Royal Trux - Sweet Sixteen 1997

Amerikkalaisen Royal Trux-yhtyeen pistäytyminen suuryritys/levy-yhtiö Virginin kiinnityksenä on oma mielenkiintoinen kuriositeettinsa 90-luvulta.

Nirvanan 'Nevermindin' lyödessä isosti läpi, jokainen levyfirma kiinnostui "alternativebändeistä" ja oli valmis suuriinkin rahallisiin satsauksiin löytääkseen seuraavan karhean miljoonamyyjän.
UG-skene itse eli vielä vahvasti 90-luvun alussa 80-lukulaisten ideaalien kirkkaudessa, bändien kiertäessä romukuntoisella pakettiautolla pieniä luolia ja levyttäen kädestä suuhun eläville pienlevy-yhtiöille - toisin kuin kokkelipöyhötukat ja muut teeskentelijät.

"Aito asia" oli homman nimi ja Virgin tarjosi 80-luvun lopusta toimineelle Royal Trux-kaksikolle oikeaa miljoonan dollarin ennakkoa kolmesta levystä. Ideana oli, että jos skenen vanhempi sankariporukka on rosterissa, se innostaa uusiakin löytöjä hakeutumaan juuri Virginin puheille.

Jennifer Herreran ja Neil Hagertyn muodostaman kaksikon jälkimmäinen jäsen oli ansainnut katu-uskottavuuskannuksensa 80-luvun Pussy Galore-yhtyeessä, jonka johtohahmona toimi Jon Spencer, jolla oli myös oma (ehkä näkyvämpi) annettavansa 90-luvun alternative-skenelle. Kaksikon aikaisemmilla levyillä oli ollut suorastaan metelin puolella oleva suunta, vaikka Drag Citylle julkaistulla Cats and Dogsilla oli jo jotain melodiantapaistakin. Lisäksi pariskunta oli tiedettävästi heroinisteja, mutta se toi varmaan oman uskottavuuslisänsä. Herrera/Hagerty osti ennakoilla talon Virginiasta (!), rakensi sen tiloihin oman studionsa ja legendan mukaan loppurahat sijoitettiin huumeisiin.

Apulaisten kanssa äänitetty 'Thank You' maistui entisille seuraajille, mutta sitä seurannut 'Sweet Sixteen' jakaa mielipiteitä.

Itse pidän levystä, ehkä sen helposti lähestyttävyyden takia. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi silti joka tytön ja pojan, tai unelmavävyn musiikkia. Royal Truxia ja Jon Spencer Blues Explosionia yhdistää, että ne esittävät ilmiselvästi jotain rokin ytimen tiivistynyttä muotoa, mutta BE:n ollessa enemmän kallellaan esimerkiksi rockabillyyn (toki mukana myös meteliä), Herrera/Hagerty olivat 90-luvun "glitter twins" ja Royal Truxin musiikissa on pohjalla Stonesmainen "epätäydellisyys" ja heilunta.
En tiedä oliko Sweet Sixteenin kohdalla jonkinlaisia levy-yhtiöpaineitakin, tai jopa oikeaa omakohtaista halua olla ulosanniltaan vähän enemmän "siistiytynyttä" ja normirakenteista, mutta tämä tuntuu monelle yhtyeen fanille olevan juuri liikaa. Mitäänhän tässä ei ole puleerattu liiaksi, homma huojuu edelleen jne. mutta "luonnosmaisuuden" sijaan tässä on myös monimutkaisempiakin kuljetuksia, aika hyvää soittoa ja... svengiä. Pikkuserkkuyhtye Blues Explosion kurkkailee ilmiselvästi lääkekaapista, välillä funkataan kuin James Gang konsanaan ja välillä ollaan taas kuin parhaimpien päivien Alice Cooper Band. Tämä kaikki tietysti hälläväliä tyylillä ja asenteella, missä ei ole niin nuukaa nuotin, tai iskun paikalla - kunhan se on oikeassa paikassa.

Tämä kaikki kansien sisään, missä kaupanhyllystä tuijottaa täyteen yrjötty WC-pönttö, kuvan suorastaan tunkiessa vatsahapon lemua sieraimien sisälle. Virgin ei ollut levyn sisältöönkään tyytyväinen. Ajat kulkivat taas eteenpäin ja yhtiö tarjoutui päästämään bändin sopimuksestaan ilman sitä kolmatta levyä, jolle äänitetty materiaali julkaistiin osittain seuraavalla, taas Drag Cityn kautta ulostetulla levyllä.

Amebix - Monolith 1987

Crust-punk on punkin, tai metallimusiikin alalaji, missä yhdistellään juuretonta, systeemin ulkopuolista elämäntapaa ja metallista musiikkia, joka kuitenkin eroaa perus-heavystä näennäisen huolimattoman soitto- ja tuotantotapansa puolesta. Viiva ja erotin on todella häilyvä, eikä aina kaikki, tai kukaan tiedä aina kummalla puolella ollaan. Tyylisuunnan kaksi kivijalkaa lokatoitui 80-luvun Isoon Britaniaan ja sen vallattujen talojen, eli squattien skeneen. Antisectia ja Amebixia yhdisti myös levytetyn tuotannon vähyys, vaikka toki jälkimmäinen teki huomattavasti enemmän EP:tä yms. ensimmäisen olemassaolonsa (1979-1987) aikana.

Amebixin äänitetty tuotanto alkoi vuoden 1979 demokasetin muodossa, mutta bändin tuotanto oli ns. "hitaasti kypsyvää" käppäisen demon, EP-levyjen ja ensimmäisen 'Arise'-pitkäsoiton välillä (1985). Välissä meni kuusi vuotta ja ehkä yksi syy hitaaseen etenimiseen oli squattaus-elämäntapa, missä mitään omaisuutta, laitteita tai edes yöpaikkaa ei aina ollut, rumpalit vaihtuivat ja kaikki meni omalla (hitaalla) tahdillaan.

Amebix oli käytännössä Millerin veljekset Stig ja Rob, joista jälkimmäinen vokalisoi ja tekstitti biisit. Veljekset olivat kouluikäisinä ongelmallisia Stigin käydessä ongelmanuorten koulua ja Robin Britanian Ilmavoimien koulua, josta parin vuoden innon jälkeen kuitenkin erosi. He tutustuivat teini-ikäisinä bändin ensimmäiseen rumpaliin, joka oli vahvasti mielenterveysongelmainen, mutta asutti yksinään vanhempiensa suurta kartanoa Moorin alueella, joka on tunnettu Baskervillen koiran usvista ja sumuista. Millerin veljesten mukaan eristynyt kartano ja ympäristö vaikuttivat yhtyeen soundiin ja kuvastoon. Oli juttu totta tai ei, niin se on hieno tarina. Vanhemmat palasivat kartanoon ja häätivät punkkarit, jotka siirtyivät Bath/Bristol-alueelle, missä oli vahva punk- ja squattausskene yhtyeineen. Samaan aikaan mukaan tulivat kovat huumeet, jotka vielä omalta osaltaan tahdittivat etenemisnopeutta.

Elämäntapa ja ystäväpiiri pitivät Amebixin sidottuna niin sanottuun anarkopunk-skeneen, mutta musiikillisesti yhtye hioutui poikkeavan kuuloiseksi yhdistellen aikansa metallin elementtejä Motörheadiin, jälkipunkkiin ja etenkin Killing Jokeen. Arise-levyllä oli myös maalailevia osuuksia, joita toki löytyy kaikilta aikansa anarkopunk-pitkäsoitoilta, eikä monessa kohtaa olla kaukana esimerkiksi Hawkwindin monotonisesta, mutta samalla sakeasta tyylistä. Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin post punkin ja goottimusan esittelemä "pidättely", joka kasvattaa musiikin intensiteetin omaan luokkaansa. Samalla ensi-LP:n 'Axemanin' tyylinen nopea, mutta lyhyt kohta toimii kovempaa, kuin peruspaahdossa. Myös instrumentaatiopaino pinnalla jyräävän ja klonksottelevan basson kanssa kumartaa tavallaan Lemmyä kohden, mutta seisoo myös omin jaloin.

Arise nosti yhtyeen skenensä valokeilaan ja crustien vaatteiden pätseihin ja seuraaja 'Monolith' äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1987. Jo Arisen ilmestyessä 1985 punkkiin, tai sen hardcore-muotoon alkoi ilmestyä entistä enemmän metallivaikutteita, joista esimerkki aiemmin mainitun Antisectin 'Out of the Void' EP vuodelta 1985.
Monolithkin oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän metallinen ja vähemmän Killing Joke. Se noteerattiin (ja arvotettiin) punkpiirien lisäkisi aikansa metallilehdissä. Kehut eivät olleet valtavia, mutta ei sitä varsinaisesti haukuttukaan. Levy on ehkä noussut arvostuksessaan vuosien saatossa, sillä se on edelleenkin hyvin hyvin intensiivinen, vaikka nojaa enemmän raskaan musiikin estetiikkaan. Oikeastaan tämä on omalla tavallaan yhtä hyvä, kuin edeltäjänsä. Bändi oli myös tähän aikaan punkpiirien lisäksi hämmentävästi (tai vähemmän hämmentävästi) biker-piirien suosiossa ja keikkaili niissä.

Levyn ilmestyttyä bändi, tai veljesten välit hajosivat ja bändi hiipui yhden demon jälkeen. Julkaisijalevy-yhtiö veti kaikki rahat ja on vuosien saatossa tehnyt painoksia toisensa jälkeen.

Millerien ja ympärillä pyörivien soittajien elämäntavat, huumeongelmat ja ongelmat ylipäätään (Rob kaatui moottoripyörällä ja katkaisi kätensä soittokunnottomaksi, naisystävä vei lapsen ja tämä vetäytyi Skotlantiin asumaan asuntovaunussa) lopettivat bändin toiminnan pitkäksi aikaa. Rob Milleristä tuli myöhemmin keskiaikaisten miekkojen takoja, Tau Cross-yhtyeen johtaja ja tällä hetkellä hän toimii yksityisajattelijana karkotettuaan bändikaverinsa holokaustin kieltopohdinnoillaan. Stig perusti Amebixin jälkeen yhtä hitaasti ja hähmäisesti toimineen Zygoten, johon kuului saman Moor/Bath-usvaisen alueen tyyppejä Smartpilsistä ja muista hämärämmistä punk-yhtyeistä. Amebix uudelleenkasautui, levytti levyn, mutta nykyään veljekset eivät ole tiettävästi missään väleissä.

Animal Collective - Merriweather Post Pavilion 2009

Merriweather Post Pavilion oli ilmestyessään marylandilaisen/baltimorelaisen Animal Collectiven jo peräti kahdeksas albumi. Muistan törmänneeni näihin aikoihin yhtyeen nimeen hyvinkin useasti ja op-art kansi piirtyi myös pysyvästi silmien verkkokalvoille.

En tiedä oliko syynä yhtyeen Pitchfork-lemmikkiys vai joku muu epärationaalinen asia, mutta Animal Collectiven musiikki jäi silti kuuntelematta, vaikka bändi nautti ehdotonta pillifarkku-skenen fanitusta; Post Pavilion julistettiin muun muassa 2000-luvun ehdottomaksi merkkiteokseksi ja niin edelleen.

CD on löytynyt hyllystä jo muutaman vuoden, mutta edelleenkin jostain syystä sen kuuntelu on jäänyt aika minimaaliseksi. Koska talvilomaviikolla oli tiedossa runsasta autoilua, kaivelin sen hyllystä ja levy on ollut tehokuuntelussa toista viikkoa.

Tavallaan tiedän mistä tämän kohdalla kiikastaa: lähdin Animal Collectiven kanssa niin sanotusti persaus edellä puuta, koska ihastuin muutama vuosi sitten yhtyeen jäsenen Panda Bearin soololevyyn 'Panda Bear Meets the Grim Reaperiin' ja se oli todellisessa tehopyörityksessä. Ja siinä oli pitkälti samoja elementtejä, mutta vielä pidemmälle vietynä, joten Merriweather Post Pavilion kuulostaa ehkä kohtuullisen paljon laimeammalta, kuin jos se olisi soinut innolla ja tuoreille korville vuonna 2009.

Albumi menestyi indie-julkaisuksi keskiarvoa huomattavasti paremmin, nousen Billboardin sijalle #13 ja myyden fyysisesti 200 000 kappaletta aikana, jolloin fyysisten levyjen myynti alkoi jo sukeltaa.

Levyn tuottajana toimi Ben H. Allen, jonka käsistä oli lähtöisin esimerkiksi Gnarls Barkleyn menestys. Tuottaja tunsi myös uuden hip hopin tekniset salat, vaikka olikin musiikin suhteen kaikkiruokainen, joten Animal Collective löi päät yhteen hyvinkin visionäärisesti. Nimittäin Post Pavilion ei kuulosta juuri lainkaan edellä mainituilta, vaikka levyn pääinstrumenttina toimivat samplerit. Laitteet joiden rajoitteet muodostivat 80-90-luvulla hip hopin esteettisen kielen, mutta 2000-luvulla olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että Animal Collective pystyi kasailemaan loputtoman määrän looppeja ja ääniä päällekkäin, luoden taas jotain ihan uutta.

Panda Bearin soolokama ei rehellisesti sanoen poikkea aivan valtavasti tästä levystä, mutta Merriweatherillä on sellainen kulma, että siinä on kyllä rytmiä, itseasiassa useitakin päällekkäin, mutta setämäisesti sanottuna "jumputus" puuttuu pohjalta, eli kaikki leijuvat toistensa päällä ilman raskasta ja sitovaa rytmipohjaa. Tähän päälle laulu-leijereitä, joiden stemmat muistuttavat useamminkin Beach Boyseja, kuten myös päälle miksatun kitaran puuttuminen lähes kokonaan. Makuuhuone-Pet Soundsia? Itse äänityksissäkin liikuttiin erikoisessa kulmassa yhtyeen soittaessa PA:n läpi periaatteessa livemeiningillä, josta sitten napattiin samplet taas äänitteseen. Levyn suurin ongelma on tavallaan, että melodiat ja niiden tapaiset ovat kuitenkin niin laveita, ettei tässä ole rantapoikien tyylistä sing-alongia tai selkeää God Only Knowsia. Toisaalta biisien hähmäisyys ja häilyvyys tuo niille uudelleenkuuntelukestoa, koska huolimatta suoranaisesta iskemättömyydestä, ne ovat silti melodisia ja kiehtovia.

Itse Merriweather Post Pavilion on ulkoilmakeikkapaikka Marylandissa, jossa on esiintynyt mm. Pink Floyd vuonna 1973 ja niin edelleen. Levyn julkaisun yhteydessä yhtye suunnitteli pitävänsä konsertin kyseisessä paikssa, mutta hanke kariutui, onnistuen vasta pari vuotta myöhemmin.

The Chemical Brothers - No Geography 2019

Ysärin brittiläisen "Big Beat"-tyylilajin kruunatut kuninkaat viettivät viime vuonna pyöreitä vuosipäiviä. Simonsin ja Rowlandsin DJ/konekaksikko aloitti jo vuonna 1989, suurimman suosion osuessa 90-luvun loppupuoliskolle ja 2000-luvun alkuun.

Debyyttipitkäsoitto 'Exit Planet Dust' ylti miljoonamyyntiin aikana, jolloin teknomusiikki ns. "teknomusiikkina" oli valtavirtaa. Tästä kellotettiin levy levyltä 2000-luvulle asti parannuksia, kunnes levymyynnin hiipuminen kosketti Brothersejakin. Itse tykkäsin debyytistä kovastikin ja sen yhdistelmä teknon monotonisuutta ja filtterinvääntöä ja isoa rokkisoundia oli ensi kuulemalta leuat loksauttava. Ehkä big beat oli sellaista teknon nu-metallia ja vähän junttia, mutta voi pojat, että se rokkasi (ja miellytti suurta yleisöä).

Edellämainittu yhdistelmä pitää kuitenkin sisällään itsensä toistamisen vaaran ja Chemical Brothers häippäsikin omista suosikeista muutamien ostettujen cd-sinkkujen yms. jälkeen. Kaksikko on kuitenkin jatkanut levyttämistä koko 2000-luvun puolen, uusien levyjen ilmestyessä parin kolmen vuoden välein.

Minulla ei ollut suoraan sanoen mitään tietoa tai edes kiinnostusta, miten yhtye on päivittänyt soundiaan tämän vuosituhannen puolella, vai onko laisinkaan. No Geography tuli kuitenkin vastaan lähikirjaston uutuushyllyssä ja cd on edelleenkin siitä mukava, että sen kuuntelee esim. autoillessa kokonaisuudessaan. Jos ei heti lähde, niin musiikki ja yhtye saa levyn pyöriessä armonaikaa, toisin kuin youtube-kuunteluissa, missä väärä kohta saattaa helposti johtaa mielipiteeseen. Joka voi olla väärä.

Albumin avausbiisillä tulee heti vastaan ensimmäinen vieraileva artisti, jollaisten kera oikeastaan kaikki Brothers-levyt onkin tehty. Norjalainen Aurora on sinällään tuttu. Ehkä aiheuttaa itsessäni jonkinlaista ärsytystä, mutta aiheuttaapa sentään tunteita. Murtaen lausuttu ja laulettu englanti täyttää sen mystisen kiintiö-skandinaavipeikkotytön paikan johon Björk alkaa olla jo liian mummo. Mutta kyllähän tämä levy jytää, kuin olisi edelleenkin vuosi 1995. Biitit ovat isoja, 808-narisee ja heiluu (hauskasti yhdessä biisissä sillä tehty aika random-riffi laulatettiin lopun lapsikuorolla, tai ehkä toisinpäin?). Aurora Aksenes on mukana useammallakin kappaleella, toinen päävierailija on räppääjä Nene.

Tällainen musa toimii parhaimmillaan ja samalla periaatteella, kuin junan vessa. Eteenpäin ja välissä muutama psykedeelinen slovarin tapainen. Nimibiisi jytkyttää big beattia, jota päivitetään tähän päivään vaporvawe-henkisellä synalla ja kyllähän se toimii. En tiedä miten suhtautuisin, jos olisin kuunnellut Brothersia koko ajan, mutta ihan mukavalta kuulostaa 20-vuoden tauon jälkeen.

Flaming Lips - King's Mouth 2019

Se, että viime vuonna julkaistu King's Mouth livahti kokonaan huomaamatta ohi kertonee joko siitä, että albumien julkaisusta ei saa enää tietoa, tai sitten Flaming Lips yhtye on vain pudonnut oman mielenkiintotutkan haarukasta.

Ehkä kyseessä on vähän kumpaakin, sillä kovasti muistellen viimeisin Lips-albumi, josta pidin varauksettomasti oli 'At War With the Mystics' ja se on ilmestynyt 2006. Kuitenkin jälkikäteen ajatellen sekin oli jo toistoa ja jatkumoa vuoden 1999 'Soft Bulletin'-levyltä, eikä sinällään mitään uutta ja tajunnan räjäyttävää.

Wayne Coyne kumppaneineen oli kuitenkin alusta asti friikkiä ja uskaliasta väkeä, joten Mysticsien jälkeen tulikin muutos vuoden 2009 'Emryonic'-albumilla. Eihän sitä voi kuin hattua nostaa, kun asemansa vakiinnuttanut bändi julkaisee levyllisen meteliä, hyppelyä ja korvakidustusta, mutta kyseinen levy on taas sitten niin haastavaa kuunneltavaa, että menee enemmän käsitetaiteena, kuin nautittavana pitkäsoittona.

Flaming Lips rönsyillyt joululevyjen, musikaalien ja Dark Side of the Moon-cover levyjen pariin pitkin 00-lukua joten King's Mouth on 'Yoshimin' tyyliin konseptilevy.
Levyn tarina ei suoraan sanoen sen syvällisemmin kiinnosta, minkä siitä selvää saa Waynen iloisesti ja tänä päivänä poikkeavasti nuottien ympärillä, vieressä ja välissä heiluvalta vokalisoinnilta saa selvää. Maailman suurin vauva syntyy jne. Musiikillisesti ja soundillisesti pyöritään nyky-Flips tyyliin basso- ja rumpukonesoundien, synaujelluksien ja rämpyttelyn maastossa, uudempana elementtinä kiehtovan käppäinen kuoro-syntikka. Kappaleiden välissä ja seassa kertojaääni kuljettaa tarinaa ja peri-brittiläisen puheen takaa paljastuukin itse Mick Jones (The Clash, Big Audio Dynamite). Flaming Lipsiähän tämä on. Sakeaa, vähän käppää, välillä hellyyttävää ja toisinaan puuduttavaa.

Mitään suurta tai uutta ei tässä siis ole ja levyä ja bändiä voisi kuvata John Peelin sanoin (The Fall-yhtyeestä) "Always Different, Always the Same".

RIP Andrew Weatherall 1963-2020

Kun Julian Cope halusi remixin novellissaan 'One Three One' esiintyneen kuvitteellisen Rock Section-yhtyeen biisistä joka ajoittui 80-luvun loppuun, hän tilasi sen tietenkin Andrew Weatherhallillta.

Ash Ra Tempel - Le Berceau de Cristal 1975

Philippe Garrelin elokuva 'Le Berceau de Cristal' sai ensi-iltansa 1975 ja sen pääosan näyttelijättäriin lukeutuivat Anita Pallenberg ja Nico, joka asui tähän aikaan Ranskassa ja oli ohjaajan elämänkumppani. Muut pääosan esittäjät olivat Dominique Sanda ja Pierre Clémenti.

Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten mielikuvani siihen perustuu tähän vuonna 1993 julkaistuun soundtrackkiin ja sen arvosteluihin. Filmi on pyörähtänyt Suomessa KAVIn näytäntönä ja sitä kuvataan depressiiviseksi mykkäfilmiksi. Nico lausuu siinä pari runoa, joista tulee myöhemmin hänen 1979 soololevynsä kappaleet, mutta muuten elokuvassa ei käsittääkseni ole dialogia. Sitä on kuvattu myös tahallisen hitaaksi elokuvaksi.

Tästä voinee omassa mielessään ehkä tehdä johtopäätöksiä pääosan esittäjättärien elämäntapaan heroiinin parissa ja ihan yleisemminkin. Garrel tilasi Ash Ra Tempelin Manuel Gottschingiltä musiikkiraidan elokuvan tapahtumien taustalle ja pyyntönä oli, että se kuulostaisi "unenomaiselta".

Gottschingin oma musiikillinen ura oli tässä vaiheessa muutoksen tilassa. Vaikka tämä on julkaistu Ash Ra Tempelin nimellä, niin vanhasta bändistä ei ole mukana enää ketään. Hartmut Enke oli lopettanut jo paria vuotta aikaisemmin hermoromahdukseen ja vietti loppuelämänsä kuulopuheiden mukaan paljolti laitoshoidossa. Rosin ääntä ei kuulla myöskään, mutta käsiparina on Lutz Ulbrich aka Lüül, joka tuli Manuelin avuksi jo edellisvuonna. Hänellä oli oma tausta merkittävän krautrock-yhtye Agitation Freen toisena kitaristina ja tästä matka jatkui Nicon taustabändiin ja poikaystäväksi (samaan aikaan Garrellin kanssa), sekä hänen johdattelemana heroiinikoukkuun, jonka Nico teki kaikille miesystävillensä.

Ash Ra Tempel on kuitenkin nimenä aivan oikeutettu, sillä levy muistuttaa enemmän sitä, kuin seuraavana vuonna lyhennettyä Ash Ra:ata, taikka samaisena vuonna julkaistua Gottschingin sooloksi muotoutunutta 'Inventions for Electric Guitar'-albumia. Soundtrack on sekoitus maalailevaa tavaraa ja sittemmin tavaramerkiksi muodostunutta matemaattisuutta ja päällekkäisiä delay-kitaroita. Hypnoottista rytmiä ja EMS-Synthin pulputusta löytyy myös. Samoja äänellisiä elementtejä löytyy vuoden 1976 Ash Ra:n 'New Age of Earth'-albumilla.

Soundtrackin musiikista osa oli jo valmiina, osan kaksikko äänitti varta vasten elokuvaa varten. Unenomaisuutta tulee hypnoottisten kitaroiden lisäksi phaserin läpi ajetusta Farfisa-urusta. Soundiyhdistelmä on aika tuttu lukemattomilta 70-luvun levyiltä ja taustalla kuuluvat nauhakaiun kanssa hiplaillut kitaran kielet tuovat mieleen Pompei-ajan Floydin.

Levy on kieltämättä kuin aikaansa lyöty käsijarru päällä ajelu, mutta sellaisenaan aivan hyvä.

Julian Cope - Peggy Suicide 1991

30-vuotta sitten äänitetty ja seuraavan vuoden huhtikuussa julkaistu Peggy Suicide jäänee monessakin mielessä Julian Copen pääteokseksi. Teardrop Explodesin kanssa pikkusuosiota nauttinut artisti flippasi, yritti yhtyeen jälkeen soolouraa, joka ei lähtenyt heti käyntiin (ja sisälsi alusta asti sakiampaa musiikkia sisältäneen sivu-uran).
Vuoden 1984 'World Shut Your Mouth' ei lähtenyt odotettuun liitoon, mutta levy-yhtiöllä riitti pitkämielisyyttä, jonka hedelmänä voidaan pitää 1987 UK#11 sijalle päässyttä ja hopealevyn verran kaupaksi käynyttä 'Saint Julian'-levyä.

Seuraavana vuonna pullautettiin 'My Nation Underground', joka on alelaareista löytänyt monen Cope-ensilevyksi. Mikä on harmi, koska se on aika väsynyt levy. Island-levy-yhtiössä saatiin harmaita hiuksia Copen kyllästyessä (taas kerran) rooliinsa kaiken kansan poptähtenä. Seuraavat pikkulafkoille julkaistut 'Skellington' ja 'Droolian' jatkoivat pientä ja hämärää, jo 'Fried'-levyltä tuttua polkua.

Tässä mielessä Peggy Suicidea on pidetty hänen "artistisena jälleensyntymisenään", koska Copen onnistui yhdistämään nämä kaksi aiemmin eri urillaan pitämäänsä linjaa ja aika hyvinkin. Peggy myi kohtuullisen hyvin, sillä on tarttuvia kappaleita, mutta se on myös kansivihkojaan myöten kohtuullisen sakia levy.

Kansivihkojen ensimmäisellä aukealla artisti kättelee jättiläismäisen ja jättipaisen hahmon kanssa (sama, joksi pukeutuneena hän osallistui vuoden 1990 massiivisiin Thatcherin vastaisiin Poll Tax Riotteihin), vieressä kertomus näystä, jonka hän sai kesällä 1990. Tässä näyssä Maaäiti/Jumalatar seisoo ylpeänä, mutta ihmiskunta pahoinpitelee toiminnallaan häntä ja hänen päällään olevaa luontoa, naisten oikeuksia, eläinten oikeuksia ja harjoittaa järjestäytyneiden uskontojen kanssa kaikkea pahaa. Jokainen biisi ja sen tausta käsitellään Copen omassa esittelyssä.

'Beatiful Love'-pikkuhitin ja hyvän levymyynnin hymyjen varjopuolella Island-levy-yhtiössä oltiin varpaillaan levyn poliittisten julistusten kanssa, eikä niihin oltu tyytyväisiä, joka nähtiin Peggy Suiciden aloittaman levy-trilogian edetessä ja puheiden koventuessa seuraavalla 'Jehovahkill' -levyillä. Sen nousu listasijalle #20 ei estänyt Islandia antamasta Copelle mononkuvaa perseelle ja trilogian päätösosa 'Autogeddon' (UK#16) julkaistiin Def Jamin American Recordsille, josta Cope sai sitten siltäkin myöhemmin kenkää..

Siinä missä Jehovahkill esitteli selkeästi hänen fiksaatiotaan 70-luvun saksalaiseen krautrockkiin, Peggy Suicide on enemmän kiinni vuoden 1990 Englannissa heilastellen aikansa brittipopin, baggyn ja sen semmoisen kanssa. Tuotantovastuu on jaettu Copen ja edellisillä levyillä soittaneen Donald Ross Skinnerin kesken. Tuotanto onkin kestänyt hyvin aikaansa, kuulostaen lähinnä omaltaan, eikä kahdelta yllä mainitulta aikaansa sidotulta tyyliltä. Ehkä tässä on mukana vielä myös jäänne/ripaus 80-luvun post-punkkia.
Pikkuhitti 'Beatiful Loven' jälkeen tuleva 'Western Front 1992 CE' on jo aika elektroninen ja kokeellinen naiskuoron mantran kanssa. Tästä levy kulkee loppua kohti kohtuullisen (valkoisen) funkisti päättyen pienimuotoiseen 'Las Vegas Basement'-biisiin. Biiseistä tehtiin ja Cope teki myös itse erinäisiä muodin mukaisia remixejä, joita on ripoteltu EP:lle ja singleille.

Levyn nimi on muuten sanaleikki Buddy Hollyn 'Peggy Sue'-biisistä.

Peter Michael Hamel - Organum 1986

Peter Michael Hamelin nimi vilahti Äänijälkiä-blogin "Berliini kaikkialla" jutusta, tai oikeastaan sen sivulauseesta.

Hamel on vuonna 1947 syntynyt saksalainen säveltäjä, jonka tyylisuunta on internetin mukaan minimalismi. Nimi tuntui kuitenkin jotenkin tutulta ja pienen Discogsin kaivelun perusteella en osunutkaan väärään.
Koekuuntelussa vuonna 1977 julkaistulla Nada-levyllä liikutaan aika lähellä "kosmista musiikkia" (mutta mukana on myös preparoituja pianoja yms.) joten korvat yhdistelivät tätä taidemusiikin lisäksi krauttiin.

Ja niin olikin; Hamel soitti Hammond-urkuja Agitation Freen 'Malesch'-levyllä, tätä ennen hän oli Gruppe Betweenissä (tai Between The Chairs), joka lyhensi myöhemmin nimensä Betweeniksi ja julkaisi 70-luvulla liudan levyjä. Hyllystä löytyvä kirja 'Krautrock - Cosmic Rock & it's Legacy' kertoo vielä, että Hamel valittiin vuonna 1997 Hampurin yliopiston säveltaiteen laitokselle - itsensä Ligetyn seuraajaksi.

Nopealla selvityksellä Hamelin soolo- ja muu tuotanto 70-luvulla onkin sekoitus drone-musiikkia, ambient-maisemia ja sitten minimalistista kokeellista taidemusiikkia.

Tuttua huttua ja saksalainen musiikkimaailma 70-luvulta on siitä hieno, että tällaisia tasokkaita arkeologisia löytöjä tekee internetin aikaan tasaisin väliajoin. 'Organum'-levyn valitsin ihan puhtaasti kannen perusteella. Kansi ja nimi ohjaa oletuksille levyn sisällöstä, jotka osuvat täysin oikeaan: Organum koostuu lähes yksinomaan kirkkouruilla koostetuista ääniteoksistä (mukana hivenen tiibetiläisiä sormikelloja ja kyllä: kotilotorvi). Uruille on sävelletty minimalistisia sävelkulkuja, ehkä tässä on käytetty osittain sekvensseriä, koska muuten soittajan lonkerot eivät olisi riittäneet, tai en tiiä. Hamel nojaa urkujen äänen massiiviin ja harmonioihin, joskin himmailua ja ilmatilaa löytyy myös. Tyyli ja äänimaisema tuovat tällaisessa vahvasti mieleen Terry Rileyn kosketin-dronet.

Saksalainen säveltäjä soittamassa urkuja. Siinä on tietynlaista historiallistakin raskautta. Yllättävää kyllä, levyä ei tehty tai julkaistu 70-luvulla, vaan uuden teknisen 80-luvun puolessa välissä. Julkaisijana toimi osittain legendaarinen Kuckuck-levy-yhtiö, mutta julkaisumuoto oli nykyaikaisesti kompakti laaserlevy, eli CD. Nyt urku-dronea pystyi kuuntelemaan ilman turhia muovin rapinoita ja ennenkaikkea yli 40-minuutin pituudessa. Itse asiassa täytyy myöntää, että kuulokkeilla Organum pääseekin oikeuksiinsa. Pituutta neljäosaiselle levylle tulee miltei tunnin verran.

Kirkkouruilla on oma miltei puhdistava ja massiivinen äänensä, joten tällaisen kaltaisia teoksia on tehty ennen (Popol Vuhin 'Vuh') ja jälkeen (esimerkiksi suomalaisen Antti Tolven teos Kemiön kirkon uruilla). Hamelilla itsellään tuntuu olevan hyvin hyvin runsas tuotanto, joka liippailee muutakin "henkistä" tai uskonnollista musiikkia (new age-kulmalla) joten oma kaivelu ja tonkimiseni varmasti jatkuu.

Ellips - Yhden naisen hautajaiset 2019

Näin vuoden vaihtuessa yritin kuunnella mahdollisimman paljon 2019 julkaistuja levyjä. Mitään "vuoden 2019 parhaat top10" listaa en saanut kuitenkaan aikaan. En tiedä mistä kiikasti, onko syynä mieltä kalvava kyynistävä keski-ikäisyys, vai eikö 2019 julkaistu kymmentä mieleenpainuvaa albumia?

Ellipsin 'Yhden naisen hautajaisetkaan' ei ole aivan sellainen, mutta otetaan se nyt tänne kuitenkin.

Elisa Tiilikainen on monella mittarilla varmasti Suomen suosituimman yhtyeen Haloo Helsinki!:n laulajatar. Yhtye on saavuttanut tällä hetkellä kaiken mitä tässä maassa voi, joten se vetäytyi vuonna 2018 keikkatauolle, jonka pitäisi loppua vasta 2021. Todennäköisesti  uutta levyä tehdään kuitenkin tälläkin hetkellä.

Tiilikainen julkaisikin vanhaan tyyliin soololevyn, jollaisen ennen vanhaan teki jokaisen yhtyeen jäsen bändin ottaessa happea. Tai ainakin solisti. Tarkkaan piirretyn ja rajatun bändituotannon jälkeen näissä on ollut tapana irroitella johonkin muuhun suuntaan ja niin tapahtuu Ellips-levylläkin.

Lähestulkoon kokonaan Tiilikaisen säveltämän levyn kappaleet on tuottanut Matti Mikkola, mutta en tiedä onko tämä tuottajan vai artistin valinta, että vaikutteet, tyylikeinot ja sounditkin otetaan osittain 70-lukulaisesta proge-rockista. Taustakokoonpano koostuu kovista soittajista ja se myös kuuluu. Toisaalta tyyli on tuttu Mikkolan muistakin projekteista, joita voi kuvailla tietynlaisiksi pastisseiksi. Ongelma tulee lähinnä puunaamisen kanssa: parhaimmillaan "loverock" tai proge-jutskat olivat astuessaan turvavyöhykkeen yli ja tätä ei Yhden naisen hautajaisissa tehdä.
Tiilikaisen oma lauluääni on tunnistettava ja hän vetää tämänkin levyn samalla tyylillä. Tässä kohtaa itselle tulee mieleen tietynlainen manierismi, mutta ostava yleisö on Elisa Tiilikaisen ostanut sellaisena ja pitää siitä. Muiden kohdalla tämä saattaa joko ärsyttää tai sitten ei.. Tyyli ja tyyli, mutta onhan levy siis kieltämättä tyylikäs.

Yhden naisen hautajaiset aiheuttaa myös hämmentävän mielleyhtymän; marginaalipiireissä suosittu Litku Klemetti kuulostaa, tai siis Ellips kuulostaa välillä aivan samasta puusta veistetyltä. Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa 90-luvulla syntyneet artistit taiskailevat paremmin, kuin Taiska itse 70-luvulla.

Albumi meni Suomen listan kärkeen ja onhan siellä ollut lukematon määrä huomattavasti heikompia levyjä, joten kuunteleva yleisökin tykkää välillä jostain hyvästä.

SIG - Älä sinä huoli 1982

SIGin synteettisin kappale.

U-Bahn - S/T 2019

Hail vuosi 2020!

Aloitetaan tuore vuosi viime vuoden levyllä. Australialaisen U-Bahnin deby vilahti jollain marginaalisivuston "parhaat 2019" ja sehänä piti tsekata.

Kuvauksen perusteella tämä nuorten aussien bändi oli nykysukupolven versio DEVO-yhtyeestä ja ensimmäisten tahtien soidessa ei voinut olla kovinkaan eri mieltä. Kovinkaan, sillä ei tämä edes kuulosta miltään "nykysukupolvelta", vaan vertaus perustuu lähinnä siihen, että nämä nuoret kollit näköjään suorastaan palvovat yhtyettä ja kappale toisensa perään kuulostaa suoralta esikuvansa hiilipaperikopiolta. Mutta, mutta.
DEVO itsessään de-evolutioitui vuosien saatossa jopa radioystävälliseen pop-muotoon ja U-Bahn taas pysyttelee siellä kolisevassa ja kulmikkaassa ensilevyn tai jopa demolevyjen Hardcore DEVO I&II meiningissä. Koska maailmassa on rajallinen määrä 70-luvun devo-biisejä, niin kyllähän tämä tänne mahtuu.

Vokalisti jollottaa kuin Mothersbaugh konsanaan, kitara painaa ja nytkyttää 70-luvun raivolla, syntetisaattori törähtelee ja kilahtelee vailla miellyttämisen halua ja välillä live-rumpujen päälle tykitetään kunnon kiihkolla rumpukonetta. Kaikki niputetaan neliöksi, joka ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan se laitetaan kärryn alle ja koko homma lävähtelee asfalttiin idioottimaisen kulmikkaasti. Niinkuin pitääkin.

2019 ilmestyi myös toinen hivenen samassa suunnassa ollut levy, Powerplant-yhtyeen 'People in the Sun', mutta se operoi ehkä hivenen enemmän Screamersin synapunkin tai Chrome-yhtyeen osastolla? Kertooko tämä nyt jotain punkin marginaalissa olevasta suuremmasta virtauksesta, jää nähtäväksi.

https://u-bahnband.bandcamp.com/album/u-bahn-s-t

Experimental Synth Kids - S/T 2019

Experimental Synth Kids on kokoelma 3-15-vuotiaiden lasten yhdessä improvisoimaa elektronista musiikkia. Samuli Kukkola (Ruusut) on äänittänyt Jarkko Salon (Oranssi Pazuzu) kanssa päiväkoti- ja kouluikäisten lasten luomia ambient-henkisiä äänimaisemia ja koostanut äänitteistä albumin. Musiikki on äänitetty Lastenkulttuurikeskus Louhimon työpajoissa vuosina 2014-2018. 

”Veimme kouluille ja päiväkodeille syntetisaattoreita ja sekvenssereitä ja opastimme niiden käytössä. Pyrimme luomaan tilanteen, jossa lapsilla olisi mahdollisimman helppoa ja paineetonta äänittää yhdessä omaa musiikkiaan vailla aiempaa kokemusta. Lapset saapuivat improvisoimaan pienissä ryhmissä noin 20 minuuttia kerrallaan äänityksen ollessa käynnissä. Materiaalia syntyi useita tunteja, joista koostin ja editoin tämän albumin”, Kukkola kertoo.

Tällaisella saatteella saatellaan Ektron julkaisema ESK-levy. Vinyylipainos on rajattu, mutta tämä albumi löytyy kaiketi kokonaisuudessaan Soundcloud-palvelusta. Oletan kappaleiden nimien olevan äänityslokaatioita, eli kouluja ja päiväkoteja.

Mielenkiintoinen levy, koska itsekin tulee aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti tehtyä elektronista musiikkia, tai ääntä. Lapsilla ja nuorilla myös samanlainen kokeilun ja leikin kaltainen lähestyminen laitteisiin, kuin itsellä. Eikä rehellisyyden nimissä näitä ääniteoksia välttämättä erottaisi Soundcloudin muusta tarjonnasta ja tuhansista amatöörien (tai ammattilaisten) sinne laittamista syntikan pöräyksistä.

Mikä tekee tästä aika tasatyylisen on, ettei tekijöille ja kokeilijoille laitteiden käyttö ei ole niin tuttua, jotta niillä yritettäisiin jäljitellä jotain netistä tai radiosta kuultua, vaan jokaisessa käsitellään ääniä ja tunteita omalaatuisesti ja omakohtaisesti. Hyvän mielen ambient-levy.

Goldfrapp - Utopia 2000

Alison Goldfrappin ja Will Gregoryn tyylitelty duo oli suuressa huudossa 2000-luvun alussa. Itsellä yhtye meni vähän ilmatutkan alapuolelta, mutta jo tuossa vaiheessa tavallisia lista-artisteja kypsemmässä iässä ollut kaksikko oli ehtinyt aiemmin yhdistymään mm. nimiin Orbiltal ja Trickyn 'Maxinquaey'.

Will Gregory yhdisteli tyylitellyssä elektronisessa musiikissa myös ns. kokeelliisia elementtejä ja vintage-laitteita, joiden käyttö ei ollut niin basic vuonna 2000. Alisonin ääntä ajettiin muun muassa EMS Synthi A:n läpi, muttei tosin tällä kappaleella.

Utopia ei ollut pitkäsoiton hittikappale, mutta yllättäen se on yhtyeen musiikista itselleni mieleenjäävin ja kestävin, yhdessä puunatun videonsa kanssa. Kappaleen sanoitus kertoo geenivalikoiduista ja kloonatuista lapsista suoraan ilmaisulla "Fascist Babies", joten listasijoitukset haettiin UK:n indielistalta ja Hollannin top100:sta.

Goldfrapp kykenee elokuvamaiseen valkyyria-sopraanoon ja Gregory Bondmaiseen äänimaisemaan, jonka epätodellisuuden alleviivaa mellotron-kuoro. Leikittelen kappaletta kuunnellessa aina ajatuksella, että tämä olisi (ja voisi aivan hyvin ollakin!) David Bowien 'Diamond Dogs'-levyn B-puolen biisi ja Bowien laulama.

Tyylikästä tyylittelyä.

Elyse - S/T 1969

Hämmentävän kotikutoinen kansi joko kiinni huomion tai ei haitannut, kun ostin tämän vinyylin 2000-luvulla Kaisaniemen Dis'n Datistä. Kyseessä on uusintapainos kanadalaisen folk-lauluntekijä Elyse Weinbergin aikanaan ainoaksi jääneestä pitkäsoitosta. En muista lukiko kansissa tai etiketissä mitään tietoja uusintapainoksen tekijästä, mutta sellaista se 2000-luvulla oli.

Alkuperäinen levykään ei ole keräilijäpiireissä harvinainen, eikä kallis sillä tämä albumi myi aikanaan hyvinkin kohtuullisesti; sadantuhannen kappaleen käyminen kaupaksi olisi nykypäivänä ihan kelpo suoritus. 2000-luvulla ns. "psyke-folk" oli tietyissä piireissä kuuminta hottia ja tällaisten kaiketi laillisuuden reunalla hoippuvien uusintapainosten lisäksi löydettiin tai kaivettiin uudestaan muun muassa Linda Perhacsin tyylisiä obskuuriuteen jääneitä erikois-folkkareita.

Edellä mainittuun Perhacsiin Elysen yhdistää Los Angelesin Laurel Canyon, joka muotoitui menestyneiden taikka menestystä odottavien folkkareitten ja rokkareiden reservaatiksi kaupungin silloisilla laitamilla. Tai Topangahan se kuumin alue taisi olla, missä Neil Youngista lähtien oikeastaan kaikki majalilivat. Youngin halusin namedropata tähän sen takia, että sen lisäksi että hän oli myös kanadalainen maanmies, hän tiettävästi soittaa levyllä. Levy äänitettiin 68, mutta julkaistiin vasta seuraavana kesänä, jolloin Youngillakin oli jo muuta vientiä.

Elysen kappaleet poikkeavat usein perinteisestä folk-neidon tyylistä. Mukana on paahtavaa paatosta, mustalaistyylistä intonaatioa ja Elysen käheähkö elämän kuuloinen ääni on ollut ehkä kuitenkin turhan hapokasta suurelle yleisölle ja suosiolle. Toisaalta sinne porhaltanut Woodstockissakin esiintynyt Melanie töräytti vielä ns. "räväkämmin", että mistäs näitä tiesi.

Biisit ovat pääosin Elysen, parissa on ystävätär apuna. Ainoastaan sitarin säestämä Bert Janchin Donovanille tekemä 'Deed I Do' on cover. Levyn pysäyttävimmät kappaleet ovat A-puolen päättävät 'Here In My Heart' ja 'Last Ditch Protocol', jonka sormipikkaus saa tuekseen vouvaavat, mutta nähdäkseni oikeat jouset. Tai sitten joku soittaa erittäin aidon kuuloisesti mellotronia. Incredible Strings Bandin "elävää rytmiä" on myös kuunneltua ja sisäistetty hienosti.
Kakkospuoli on myös aivan hyvä, mutta tämä biisikaksikko on vain niin ulkoavaruudellisen kovaa tasoa, että levy pakosti vähän lässähtää tämän jälkeen. Levy päättyy singleksikin lohkaistuun 'If Death Don't Take Me':hin, joka psykebluessaa ja Elyse revittelee vielä muuta levyä kovemmin.

Elyse Weinberg äänitti toisenkin levyn, mutta se jäi hyllyyn julkaisemattomana vuonna 1970. Levyn asetaattikopioita on olemassa. 2000-luvulla laulajatterelta julkaistiin kuitenkin virallinen levy, mutta en tiedä oliko sen biisit näitä samoja.

Come On Let's Go! - Power Pop Gems From The 70s & 80s 2019

Jatketaan kokoelmilla, mutta tällä kertaa ihan toisenlaisessa ilmansuunnassa.

Big Beat uudelleenjulkaisufirma oli takavuosina ahkera esimerkiksi 60-luvun garagebändien kohdalla, joita ilmestyi omaankin levyhyllyyn kohtuullisen paljon.
Kovin kaukana tuosta menosta ei olla tällä 70-80-luvun power pop-kokoelmalla.

Rock- ja popmusiikin synnyn jälkeen markkinakoneistot kävivät jauhamaan ja yksi sen ilmentymä oli kierrätystyylit. Toki myös yleisön maun tyydyttäminen vaikutti, sillä power pop-tyylilajin syntyessä 70-luvun alussa (jos pioneereina voidaan pitää kokoelmalta löytyvää kaksikkoa Big Star ja Flamin Grooviesien ikonista 'Shake Some Action'-kappaletta) rockmusiikki oli keinahtanut jo aivan toiseen suuntaan. Puoli vuosikymmentä aikaisempi pirteän vauhdikas ja kokeileva rock oli muuttunut loputtomiksi jameiksi, progen mutkikkuudeksi tai äänekkääksi bluesskaalan jyystämiseksi. Tämän vaihtoehtona lähinnä soul ja funk. Edellämainittu bändikaksikko ei nauttinut aikanaan mitään suuren suurta suosiota, mutta yhdessä 70-luvun alussa julkaistun niin ikään ikoninen Nuggets-kokoelman kanssa vilautti taas korttia lyhyiden, napakoiden ja tarttuvien kappaleiden puolesta. Tähän mukaan The Beatlesien alku- ja keskivaiheen melodisuus, 12-kielisillä kitaroilla soitetut leadit jne.

Itse power pop termi näki päivänvalon jo 60-luvulla Pete Townsendin kuvaillessa sillä yhtyeen singlekappaletta 'Pictures of Lily', mutta oman pienen alavirtansa homma pääsi muodostamaan vasta punk-musiikin siivottua pöytää. New Yorkin "oikea punk" oli monin osin suurelle radioiden äärellä olevalla yleisölle liian rajua, eivätkä suuret levy-yhtiöt pystyneet yhtyeitten epästabiilien tilojen takia hyödyntämään liikettä tarpeeksi taloudellisesti, mutta pinnan alla kytenyt power pop otettiin astetta paremmin vastaan. Yhteisesti nämä kaksi ilmiötä nähtiin ja kuultiin Blondie-yhtyeen cover-hitillä 'Hangin on the Telephone', joka oli losilaisen power pop-yhtye The Nervesin kappale.

Kokoelma alkaa cover-luennalla Richie Valensin kappaleesta ja The Paley Brothersien taustalla soittaa samoista lähteistä ammentanut punkpioneeri The Ramones. Levyn 24 kappaletta kuunnellessa tuntuu välillä, että soittimeen on eksynyt Nuggets- tai Pebbleskokoelman levy, mutta biisit ja tyyli kyseisten kokoelmien "siistimmästä päästä". Välillä varhaisen punkin vauhtiin pinkovat biisit ovat kuitenkin puunattuja, kurinalaisia ja tietynlaisesta sapluunasta veistettyjä, joten mieleen hiipii väistämättä ajatus, onko mikään näistä pystynyt pitämään tällaista tasoa koko pitkäsoiton verran? Tuskimpa ja oletan tämänkin homman olevan parhaimmillaan seiskatuumaisilta singleiltä. Esitysten solistit ovat asteen verran karheampia, kuin Huey Lewis, mutta eivät silti mieleenjäävän rouheita, eikä se ole tarkoituskaan. Kokonaisuus ratkaisee. Itse biiseistä omaan korvaan nousee mainittujen (ja itselle puhkisoitettujen) Big Starin (September Gurls) ja Flamin Grooviesin lisäksi käsittääkseni detroitlaisen The Romanticsien 'What I Like About You' provosoivan vokalismin takia, The Spongetonesien biitlesiaanisen melodinen '(My Girl) Mary Anne' ja The Shoes-yhtyeen byrdsmäinen 'Tomorrow Night'. Kaikki korvakarkkia singlemitassa.

Yhtä kaikki, muutamaa sinkkuhittiä lukuunottamatta tyylilaji ei myöskään päässyt paistattelemaan valtavirran keskipisteessä. 80-luvulle tultaessa jutun ideaaleja oli kuitenkin vahvasti mukana astetta menestyneemmässä 'paisley popissa', jota mm. The Bangles edusti. Yhtye coveroi läpimurtolevylleen Big Starin 'September Gurlsin'.

Kankyō Ongaku: Japanese Ambient, Environmental & New Age Music 1980​-​1990 2018

Lueskelin viime talvena ulkomaisista musiikkilehdistä tästä kokoelmasta ja kiinnostus heräsi. Kiitos edelleen toimivan kirjastojärjestelmän tämä löytyi Kouvolan pääkirjaston uutuuspöydältä. Ehkä levyn, tai siis levyjen (tämä on tupla-cd) sijasta pitäisi puhua oikeastaan kirjasta, koska upeasti taitettu bookletti on lyhyen kirjan pituinen ja levyt ovat sen etu- ja takakansien taskuissa. Koko Japani-ambient homman alustuksen lisäksi jokaisesta artistista ja kappaleesta on parin kolmen sivun verran hyvin toimitettua taustaa japanilaisen futuristisen viileän kirjataiton ja grafiikan kera. Julkaisijana on yhdysvaltalainen 2002 perustettu Ligh in The Attic-levy-yhtiö, jolla vaikuttaisi olevan julkaisukatalogissaan muutenkin mielenkiintoista tavaraa.

Koska kirja/levy lähestyy sen ääniä ja musiikkia termillä ambient, niin Brian Enon äänitteethän sieltä nousevat heti esikuviksi Erik Satien, Philip Glassin, Terry Rileyn, Steve Reichin ja muiden kaltaistensa nykysäveltäjien minimalismin ohella. Mukaan vielä japanilaisten omaa niukkuuden estetiikkaa, niin kirjan kannessa oleva kuva herää kilistelemään (synteettisiä) tuulikelloja.

80-luvun Japani oli talousihme, joka kiireisten samalla tavalla pukeutuvien ihmisten, täyteen ahdettujen metrojen ja suurkaupunkien kaiken aikaa neonvaloissa kylpevien öiden ohella suolsi maailmaan autoja, tekniikkaa ja elektroniikkaa. Yltäkylläisyyden rinnalla kulki kuitenkin loputon suorittaminen ja stressi, johon musiikintekijät ja myös yhteisöt ja yritykset reagoivat. Suurkaupungeissa, vaikka olisi hillitty japanilainenkin, ei ole koskaan hiljaista, vaan taustakohina on päättymätön. Jos ei ole rauhoittavaa hiljaisuutta, pitää tehdä keinotekoisesti rauhoittavaa muuta ääntä?

Vaikka levyn musiikki on minimalistista, useilla sen tekijöillä oli oppitaustaa arvostetuissa musiikkikorkeakouluissa, joskin mukana on myös amatöörejä. Tekijöiden yhteydessä mainitaan useammankin kerran myöhemmät anime-soundtrackit.
Yksi on levyn joukosta poissa: kaikille tuttua Kitaroa ei levyllä ole, mutta samaisesta Far East Family Bandista ponnisti ja kokoelmalla soi pari muuta jäsentä. Paljon(!) minimalistista ääntä, syntikoita (FM), aaltojen huokauksia, sekä myös japanilaisille ehkä ominaista kellojen ja perkussioiden soittoa. Myös miltei jokaisessa kokoelman biisissä on selkeä rytmillisyys. Tunnetuin levyn yhtyeistä tai tekijöistä on Yellow Magic Orchestra, joka esittää Shepard-Rissetin glissandoon perustuvan audioharhan loputtomasti laskevasta sävelkulusta. Yhteistä suurimmalle osalle kokoelman kappaleista on viipyilevä melodiankuljettelu. Tällaisessa on usein vaarana "äänitapetin" syntyminen, mutta valitut kappaleet väistävät sen.

Jotain kokoelmasta kertoo se, että ensin tämän kuunteli kuriositeettimaisesta mielenkiinnosta. Sitten tämä yht äkkiä alkoi soimaan asunnon tausta-ambienttina.

Hawkwind - S/T 1970

Joissakin levyissä on niin oudon karsea kansi, että ne jättävät ikuisen muistijäljen ja Hawkwindin debyytti on yksi niistä. Avattavan albumin sisäkansissa oli värikäsitelty kuva yhtyeestä soittamassa kookkaiden vahvistinten kanssa.

Kaikki eivät yhtyeen esikoisesta pidä, mukaanlukien jotkut yhtyeen jäsenistä, mutta itselleni se on aina maistunut ja oli myös setäni levyhyllystä lainattuna ensimmäinen albumi johon bändiltä tutustuin. Liberty-yhtiölle levytetty albumi löytyi kuulemma ihan tavallisesta levykaupasta eli Kotkan Sävelaitasta.
Hawkwindiin tutustuminen jatkui pitkän aikaa tästä eteenpäin lähinnä Anttilan halpiskokoelmilta, koska yhtyeen levyjä ei cd:nä liikkunut hirveästi ja nekin oli vain suoraan vedetty laserlevylle ilman vinyyli- ja cd-levyjen eron vaatimaa uudelleen puunausta.

Vuonna 1969 perustettu Hawkwind nautti alusta lähtien jonkinlaista ilmiö-statusta ja osui juuri Pretty Things-yhtyeestä lähteneen Dick Taylorin haaviin hänen soittaessaan muutaman konsertinkin yhtyeen kanssa. Taylor tuli tuottajaksi albumille, jolla yhtye yritti vangita livejuttuaan. Alun studiosoittoyritysten jälkeen päätettiin, että levy vedetään sisälle livemeiningillä, vaikka se niin sanotusti studioalbumi onkin.

Sikäli on jännää, etteivät kaikki "windi-fanit" levystä pidä tai aseta korkealle, vaikka albumin avaavat ja sulkevat Brockin katusoittoajalta peräisin olevat folkit 'Hurry on Sundown' ja 'Mirror of Illusion' (joka pyörii jännästi akustisella kitaralla vireen rajalla) poislukien levy on aika pitkälti sitä samaa jumitusta, harhailua ja monotonista eteenpäin paahtamista joilla yhtye on yleensä sulattanut tykkääjien sydämet.

Tottakai homma jalostui levy levyltä, mutta kyllä tämä kestää muiden alkupään levyjen rinnalla. Levy on selkeästi mielialasta tai tunnelmasta toiseen kulkeva kokonaisuus ja puoliskot sekä päättävät, että avaavat 'Paranoia - Part 1' ja 'Paranoia - Part 2' ovat painajaismaisia, mutta myös hyvällä tavalla käppäisiä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että edellisvuoden 'Ummagumma' ja Floydi ylipäätään on tullut kuunneltua. Soittihan Hawkwind coverinakin yhtyeen 'Cymbalinea'. Yhdistävä linkki on myös levyn "outojen äänien" tekeminen laulamalla tai suulla, joka yhtyeen selityksen mukaan johtui pitkälti, ettei vastaavanlaisia juttuja saanut vielä tehtyä sähköisillä soittimilla. Yhtyeen elektronisesta kaksikosta on ensilevyllä mukana vasta Dik Mik, joka on kreditoitukin 'Electronics'-instrumentin soittajaksi. Tämä on tässä vaiheessa todennäköisesti maailmansodan aikainen oskillaattori nauhakaiun läpi, mikä oli aikansa yleinen ratkaisu. Kummallakin levypuolella on yksi pidempi biisi, jolla päästään siihen windi-meinkiin, etenkin kakkospuolen 'Seeing At As You Really Are' liitelee välillä tukka hulmuten, rauhoittuen ja lähtien taas liitoon.

Seuraavista levyistä poiketen Dave Brock ei tällä levyllä soita vielä sitä monotonista kitaravallia ja sooloja, vaan on taustalla tai akkarin kanssa Huw Loyd-Langtonin olleessa vastuussa pääkitaroinnista. Myös Dick Taylor soitti osan levyn liideistä.

Levy ei noussut korkealle brittilistoilla, mutta Kotkan Sävelaitan ja kuuntelijan kodin lisäksi se nosti yhtyeen underground-skenen kiikareihin jolloin bändi tapasi ja ystävystyi Pink Fairies-yhtyeen kanssa, jonka jälkeen yhtyeiden jäsenet ja perintö ovat menneet useasti ristiin. Seuraavana vuonna ilmestyneellä, kaupaksikin käyneen 'In Search of Space'-levyn soittivat osittain jo toiset miehet. Dik Mik poistui hetkeksi yhtyeestä, basisti oli kyseisen albumin ilmestyessä vaihtunut jo kolmasti ja kitaristi Loyd-Langton lähti yhtyeestä LSD-johdannaisen hermoromahduksen saattelemana - palaten yllätten kymmenen vuotta myöhemmin mainiolle 'Levitation'-albumille.

Olen aina miettinyt, että mikä juuri Hawkwindissä kiehtoo aikalaisiinsa verrattuna. Tällä levyllä avaus- ja lopetusbiisit ovat samaan aikaan normaaleja ja tutunoloisia, mutta myös outoja. Dik Mikin musikaalinen panos yhtyeessä oli ehkä pieni, mutta äänellisesti esimerkiksi 'Mirror of Illusionin' takana ulvahtelevat oskillaattorit ovat se tärkeä lenkki. Yhtyeen kappaleet ovat ehkä usein "luonnosmaisia", monotonisia ja käppäisiä, mutta tämä on myös osa viehätystä. Aikakaudella samalla instrumentaatiolla soitettiin myös ihan tarpeeksi heikkoa jazz-rockkia, taikka turhaa blues-palvontaa, joista jälkimmäiseen Hawkwind ei juurikaan sorru, poistaen yhtyeen samaan avant-garde, tai anglo-amerikkalaisen perinteen ulkopuoliseen lokeroon saman ajan Saksa-bändien kanssa.

Klaus Schulze - Dig It 1980

Schulzen Klaussi alkaa olla varmaan Levyhylly-blogin käsitellyin artisti? Mikäs siinä, sillä katalogi ulottuu 60-luvun lopusta tälle vuosikymmenelle ja materiaali on pääosin aina ollut, jos ei nyt aivan timanttista, niin yleensä kuitenkin jolteensakin kelvollista.

Tämä vinyyli tarttui mukaan viime viikonlopun levymessuilta ja priimakuntoisena. Dig It ei ole kuitenkaan ehkä se halutuin Schulze-albumi keräilijöiden keskuudessa, mutta ansaitsee paikkansa levyhyllyssä. Klaus Schulzen 80-luvun alun suurin anti tämän päivän musiikille saattaa olla marginaalissa kopiotu kansikuvasto, jonka kaltaista tavaraa näkee vaporware-tyylisuunnan videoilla ja muutenkin.

Levynkansissa oleva tarra kertoo albumin olevan kansainvälisen hi-fi-lehden suosittelema, sisältää täydellisen stereokuvan ja artisti itse kehuu sen olevan täysin digitaalisesti tehty ja äänitetty. Eli käytännössä useiden niiden ideaalien vastainen, joista Schulze on pidetty ja tunnettu nykypäivänä. Schulze käytti äänistyksissä tietokoneohjattua G.D.S. järjestelmää, joka on kuitenkin näemmä kadonnut historian hämäriin, eikä siitä löydy ylettömiä määriä tietoa. Laite taisi kuitenkin olla Crumar-yhtiön versio kehitteillä olevista digitaalisista syntetisaattoreista ja kuuluisin käyttö ja käyttäjä seuraavana vuonna julkaistussa Wendy Carloksen tekemässä 'Tron'-elokuvan soundtrackissä. Täydellinen digitaalisuuskaan ei pidä täysin paikkaansa, koska artisti itse laulaa/lausuu lyriikoita vocoderin läpi ja käyttää yhdessä kappaleessa samaisena vuonna tuottamansa Ideal-yhtyeen(!) rumpubassoraitaa nauha-looppina.

Yhtä kaikki, saman ajan haastatteluissa Schulze julisti elektronisen musiikin "pyörätuoli-", tai lastenratasajan olevan lopullisesti ohi ja tulevan vuosikymmenen olevan sähköinen. Tähän on turha sanoa mitään vastaankaan, sillä näinhän se oli. Seuraavana vuonna Dave Smith julkaisi syntetisaattoreissaan vallankumouksellisen MIDI-standardin, jolla erilaiset laitteet saatiin tottelemaan paremmin ja erilaisia ennaltaohjelmoituja käskyjä ja tämähän lähti ohjaamaan myös sähköisesti tehdyn musiikin suuntaa. Digitaalisuudesta huolimatta Dig It on kuitenkin hengeltään kokeileva, mutta Schulzekin lähti tämän jälkeen seuraamaan vuosikymmenensä henkeä, eikä ole tässä ehkä vahvimmillaan.

Levyn 2000-luvun uusintapainoksessa on saman vuoden Itävallan Lintzissä järjestetyllä 'Ars Electronic'-festareilla kuvattu video 'Stahlsinfonie', jossa Schulze soittelee teräsvalimossa aikansa videotehosteiden säestämänä. Löytyy myös Youtubesta.

Pienet miehet - Painoton maa 1991

Helsinkiläisen Pienet miehet-yhtyeen 'Viis laiskaa auringossa' oli pikkuradiohitti vuonna 1989 ja varmasti suurelle yleisölle yhtyeen ainoa etäisesti tuttu kappale. Ex-Dingopesän ja Lasse Norreksen Bang Traxin julkaisema levy ei kokonaisuutena ole kuitenkaan mikään täysosuma. Yhtyeestä oltiin kuitenkin tietyissä vähän yllättävissäkin musiikindiggailupiireissä innostuneita ja seuraava, pienen Final Mix Recordsin julkaisema 'Painoton maa' on hankalan saatavuuden lisäksi jonkinlaisessa kulttimaineessa. Toisin kuin debyytti, sitä ei tule kirppisten laareissa juuri koskaan vastaan. Levy on kaukolainassa Kauniaisten kirjastosta.

Yhdysvaltalainen The Grateful Dead nautti vanhoilla päivillään pitkästä aikaa kaupallista suosiota juuri 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ja Pieniä miehiä verrattiin musiikkilehdistössä usein edellä mainittuun. Debyyttilevyllä voi temaattisesti yhteyttä nähdä Jäky Järnefeltin sanoituksissa, mutta muuten levy on tuotettu ehkä keskitien J. Karjalaiseksi (Jii vierailee muuten huuliharpussa Painoton maa-levyllä). Kakkoslevyltäkin sai yksi biisi jonkun verran radiosoittoa, mutta katosi kohtuullisen pian aalloilta, joten Painoton maa ja sen biisit ovat jääneet lähinnä etäisen mielikuvan tasolle. Muistin radiobiisin olleen 'Kuningas', mutta se oli itse asiassa 'Terassille tuulee'.

Mutta itse levyyn: 'Mäen päällä' avausbiisi on itsessään jo jännä. Orfeuksen aikaista Isokynää muistuttava kappale on sanoitukseltaan kerrosteinen, eikä Daven nonsenseä. Biisin alussa isä ja poika ajavat polkupyörillä maaseudun hiekkatiellä nousten korkealle mäelle. "Poikani kuule" tyyppisen alun jälkeen kertomus kääntyykin yllättäen naamiot riisuvaksi alkoholisti-isän tunnustukseksi ja huonojen lähtökohtien selitykseksi, mutta myös yritykseksi katkaista kierteen jatkuminen. Ja tämä kaikki suoraan ns. puun takaa. Kappaleen lopussa siirrytään taas havainnoimaan maisemaa, sisällyttäen kuitenkin symbolisia kielikuvia ja ajatuksia.
Kakkoskappale 'Tulva' joutuu tämän jälkeen kovaan paikkaan, mutta sulattaa sydämen laid-back tyylisellä hillityllä rokkauksella. Nyt myös aletaan lunastella niitä Dead-viittauksia homman kuulostaessa 70-luvun lopun Dead-levyltä. Kolmosbiisi 'Terassille tuulee' jatkaa Deadhead-linjalla makeiden kitaroiden ja lap-steelin kera. Voisi olla aivan hyvin Jerry Garcian laulama. Tämä soi siis radiossa. 'Pian unohdan' akustisen pikkauksen kanssa, wah wahin ja sähköpianon säestämänä on taas silkkaa Deadia. Yhtyeessä soitti kolme poikkeuksellisesti kolme kitaristia ja tässä homma toimii täydellisesti. Sitarikin helähtää. Puolen päättää niinikään akustinen 'Rauhan kartta', joka kaikuilee 70-luvun CSN&Y jenkkifolkkia. Tai Deadin 'Mountains of the Moon'ia. Sanoituksessa ollaan Viiden laiskan linjoilla jättämässä tänään taakse kateutta, kilpailua ja systeemin painostusta.

Koko ykköspuoli vedettiin oikeastaan 5/5 tasolla, joten niin sanottu kakkospuoli herättää pelkoa. Voiko tämä jatkua? Avausbiisi 'Vaarallinen räme' on astetta kokeellisempaa. Mutta ei pahalla tapaa, vaikka efektiä, prosessoitua laulua ynnä muuta tulee rämeellä sekoillessa ja vaaroja vältellessä vastaan. Kappaleen pituuskin poikkeaa kaksiplus-minuutillaan A-puolen järestään yli neljäminuuttisista. 'Satamalaulu' on sinänsä ihan näppärä, mutta ehkä lähempänä J. Karjalaisen täytebiisejä. 'Musta päivä' rämähtää käyntiin Cortez the Killerin henkeen. Itse biisi kuitenkin aika perus perus radiorockkia. 'Matka jatkuu' kumartaa amerikkalaisten matka- ja rekkalaulujen suuntaan. Jii vierailee tässä kappaleessa huuliharpussa. Mutta itse biisi ajelee aika tarkasti tien keskiviivassa kiinni ja keskivauhdilla. 'Kuningas' taisi olla levyn toinen ajoittain radiossa soinut biisi? Nyt hypätään sävellyksellisesti taas ylös 3/5 kasasta. Ehkä tässä haisee kohtalokkaasti The Bandin kellari, mutta se on ihan hyvä tuoksu. Levy päättyy levynpäätöslauluun 'Kun levy loppuu'. Sanoitus ja sävelet osuvat oikein hyvin. Pelkkä sähköpiano, basso ja rummut taustalla.

Myyttinen maine kadonneena levynä ei ole tuulesta temmattu. Huolimatta pienestä tasollisesta notkahduksesta albumin keskivaiheen jälkeen. Kyllä tässä kurotettiin tai ainakin yritettiin sinne "kosmisen amerikkalaisen musiikin" suuntaan ja lopputulos samalla tavalla hillitty, rivien välistä luettava, kuin monella esikuvallaan.