Frank Pourcel - Concorde 1975

Tässä aivan äskettäin vietettiin vuosipäivää Concorden viimeisestä tulipalloon päättyneestä lennosta. Kone itsessään oli bensiiniajan Utopia, joka tuotteena kusi oikeastaan kaikessa mihin se ryhtyi. Alunperin Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian yhteisprojektina alkaneen koneen kyydistä pudottautui ensin Saksa. Mantereen keskellä sijaitseva valtio ei tehnyt oikein mitään yliäänikoneella, joka ei saanut lentää valtioitten yli. Koneen ohjaamo ja matkustamo olivat aikaansakin nähden pienet, mutta öljykriisissä taivaisiin pompannut polttoaineen hinta tiputti Concorden taloudellisen kurssin alas. Silti kone laitettiin 70-luvun puolessa välissä lentoon. Aluksi sillä koitettiin pitkiä matkoja, joissa nopeudesta on todellista hyötyä, mutta tähtitieteellinen polttoaineenkulutus johti useisiin välilaskuihin, jolloin Australian lennon nopeushyöty hävittiin näihin. Lopulta sillä yliteltiin lähinnä Atlanttia ja silloinkaan kone ei tuottanut ns. voittoa. Concordella lentäminen miellettiin kuitenkin jonkinlaiseksi luksukseksi, jota korostettiin ennen lentoonlähtöä nautitulla aidolla shampanjalasillisella.

Samaa luksusta haettiin myös koneelle sävelletyssä tunnuskappaleessa, jonka teki ranskalainen Frank Pourcel Grand Orchestroineen. Biisi on viihteellisesti funkkaava iso orkestrointi aikansa parhaimpaan ranskalaiseen tyyliin. Jet Set.

The Buxs - Live 1982

Musiikki on upea asia, eikä intternettikään paha, vaikka onkin tappanut lukemattomien ihmisten harrastuksen fyysisten äänitteiden parissa ja ajanut artisteja ahdinkoon. Mutta mikä valtava määrä tietoa ja tiedostoja. Olen ollut muutaman vuoden jäsenenä synnyinkaupunkini facebook-ryhmässä, jonka aiheena ovat paikalliset bändit 70-80-luvulla.
Maailma on sinänsä pieni ja kummallinen, sillä ryhmän ylläpitäjä ja käsittääkseni aikansa skenen primus motor on vaimoni entisen kotitalon naapurin ukko, jonka musiikkiharrastuksista ei ollut mitään arvailuja myöhemmin kyseisessä osoitteessa notkuessani. 

Harvatahtisesti päivittyvässä FB-ryhmässä on aika mittava kokoelma paikkallisissa studioissa paikallisten projektien ja soittajien tuottamaa kamaa. Koska nämä tehtiin siis niin sanotussa oikeassa studiossa, äänenlaatu on yleensä kelvollinen, musiikissakaan ei yleensä mitään varsinaista vikaa, mutta ei myöskään varsinaisesti mitään erikoistakaan. Maakunta- ja kuntabändejä, tyylilajina aikansa ulkomaiset esikuvat.

BUXS Kotkan Sibeliuksenpuiston lavalla kesällä 1982. Vasemmalta lukien: Puke, Make, Krisse, Kölli.

Siihen nähden yksi viime kesäinen päivitys nousi vahvasti korviin; The Buxs-yhtyeen livebiisi vuoden 1982 kesäkeikalta Kotkan Sibeliuspuiston lavalta. Omassa nuoruudessani tyhjyyttään seisovasta (ja nyt jo puretusta lavasta) liikkui parikin urbaanilegendaa. Ensimmäisen mukaan se oli maksanut enemmän kuin Kotkan upea funkkisrakenteinen brutaali kaupungintalo (tässä voi olla perää ns. revalvaatioiden, devalvaatioiden ja rahan arvon muutumisen yms. kautta). Toinen sitkeä, mutta ilmeisen paikkansa pitämätön huhu oli, että sen lavalla oli esiintynyt 60-luvun lopussa Earth-nimellä aloittanut englantilaisbändi, josta tuli pian Black Sabbath. Koska huhut syntyvät jostain, joku ihan jebou ykkösdivarin brittibändi on lavalla ehkä soittanutkin?

Mutta mutta. Palataan The Buxsin youtubesta löytyneisiin livebiiseihin. Omaan korvaan näin jälkiviisasteluna silmille räiskähtävässä musassa soi Stooges, Motörhead ja Discharge. Eli niin sanottu aikansa 82-meininki. Yhtyeen soitto rullaa mallikkaasti ja ennenkaikkea vokalisti/huutaja ei säästele: mitään.
Mutta rockmusiikki on siitä jännää ja elänyt tuolloin vielä voimakkaasti nuoruuttaan, että palikat ovat saattaneet muokkautua itsestään ja vähän yllättäenkin, kuten haastiksen lopusta selviää. Tai siis yhtyeen oikeista vaikutteista. 

The Buxsin musiikki soi ennenkaikkea kuitenkin nuoruuden innolla, jota on ihan oikeasti mahdotonta jäljitellä. Bändi toimi vain parisen vuotta ja niittasi aikansa tyyliin aikamoisen määrän tiivistynyttä enrgiaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy.
Lähetin muutaman peruskysymyksen nykyään Australian Brisbanessa asuvalle yhtyeen rumpalille ja vastaus/haastis tässä:  

"  

Legendaarisen Kotkalaisen rockyhtyeen BUXS:in rumpali muistelee: 

1. Millä aikavälillä bändi toimi? 

Kymenlaaksolainen legendaarinen rockbändi BUXS toimi Kotkassa suhteellisen vähän aikaa, mutta varsin tehokkaasti! 

Minä olin juuri päässyt armeijasta v. 1981 ja käppäilemässä Kotkan kaduilla yhtenä viikonloppuna, kun yhtäkkiä joku tarrasi kiinni olkapäästä ja pysäytti minut. Kotkalainen basisti Puke sanoi, että ”Ollaan perustamassa Kotkan kovinta rockbändiä, tuutko rumpaliksi?” Sanoin, että voisin tullakin, mutta ei oo enää rumpuja, kun piti myydä ne ennen armeijaan menoa. Puke totesi siihen, että ei hätää, meillä on White Angels! Mietin, että mitä mahtaa olla nuo ”whiteangels” ja lopulta selvisi, että ne olivat varsin asialliset valkoiset rummut. Kenen, ei hajua?!

Eli bändillä rummut, mutta rumpali puuttui. Ei tarvinnut kauaa miettiä ja totesinkin aika lailla saman tien, että totta kai tulen messiin! Puke Tani on kotkalaisen rumpalilegenda Reijo ”Rempo” Tanin jälkikasvua, joten kovassa seurassa oltiin! Nuo valkoiset enkelit saattoivat itse asiassa olla Rempon entiset rummut! Näin saatiin siis paikoilleen viimeinen pala Buxsin palapeliä. Homma lähti käyntiin välittömästi ja tavaraa (siis biisejä) rupesi syntymään. Buxsin tehokkain aika oli vuosina 1981-1982. 

2. Ketä tässä soitti? 

BUXS oli perinteinen 4 muusikon kokoonpano, eli laulu, kitara, basso ja rummut. Joukkueessa soittivat koko sen olemassaolon ajan seuraavat heput: 

Markku (Make) Mellas – laulu ja karjunta 
Juha (Kölli) Töyrylä - kitara ja onkivavat
Petri (Puke) Tani – basso ja lavaheilunta
Kristian (Krisse) Olin – rummut ja kaljatölkit 

Makesta sen verran, että hänen päiväduuni oli kirkossa! Markku toimi nimittäin niihin aikoihin Kotkan seurakunnan suntiona. Tämä tarina on tosi... valehtelematta! 

3. Minkälainen Kotkan bändi- ja keikkameno oli 70-80-lukujen taitteessa? 

Kotkan musaskene oli suhteellisen vilkas, mutta varsin paikallinen. Keikkoja ja keikkapaikkoja oli onneksi myös jonkin verran tarjolla, varsinkin kesäisin. Esiintymisareenoina toimivat yleensä Nuokkari, eli Kotkan nuorisotalo Kirkkokadulla, jossa bändeille oli annettu käyttöön peräti kaksi omaa treenikämppää! Nuokkarilla vaikuttivat mm. legendaarinen Trash, sekä naapurikämpässä treenannut Choluwieteri. Muita treeni/keikkamestoja oli Kotkan työväentalo, Isopuisto, sekä Sibeliuksenpuisto, eli Sippari, jossa oli siihen aikaan ihan oikea amfiteatterimainen keikkalava! Kotkan muusikoilla oli suhteellisen hyvä yhteishenki ja diggailtiin ja kannustettiin toisten bändejä varsin mukavasti. 

4. Teittekö mitään demoäänitettä tai muuta? 

Buxs ei tehnyt demoja, eikä muitakaan virallisia äänitteitä. Perustimme toimintamme rankkaan energiaan ja livemeininkiin! Onneksi basistin veli, Kimmo Tani sattui äänittämään yhden keikan Sibeliuksenpuistossa, josta on tallessa viisi kappaletta. Näistä kolme on nyt julkaistu EP:nä nimellä BUXS : Live. Tämän palasen Kotkalaista musiikkihistoriaa saa nyt omia itselleen seuraavasta osoitteesta: https://buxs.digpublish.com 

Etelä-Suomen Sanomat oli paikalla ja totesi keikasta seuraavaa: "Alusta lähtien oli selvää, ettei rockin soitto ole näille pojille mitään Jaffan juontia mummolassa. Irti päästettiin reilu annos kursailematonta energiaa, kunnon lavameininkiä ja tervettä uhoa, joka sai yleisöltä ansaitsemansa palautteen.”

5. Mihin bändi loppui? 

Bändin loppumetreistä ei ole selkeää muistikuvaa, mutta ei se ainakaan hajonnut riitojen tai musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Olimme kaikki varsin hyvin samalla aaltopituudellla siitä, mistä Buxsin musiikissa oli kyse ja mitä haluttiin soittaa. Bändi siis toimi erittäin hyvin loppuun asti!

Buxs harjoitteli Kotkan Kaupunginteatterin takana Papinkadulla olleessa pienessä puutalossa, jossa oli vastakkain yksi isompi ja yksi pienempi huone. Isommassa kämpässä treenasi mm. Kari Stenmanin, eli Stenkan bändi Leopantteri, ja toisen huoneen oli vallannut itselleen Buxs. Stenkan kanssa tuli soiteltua mm. aikaisemmin mainitussa Choluwieterissä ennen Buxsia. Meidän tiloissa ei treenannut muita yhtyeitä, joten olimme varsin ylpeitä, kun saimme nauttia ”omasta treenikämpästä”. 

Ehkä Buxsin kohtalona oli olla yksi nopea, mutta tehokas energiapurkaus Kotkan musiikkimaisemassa tyyliin Live Fast, Die Young? Tämän toteutti ikävä kyllä myös solistimme Make (R.I.P.) joka liittyi yläkerran orkesteriin liian aikaisin.

BUXSin hulvaton rytmiryhmä, eli Puke ja Krisse vierailemassa (lue häiritsemässä) erään toisen tunnetun kotkalaisen bändin esitystä Isopuistossa. Motto: lavalla pitää heilua

6. Kuulen tälleen jälkikäteen tästä läpi muutamia orkestereita, mutta mitä te silloin kuuntelitte? 

Laulusolistimme Make oli kova Lou Reed fani, joten ohjelmistossamme oli useampikin Reedin biisi mm. Vicious ja Waiting For My Man. Ramones oli tietenkin kova sana, ja muutenkin niitten punk asenne! Puken ja minun suosikkeihin kuului mm. Lynyrd Skynyrd ja Aerosmith, jotka vaikuttivat osaltaan Buxsin biisivalintoihin ja soundeihin.
Hyvin monet Buxsin kappaleista olivat muuten bändin omia sävellyksiä, mikä oli aikamoinen saavutus siihen aikaan! Jos tehtiin covereita, niin ne pyrittiin tekemään omilla ehdoilla. Fakit mentaliteetti vallitsi ja yleisö tykkäsi aina kybällä!

" 

Live EP BUXS : LIVE nyt julkaistu! Kannata kotimaista omakustannetuotantoa, ja osta tämä energiapläjäys omaksesi tuosta linkistä: https://buxs.digpublish.com

Danyel Gérard - S/T 1972

Suomen fyysinen kirppisskene on jakaantunut kolmeen eri ryhmään: suostuimpana on looshimestat joissa ihmiset myyvät omassa vuokratussa lokerossaan omia tavaroitaan. Tämän lisäksi toinen suhteellisen suosittu, tai ainakin vuosikymmenestä toiseen pyristelevä toimija on uskiskirppikset. Kolmas sitkeä sissi on kylän erikoismiehen haalima jätevarasto, jossa ylihintaiset rojut lojuvat vuosikymmenestä toiseen, pöly haisee ja isäntä röhnöttää ovensuussa. Only Cash.

Aikana ennen internettiä ensimmäinen ja viimeinen tekivät tiliä käytetyn pornon myynnillä, mutta tämä alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Uskiskirppisten tavaravalikoima oli helluntai- tai muitten seurakuntien kuolinpesistä ja lahjoituksista haalimaa tylsempää kamaa, mutta paikkojen vinyylilootat kannattaa silloin tällöin koluta, sillä pakollisten Francis Goyien ja Matteus-passioiden yms. joukossa saattaa olla jotain mielenkiintoista. Joskus harvoin, mutta näinkin on välillä tapahtunut. Usko pois!

Käväisin tällä viikolla tällaisessa mestassa ja ostin kolme vinyyliä ihan rehdisti ja suoraan kansikuvien perusteella. Kahteen muuhunkin todennäköisesti palataan täällä, mutta ranskalaisen Danyel Gérardin tyylitelty rakeinen mustavalkokansi vangitsi katseen lisäksi mielenkiinnon.

Gérard on syntynyt Pariisissa 1939 armenialaisen ja italialaisen vanhemman liitosta, mutta vietti pääosan lapsuudestaan Brasiliassa. Hän kuitenkin palasi 1953 Pariisiin pyrkiäkseen Notre Damen poikakuoroon. Tätä uraa ei luonnollisesti kestänyt pitkään, mutta 1958 hän levytti ensimmäisiä ranskalaisia rock'n roll-levytyksiä. Parin pikkuhitin jälkeen hän sai suurhitin kotimaahansa Ranskaan, jonka jälkeen vuonna 1971 levytetty 'Butterfly' nousi jättihitiksi sekä kotimaassa, että eri kieliversioina läpi Euroopan UK:ta myöten. Sinkku myi huikeat seitsemän miljoonaa kappaletta (käsittääkseni Paradise levytti Suomi-version) ja se nousi jopa Atlantin toisella puolella top100:seen ja Gérardille järjestettiin levytyssessio Los Angelesissa, tähtäimessä Amerikan markkinat.

MGM:lle äänitetty englantiversio perustui käsittääkseni osittain uudelleenäänitettyihin versioihin aikaisemmista ranskahiteistä, joista levyn A-puoli koostuu. Näitä, Gérardin ääntä ja tuotantoa voisi verrata parin vuoden päästä soolouraansa aloittelevaan Demis Roussokseen: pehmeää, hivenen folkahtavaa ja taatusti ranskalaisen siirappista.

A-puolen loppuessa mieleen hiipi ajatus tuhlatusta 70 sentistä, jotka levyyn tuli hukattua, mutta B-puolen samaa kaavaa toistaneen biisin jälkeen alkoikin tapahtua. Kakkosbiisi, dramaattisen fuzz-kitaran värittämä 'The Gun' paljastaa Gérardissa teatraalisen tuskaisen tulkitsijan, suoraan valkokankaalta. Eikä tämä tähän lopu, vaan seuraava 'The Rain' folkkaa kauniisti, tuskaisesti ja omaa ovelan sointukulun. Tästä hypätään 'Elie Lama Sabatchani'in, valtaviin kuoroihin ja oudon etniseen grooveen. Levyn päättävä 'Let's Love' edellisten kanssa voisi hyvinkin olla aikaisemmin mainitun Demiksen tuotantoa. Sitä Roussoksen hyvää tuotantoa siis.

Levyn kulmat on leikattu lovelle. Eli tämä on niin sanottu cut-out, jota suuressa maailmassa käytettiin levyille, jotka eivät menneet kaupaksi ja näitä lähetettiin pienempien markkinoiden maihin myytäväksi alennushinnalla. Tästä voi päätellä, ettei Danyel Gérardin Los Angelesissa äänittämä levy tehnyt kauppaa Yhdysvaltain ja Englannin markkinoilla. Syykin tähän on suhteellisen selvä: Gérard lausuu englantinsa hyvin broken ja ranskalaisittain. Kummassakin maassa oltiin 70-luvulta pitkään eteenpäin hyvin nirsoja tällaiselle. Euroopassa se ei menoa haitannut, Gérard sai vielä pienempiä hittejä ja menestyksiä, mutta myös "yhden hitin ihmeen" viitan selkäänsä, sillä Butterfly:n kaltaista toista suurhittiä ei ole uralle tullut.

Dr John - Babylon 1969

Babylon oli tuossa vaiheessa jo pitkänlinjan soittajana ja sessiomiehenä toimineen Mac Rebennackin Dr John hahmon toinen pitkäsoitto.

Edellisvuonna ilmestynyt Gris-Gris on myöhemmin noussut suureen kulttimaineeseen, mutta kaupallinen suosio sai Rebennackin kohdalla odotella vielä pari vuotta, kunnes The Metersin komppaama 'Right Time. Wrong Place' nousi korkealle sekä single- että pitkäsoittolistoilla.

Gris-Gris-levyn yleissointia voisi kuvata englantilaisella termillä "druggy". Hippiajan avoin ja positiivinen suhtautuminen huumausaineisiin ei ollut Rebennakille mitään uutta, ehkä aineet olivat, sillä hän oli ollut tässä vaiheessa jo vuosia pahassa heroiiniriippuvuudessa. Tästä johtuneet puoli- ja kokolaittomasti vietetyt päivät satsin perässä johtivat eri suunnilta tulevaan kuumotukseen, joka Rebennackin muistelmien mukaan yhdistyi päänuppiin loppuvuodesta 68 alkaneen Vietnamin sodan TET-offensiivin ja Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien kanssa. Nämä synkistivät Dr Johnin visiot siinä määrin, että hän päätti tehdä uuden levynsä kuvaamaan tätä Babyloniamme. Omien sanojensa mukaan levystä tuli vähän kuin Hieronymus Boschin äänite.

Nimibiisi heittelee rytmilajeja, voodoonaiskuoro laulaa laahaavat stemmansa ja tohtori luettelee kaikki mieleen tulevat kuumotukset. Rytminvaihdos ja puhaltimet tuovat kokeellisen jatsin rytmitysten mennessä epämiellyttävästi päällekkäin. Glowin' muistuttaa vähän enemmän edellislevyn "normaalia" voodoo-Johnia, mutta sekin tahmaa oudosti. Lisää tohtorin karjuntaa, vaeltelevia torvia ja painostavaa junnausta tarjoillaan 'Black Widow Spiderissa'. 

'Barefoot Lady' loitsuaa akustisesti taas enemmän miellyttävää biisiä muistuttavasti, kunnes 'Twilight Zone' vaeltelee formaalin biisin ja kaiutetun aavekolinan ja free-jazzin välillä. 'Patriot Flag-Waver' lapsikuoroineen kertoo mielipiteet KKK:sta, naapurikyylistä jne. Levyn lopettaa synkästi nimetty kuristaja 'The Lonesome Guitar Strangler' joka juoksuttaa resonaattoria hypnoottisesti, välillä vittuilevan epiksessä vedetty slide ja lopulla lainataan Creamia palaten sitten kasvamaan koko suoalueen kokoiseksi jamiksi torvineen, jonka keskellä yksinäinen tohtori julistaa sanomaansa.

Tällä levyllä John ajelee ehkä eniten samoille alueille, missä toinen aikalainen ja myöskin L.A.ssa toiminut kapteeni asteli joukkoineen. Rankka ja raskas levy, mutta ei tämä huono ole.

Agents - Agents... Is Beat! 2008

Agentsien toinen "soololevy" (edellisestä oli ilmestymisvuonna 28-vuotta) julkaistiin alunperin 2000 kappaleen numeroituna painoksena DVD-boksissa, johon mukaan oli laitettu nimmareita, plektra, vihkonen yms. Oma versio on tavallinen kirjastosta lainattu jewel-case tavallisella vihkosella.

Agentsit ovat sitä koulukuntaa, jonka levytykset tarvitsivat kypsymistä. Yhtyeen debyytti on sanalla sanoen heikko, eikä sitä kiistä maestro Pulliainenkaan, vaan puhuu debyn yhteydessä aina oppirahoista.

... Is Beat! heilahti ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle #3 ja pysyi listalla 11-viikkoa. Kansa tykkäsi Pulliaisen ja co:n valitsemista biiseistä, joiden muassa oli sellaisia klassikoita kuin 'Satisfaction', 'Sunshine Superman', 'Green River', 'San Fransisco' jne. Kaikki sovitettu rautalankaversioiksi, joissa Pulliainen soittaa laululinjat kaikukitarallaan.

Paperilla ylläoleva on herkullisen kuuloista ja myyntimääristä päätellen myös yleisölle, mutta itse tulin levyä kuunnellessa vähän toisiin ajatuksiin. Sopi hyvin pitkänmatkan autoilun taakse kerran kuunneltuna, mutta mieleen luikerteli kappalevalintojenkin takia 60-luvun instruexploitaatiolevyt, etenkin parissakin biisissä soineen sitarkitaran takia. Paisley-tapettia. Tuotanto on Pulliaistyyliin kunnianhimoista, välillä filtteriä väännetään kuin Joe Meek konsanaan, mutta muuten kaikki on puunattua.

Levyltä ilmeneekin se asia, kuinka tärkeä Baddingin taustakomppaus yhtyeelle ja sen soundin kehittymiselle oli. Pelkältään tämä on perus-instruilua, josta puuttuu se jokin alleviivaava suomimelankolia, jonka yhtyeen solistit ovat liimanneet bändin soinnin päälle. Helposti ajattelee sen olevan tosiaan vain pintamaali, mutta tällä levyllä vokalistien yhteensitova vaikutus näyttäytyy ja kuuluu, kun sitä ei ole. Tai siis kuinka kumpikin tukee toisiaan muodostaen sen Agents-kokonaisuuden.

Tony Gerber - Secret Garden 2017

Olen huomannut tällä hetkellä ostavani lähinnä cd-levyjä. Niitä halveksittuja jäänteitä, joita alan harrastajat kuskasivat kellarikomeroon uudelleen ostettujen vinyyliversioiden tieltä. Samojen vinyylien, jotka vietiin aikanaan kirppareille kahden markan hintaan pois laaserlevyjen tieltä.

Yksi syy tähän on autokantamme vanhanaikaisuus, jolloin mitään bluetooth- tai vastaavaa soitinta ei ole, vaan kyydissä on aina satojen levyjen hyllystä löytyvä cd, tai vaihtoehtoisesti boomer-sukupolven classic-rock Uncut-lehden mukana tuleva sampleri-cd. Jälkimmäisille olisi kiva naureskella, mutta niissä on kuitenkin aina uutta musiikkia ja uusia bändejä, vaikka lehden sisällä olisikin Pink Floydin tarina part. VVI, taikka Zepukat Amerikkaa valtaamassa.

Noniin Asiaan.

Suoritimme pojan kanssa autoretken Kolille ja matkan varrella oli vanha kunnon lapsuuden Savonmatkojen (harvinainen) pysähdyspaikka; Veijo Rönkkösen Patsaspuisto maantien, Karjalan radan ja rajavyöhykkeen välissä. Rönkkönen kuoli äkillisesti kymmenen vuotta sitten ja hetken näytti siltä, että omalaatuinen ITE-taiteen tyyssijä ja puutarha jäisivät vasaran alle tai heitteille, mutta tällä kertaa rahamiesmesenaatti teki kulttuuriteon ja pelasti paikan. Patsaita oli nyt nimikoitu suojelukseen erinäisille yrityksille, olipa mukana Rönkkösen leipätyöpaikan Simpeleen paperitehtaan Paperiliiton osastokin.

Koska lapsuus ja Savon retket ovat jääneet jo muistoiksi ja hetken Joensuussa oleskelustakin on tasan 20-vuotta taitaa myös Patsaspuistossa vierailusta olla saman verran. Tämä oli sikäli hyvä, että lapsuudessa ja nuoruudessa ilmestyneiden joogaajien lisäksi paikkaan oli ilmestynyt alkuaikojen omituisuuksien lisäksi paljon uutta. Ja vanha unohtunut, joten vierailu oli itselleni miltei yhtä uusin silmin, kuin matkaseuralaisellekin. Koronakesä ja kotimaanmatkailu ovat nyt in, joten paikka oli hyvin täynnä, kuten määränpää Kolikin. Silti paikan puutarhamaisuus ja ympäröivä... pusikoitunut jättömaa yhdessä suhisevan maantien kanssa loihtivat edelleen mielenkiintoisen tunnelman.

Yhden mökin kohdalla kaiuttimista soi tyylipuhdas ambient-musiikki, joka herätti kiinnostuksen. Astro Can Caravan esiintyi puistossa vuosi sitten, mutta muuten siellä ei kai konsertteja ole ollut hirveästi. Mutta paikka on inspiroinut pariakin ambient-musiikin tekijää ja myyntimökissä oli pakko tukea puistoa ostamalla tuotteita, eli kangaskassin ja tämän levy. Kummastakin menee osuus puiston kunnossapitoon.

Tony Gerber on itselleni tuntematon tekijä, mutta Rajatapauksia-blogin perusteella herra on kotoisin Nashvillestä ja tehnyt new age-henkistä suhinaa jo 80-luvulta asti. Etnisten ennakkoluulojen mukaisesti herra soittaa kuulemma myös kantria, joten tietynlainen hengenhoimolaisuus itseni kanssa on sinetöity.

Omista visioistani poiketen Gerberin ambientti nojaa vahvasti isoihin elokuvamaisiin syntikoihin, vienoihin liideihin ja myös kitaraan, joka tuo toisinaan mieleen David Gilmourin laiskan käden. Mukana on tietysti tuulen lailla suhisevaa synteesiä, syntikka-panhuilua ja valtava kasa kaikua. Sateen ropinaa, pseudo-itämaistä huilua ja berliiniläisvaikutteinen sekvenssikin piipahtavat välillä takana. Gerber on tyylitajuinen mies, joten missään vaiheessa ei kuitenkaan lähdetä halpaan jytkytykseen, vaan piirrellään kiinalaiselle paperille tyylitellen ja musteella. Ainoa itseä himppasen verran häiritsevä raita on adiemusmaisella laululla/chantillä ja pinnassa olevalla biitillä seilaava 'Joogatarha' joka on selkeästi rytmiraita. Mutta annetaan se anteeksi sadan jooga-asennon voimalla. Levyn päättävä 'Ring Around the Rosie' nojaa eniten niihin kitaroihin.

Cd-soi autossa läpi useita kertoja paripäiväisen reissun aikana. Levyn dynamiikka tavallaan tietysti kärsi vuoden 2000 Nissanin omasta suhinasta, huminasta ja pörinästä, mutta levylle ja musiikille kävi ainakin omalla kohdalla niin, että se lokatoitui Patsaspuistoa enemmän niille sadoille maantiekilometreille, joita Kymenlaakson ja Kolin välillä on. Kunnon ajotapettia. Mutta muistijälki on myös jätetty.

Julian Cope - Self Civil War 2020

Julian Cope on nyt kuusikymppisenä elänyt taas uutta taiteellista aktiivikauttaan. Pari vuotta sitten ilmestynyt mainio 'Drunken Songs' on saanut seurakseen Dope-yhtyeen useammankin äänitteen, viime vuonna ilmestyi 'John Blance Enters Valhalla' ja nyt Cope julkaisi uusimman pitkäsoittonsa, jota on verrattu hengeltään 90-luvun klassikkolevy 'Jehovahkill'iin, eikä vertaus olekaan tuulesta temmattu.

Tälläkin kertaa Cope onnistuu yhdistämään kohtuullisen sakiahkoja visioita, ääniä ja kielikuvia suhteellisen helposti lähestyttävän tavaran kanssa. Levyä on kuvailtu krautrock-henkiseksikin ja mukavaa, ettei vanha kettu mene sieltä 4/4 aidan alta, vaan tavallaan rytmillisesti junnaavat 'A Cosmic Flash' ja 'Berlin Facelift' onnistuvat kaivamaan sieltä esikuvasta sen oleellisen yllättävän outouden.
Oikeastaan voisi sanoa, että Cope on tämän ja edellisen Drunken Songsien kanssa onnistunut pitkästä aikaa tekemään hyvät alusta loppuun kestävät albumit. 13 kappaleesta tulee mittaa, vaikka pari niistä on ns. lyhyitä "välikappaleita". Neljään vaiheeseen jaettu levy onkin juuri albumi ja kokonaisuus, missä mielessä on hienoa, että Copen tyyliset jäärät niitä vielä tekevät. Ja etenkin kun homma tällä kertaa toimii.

Levyllä soittavat uudet miehet; ainoastaan Fat Paul on tuttu jo Copen 00-luvun Black Sheep-yhtyeestä. Sähkökitaraa vetelee aivan kelovollisilla glamliideillä Christopher Holman ja Fat Paulin lisäksi rumpuja soittaa Philippe Legende niminen tyyppi. Cope itse hoitelee akustiset, basson, tutut mellotronit, sekä syntetisaattorit.

Albumin pitäisi olla ensimmäinen kannessakin komeilevan "Our Troubled Times"-sarjan levyistä. Toivottavasti näin on. Julian Cope aktivoitui myös vuodenvaihteessa pidemmälle kiertueelle ja oli aika lähellä, etten ostanut lentoa Isoon Britanniaan. Keikkoja ehti tapahtua vasta muutama, kun Cope sairastui pahaan flunssaan ja joutui perumaan niistä ison kasan. Sitten tuli korona, joka hoiti loput.

Würzel ‎– Chill-Out Or Die (The Ambient Album) 1997

Würzel, eli oikealta nimeltään Mick Burston (1949-2011) jää historiankirjoihin oletettavasti etupäässään Motörheadin vuosien 1984-1995 kitaristina.
Tuolloin yhtye operoi kahdella kitaralla, joista toista soitti "Fast" Eddie Clarken korvaajana suhteellisen tuntemattomana bändiin liittynyt Würzel yhdessä Phil Campellin kanssa. Lemmyn muistelmien mukaan Würzel lähti yhyeestä hivenen riitaisissa tunnelmissa. Bändiliiderin mielestä tämän naisystävä alkoi esittää vaatimuksia kitaristin puolesta ja tämän roolista plus miehen motivaatio soittaa Motörheadissa tuntui olevan laskussa. Tästä eteenpäin bändi toimi taas trio-pohjaisena loppuunsa asti.

Oli miten oli, Burston nousi myöhemmin toisinaan lavalle vierailijaksi yhtyeen kanssa ja sotakirveet olivat jossain vaiheessa ilmeisesti haudattu. Würzelin ensimmäinen soololevy 'Bess' EP julkaistiin jo 1987 ja se oli musiikillisesti hyvin lähellä emoyhtyettä.

Nautin tavallaan aika paljon tapauksista ja yhteyksistä, joilta ei olettaisi jotakin tiettyä juttua. Tai siis yllätyksistä.

Niinpä Burstonin Motörheadin eron jälkeinen albumi tarjoaa mukavan yllätyksen sisältönsä puolesta. Taustatietojen mukaan Würzel koki voimakkaan psykedeelisen kokemuksen Hollannin vierailullaan ja ryhtyi tämän jälkeen äänittämään sooloalbumiaan, josta tuli aikansa alamuodin mukaisesti ambient-albumi. Taustatarinan mukaan Burston oli pitkään 80-luvulta kuunnellut Brian Enon musiikkia ja jo tätä ennen oli löytynyt rakkaus Tangerine Dream-yhtyeeseen. Tavallaan voisi olettaa, että Motörheadin tiukkaan karsinaan pakattu musiikki ja keikat ovat vaatineet keikkabussissa jotain aivan muuta kuunneltavaa. Tietyssä mielessä myös itse pääjehun Lemmyn tausta Hawkwindin entisenä jäsenenä laittaa aina Moottoripäiden oman sapluunan ja miehet sen taustalla tiettyyn erikoiseen kulmaan, mutta nakit ja muusi on nakit ja muusi, eikä riisicurry ja yleensä hommat toimivat parhaiten juuri omissa laareissaan makuja liikaa sotkematta ja laadusta tinkimättä.

Niin sanottu "hevimies" irroittelemassa ambientin ja suhinan kanssa aiheuttaa vielä tiettyjä ennakkoluuloja; lähinnä kuinka katu-uskottavaa "dark ambienttia" on tulossa, mutta Würzel yllättää tässäkin suhteessa. Levyllä on tietty surumielinen ja tummanpuhuva henki, mutta niin on myös KLF:n 'Chill-Out'-albumilla. Kitaristin on tietenkin soitettava myös kitaraa, mutta vaikka osittain vingutus menee siellä vingutusosastolla, toisissa hetkissä ollaan ihan puhtaasti Achim Reichelin tai Manuel Göttschingin kaikukitaroinnissa. Aallot lyövät välillä rantaan, lokit huutavat ja synapadi-matot huojuvat ilmassa ja ilmavasti. Phaserit pyörittävät ääntä ja välillä kitarat hukuttautuvat valtavaan kaikumereen. Tangerine Dream ja Klaus Schulze hiipivät välillä mieleen, ehkä ajoittain eritoten jälkimmäisen kylmänviileä 'Mirage'-levy.

Tämäkin levy on ollut internet-kuuntelussa, koska itse fyysistä albumia ei liiku paljoakaan. Ainakaan täälläpäin.

Würzel oli Motörheadin aikana rokkibailaajan maineessa, joka söi ja joi kaiken mitä eteen tarjottiin. Yhtye ei tietysti ollut muutenkaan raittiuskerhon maineessa, mutta Burston poistui entisestä miehistöstä ensimmäisenä vuonna 2011 laajentuneen sydämen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Sonic Boom - All Things Equal 2020

Sonic Boomin uuden ja "ensimmäisen sooloalbumin 30-vuoteen" julkaisun alustus aloitettiin talvella, mutta odotusten suurentaminen jäi vähän kevättalvella syntyneen koronapandemian jalkoihin. Myös mainospuheet "ensimmäisestä sooloalbumista sitten" jne. ovat mainospuheita: E.A.R., Spectrum ja niin edelleen ovat vierailijoista ja apulaisista huolimatta olleet juuri nimenomaan Peter Kemberin sooloalbumeita, vaikka tuotanto- ja toimintatapa olisivat olleet erilaisia.

Pikakelataan Kemberin vaiheet 90-luvun taitteesta tähän päivään: kulttiyhtye Spacemen 3:sen hajottua toinen pääpuolikas Jason Pierce teki yhtyeensä Spiritualizedin menestyneempää ja laadullisesti parempaa musiikkia kuin muusikkona rajallinen Kember. Peter toisaalta puski kokeellista musiikkia laajalla spektrillä tähän päivään asti, vaikka levyjen julkaisuinto hiipui internetin ilmestyttyä ja syödessä levyistä kertyneen toimeentulon. 2010-luvulla Kember kuitenkin nousi uudelleen, tällä kertaa itseään parikymmentä vuotta nuorempien ihailijoidensa tuottajana, josta konkretisoitui hänen elämänsä ensimmäiset (ja korkeat) listasijoitukset, sekä artistisen profiilin nouseminen.

'All Things Equal' tavallaan niputtaa kaiken edellisen yhteen levyyn. Mukana vierailijana on myös Panda Bear, jonka levyn 'Meets the Grim Reaper'in Kember tuotti. All Things Equalin tuotanto aloitettiin jo vuonna 2015 Kemberin synnyinkaupungin Rugbyn New Atlantis Studiolla. Levyn ensimmäinen versio tehtiin studion mittavalla analogisten ja modulaaristen syntetisaattoreiden arsenaalilla, mutta tuttuun Sonic Boom-minimalismityylillä. Kember aikoi ensin julkaista levyn sellaisenaan, etenkin kun pienelle piirille koekuuntelutettu versio sai aikaan rohkaisevia mielipiteitä. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut ja nauhoitukset jäivät makaamaan kovalevylle.
Tässä välissä Kember muutti Rugbystä, jossa oli asunut tähän astisen elämänsä Portugalin Sintraan, joka on käytännössä puistoalue/museo ja kansallispuisto Lissabonin vieressä. Samaisessa paikassa hän aloitti myös pihapuutarhan pidon, joka vaikutti tulevaan levyyn ainakin hänen omissa ajatuksissaan. Uudessa lokaatiossa New Atlantis II:ssa (huone asunnossa) Kember lisäili digitaalisia soittimia aikaisempiin pohjiin + laulut, jotka miksattiin paikallisessa studiossa.

Näitten yhdistelmästä syntyi uusi juuri julkaistu albumi. Kember kuvailee omaa musiikkiansa, tai ainakin tätä levyä orgaaniseksi. Se versoo ja kasvaa hitaasti niinkuin kasvit. Itse vetelisin mutkia suoriksi ja sanoisin, että tämä kuulostaa osittain juuri siltä Recurring-ajan Sonic Boomilta, mihin itse ihastuin. Jotain tuttua siinä oli ja tietysti oman spektrin laajentuessa syy selvisi: Kember on kohdilleen osuessaan parhaimmillaan yhdistellessä kahta esikuvaansa: Beach Boysia ja Kraftwerkia. Ja ripaus Suicidea. Tällä levyllä Sonic Boom ei ammu kertaakaan harhaan, vaikka keskelle osuminen on myös vaikeaa. Mutta pelkkä tauluun osuminen riittää tällä kertaa, koska pakka on testattu ja toimiva. Parhaimmillaan levyllä ollaan 'On A Summers Day' kappaleella, jossa esikuvat ja Kember itse hiovat toistensa pinnat teräviksi ja kiiltäviksi.

Juva - Rocksielu 1974

Jukka Kuoppamäen Satsanga oli yksi niistä pienlevy-yhtiöistä, jotka operoivat 70-luvun Suomessa, julkaisten uutta musiikkia ja niitä aikakautensa kokoelmia. Kuoppamäen omat levyt julkaistiin yhtiön kautta, mutta jakelu meni muita reittejä ja tämä hänen omien puheidensa mukaan koituikin firman tuhoksi 70-luvun lopussa, kun samassa rytäkässä kaatuivat Lovet ynnä muut.

Satsangaan ja Kuoppamäkeen liittyy erikoinen tämän paikan, eli etelä-Kymenlaakson juonne: haminalainen Castanja-yhtye toimii monta vuotta Kuoppamäen taustabändinä ja levytti oman aivan kohtuullisen hyvän jytäalbumin yhtiölle, plus kolme sinkkua. Yhtyeen pitkäsoitto sai kuitenkin noottia sen vanhanaikaisiksi koetuista sanoituksista. Elettiin tiedostavuuden aikaa, joten Castanjan jytä oli aivot narikkaan (diskoon) osastoa. Sulkeissa mainittu disko mainitaankin tällä levyllä monta kertaa.

Castanja ei omana yhtyeenä siis menestynyt erityisen hyvin, vaikka Kari Hillon ja Matti Juvan aikaisempi yhtye Strings oli saanut jonkinlaisen hitin vuoden 1969 kappaleella "Hailii happamii". Vuonna 1974 levytetty ja julkaistu Juvan soololevy 'Rocksielu' sisälsi etelä-kymenlaaksolaisisia enemmänkin: tuottajana ja kitaristina toimi Juha Björninen, joka liittyi parin vuoden päästä Piirpaukkeeseen ja siitä eteenpäin studiomuusikoksi. Toinen studiokettu Pekka Helin oli edellämainitun tavoin myös Karhulasta ja oletan oikeastaan kaikkien levyn muidenkin muusikoiden olleen sieltä. Lyriikkoja kirjoitti Juvan lisäksi 2000-luvun haminalainen "äijäkirjailija" Jari Nenonen, joka käsittääkseni toimi kaupungin diskoissa DJ:nä 70-luvulta ysärille.

Tuotannollisesti levy on mukiinmenevää jytää, mukana on myös ripaus groovausta. 'Pikatien haltiatar'  heilahtaa melkein valkoisen miehen reggaen puolelle, joka oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin harvinaista.

Sanoituksissa mennäänkin sitten tälläkin levyllä pusikon ja aidan kaikilta puolilta. Seassa on velvollisuuksista muistuttavaa kamaa (Hiilenpuhaltajat), diskossa heilumisen ylistystä 'Discolintu'-kappaleessa (tosin pienellä moralistisella viballa). Sitten kakkospuolella tulee peräkkäin Neuvostomatkailuromanssista kertova 'Tyttö maasta taigan' ja perään 'Taisit olla kuudentoista'. Tällaista ei enää tehdä.

Eikä tarvitse.

Levyltä irrotettiin sinkku 'Catakombi/Vanha tammi'. A-puoli on käsittääkseni tehty samannimiselle haminalaiselle diskoteekille, joka oli aikansa yleinen tapa. Biisiä soitettiin yleensä illan alkuun ja pitkin iltaa paikan nimibiisinä. Toiseksi viimeisenä tulee kansallisromanttinen 'Kalevalan kansa', jossa ylistetään maan puhtautta ja luontoa. Viimeisessä kappaleessa palataan 'Ruotsinlaivalla' rakkaaseen kotimaahan.

Melkoista sillisalaattia siis ja siitä voi haistaa ihan suoraan myös Jukka Kuoppamäen vaikutuksen taustabändinsä jäsenten aiheisiin ja biiseihin. Oppipojat eivät tässä pääse edes patetiassa mestarin tasolle.

Puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen ihan kiehtova levy, mutta ymmärrän miksi 2013 tämä pistettiin Castanjan pitkäsoiton uudelleenjukaisuun bonukseksi eikä julkaistu omana levynään.

Olipa kerran avaruus / Il était une fois... l'espace - Soundtrack 1981

Viereinen kansi on virallisen soundtrack-julkaisun, mutta tietokoneen kajareista soi juuri nyt pidennetty versio, missä on kaikki sarjan musiikit ja teemat.

Olipa kerran avaruus on ranskalaisen Albert Barillen lastensarja joka ilmestyi pari vuotta edeltäjänsä 'Olipa kerran ihminen' jälkeen. Siinä missä edeltäjä pyrki historialliseen ja tieteelliseen opettavaisuuteen, jatko-osa keskittyi enemmänkin tuon ajan muodikkaaseen avaruusseikkailuun, unohtamatta toki muutamia tieteellisiä, poliittisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kulmia.

Taustatarinasta löytyy helposti ajankuvaa sen ajan YK:sta, kansainvälisestä yhteistyöstä, demokratiasta ja sellaisista aikansa hapatuksista, jotka joutuvat vastakkain militaristisen fasistiskommunistisen Kassiopeian kanssa. Taustalla vetelee myös naruja ihmisen itse luoma koneellinen kylmän tuhoava tekoäly ja lopussa kohtaamme arvoituksellisen ylemmän tietouden. Kaikkea mikä sai kuusivuotiaan tapittamaan mustavalkotelkkaria. Koska sarjan osatuottajana toimi Suomen Yleisradioyhtiö, sarja nähtiin aivan heti tuoreeltaan myös täällä.

Edeltäjän avaustunnari on ollut täällä jo vuosia sitten. Siinä japanilaisen Yasuo Sugiyaman soundtrackki valitsi ihmiskunnan koko painavaa taakkaa ja kehitystä kantamaan Bachin Toccata ja fuugan, jonka harteet sen kestivätkin. Ehkä jopa ainoana kappaleena maailmassa? Avaruuden japaniyhteytenä toimii runsas kuvastollinen lainailu aikansa animesta ja käsittääkseni tämä on osittain animoitukin japanilaisten toimesta?

Ihmisen taustamusiikki oli yhdistelmä ehkä hivenen käppäistäkin elektronista ääntä, funk-jazz muzakkia ja välillä klassisia teemoja. Avaruudessa hypätään suoraan nykyaikaan (vuoteen 1981) ja avauskappale on eeppinen diskobiisi (lokaatiosta riippuen ranskaksi tai englanniksi). Orkestroidut teemat ja takaa-ajo funk vuorottelevat. Koska sarjan käsis oli draamallisempi kuin edeltäjällään, toistuvat samat lokaatio tai henkilöteemat useasti. Levyä kuunnellessa tämä tietysti pidemmän päälle rasittaa. Teemat ovat onneksi hienotunteisesti tehtyjä, eikä sarjan katselu nosta musiikin toiston puolelta verenpainetta, vaikka jaksoja olikin kokonaista 26 kappaletta.

Syy tähän lienee, että sarjan säveltäjänä toimi ranskalainen Michel Legrand, jolla oli takataskussaan lopulta yli 200 tv- ja elokuvasävelmää, kolme Oscaria ja viisi Grammyä, menestyneitä musikaaleja yms. yms. Hänen kynästään oli lähtöisin muun muassa uuden aallon elokuva Cherbourgin sateenvarjojen musiikit. Blogia sivunneena knoppina hänen veljentyttärensä on Beach House indiebändin vokalisti ja lauluntekijä Victoria Legrand.

"Sellaista oli elämä sen ajan Euroopassa", niinkuin sarjassa sanottaisiin. Yleisradioiden rahoitus tarjosi mahdollisuuden tehdä huolella ja kiireettä kestävää lasten- ja nuorten viihdettä ja palkata kunnon säveltäjät ja orkesterit.
Mutta ajat muuttuivat: seuraaja Olipa kerran elämä ilmestyi vasta viiden vuoden päästä, mutta siinä animaatiojaksoissa luotettiin jo liikaa toistoon ja soundtrackin tunnarikin oli vuodelle 1986 ominaista keski-eurooppalaista syntikkapoppia.

I Break Horses - Warnings 2020

Ruotsalainen I Break Horses on 2000-luvun lopulta toiminut yhtye, joka tämän vuosikymmenen alussa nautti suuresti Pitchfork-skenen huomiota.
Itselle bändi on kohtuullisen tuntematon, en ainakaan muista kuulleeni mitään muuta tältä. Yhtyeen muodostaa kaksikko Maria Linden ja Fredrick Balk ja kuulemattomuuteen voi liittyä sekin, että yhtyeen edellisestä levystä on jo kuusi vuotta.

Tyylilaji on nykyisin muodikas shoegaze, jota väritetään tällä uudella levyllä runsaalla annoksella FM-syntetisointia. Toinen korviin jäävä elementti on Maria Lindenin puolieteerisen vokalisoinnin lisäksi se, että kuulostaa vahvasti siltä, että levyn soundeja on prosessoitu vahvoilla hidastuksilla. Muutenkin musiikki on vahvasti layeroitu, jolloin syntyy niitä yhdistelmiä, harmonioita, aaltojen kulmia yms. mielenkiintoista.

Warningsia voisi kutsua vähän pahallakin ruotsalaiseksi tuotannoksi: jotenkin pastissinomaista, mutta onhan tämä piru vie hyvän kuuloista ja puunattua. Levyä käsittääkseni tehtiinkin koko sen kuuden vuoden ajan, mutta mutkia tuli matkaan yhteistyökumppaneista ja sen sellaisesta. Huippuviileä musiikki viilettää kuin Testarosa Miamin kaduilla. Välillä lainaillaan niin ilmeisesti Kraftwerkilta (Neon Lights), välillä ollaan Sinead O'Conneryn balladissa, OMD ja mitä kaikkia näitä on. Mutta kaikki siis I Break Horses-filtterin läpi. Ehkä 'Death Engine' kuulostaa jo niin suoralta Vök-pastissilta että.., mutta sitten biisin liidisyntikan hivenen vinoon viritetyt oskillaattorit pyyhkivät selkäydintä pitkin epäilyksen ja syytökset.

Elektric Music - Esperanto 1993

Edellisestä Kraftwerk-kirjoituksesta päästäänkin mukavaa siltaa pitkin tähän vuonna julkaistuun ja historian hämäriin jääneeseen elektronisen musiikin levyyn.

Esperanto on Karl Bartosin Elektric Music-nimen alla julkaistu levy, jolla vierailee kappaleentekijänä ja vokalistina mm. OMD:n Andy McCluskey. Parilla biisillä sävellyskrediitit jakaa levynkannenkin tehnyt Emil Schult, joka oli pitkään Kraftwerkin kansitaiteilija, lyyrikko ja yhtyeen yleisen ilmeen takana muutenkin. Osalla biiseistä krediitit jaetaan toisen Elektric Music-perustajajäsenen, mutta poisvetäytyneen Lothar Mannteufellin kanssa.

Karl Bartos itse oli jäsenenä Kraftwerkin loistonpäivien ajan ja osakirjoitusvastuusta useista yhtyeen ikonisista kappaleista. Bartos palkattiin alunperin soittamaan elektronisia perkussioita Autobahnia seuranneelle Yhdysvaltain kiertueelle, mutta siirtyi roolistaan sujuvasti yhtyeen perusjäseneksi aina vuoteen 1990 asti. Hän oli mukana vuonna 1991 julkaistulla The Mix-albumilla, mutta oli ilmeisen kyllästynyt yhtyeen verkkaiseen toimintaan ja ero oli rivien välistä luettavissa riitaiseksi.

Halusi tai ei, niin Elektric Music luetaan äänitteenä aina tätä taustaa vasten. Jos mutkia vedetään suoriksi, niin tässä yhtyeen keskeinen jäsen (joskin hierarkiassa aina kaksikon Hütter/Schneider takana) tekee levyn omilla mieltymyksillään ja taidoilla ilman kaksikon kahlintaa ja äärimmäistä laadunvalvontaa.

Siinäpä koko levy pähkinänkuoressa.

Mutta. Ei se nyt ihan näin yksinkertaista ole. Esperanto ei ole laisinkaan hullumpi albumi, vaan sillä on omia vahvuuksiaan. McCluskeyn tapaiset fanipojat levyllä tuovat oman sidontansa sen hetkiseen aikaan. Vokalisoituja kappaleita voisi kuvailla "Kraftwerkkia Pet Shop Boys-laululla". Toisaalta levyllä käytetään runsaasti puhesynteesiä, jota runttaillaan, loopataan ja pyöritellään taattuun ysärin alun elektronisen musiikin tyyliin.
Levy sai ilmestyessään sapiskaa aikansa tekno-soundeista ja estetiikasta, mutta aikahan tunnetusti syö lapsensa ja nyt ysärin tekno kuulostaa yhtä teollisromanttiselta, kuin 70-luvun moottoritie vastaavasti ysärillä. Tähän samaan soundiensa päivittämiseenhän Kraftwerk itsekin pyrki The Mixillä. Albumi on rakennettu siten, että alun tekno-pop Shop Boysista siirrytään edetessä hiljalleen puhesynteesiin ja kierrokset tavallaan kovenevat loppua kohden, jota voi kuvailla Kraftwerk meets ysäritekno/elektronica.

Bartos vs. Kraftwerk on tietenkin ilmeinen tilanne, missä kumpikin tarvitsisi toistaan. Mutta levy on silti yllättävän kelvollinen, vaikka siitä puuttuu se jonkin "lopullinen" laatusinetin tuoma ehdottomuus.

Vahva suositus.

Kraftwerk - 1 1970

Florian Schneider poistui tosiaan keskuudestamme pari viikkoa sitten, ilmeisesti jo jonkin aikaa sairastettuaan. Tai keskuudesta ja keskuudesta, koska ilmeisesti juuri Schneider oli yhtyeestä se, joka oli vastuussa "haastavasta" ulosannista, niukoista haastatteluista ja äärimmäisen tarkoin varjellusta julkisuuskuvasta.
Toisaalta hän oli jäänyt pois yhtyeestä jo vuonna 2008, eikä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen kiertänyt messissä, keskittyen omaan "soolomusiikkiinsa".

Pääkaksikon toinen osapuoli Ralf Hütter taas oli hetken aikaa poissa yhtyeestä tämän levyn jälkeen, Schneiderin soittaessa yhdessä tällä albumilla viimeisessä kappaleessa rumpaloivan Klaus Dingerin ja kitaristi Michael Rotherin kanssa, joista jälkimmäiset menivät pian perustamaan yhtyeen NEU!, kuten kaikki tänne eksyneet varmasti jo tietävätkin. Seuraavat levyt '2' ja 'Ralf und Florian' toteutettiin kokoonpanolla, jossa soitti vain kaksikko itse. Tällä levyllä rummuissa on Dingerin lisäksi Andreas Hohmann, joka soitti levyn alkupään sessioissa.

Kraftwerkillä ja sen johtohahmoilla oli tosiaan taipumus kirjoittaa yhtyeen tarina ja musiikki mieleisellään tavalla ja siihen ei kuulunut debyytti, kakkoslevy, eikä kaksikon nimikkolevy. En tiedä onko näitä julkaistu edelleenkään muina kuin enemmän tai vähemmän bootleggeinä? Virallinen selitys on ollut, että masternauhojen äänentaso- ja laatu eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta eiköhän syynä vain ole sen tosiasian hiekkaan piilottaminen, ettei Werk ollut alusta asti ihan sellaista hillittyä,  minimalistista ja tarkoin harkittua elektronista musiikkia miksi kaksikko sen halusi esitellä.

Tai no, kyllähän tämä on tavallaan tuotannoltaan minimalistista, mutta soitannollisesti ei olla tekemisissä 70-luvun puolesta välistä tutun timantin- ja soundin hiomisen kanssa, vaan debyyttilevy seuraa aika tarkasti ympäröivän Saksan musiikkiskenen jamihenkistä musiikkia, josta tällä levyllä on mukana vielä ns. rock-kulmaa.

Uskallusta ja kokeilua sinänsä piisaa ja musiikkia voi surutta luonnehtia osittain avant-garde henkiseksi. Kaikki plöräykset ja pöräykset eivät ole tarkoitettu massojen viihteeksi, tai düsseldorfilaiseen diskoteekkiin tanssittavaksi levyn jakautuessa neljään pitkään kappaleeseen, joista kakkospuolen ykkösbiisi 'Megahertz' on vielä suhinaa ja plörinää ilman biittiä. Kumpainenkin Hütter sekä Schneider olivat taustaltaan klassista musiikkia opiskelleita muusikkoja, joiden irtiottona tätä levyä voi myös pitää. Ralf soittelee urkujen lisäksi myös vapaata sähkökitaraa ja Florian puhaltelee huiluunsa, joka kulkee filttereiden ja oskillaattoreiden läpi. Mutta siis: päällekäyvän staccaton värittämää jamimusaahan tämä on ja viimeisellä biisillä Dinger paukuttaa jo miltei motorikkia.

Sinänsä myöhempi hiekkaan peittely levyn kohdalla on hassua. Jos leikkii ajatusleikkiä, että tämä olisi joku ultra-rare kadonnut klassikko hidden gem krautrock-levy, niin tämä olisi monien suosikkilistoilla. Nyt vertailukohta yhtyeen muuhun tuotantoon on rankka ja epäreilu.

Kannesta oli vastuussa Hütter joka haki innoitusta Andy Warholin sarjallisuudesta ja tavallisten esineiden ja tuotteiden kehystämisestä. Kakkoslevyhän oli tismalleen samanlaisella kannella, mutta eri värillä. Klaus Dinger taisi napata idean NEU!-levyille lähtiessään yhtyeestä.

Merkattu maa - Karuselli pyörii 1995

Menin helmikuussa 1995 asepalvelukseen Upinniemen varuskuntaan. Tupamme ikähaarukka oli erään vapaaehtoisen puupää  lapsisotilaan 17-ikävuoden ja tuvan seniorin; 29-vuotiaan diplomi-insinöörin välillä. Jo silloinkin ihmettelin sitä lehmänhermoisuutta, jota tämä pappero tunsi meitä hätäisesti parikymppisiä räkänokkia kohtaan.

Näin jälkikäteen ajatellen kummankin edellämainitun ikä oli hassussa suhteessa koko poikakerholaitokseen ja sen toimintaan, mutta insinööri jäi mieleen mukavan leppoisan luonteensa lisäksi myös siitä, että tuvassa soittaessamme kassuilta omia musiikkejamme, hän kuuntelin AINA Yö-yhtyettä sekä fanitti sitä ihan täysillä ja pokkana. Vuonna 1995 oli kulunut hirvittävät kymmenen vuotta Porin pöyhötukka-ajasta, enkä usko että kukaan muukaan tuvasta piti 'Joutsenlaulun' fiilistelyä muuta kuin huvittavana ja todellakin ajastaan jääneenä. Yö-yhtyehän kiersi ja levytti tuolloinkin, mutta oli todellakin eilisen tähde ja vuosikausien aallonpohjassa.

Tästä päästäänkin sopivalla aasinsillalla samaisena vuonna 1995 julkaistuun porilaisen Merkattu maa-yhtyeen 'Karuselli pyörii'-levyyn. Absurdisti bändi oli aloittanut jo vuonna 1986 Pori-ilmiön jo hiipuessa, mutta ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja luonnollisesti omakustanne-CD:nä. Jotain homman muodikkuudesta kertoo se, että edellisvuoden Dingon comeback-levyn myynti jäi 1994 tuhansiin kappaleisiin. Siis kasarilla kultaturbomäärän myynyt yhtye, jonka paluun piti olla yhtä kyselty ja odotettu kuin Beatlesien.

Tästä taas toisella hyppäyksellä takaisin Poriin ja porilaiseen Jussi Lehtisaloon, joka on muodostanut tavaramerkikseen tietynlaisen käppäisen ja keskinkertaisen musiikin aidon fanituksen, ilman mitään 00-luvulla muodissa ollutta "ironista kulmaa". Tai ehkä nämä kaikki yhdessä muodostavat oman oudolla tavallaan nautittavan ja vapauttavan kokemuksen, kenties samalla tavalla kuin vaikkapa sight-seeing kävely peltihökkelöitä sisältävällä teollisuusalueella.

Karuselli pyörii kuulostaa ilmestymisvuotensa erikoisuudelta: rokkaavaa porirockkia aidoilla romanttisilla porirock-sanoituksilla, jotka voisivat olla jääneet Hakulisen Jussin tai Nipa Neumannin pöytälaatikkoon vuonna 1986.
Kliseitä, niitä pitää olla. On Noitakulkuria, kävellään öisen sataman hiekkarannalle (juuh..), kirjoitetaan Päiväkirjaan, kävellään Hiljaisia siltoja ja niin edelleen. Lyriikat ovat hämmentävällä tavalla riimityksiltään niin kliseisiä ja kömpelöitä, että niissä on jotain kiehtovaa.

Itse biisit sisältävät koukkuja, osia ja ne on tehty sinänsä varsin kunnianhimoisesti. Tuotanto on ysärin alun perus, Charvel-kitarat vetelevät kliseistä hardrokkaavaa demppausta, soundit niin kuin ohjekirjasta ja niin edelleen. Välillä vedetään tietenkin Nipan balladien tyylistä akustista juttua, kuten esim. 'Mariia'-kappaleessa. Kasarin Poriin verrattuna syntikat eivät ole niin pinnassa, mikä vähän latistaa kokemusta. Vokalistin ääni on perus perus, eikä sinällään häiritse, mutta siitä uupuu myös Nipan, Ollin tai Jussin "tunnistettava puute", joka tekee ne muistettaviksi.

Niin. Missä menee maakuntayhtyeen ajastaan jääneisyyden, silkan roskan ja romanttisten kliseiden muodostaman oudon kiehtovuuden raja? Tai syy? Ja ennen kaikkea miksi se sijaitsee... siellä?

Merkattu maa toimi muuten vuoteen 2006 asti, eli noin 20-vuotta. Yhtyeen viimeiseksi keikaksi jäi ennen lopettamistaan Yö-yhtyeen lämppääminen.

Ei heikoille.

Loviblogi - Jukka Mikkolan haastattelu 6.5. 2020

https://loviambient.blogspot.com/2020/05/jukka-mikkolan-haastattelu.html

Virgo - Saturday Empathy Space 1992

Virgo oli 90-luvun alun helsinkiläinen yhtye, joka tuli ja meni aika nopeasti. Mielikuva on, että tykkäsin tämän parista biisistä, mutta itse levy ei pitänyt sisällään niin "biisi biisejä", että se olisi tuolloin innostanut enempää.
Itse asiassa kiinnostus kuitenkin jäi, koska uudelleentsekkasin tämän jo kymmenen vuotta sitten, kun levy ilmestyi Spotifyhyn. Silloin se tuntui ajan hampaan syömältä, mutta maailma pyörii kehää ja tänään FM-syntikat, pintaan miksatut rummut ja tumma uusromantiikka ovat taas asteen verran tuoreemman kuuloisia.

Virgo oli oikeastaan sama kuin päämiehensä Kristian Orre ja tällä levyllä on mukana kitaristi Peik Paakkanen, taustoja laulaa tähän aikaan ahkeroinut Costi. Muuten instrumentit soittaa Orre itse ja tuottajana toiminut Ismo Alanko (joka soittaa levyllä myös selloa). Äänittämisen ja miksaamisen hoiti edellisen vuosikymmenen ison soundin legenda T.T. Oksala. Tämä selittänee nopean katoamisen, koska kyseessä on ollut enemmän projektimainen juttu, vaikka siihen on selvästi satsattu, eikä mitään ole tehty hutiloiden, ainakaan äänien puolella.

Alangon lisäksi levyllä on toinen Sielun Veljet-linkki, sillä tämä julkaistiin Orman pyörittämän Seal on Velvet-levymerkin kautta, mutta jakelun taisi hoitaa Epe Heleniuksen Poko. Levy-yhtiö oli sen vetäjälle ja sille kiinnitetyille artisteille käsittääkseni suoranainen murheenkryyni ja tuskin Epekään näillä rikastui.

Mutta miltä 'Saturday Empathy Space' kuulostaa?

Levy on kohtuullisen synteettinen ja musiikki tyyliteltyä. Biiseistä puuttuu hittipotentiaali ja ne ovat enemmän fiilistä ja luonnosmaisia, mutta tyylikästähän tämä on. Depeche Mode on selkeästi soinut, himpun verran Bowieta, selkeä veljeys aikalaiseensa Shadowplayhin ja öisiä katuja. Vuonna 2020 FM-syntikat ovat olleet taas vuosia kosher, rumpusoundit ehkä hiukan liian "Tee Tee Oksalat". Muutamassa biisissä on hyvä koukku, loppupään syntikkainstrumentaali on hyvä. Levyn parhaaksi biisiksi nousee ehkä 'Saturday', joka yhdistelee akustista musaa syntikkahuiluja ja pyörivää tomikomppia.

Ehkä tässä on tällainen ajan tuuliin kadonnut aivan kelpo ysärilevy.

John & Petri - Deforestation 2020

Petri Lahtinen soolona, sekä John & Petri kaksikkona on tuttu vuosien ajalta Levyhyllystä.
Siinä missä parin vuoden takainen J&P-julkaisu oli abstraktiudessaan jo aika siinä rajalla, että puhutaanko ylipäätään musiikista vai ääniteoksestä, tämä uudelleen metsitys nimellä ilmestynyt bandcamp-äänite on askel takaisin muotoa kohti.
Ei ehkä edelleenkään ns. formaaliin tapaan, vaan.. vaikka uudelleen kasvavan metsän tapaan - luonnollisesti.

Jos tätä teosta kuvailisi satunnaiselle blogiin eksyvälle lukijalle, niin dronea, hälyä, syntikoita, virttä, laulua, konemusaa jne. Jos jotain nimiä tämän tyylisestä toteutuksesta pudottelisi, niin 2000-luvun Kate Bush, ehkä myös saman vuosikymmenen Robert Wyatt ja sitten Coil. Ja tietysti Depeche Moden abstraktein kama.

Kaksikko Lahtinen-Hubbardin lisäksi mukana on edellisiltä äänitteiltä tuttu Paul Mimlitsch hautajaiset mieleen tuovalla bassoklarinetillaan. Kitaraa soittaa Lahtisen Dark Reindeer-projektissakin soittava Toni Ahonen, joskin kitarat ovat enemmän mausteena ja muutenkin voimakkaasti prosessoituja. Altto-viulua soittaa ainakin 'virsimäisellä' Maaksi annettu-kappaleella Hexvessel-yhtyeen Kimmo Helén. Kyseinen kappale nousee levyllä ehkä muista poiketen juuri kyseisen neo-folk/metsä-folk viban takia (jota toki säestetään Coil- tai Paavoharju tyylisellä viileydellä ja hälyllä). Myös levyn nimi ja tämän kappaleen jumalan antama oikeutus voidaan katsoa ristiriitaisiksi keskenään, jos sellaista kappalekontrasteissa on tarkoitettu.

Aloituskaksikon jälkeen keventäjänä toimii hälyä ja perkussioita sisältävä pariminuuttinen 'Shakers' ja horisontaalisen kaukaisen hälyn ja bassoklaran vuoropuhelu 'Echoing the Stillness'. Levyn lopettaa taas kolme vokalisoitua kappaletta (vaikka näissäkin mennään ns. urkupisteellä, eli dronea). 'So Strangen' alussa kaukaisuudesta taustalla soiva ylväs teema yhtyy vähän pöhkön kuuloiseen kitaramaiseen komppiin, mutta sehän toimii. Levyn lopettava 'Just Notice This' lähestyy näistä perinteisintä biisiä, tuoden hälyineen mieleen Mustan tähden ajan Bowien. Ehkä se on myös samalla tavalla vähän.... synkkä.

Royal Trux - Sweet Sixteen 1997

Amerikkalaisen Royal Trux-yhtyeen pistäytyminen suuryritys/levy-yhtiö Virginin kiinnityksenä on oma mielenkiintoinen kuriositeettinsa 90-luvulta.

Nirvanan 'Nevermindin' lyödessä isosti läpi, jokainen levyfirma kiinnostui "alternativebändeistä" ja oli valmis suuriinkin rahallisiin satsauksiin löytääkseen seuraavan karhean miljoonamyyjän.
UG-skene itse eli vielä vahvasti 90-luvun alussa 80-lukulaisten ideaalien kirkkaudessa, bändien kiertäessä romukuntoisella pakettiautolla pieniä luolia ja levyttäen kädestä suuhun eläville pienlevy-yhtiöille - toisin kuin kokkelipöyhötukat ja muut teeskentelijät.

"Aito asia" oli homman nimi ja Virgin tarjosi 80-luvun lopusta toimineelle Royal Trux-kaksikolle oikeaa miljoonan dollarin ennakkoa kolmesta levystä. Ideana oli, että jos skenen vanhempi sankariporukka on rosterissa, se innostaa uusiakin löytöjä hakeutumaan juuri Virginin puheille.

Jennifer Herreran ja Neil Hagertyn muodostaman kaksikon jälkimmäinen jäsen oli ansainnut katu-uskottavuuskannuksensa 80-luvun Pussy Galore-yhtyeessä, jonka johtohahmona toimi Jon Spencer, jolla oli myös oma (ehkä näkyvämpi) annettavansa 90-luvun alternative-skenelle. Kaksikon aikaisemmilla levyillä oli ollut suorastaan metelin puolella oleva suunta, vaikka Drag Citylle julkaistulla Cats and Dogsilla oli jo jotain melodiantapaistakin. Lisäksi pariskunta oli tiedettävästi heroinisteja, mutta se toi varmaan oman uskottavuuslisänsä. Herrera/Hagerty osti ennakoilla talon Virginiasta (!), rakensi sen tiloihin oman studionsa ja legendan mukaan loppurahat sijoitettiin huumeisiin.

Apulaisten kanssa äänitetty 'Thank You' maistui entisille seuraajille, mutta sitä seurannut 'Sweet Sixteen' jakaa mielipiteitä.

Itse pidän levystä, ehkä sen helposti lähestyttävyyden takia. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi silti joka tytön ja pojan, tai unelmavävyn musiikkia. Royal Truxia ja Jon Spencer Blues Explosionia yhdistää, että ne esittävät ilmiselvästi jotain rokin ytimen tiivistynyttä muotoa, mutta BE:n ollessa enemmän kallellaan esimerkiksi rockabillyyn (toki mukana myös meteliä), Herrera/Hagerty olivat 90-luvun "glitter twins" ja Royal Truxin musiikissa on pohjalla Stonesmainen "epätäydellisyys" ja heilunta.
En tiedä oliko Sweet Sixteenin kohdalla jonkinlaisia levy-yhtiöpaineitakin, tai jopa oikeaa omakohtaista halua olla ulosanniltaan vähän enemmän "siistiytynyttä" ja normirakenteista, mutta tämä tuntuu monelle yhtyeen fanille olevan juuri liikaa. Mitäänhän tässä ei ole puleerattu liiaksi, homma huojuu edelleen jne. mutta "luonnosmaisuuden" sijaan tässä on myös monimutkaisempiakin kuljetuksia, aika hyvää soittoa ja... svengiä. Pikkuserkkuyhtye Blues Explosion kurkkailee ilmiselvästi lääkekaapista, välillä funkataan kuin James Gang konsanaan ja välillä ollaan taas kuin parhaimpien päivien Alice Cooper Band. Tämä kaikki tietysti hälläväliä tyylillä ja asenteella, missä ei ole niin nuukaa nuotin, tai iskun paikalla - kunhan se on oikeassa paikassa.

Tämä kaikki kansien sisään, missä kaupanhyllystä tuijottaa täyteen yrjötty WC-pönttö, kuvan suorastaan tunkiessa vatsahapon lemua sieraimien sisälle. Virgin ei ollut levyn sisältöönkään tyytyväinen. Ajat kulkivat taas eteenpäin ja yhtiö tarjoutui päästämään bändin sopimuksestaan ilman sitä kolmatta levyä, jolle äänitetty materiaali julkaistiin osittain seuraavalla, taas Drag Cityn kautta ulostetulla levyllä.

Amebix - Monolith 1987

Crust-punk on punkin, tai metallimusiikin alalaji, missä yhdistellään juuretonta, systeemin ulkopuolista elämäntapaa ja metallista musiikkia, joka kuitenkin eroaa perus-heavystä näennäisen huolimattoman soitto- ja tuotantotapansa puolesta. Viiva ja erotin on todella häilyvä, eikä aina kaikki, tai kukaan tiedä aina kummalla puolella ollaan. Tyylisuunnan kaksi kivijalkaa lokatoitui 80-luvun Isoon Britaniaan ja sen vallattujen talojen, eli squattien skeneen. Antisectia ja Amebixia yhdisti myös levytetyn tuotannon vähyys, vaikka toki jälkimmäinen teki huomattavasti enemmän EP:tä yms. ensimmäisen olemassaolonsa (1979-1987) aikana.

Amebixin äänitetty tuotanto alkoi vuoden 1979 demokasetin muodossa, mutta bändin tuotanto oli ns. "hitaasti kypsyvää" käppäisen demon, EP-levyjen ja ensimmäisen 'Arise'-pitkäsoiton välillä (1985). Välissä meni kuusi vuotta ja ehkä yksi syy hitaaseen etenimiseen oli squattaus-elämäntapa, missä mitään omaisuutta, laitteita tai edes yöpaikkaa ei aina ollut, rumpalit vaihtuivat ja kaikki meni omalla (hitaalla) tahdillaan.

Amebix oli käytännössä Millerin veljekset Stig ja Rob, joista jälkimmäinen vokalisoi ja tekstitti biisit. Veljekset olivat kouluikäisinä ongelmallisia Stigin käydessä ongelmanuorten koulua ja Robin Britanian Ilmavoimien koulua, josta parin vuoden innon jälkeen kuitenkin erosi. He tutustuivat teini-ikäisinä bändin ensimmäiseen rumpaliin, joka oli vahvasti mielenterveysongelmainen, mutta asutti yksinään vanhempiensa suurta kartanoa Moorin alueella, joka on tunnettu Baskervillen koiran usvista ja sumuista. Millerin veljesten mukaan eristynyt kartano ja ympäristö vaikuttivat yhtyeen soundiin ja kuvastoon. Oli juttu totta tai ei, niin se on hieno tarina. Vanhemmat palasivat kartanoon ja häätivät punkkarit, jotka siirtyivät Bath/Bristol-alueelle, missä oli vahva punk- ja squattausskene yhtyeineen. Samaan aikaan mukaan tulivat kovat huumeet, jotka vielä omalta osaltaan tahdittivat etenemisnopeutta.

Elämäntapa ja ystäväpiiri pitivät Amebixin sidottuna niin sanottuun anarkopunk-skeneen, mutta musiikillisesti yhtye hioutui poikkeavan kuuloiseksi yhdistellen aikansa metallin elementtejä Motörheadiin, jälkipunkkiin ja etenkin Killing Jokeen. Arise-levyllä oli myös maalailevia osuuksia, joita toki löytyy kaikilta aikansa anarkopunk-pitkäsoitoilta, eikä monessa kohtaa olla kaukana esimerkiksi Hawkwindin monotonisesta, mutta samalla sakeasta tyylistä. Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin post punkin ja goottimusan esittelemä "pidättely", joka kasvattaa musiikin intensiteetin omaan luokkaansa. Samalla ensi-LP:n 'Axemanin' tyylinen nopea, mutta lyhyt kohta toimii kovempaa, kuin peruspaahdossa. Myös instrumentaatiopaino pinnalla jyräävän ja klonksottelevan basson kanssa kumartaa tavallaan Lemmyä kohden, mutta seisoo myös omin jaloin.

Arise nosti yhtyeen skenensä valokeilaan ja crustien vaatteiden pätseihin ja seuraaja 'Monolith' äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1987. Jo Arisen ilmestyessä 1985 punkkiin, tai sen hardcore-muotoon alkoi ilmestyä entistä enemmän metallivaikutteita, joista esimerkki aiemmin mainitun Antisectin 'Out of the Void' EP vuodelta 1985.
Monolithkin oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän metallinen ja vähemmän Killing Joke. Se noteerattiin (ja arvotettiin) punkpiirien lisäkisi aikansa metallilehdissä. Kehut eivät olleet valtavia, mutta ei sitä varsinaisesti haukuttukaan. Levy on ehkä noussut arvostuksessaan vuosien saatossa, sillä se on edelleenkin hyvin hyvin intensiivinen, vaikka nojaa enemmän raskaan musiikin estetiikkaan. Oikeastaan tämä on omalla tavallaan yhtä hyvä, kuin edeltäjänsä. Bändi oli myös tähän aikaan punkpiirien lisäksi hämmentävästi (tai vähemmän hämmentävästi) biker-piirien suosiossa ja keikkaili niissä.

Levyn ilmestyttyä bändi, tai veljesten välit hajosivat ja bändi hiipui yhden demon jälkeen. Julkaisijalevy-yhtiö veti kaikki rahat ja on vuosien saatossa tehnyt painoksia toisensa jälkeen.

Millerien ja ympärillä pyörivien soittajien elämäntavat, huumeongelmat ja ongelmat ylipäätään (Rob kaatui moottoripyörällä ja katkaisi kätensä soittokunnottomaksi, naisystävä vei lapsen ja tämä vetäytyi Skotlantiin asumaan asuntovaunussa) lopettivat bändin toiminnan pitkäksi aikaa. Rob Milleristä tuli myöhemmin keskiaikaisten miekkojen takoja, Tau Cross-yhtyeen johtaja ja tällä hetkellä hän toimii yksityisajattelijana karkotettuaan bändikaverinsa holokaustin kieltopohdinnoillaan. Stig perusti Amebixin jälkeen yhtä hitaasti ja hähmäisesti toimineen Zygoten, johon kuului saman Moor/Bath-usvaisen alueen tyyppejä Smartpilsistä ja muista hämärämmistä punk-yhtyeistä. Amebix uudelleenkasautui, levytti levyn, mutta nykyään veljekset eivät ole tiettävästi missään väleissä.