eri keikalta. Kakkoslevy taas on jaettu neljään siivuun, joista jokaisella yksi bändin jäsen vastaa omasta osastaan alusta loppuun. Mikä järki tässä oli, on ihan hyvä kysymys.

Live-puoli starttaa Barrettin ajalta keikkasetissä pitkään säilyneellä 'Astronomy Dominella', jota moukaroidaan kaikkineen 8 ja puoli minuuttia, eikä yhtään hullummin. Fuzz-wah korahtelee ja murahtelee ja meno on eeppistä. Puolen toinen biisi on 'Careful With That Axe Eugene', joka tunnelman kehittelyllä ja sitten Watersin kirkunan avaamalla räjähdyksellä oli myös bändin keikkaohjelmistossa, vaikkei biisiä millään pitkäsoitoilla ollutkaan. Se oli vuoden 68 sinkun b-puoli.

Kakkospuoli taas alkaa yhtyeen live-versiolla Watersin 'Sauserful of Secretsillä' olleesta pienimuotoisesta biisistä 'Set The Controls For The Heart of the Sun'. Konserttiversio oli bändin bravuureja ja erittäin hypnoottinen, toistaen tosin edellispuolen 'hitaasti kiihtyen klimaksiin ja takaisin' kikkaa. Mutta komeastihan tämä soi. Livelevyn päättää aiemmin mainitun Sauserful of Secretsin nimibiisi, jossa kynnetään metelistä ja puhtaasta avant-gardesta lopun kirkkomusiikkia muistuttavaan viimeiseen osaan. Levy summaa tämän ajan Floydin live-soundin hyvin ja on kuunneltavaa tavaraa, koska Floydi oli lavalla erittäin kova jamibändi. Myöhemminhän yhtye soitti sitten biisinsä miltei identtisesti levyversioiden kanssa.

Sitten se kakkoslevy.

Jos bändi päästeli ykköslevyn lopettaneella 'Sauserfulill'a vähän avant-garden maalihöyryjä, niin kakkoslevyllä niissä uidaan. Idea (en tiedä kenen) oli siis, että jokainen neljä vastaa yksin noin yhtä pitkästä siivusta toisesta vinyylistä. Ehkä tässä haettiin vastakohtaa ykköslevyn jamittelujen 'yhdessä soitto' idealle? Kaikki yhdessä/kaikki erikseen?

Levyn avaa Wrightin 'Sysyphus' (osat 1-4), joissa hakataan flyygeliä koko käsivarsien leveydelta ja niin edelleen. Jossain vaiheessa lopussa tulee kyllä mammuttimaisen eeppinen mellotron-orkestraatio, joka kuulostaa tajuttoman kovalta. Mutta sitä ennen minuuttikaupalla aika tuskaista kuunneltavaa..

Tästä seuraavana tulee Watersin osuus, joka vähemmän yllättäen onkin levyn, tai siis tämän kakkoslevyn parasta antia ja ihan oikeasti hyvää kamaa. 'Grantchester Meadows' on akustinen kappale, jonka taustalla tulee linnunlaulua. Biisi kuuluikin bändin keikkaohjelmistoon jonkin aikaa avausbiisinä. Hyvä kappale. Sitten tulee unohtumattomasti, mutta helposti koko rimpsun unohtamaan saaden nimetty 'Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict', joka on Watersin ja häntä avustaneen Ron Geesinin käsialaa. Kappaletta en ala kuvailemaan muuten, kuin se on hauska, kuulostaa nimeltään ja on tehty nauhamanipulaatioilla. Eli siis hienommin sanottuna se on 'musique concretea', eli suomeksi konkreettista musiikkia, joka oli tuon ajan taidemusassa kova juttu. Kokemus.

Kakkoslevyn kakkosposki alkaa kitaristi Gilmourin kappaleella 'The Narrow Ways' (osat 1-3) ja se on varmaan levyn formaaleinta ja ehkä lähimpänä Pink Floydin musiikkia noin yleensä. Gilmour laulaa kolmannessa osassa ja keskinkertaista Floydiahan tämä. Ihan hyvä soundi.

Levyn päättää rumpali Masonin 'The Grand Vizier's Garden Party', joka on.. ööh rumpalin tekemä kappale. Alussa vähän huilua ja sitten ihan liikaa paukuttelua. Kova on rumpalin kohtalo aina tälläisissä produktioissa.

Ummagumma sai ilmestyessään ihan positiivista huomiota, etenkin live-levystä pidettiin. Ja avant-garde puolikin oli aikansa uskalias kuva ja sitä 'ymmärrettiin'. Yhtye itse ei pitänyt levystä myöhemmin juuri ollenkaan, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Floydilla meni vielä pari vuotta etsiessään sitä studio-levyjen muotoa mitä se halusi ja mistä se sittemmin tunnetaan. Hyvä jamibändi silti. Ei silti mikään huippulevy.

Tähän nähden onkin miltei koomista, että Ummagumma oli valtava vaikutin esimerkiksi länsi-saksalaisten progeen kallellaan olevien bändien ajattelussa ja soundeissa, jota myös kopioitiin parhaansa mukaan. Onhan levyssä kieltämättä selkeitä 'Stockhausen-elementtejä' verrattuna moneen muuhun aikansa englantilaiseen proge-myyrään. Nauhamanipulaatiota ja niin edelleen. Toki Beatlesit tämän jo tekivät, mutta kuitenkin. Ja tätä samaa 'epämusiikki' ainestahan saksalaiset sitten jalostivat eteenpäin, plus ihailivat livepuolen tunnelmallista, hetkittäin miltei ambienttia ja soittokikkailun sijasta fiilikseen perustuvaa musiikkia. Ummagumman kitarapuolen soundeja arvostettiin myös kovasti 90-luvun alun 'shoegazing' piireissä. Eikä suotta. Studiopuoliskokin on ihan hauska opetus siitä, että tekijöiden yhteissumma on yleensä aina parempi, kuin ne yksittäiset tekijät ja osat.