Billy Bragg - Workers Playtime 1988

Englanti on taas framilla sen otettua kansalaistensa tiedon, tai tietämättömyyden takia uuden askeleen suuntaan, jossa sille ei ole pienen eliitin lisäksi hirveästi saatavia. Samaa sinnikästä kyntämistä maassa tehtiin kymmenen vuoden ajan 70-luvun lopusta 90-luvun alkuun oikeistohallitusten ajaessa ay-liikettä ja yleisturvaa alas. Samalla pesuveden mukana lorahti myös maan teollisuus viemäriin ja kulta on tuosta ajasta lähtien taottu lähinnä Cityn pankkiirien ja ravintolatippien muodossa. Syyllinen on kuitenkin maan keltaisen lehdistön toimesta osattu etsiä jostain muualta. Seuraavaa odotellessa.

Billy Bragg, jos kuka on ikoninen ja kuvaava artisti tuon ajan työväenluokkaisesta kansalaisesta. Peruskoulun tasokokeet menivät penkin alle ja teini-ikäisen Braggin haaveet yliopisto-opiskelusta tämän myötä (tällekin löytyy Englannissa kyllä kiertoteitä..). Billy perusti lapsuudenystävä Wiggyn (soittaa tälläkin levyllä) kanssa yhtyeen Riff Raff, joka levytti singlen. Bändi keikkaili jonkun verran Lontoossa ja sen ympäristössä, mutta suurempaa menestystä ei syntynyt ja Bragg palasi kotikonnuilleen tehden satunnaisia hanttihommia tuhansien muiden aikalaistensa kanssa. Seuraava luonnollinen askel työläiskasarmeista ponnistavalle nuorelle miehelle oli tuohon aikaan värväytyminen armeijan kasarmiin ja leipäpadan ääreen. Peruskoulutuskauden suoritettuaan Bragg tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ei ollut hänen juttu ja maksoi rahalla itsensä palveluksesta ulos. Tämän jälkeen jo ensimmäisen bändinsä aikana Rock Against Racism-keikoilla poliittisuutensa löytänyt ja penkin alle menneestä peruskoulusta huolimatta 12-vuotiaasta asti runoudesta innostunut Bragg alkoi kiertää keikkasaleja ja pubeja yksin kitaransa kanssa.

Vaikka Bragg ei Thatcherin ajalla hätyyttänyt listojen aivan kärkipäätä, voidaan hänen särötetyllä akustisella balladeja ja poliittisia lauluja esittänyttä tyyliä pitää nousseen rakettimaisesti framille. Bragg esiintyi tuohon aikaan Suomessakin (Mikkelin Dinosaurockissa?) Puhtaasti vasemmalle kirjoittautuneen artistin tähden kaaren eteen osui kuitenkin 80-90-luvun taite ja itäblokin romahdus, joka vei hommasta parhaan terän ja uusmuodikkuuden.

Workers Playtime-levyn kannessa on lätkäisty slogan: "Capitalism is Killing Music - Pay No More Than £4.99". Lätkäisy otettiin sitten pois myöhemmästä cd-julkaisusta, joita on tullut 1996 ja vuoden 2006 remasteri. Levy oli ilmestyessään Braggin neljäs äänite ja kolmas pitkäsoitto. Hänen levyjensä tuotantoarvot nousivat levy levyltä. Edellisellä klassikko "Talking With the Taxman About Poetry" kitaraa soitti mm. Johnny Marr ja tällä kolmannella on taustalaulajien ja Wiggyn lisäksi mukana basisteja, joista toinen oli monessa liemessä keitetty Danny Thompson. Kontrastia Braggin rämisevään akustiseen, tamburiiniin ja trumpettiin nojautuneeseen ensilevyyn siis löytyy ja ensikuuntelemalta Workers Playtime kuulostaa suorastaan viihteelliseltä digi-pianolta soundaavien koskettimien ja naistaustalaulujen kanssa. Levyltä puuttuu myös "New Englandin" ja "Levi Stubbs' Tearsin" kaltainen yksittäinen iskusävelmä. Toisaalta albumi petraa loppua kohden, jossa meno ja biisit ovatkin ihan kohdillaan. Voisi sanoa, että kakkospuoli on huomattavasti parempi, peräti hyvä.

Levyltä haisee selvästi, että siitä yritettiin leipoa jonkinlaista menestystä, jollaiseksi tuon ajan brittilistan sija #18 voidaan kaiketi laskeakin. Seuraava Braggin levy olikin sitten cover-versioita vasemmistolaisista lauluista ja laulajista ja hän kierteli konsertoimassa jo heiluvassa ja huojuvassa itäblokissa muiden länsiartistien kanssa.

FALCON (ex-Circle) - Frontier 2013

Parinkolmenvuoden takainen Circle/Lehtisalo-hassuttelu oli julkaista samanaikaisesti kaksi levyä, joista tämä Circle-miehistön plus Samae Koskisen Falcon-nimellä julkaisema oli yksi. Toinen taas oli porilaisen Stench of Decay-nimisen  yhtyeen Circleltä "liisatulla" nimellä tekemä death metal-albumi.

80-luvun alun AOR-estetiikalla leikittelevä, tai pelaava Frontier ei ole lopulta ihan törkeän kaukana Circlen- tai Lehtisalon projektien "tavanomaisemmasta" menosta. Duali-kitarat tuovat moneen otteeseen mieleen aiemmin ilmestyneen Rautatie-albumin, mutta muuten ollaan toki vähän eri linjoilla pitkien toistojaksojen ynnä muiden kohdalla, joita monenmonella Circle-albumilla löytyy. Tai siis tältä ei sellaisia löydy ja kappaleet ovat kompakteja paketteja. Englanniksi lauletuista vokaaleista on vastuussa Janne Westerlund Mika Rätön keskittyessä tällä kertaa loihtimaan syntetisaattoreistaan juustoisia, mutta iskeviä kasarin alun jenkkirockin soundeja. Samae Koskinen on äänityksen ja musisoinnin lisäksi myös tuotantovastuussa.

Alleviivaavan pöyhkeiden biisinnimien ja lyriikoiden lisäksi levyssä ei ole kuitenkaan varsinaisesti mitään sellaista paljon puhuttua ironiaa, vaan homma hardrockataan naama totisena. Ja biisithän ovat hyviä, muutama jopa pirun hyvä, kuten kakkospuolen herkkä "Bringers of the Dawn". Levyltä julkaistiin myös seiskatuumainen "Beer and Ribs", jonkinnäköinen kunnianosoitus Ted Nugenteille ja Reaganin-ajan juntti-hardrockille, jota rikkoo Rätön koskettimien ja kitaristien melodinen vuoropuhelu. Westerlundin englanti on aina ollut sellaista tankeron ja hyvän välillä hoippuvaa, joka antaa tälle kamalle vielä hyvän lisäviban.

Levyä kuunnellessa tulee myös mieleen, että Kotkan Nuokkarilla Sweetheartin keikalla tuuttausta kuullessa 1993 ei olisi arvannut, että samoja äijiä soittaa 2013 tälläisessä jutussa. Ei voi kuin ihailla Westerlundin, Rätön ja Lehtisalon plus muiden Circle-äijien pohjatonta tuottoisuutta, joka aina välillä pullauttaa massan seasta ulos tälläisiäkin päteviä albumeita.

Panssarijuna & U.F.Ojala - Joulusplitti 7" 2015

U.F.Ojala, Panssarijuna, Jukka Nousiainen, Mustat kalsarit... mitä nyt näitä kaikkia on. Parhaimmillaan kaikkia yhdistää kotikutoinen hyvä meno ryyditettynä revittelevällä soitolla, jossa yhdistyy taito ja kömpelyys. Vokaalitkin kuulostavat toisinaan samoilta.

Joululevy on niin sanotun musiikkibisneksen yksi pahimpia jokavuotisia vitsauksia. Sellaisen ovat myös julkaisseet viime joulukuussa yhteistyössä Joteskii groteskii ja moniottelija Lörssonin Gafoni. Ja minä ostin tämän nyt keskellä kesää, kun kerran halvalla ja postilaatikkoon kannettuna sain.

Kotialbumista napsittujen valokuvien päälle on lätkäisty joulupukki kinkkuineen ja levyn biisi-infot, joissa kerrotaan U.F.Ojalan äänittäneen oman kappaleensa joululevyjen hengen mukaisesti kesällä 2015. Panssarijuna on taas nauhoittanut oman biisinsä keskellä syyskuuta samaisena vuonna. Masteroinnin on tehnyt Risto 'Risto' Ylihärsilä.

Kuulin vähän aikaa sitten U.F.Ojalan pitkäsoittoa, joka kuulosti hyvän lisäksi vahvasti Mustilta kalsareilta, joten levyn yllätys on, että Panssarijunan joulukappale on omaan korvaan himppasen verran parempi, kuin Ojalan sikäli ihan kelpo biisi.
'Aattokeikka' kertoo 'hou-hou' köörin ja fuzz-riffin alustamana ahdistavasta joulupukkihommasta lasten pettymysten, iskän pukkikeikkapalkasta tinkaamisen ja muiden joulusta tuttujen juttujen kautta. Loppupäässä irroitellaan hetki napakan fuzz-soolon kanssa ja naamarit lentävät pois ja glögi virtaa päähän. Panssarijunan 'Paska lahja' kertoo absurdimman tarinan joka vuosi samaan lahjapaperiin kääritystä sosialistisesta barbista. Lapset pelkäävät ja nukke rupeaa vainoamaan perhettä raportoiden valheellisesti salaiselle poliisille. Panssarijunan vokalisti taas kuulostaa tällä levyllä Mustilta kalsareilta.

Ihan hyvä paketti, vaikkei molemmilta bändeiltä varmaan jää juuri siksi levyksi, joista ne muistetaan tai tiedetään.
Gafonilla näkyi viime joulun alla tulleen muuten enemmänkin joululevyjä; 10" 'Joulukuusiki oli ihan paskanen', jolla artistitietojen mukaan esiintyy sekä meteliä, että kotikutoista iskelmää.

Upea lahjaidea?

Fovea Hex - That River 2005

Neofolk on ollut pitkän aikaa uusi maanalainen kulttimusiikin suuntaus, joka ei ole toistaiseksi noussut valtavirtaan, tai vaikuttanut suoraan siihen. Vielä.

Kunnon ug-hengessä se on elitistinen ja pienen piirin homma, johon kuuluu rare-rare julkaisut, jotka voidaan hinnoitella esimerkiksi satasen kaseteiksi ja trve-kult diggarit ostavat koko painoksen. Teemallisesti genre keikkuu tahallisesti ja tahattomasti black metallin tyyliin fasismin ja pakanismin reunalla. Tätä tosin peitellään hiekalla ja hämmennellään usein avoimen homokuvaston ja seksuaalisuuden avulla.

Genre syntyi 80-luvun Englannissa ja siihen liittyy usein industrial-musiikin perintöä. Tai sitten ei, vaan kilkatetaan halkoja yhteen metsässä ja möristään nauhalle. Teemoissa käsitellään usein okkultismia, pakanuutta ja toisinaan uppoavaa länttä. Laulukielenä saatetaan käyttää jopa omaa äidinkieltä ja mikä tietysti parempaa, jotain historiallisesti alistettua laitapuhetta, kuten kymriä yms. Kuvastossa vilisevät puolifasistiset uniformut tai pakananaamiot. Näinä maailman aikoina tilausta kylä-nationalismille ja wanhojen jumalten palvonnalle varmasti löytyy. Flirttailevathan ne mukavasti nationalismin kanssa ilman, että tarvitsee leimautua.. no vaikka rajat/pellit kiinni porukkaan. Myös fasistisen kuvaston kanssa flirttailevalla taiteella on pitkät perinteet.

Paketti on kohtuu sakiaa tavaraa kuten varmasti halutaankin, mutta kaiken muun tyyliin tässäkin genressä on 95% paskaprosentin lisäksi pätevää musiikkia ja menoa. Esikuva/pioneeribändeistä itselle ovat jotenkuten tuttuja Coil, Death in June ja David Tibetin Current 93. Viimeksi mainittu toimiikin siltana Fovea Hexiin, sillä Current 93 on käyttänyt vierailijoina aimo joukkoa 60- ja 70-luvun brittiläistä hämy ja folk-muusikkoa. Näihin lukeutuu myös Clodagh Simonds (s.1953).

Hän toimi 60-70-luvun taitteessa irlantilaisen Mellow Candlen laulajattarena. Simonds oli yhtyettä perustettaessa vain 15-vuotias ja bändi teki sinkun lisäksi pitkäsoiton. Simonds lauloi myös Mike Oldfieldin 'Hergest Ridgellä' ja 'Ommadawnilla'.

 Vuodesta 2005 Simonds on esiintynyt ja tehnyt musaa nimellä Fovea Hex taustayhtyeensä kanssa. Homma kuulostaa korvaani joltain Current 93 ja Coilin välistä. Tässä 'sea shanty' henkinen harmooni-dronebiisi.

Pink Floyd - See Emily Play 1967

Toukokuun viimeistä päivää viedään.

Alkuperäisen Pink Floydin suurin hitti See Emily Play oli alunperin työnimellä 'Games for May' ja biisinkirjoittaja kitaristilaulaja Syd Barrett teki sen samannimistä toukokuista psykedeelistä viikonloppufestaria varten.
Kappale kuitenkin äänitettiin vielä pikaisesti toukokuun lopussa 1967 ja julkaistiin kesäkuussa singlenä, joka nousi Brittilistan sijalle #6 siivittäen myös albumin menestystä. Yhtyeen ensimmäiselle pitkäsoitolle Piperille kappale ei kuitenkaan päässyt poislukien albumin jenkkiversio.

Uusimmassa Mojo-lehdessä oli taas vuoden kiintiöjuttu Barretista. Tarina on asiasta kiinnostuneille luettu sadat kerrat, tosin vuosi vuodelta retrospektiivisempana. Oikeastaan mikä nousee tästä nykyään mieleen on se, kuinka rakettimaisesti Floyd/Barrett nousi Lontoon skenen huipulle (ja kuinka kunnioitettavan työlästä yhtyeellä oli tämän jälkeen vuosien puurtamisella kavuta takaisin pinnalle) ja se kuinka lyhyt Barretin "luomiskauden huippu" oli. Huumeet yhdessä hauraan mielen ja tämän singlen menestyksen kanssa olivat liikaa ja pitkäsoiton ilmestyttyä homma oli pitkälti alamäkeä, jota vielä tässä vaiheessa pitkälti statistin roolissa olleet bändikaverit katselivat sivusta.

Kappale itsessään on edelleen hieno. Kesäyön unelmaa ja brittisatuja sotkeva lyriikka kauniin melodisella pohjalla. Hommaa väritetään kumealla kitaralla (ja myös riipivällä slidesoitolla), sekä väliosan nopeutetulla pianolla, joka on malliesimerkki kaiketi brittiläisestä lelukauppa-psykedeliasta. Satumaisuutta lisää Barretin alkuperäinen tarina kappaleen synnystä, jonka mukaan hän nukkui (huumeissa) metsässä ja näki Emily nimisen hahmon. Todellisuudessa nimi ja hahmo taitaa olla arkipäiväisempi ja viittaa Lontoon UFO-klubilla kouluikäisenä pyörineeseen Emily Youngiin, josta myöhemmin kehkeytyi yksi Brittien keskeisimpiä kuvanveistäjiä.

See Emily Playn jälkeen yhtye julkaisi singlenä albumiraita 'Flamingin' ja sen kakkospuolena oli 'The Gnome'. Single ei noussut listoille ja albumin jälkeiset studiosessiot olivat vaikeita, eikä bootleggeina  myöhemmin pyörineet biisit olleet kaupallisessa tai taiteellisessa mielessä samaa laatua. Näistä sessioista jäi kakkoslevylle päätynyt 'Jugband Blues'. Joutsenlauluna näiden jälkeen soitetuista viimeisistä sessioista syntyi 'Apples & Oranges' single, joka oli hyvä, muttei myöskään menestynyt.

Hector - Lola 1976

Hectorin esittämä kesäinen ja jäätelöfetistinen Lola on aina kuulostanut korvaani cover-biisiltä. Näin ei kuitenkaan ole, eikä kappale julkaisuajankohdankaan kohdalla ole kovin kesäinen, sillä se oli hänen vuoden 1976 Syksyn sävel kilpailukappale.

Laulu on pikkutuhma ja lyriikan ranskalaisviittaukset varmaan kohdistuvat aikansa eroottiseen hittiin Emmanuel-elokuvaan. Lola on siis muualta tullut eksoottinen hedelmä, joka saa Hectorin ja muut sekoamaan. Näin 40-vuotta sitten.

Kappale sävellyksenä on outo hybridi Kinksiä, CCR:ää ja Hectorin kälyä Freemannia. Taustabändi jytää 70-luvun puolenvälin tyyliin ja soundi on oikeastaan aika jännä (miten moni asia saadaan pintaan).

The Charlatans - S/T 1995

Nyt kun päästiin vauhtiin 90-luvun entisten suosikkibändien kanssa, niin jatketaans vielä hetki. Kaivelin autoon parit vielä hyllystä löytyvät Charlatans-cd:t (olen nähtävästi jossain vaiheessa vienyt niitä levykauppaan vaihtoon). Kuunteluun menivät debyytti 'Some Friendly', jolla on kunnia olla ensimmäinen ostamani cd-levy, sekä tämä vuoden 1995 julkaistu bändin nimikkoalbumi, joka oli jo samalla yhtyeen neljäs pitkäsoitto.

Brittiläinen The Charlatans luetaan yleisesti 'madchester' yhtyeeksi ja lokalisoidaan kyseiseen kaupunkiin, vaikka bändi taisi aloittaa toimintansa Birmighamissa ja jäsenistö oli kotoisin pitkin poikin teollistunutta West Midlandsia.

Siinä missä myöhempi kuuntelu oli jättänyt mielikuvan debyytti Some Friendlyn hyvin vahvasta aikansa elä(htä)misestä (minkä uusintakuuntelu taas paljasti yhdessä levyn jankkaavan jamesbrown-kompin kanssa) tästä vuoden 95-levystä oli ristiriitaisempi muistikuva. Bändillä on levyllä pari aika todella hyvää, toki törkesti spirituaalia ja 70-luvun funkkia lainaavaa instrumentaalia, mutta useassa laulubiisissä jäljet johtavat niin suoraan 70-luvun Stonesiin, että muistan tämän äärellä joidenkin olleen vähän naama nurinpäin.

Silkkaa retroiluahan tämä on, eikä niistä muutamasta 'uuden ajan' tanssikomppijutusta ole enää jälkeäkään. Nämä ovat sitten makukysymyksiä, sillä yhtye veti stonesinsa helvetin hyvin (kitaristi Mark Collins on muuten Ron Wood-fanin lisäksi hänen henkilökohtainen ystävänsä), tuotannossa on toisinaan Exile-tyyliin silottelemattomia juttuja jne. Mutta eihän tämä mitään drum'n bassia ollut, tai edes big beattiä (vokalisti Tim Burgess vieraili pari vuotta myöhemmin Chemical Brothersien levyllä kyllä), joten muistan syytösten olleen tässä suhteessa aiheellisiakin.

Ensimmäistä levyä vaivannut musiikillinen ja lyyrinen tyhjyys on tässä selätetty, eikä voi olla ajattelematta, että aika samoilla eväillä kuitenkin liikuttiin. Pääpainohan oli Rob Collinsin (ei sukua kitaristille) Hammond B3:n groovauksissa, joita tällä levyllä maustettiin vielä clavinetilla ja wurlizerilla. Bändi tarvitsi hommaan muutaman harjoituslevyn.
Kappaleetkin ovat ihan kelvollista ylempää keskitasoa ja vaikka niiden krediitit on merkitty koko yhtyeen jäsenistölle, ymmärtääkseni pääasiallinen biisintekijä oli juuri kosketinsoittaja Rob Collins. Green Onionit toimivat ja ennenkaikkea tuotantotiimi on saanut vangittua ne jykevästi levylle. Oikeastaan new orleanslaisesta katuäänityksestä pamahtava avausinstrumentaali 'Nine Acre Court' läväyttää levyn vauhdilla alkuun ja motorik-hengellä ja clavinetilla haukkaava levyn lopetus 'Thank You' sulkee albumin hienosti. Mukavaa, ettei tätä tullut vietyä vaihtoon.

The Charlatansin uralle onkin sitten mahtunut draamaa. Pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja Rob Collins joutui toisen levyn aikaa neljäksi kuukaudeksi vankilaan aseellisen ryöstön pakoauton ajamisesta ja oli vähällä ettei syyte pamahtanut itse ryöstöön, josta olisi napsahtanut kahdeksan vuoden kakku. Ilmeisen vauhdikasta elämää viettänyt Collins menetti sitten henkensä tämän levyn jälkeisen albumin nauhoitusten loppusuoralla. Hän ajoi autonsa ojaan ja kuoli paikanpäällä saamiinsa päävammoihin. Veressä oli runsaasti alkoholia ja turvavyölle oli sanottu heippa. Yhtyeen alusta asti mukana ollut rumpali Jon Brookes tipahti tajuttomaksi yhtyeen Yhdysvaltain kiertueella 2010 ja hoidoista huolimatta kuoli kolme vuotta myöhemmin aivosyöpään 2013.

Myös yhtyeen saama yleinen julkisuus on uran alkua (jolloin se oli hetken brittien 'next big thing') lukuunottamatta ollut kovin vähäistä. Siinä missä tuon ajan samankaltaiset Oasis ja Blur olivat saarten lehtien kansissa ja sivuilla non-stop, Charlatans ei sinne enää kelvannut. Aikanaan joku suomalainen musiikkikirjoittaja tekikin asiasta valioliigavertauksen, missä yhtye oli keskisarjan tasaisesti tahkoava joukkue, joka kuitenkin veti 10 000 hengen salit täyteen Briteissä. Bändin jokainen levy on ollut maan listojen top40:ssä ja tämä kyseinen vielä listaykkönenkin. Silti se ei kiinnostanut musiikkikirjoittajia pätkänkään vertaa.

The Stone Roses - All For One 2016

80-luvun alkupuolella goottibändinä aloittanut Stone Roses nautti saman vuosikymmenen lopussa ja 90-luvun alussa ainakin joissakin piireissä rockin- tai popin pelastajan maineesta. Se toi aikaansa jotain tuoretta ja raikasta, jota kyllä näin jälkikäteen joutuu miettimään, että mitä? Ehkä musiikin peilautuminen oman aikansa virtauksiin (MTV-muovipop, rap) toimi silloin paremmin ja bändi oli rave-kulttuurin ja retropopin risteyksessä hetken niin sanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Bändiä itseään ei voi syyttää siitä, että jäi laakereille makaamaan, sillä helvetin pitkään ja Geffenin antamilla isoilla masseilla äänitetty kakkoslevy 'Second Coming' oli sitten zeppelin-tyylistä retrorockailua, joka veti maton omienkin jalkojeni alta ja selkä kääntyi monien muiden mukana bändiä kohti. Eikä levystä tullut mikään valtavirran hittikään. Samaan aikaan perässähiihtäjät vetivät lavoilla ja listoilla ohi ylhäältä, alhaalta ja sivuilta.

Surkuhupaisuutta lähennelleet sisäiset ongelmat ja miehistönvaihdokset niittasivat lopulliset naulat arkkuun ja bändi hajosi ollen yksi niistä, jotka uudelleenkasataan vasta kun "helvetti jäätyy". No, Stone Roses on keikkaillut jo viimeiset viitisen vuotta, mutta nyt ilmestyi uusi sinkku ja pitkäsoittokin on luvassa. Eihän tämä innosta sen suuremmin. biisi on tuollainen Roses-lallattelu, mutta laitetaan 'vanhojen hyvien aikojen' takia tänne. Kuvastossa on edelleen kapinallista estetiikkaa, eli sitruuna, jolla pestään kyynelkaasut pois silmistä. Ian Brown ei ole suuri lyyrikko ja tällä kertaa lallatellaan yhteisöllisyydestä jne. Ei tosiaan mitään uutta, mutta voisihan tämä olla huonompikin.

Midori Takada - Through the looking glass 1983

Japanilaisen Midori Takadan ensimmäistä levyä on aika mahdoton saada käsiinsä, koska se julkaistiin pienenä painoksena ja lähinnä kotimaassaan Japanissa. Levy-yhtiö oli toki monikansallinen RCA, mutta silti. Onneksi on internet.

Eksoottisista nimistä on usein vaikea päätellä äkkiseltään ja selvittely paljasti, että kysymyksessä on naispuolinen vuonna 1954 syntynyt muusikko, joka toimii sekä esittävänä muusikkona, että Kunitachin yksityisen musiikkiyliopiston professorina. Diskografiassa on tämän jonkinasteisessa kulttimaineessa olevan levyn lisäksi ainoastaan 90-luvulla julkaistu toinen levy 'Tree of Life'.

Takadan pääinstrumenttina ovat erilaiset lyömäsoittimet ja 'Through the looking glass' perustuu myös pitkälti enemmän tai vähemmän iskusoinnille perustuviin instrumentteihin. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa ilman levyn kuuntelua, sillä levyn henki on saarivaltakuntansa minimalismi ja lyömäsoittimet nakuttavat lyhyitä hypnoottisia melodia, tai äänipätkiä. Vähän samaan tyyliin, kuin tietynlainen house-musiikki.

Naivismi-tyylisuuntaisen kannen omaava levy avautuu osuvasti 'Mr. Henri Rousseau's Dream' nimisellä yksitoistaminuuttisella linnunlaulupillien, kilkuttimien ja kellojen säestämänä. Takana syntikka/harmooni soittaa dronemaista huminaa, kunnes japanilainen huilu lähtee kuljettamaan meditatiivista melodiaa vaellellen toisen huilun kanssa. Nirvanaa. Levypuolen päättävä 'Crossing' matkii perkussioilla tasoristeyksen ääniä, kilkuttimien hiljalleen irtautuen monirytmisiksi muistuttaen steel-rumpuja ja Solariksen uusintaversion soundtrackin äänimaisemia.

Maalaustaiteessa käytetyn realistisen illuusion mukaan nimetty 'Tromp-L'oeil' avaa kömpelösti ja puuskuttaen kakkospuolen ranskalaisen haitarin soidessa taustalla. Vai onko ne kiipparit? Levyn päättää tribaalisesti kilkuttava 'Catastrophe Σ', joka avautuu syntikkaharmoonilla ja kellon/kattilan kilkutuksella jatkuen perkussio-ambienttiin, joka pianon hakatessa omaa rytmiään takana kiihtyy orgaanisesti välillä rauhoittuen ja sitten taas kasautuen rummuttamaan hätää.

Levy on jännä pakkaus japanilaista musiikkiperinnettä, jossa nojataan saaren huiluihin ja levyn klimaksissa taiko-rummutukseen ja samaan aikaan new age/ambient-kamaa. Kadonnut klassikko.

Radiohead - Burn the Witch 2016

Radiohead ei ole ikinä ollut mitään itselleni tärkeimpiä orkestereita, vaikka yhtyeen nousun ajankohta tarjosikin sille mahdollisuuksia. Muutaman kerran on tullut nyökyteltyä hyväksyvästi, mutta mitään suurempaa fanittamista en ole missään vaiheessa harrastanut. Tämä sikäli hassua, että bändihän on liikkunut aika kunnianhimoisissa tuotannoissa, eikä ole kaihtanut ns. riskejä ollessaan niinkin suositussa asemassa, kuin tässä tyylilajissa voi olla. Yhtye on viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa muutaman vuoden, mutta nyt tulee uutta materiaalia.

Burn the Witch tarjoilee vanhojen lastensarjojen hengessä animoidun Wicker Man-henkisen videon, jossa taskulaskinniuohottaja poltetaan uhrijuhlassa. Itse biisi kuulostaa oikein mukavalta, etenkin kuulokkeilla erilaisine upotettuine äänitasoineen.

Drones 12 - V/A 2016

Nostan tämän tapojeni vastaisesti Levyhyllyyn, vaikka tällä nauhoitteella on mukana myös omaa kontribuutiotani.

Drones 12 on Ilpo Nummisen koostama kokoelmakasetti, jonka idea oli tehdä musiikillinen kiertoppiirros (siis samaan tyyliin, kuin lapsena missä joku piirsi hahmolle pään, toinen jalan ja niin edelleen), jossa jokainen osallistuja lähettää oman teoksensa, jotka Numminen sitten liitti yhtyeen. Sääntönä oli, että teos saa olla alle viiden minuutin pituinen, kukaan ei kuule toistensa teosta etukäteen (eikä pääosin edes tiennyt ketä oli mukana) plus ääniteoksen piti olla drone.

Drone musiikkiterminä tarkoittaa siis joko yksiäänistä, tai toistuvaa sointua käyttävää musiikkia. Klassisen musiikin puolella voidaan puhua joskus bordunaäänestä, mutta käyttäkäämme tässä yhteydessä sanaa: surina.

Oikeastaan ajatus erilaisten ja tyylisten surinoiden liittämisestä peräkkäin ei kuulosta paperilla ihan varmalta peliltä. Myös kaikki kasetin 12 droneakin poikkeavat lopulta yllättävänkin paljon toisistaan. Mutta aina välillä kannattaa ottaa riskejä.

Numminen on leikellyt teokset noin kahden minuutin pätkiksi ja laittanut ne (harkinnan mukaiseen?) järjestykseen. Oikeastaan kasetin liukuminen äänestä/äänimaisemasta toiseen toimii yllättävän hyvin ja juuri se leikkaa/liimaa viba potkaisee koko ääniteoksen henkiin. Pariminuuttiset ovat myös ajallisesti passeleita, vaihtojen tullessa nopeasti, mutta samalla taas soittoaika riittää yleensä tällaisen kaman vaatimaan "lämmittelyyn", eli että homma ottaa mukaansa sinne hypnoottiseen tai monotoniseen jumittamiseen. Tai siis toimii. No, tämä taas kerran opettaa, että omien epäilysten kanssa voi olla väärässä. Voisi siis sanoa, että homma tuntuu olevan enemmän kokonaisteos, kuin osiensa summa; eli 12 kappaletta peräjälkeen liitettyjä ääniteoksia. Eli jos nyt yrittäisi tiivistää, tässä sotketaan tyylilajin yleensä (kestoltaan) pidempää kaavaa leikkaamalla se lyhyemmiksi pätkiksi, jolloin muodostuu uusi teos. Toistanko saman asian vielä kolmannen kerran? :D

Tyylillisesti dronet vaihtelevat silkan kohinan, tai varoitusäänen ohella koko akustisen pianon rekisterillä tykittämiseen. Oma osuuteni kuuluu omassa korvassa teoksen "romanttisempaan" puoleen, samoin esimerkiksi koostaja Nummisen  ja J.K:n kosmista, tai hengellistä musiikkia muistuttavat pätkät. 'drone2' toistaa kaksi minuuttia kolmen äänen sekvenssiä pöytä-analogisella syntetisaattorilla ja takana toinen syntikka soittaa välillä paksua, narisevaa ääntä. Ollaan sirinän sijasta ehkä lähempänä hmm... formaalia... hmm.. musiikkia. Tai ainakin tunnetiloja, joita sellainen herättää.

Kasettia kuunneltiin myös toisenlaisessa ympäristössä, eli pihahommissa kärrätessä kuutiokaupalla multaa kasvimaalle. Kassu oli soimassa autotallissa olevassa mankassa, josta se kuului suoraan multakasalle, josta haettiin kottikärryihin täydennystä. Se sopi monotonisen työskentelyn taustalle mainiosti, säilyttäen vielä yllätysmomentin, oliko uutta lastia hakiessa jo tunnelma tai äänimaisema muuttunut tässä välissä.

Itse kasettipaketti on tyylillä taitettu valkeaan kartonkiin, jossa esittäjätiedot on lyöty kirjoituskoneella kanteen. Jokainen osallistuja sai oman kopionsa, jonka lisäksi paitapes myy kai näitä vielä. Todellinen kvlt-julkaisu, joka keikkuu idealtaan osallistujille lahjoitetun keräilykappaleen ja musiikkijulkaisun välillä.
Numminen oli mukana myös viime vuonna tehdyssä VUOSI-kasettijulkaisussa, jossa neljä eri artistia julkaisi sarjan kuukausittaisia kasettiteoksia. 12 kappaletta muuten niitäkin.

Side1 
1 Ilpo Numminen [Invitation] 
2 J. K. [Prekessio] 
3 Pahat Kengät [Output 1-2] 
4 Rolf Jacksen [Drone1] 
5 Taneli Viljanen [Untitled] 
6 Ilkka Vekka [Untitled] 

Side2 
1 Antti Tolvi [Siemen] 
2 Ville Sahlakari [Otamadrone 2] 
3 Olli Aarni [Jäätynyt Lätäkkö] 
4 Uton [Käänne] 
5 TG33 - C & F [1532 Steps] 
6 Tommi Keränen [Untitled] 

https://paitapes.bandcamp.com/merch/pai-tp09-drones12-cassette

The Leaves - Lemon Princess 1966

Populaarimusiikki- ja teollisuus sellaisenaan (mikäli sitä ruvetaan laskemaan Beatlekseksien massasuosiosta?) kellottaa jo yli 50-vuoden ikää. Tämä tietysti näkyy alan pioneerien ja legendojen poistumistahdin kiihtymisellä, kuten tässä vuoden aikana ollaan nähty. Los Angelesilaisen The Leaves-yhtyeen kohdalla ei voi puhua legendoista, mutta ehkä jonkinlaisista pioneereista.

Omasta levykokoelmastani mittavan siivun omaavat autotallirock, eli garagekokoelmat ovat olleet aika vähällä huomiolla täällä itse blogissa, mutta kyllähän noita Nuggetseja, Pebblesejä, Back From The Graveja, Teenage Shutdowneja ynnä muita löytyy hyllystä. Yhdessä vaiheessa en oikeastaan vuosikausiin kuunnellutkaan oikein mitään muuta.

Amerikkalainen autotallirock ilmiönä myös täyttää (tai on täyttänyt) pyöreät viisikymmentä vuotta. Suuret ikäluokat, yksi fuzz-pedaalia käyttänyt hitti, supersuosittu nelihenkinen orkesteri ja ennenkaikkea kohonnut elintaso esikaupunkilaisaluetalon autotallin ja halpojen kaikkien (keskiluokkaisten) saatavilla olevien vahvistinten kanssa muodostivat ensimmäisen ryntäyksen, jossa "jokainen pystyi olemaan kaupunkinsa Beatles".

Ei tietysti pystynyt, mikä yhdessä tyylilajin ylilyöntien ja täysvalkoihoisen jäykän rytmin kanssa loi ensimmäiset peruskivet musiikkisuunnalle, jota kymmenen vuotta myöhemmin kutsuttiin punkiksi. Ja tietysti toi ulos suuren määrän mielenkiintoisia sinkkubiisejä.

The Leaves oli yksi niistä yhtyeistä, jotka nauttivat hitusen suurempaa suosiota. Yhtyeen ensimmäinen single 'Too Many People' oli paikallinen hitti kotikaupunki Los Angelesissa ja bändi kävi tämän jälkeen levyttämässä oman versionsa helvetin versioidusta kappaleesta 'Hey Joe'. Sinkun tullessa painosta yhtye veti sen pois myynnistä, koska ei ollut tyytyväinen sen soundeihin. Seurasi vielä miehistönvaihdoksia ja fuzz-kitaralla ryyditetty uusi versio julkaistiin keväällä 1966. Siitä tuli paikallinen ykköshitti ja se kohosi kansallisestikin top-40 listalle. Leavesien versio poikkeaa Jimin samana vuonna naulaamasta kuuluisimmasta versiosta siinä, että se kaahataan läpi aika punk-temmolla ja upbeattinä. Itse kappaleen kirjoittajasta ja alkuperästä on varmaan yhtä monta tarinaa, kuin siitä levytettyjä versioita.

Maailma oli avoinna The Leavesille, mutta yhtye julkaisi pitkäsoiton (joka on tyylilajin mukaisesti heikko) ja sitä siivittävän sinkun 'Lemon Princess', josta ei tullut jatkohittiä. Näin jälkikäteen se edustaa toki yhtyeen mielenkiintoisinta antia, mutta jossain sitä kuvailtiin englanniksi "A Weird Walz-time Song About Satanic Possession", mikä on juuri näin.
Vuosi 1966 oli toki monilta osin myyntilistoillakin hämärä, ja hämärämpiäkin lauluja tehtiin, mutta The Leavesin juna meni. Yhtye hajosi, mutta osa sen jäsenistä jatkoi muissa yhteyksissä. Näistä mainittakoon laulaja Jim Pons, joka liittyi tämän jälkeen suosiota nauttineeseen The Turtlesiin ja tämän jälkeen Frank Zappan Mothers of Inventioniin. Pons jätti musahommat taakseen vuonna 1973, jonka jälkeen oli eläkkeeseen saakka amerikkalaisen jalkapallon NFL-sarjajoukkue New York Jetsien filmi- ja video-ohjaaja.

Garagelle kävi sitten vähän samalla tavalla, kuin saman ajan tv-sarjoille Batman ja Monkees. Maailma muuttui ympärillä sellaisella vauhdilla, että tyttöystävälle uhoaminen, tai hassuttelu tuntuivat aiheina turhan kevyiltä rotusorron, palavien kaupunginosien, poliitikkojen murhien ja Vietnamin sodan rinnalla.

PJ Harvey - The Hope Six Demolition Project 2016

Viidettäkymmentään lähestyvä Polly Jean Harvey on artisteja, jotka ovat tavallaan pyörineet mukana koko aktiivisen levyjen kuuntelu- ja ostoaikani.
Telkusta tuli aikanaan joku englantilainen festaripätkä mikä tallentui VHS:lle. Siinä PJ esiintyi auroinkoisella suurella lavalla yhdessä sen aikaisen bändinsä kanssa. 'Rid of Me' oli ilmestyessään kehuttu ja kohistu levy ja omaan hyllyyn ilmestyi 'To Bring You My Love', joka oli aika lähellä suurta kaupallista menestystä ja sai sen yhden biisinsä kanssa aika paljon aikaa sen ajan MTV:ssä. Hassusti sillä olivat myös mukana tuottajina samat Flood ja John Parish, jotka ovat vastuussa sekä tästä, että edellisestä 'Let The England Shake' kiekoista.

PJ:n ja itseni suhde on nimittäin sikäli mutkikas, etten tykännyt ihan sydämeni pohjasta noista 90-luvun jutuista tai levyistä. Enkä myöskään 2000-luvun alun albumeista. Oikeastaan ainoa, josta pidän alusta loppuun on juuri edellinen Let The England Shake, jota pidänkin sitten yhtenä tämän vuosikymmenen parhaista albumeista. White Chalkiin on vielä tutustumattatta ja se mainitaan usein samassa lauseessa edellä mainitun levyn kanssa.

Nyt tämä uusin, tietynlaisen performanssin kautta levytetty (PJ ja yhtye levyttivät yksisuuntaisen läpinäkyvän lasiseinänä takana ja yleisö pystyi seuraamaan kahden kuukauden ajan prosessia) on kuunneltu sen verran useasti, että siitä uskaltaa sanoa jotain. Sinkkubiisinä lohkaistu The Wheel kertoi, että mennään edellisen mielilevyni linjoilla ja näin pääasiassa onkin. Valitettavasti The Hope Six Demolition Project ei yllä sen tasolle noin kappaleidensa kohdilta, kuin muutamaan otteeseen. Ei tämä silti mikään totaalisen huono levy ole, edellinen vain oli niin kova.

Teemallisesti ollaan poistuttu ensimmäisestä maailmansodasta ja nimikappale kertoo yhdysvaltalaisesta Hope VI-projektista, joka reagoi rikoksien vaivaamien  alueiden sosiaalisiin ongelmiin purkamalla niiden asunnot ja luovuttamalla ne uudelleen rakennettaviksi. Kääntöpuolena tässä on tietenkin, ettei alueen tavallisilla entisillä asukkailla ole varaa rakennuttaa uutta asuntoa, vaan koko homma voidaan nähdä myös alueen taloudellisena ja sosiaalisena "puhdistuksena". Tästä kaiketi pahastuttiin jopa poliitikkojen tasolla Yhdysvalloissa, mutta ei tämä tee levystä yhtään sen iskevämpää. Tai no, onhan nimikappale ihan mukavan kuuloinen. Samaten kappaleet "Medicinals" ja sinkkubiisi The Wheel. Yleisesti liikutaan siis edellisen levyn marssibänditunnelmissa. Teemallisesti lyriikoissa liikutaan asuinalueiden purun lisäksi toisenlaisissa kiinteistöjen romutuspuuhissa, eli sodan runtelemissa Afganistanissa ja Kosovossa. Tältä levyltä ei vain löydy omaa 'Battleship Hilliä tai 'Colour of Earthia'. Aikaa on kuitenkin ollut vuodesta 2011 asti tehdä sellaiset biisit.

Ei tämä siis ole Let The England Shake, mutta hyvä. että tälläisenkin PJ on saanut aikaan. Polly Jeanilla on useilla levyillä ollut joku uusi soitin, jonka haltuunottoon moni kappale, tai idea perustuu. Edellisellä se oli autoharppu. Tällä levyllä se taitaa olla hänen soittamansa tenori- ja altto-saksofonit.

Rättö & Lehtisalo - Matematiikka 2012

Aika tasan tarkkaan neljä vuotta sitten julkaistu 'Matematiikka' on Levyhyllyssä lähinnä sen takia, että se pyöri juuri pari päivää auton cd-soittimessa. Minulla on tapana reissuun lähtiessä kaivella omasta fyysisestä levyhyllystä selllaisia levyjä, joiden ei muista tehneen sen suurempaa vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Levy on muutenkin toistaiseksi viimeinen kaksikon tällä nimellä tekemä albumi ja yhteisiä nesteitä on valutettu enemmän Circleissä ynnä muissa. Matematiikan ja kaksikon debyytin 'Kopernikus hortoilee näkinkengässään' välillä on miltei huimat kymmenen vuotta ja rehellisyyden nimissä on näin jälkikäteen sanottava Rättö & Lehtisalon levyjen olleen debyn jälkeen pelkkää tasollista alamäkeä. Reverend Bizarre splitti oli sentään kunnollista.

CD:n kanteen onkin lätkäisty vihreä tarra, jossa on lainaus Soundi-lehden arvostelusta: "Olisi mukavaa, jos heikkouksia vaivauduttaisiin peittelemään vähän huolellisemmin." Myös edellistä 'Uu mama' levyä arvosteltiin sen ilmestyessä välityöksi. Tämä kaikki sopii varmasti Jussi Lehtisalon filosofiaan, jossa julkaisutahti pidetään kovana ja pienet kömmähdykset tai tason heittely luetaan kuuluvaksi kokonaistaideteokseen.

Matematiikan vika tosiaan on se, että edellisellä kymmenellä vuodella kaksikko on tehnyt oikeastaan kaikki levyllä kuuluvat jutut ennenkin ja usein jopa paremmin. Ei levy ole tietenkään kuuntelukelvoton: keskinkertaisuuden sisälle mahtuu pari oikein komeaa teosta, mutta ne ovat tosiaan hautautuneina sinne sekaan. Paatoksellinen 'Kurkista Anne Frankin päiväkirjaan' ja aivan surutta Bowien okkultissupermieskautta lainaava päätösraita 'Nibiru' ovat kovaa tasoa, mutta muuten.. toistetaan pitkälti niitä samoja juttuja. 'Marrakeschin kuuman varjoisilla kujilla' on myös ihan sympaattinen akustisvetoinen laulu, mutta sekin on kuultu miesten toisilla levyillä ja projekteissa jo parempana versiona.

Toisaalta asioihin voi aina ajatella uutta (tai tässä tapauksessa wanhaa) kulmaa: debyn ja tämän välillä on kymmenisen vuotta. Ennenvanhaan kymmenen vuotta myöhemmin artistin löytäneet uudet tai nuoremmat fanit saivat tyytyä uusimpaan julkaisuun, koska suurimpia artisteja lukuunottamatta levykauppojen hyllyistä löytyi usein vain se viimeisin. Olisiko Matematiikkaa ollut silloin huono levy aloittaa tutustuminen artistiin? Nimittäin itselleni tulee mieleen aika kasa paskoja levyjä hyviltä bändeiltä, joista oli aloitettava kyntäminen. Ja usein sen huonon tutustumislevyn takia uudelleen yritys tapahtui vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin ja uusintajulkaisujen ääreltä.

Joey Ramone - Don't Worry About Me 2002

Levyhyllyn vuosi lähti tammikuussa käyntiin miltei postyymilla albumilla, eli David Bowien Blackstarilla, jonka julkaisu ajoitettiin lähelle artistin "lasketun ajan" loppua. Siinä missä Bowie heitteli musiikissaan viimeisellä levyllään hihastaan uransa tavaramerkkejä, eli yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta, Joey Ramonen vuosina 2000-01 ja kuoleman jälkeisenä vuonna julkaistu 'Don't Worry About Me' ei sellaisia tarjoillut. Sen sijaan se päästi Joeyn vielä kerran ääneen ja testamenttaamaan esikuvilleen, eli 60-luvun tyttöbändeille, Beatlesille ja Stoogesille.

Vuonna 2001 imusolmukesyöpään kuollut Joey Ramone diagnosoitiin vuonna 1994 ja Ramonesin loppuaika kului jo sairastellessa. Koko Ramonesin alkuperäisen kokoonpanon pääkolmikon poistuminen tästä maailmasta ajallisesti hyvin nopeasti peräjälkeen (plus alkuperäisen rumpalin ja ideanikkarin Tommy Ramonen poistuminen vielä muutama vuosi sitten) on outo sattuma, mutta näin se vain kävi. Ei tule rumia uudelleenlämmittelyjä. Niistä pitää huolen Joeyn joka paikassa sössöttävä velipuoli.

Don't Worry About Me jäi ristiriitaiseksi ja kirjavaksi testamenttilevyksi: sen avaava tunteisiin vetoava Louis Armstrong-coveri 'What a Wonderful World' voisi toisenlaisella tuotannolla toimia, mutta koko levyä vaivaava keskipaksu marshall-tuuttaus tekee siitä klassikon sijasta sellaisen "koulubändi soittaa iskelmän rokkiversiona" vedon... ei ei ei. Ei, vaikka tietää artistin laulavan jo haudan takaa. Ja onhan siinä sitä melodista Ramones-henkeä mutta ei. Joeyn omat biisit ovat parhaimmillaan sellaista kasari-Ramonesin parhaimmistoa ja sieltä kohoaa ylitse muiden sokerinen 60-luvun tyttöbändeille kumartava, särkyvällä falsetilla laulettu 'Mr. Punchy' mimmikööreineen. Toinen massasta nouseva biisi on super-realistisine omakohtaisine sairaala-lyriikoineen Ramonesaava 'I Got Knocked Down (But I'll Get Up)'. Levyn toiseksi viimeinen biisi on albumin toinen cover-biisi; Stoogesin 1969 joka vedetään ihan 1:1 alkuperäisen kanssa. Mikä ihme tässäkin on ollut pointtina, kun Ramones kuitenkin omalta osaltaan vei jo 70-luvun puolessa välissä stoogeshommia omaan suuntaansa? No, kunnianosoitus varmaan tämäkin.. Levyn päättää hyvästihenkinen nimikappale, joka ei ole kuitenkaan Joeyn uran mieleenjäävin sävellys.

Levyn tasapaksusta tuotannosta vastaa miltei joka biisillä kitaraa soittava Daniel Ray, joka tuotti myös kolme levyä Ramonesin uran laskukaudella. Dictatorsien Andy Shernoff soittaa miltei kaikki levyn bassot, rummuissa vuorottelevat Marky Ramone ja Frank Funaro. Taustavokaaleissa vierailevat mm. Captain Sensible ja Helen Love.

Soololevy saa puutteineen aina ajattelemaan millainen tavallaan "hukkaan heitetty" lahjakkuus Joey Ramone oli. Tämä kuulostaa raa'alta ja saa varmasti monet Ramones-fanit varpailleen, mutta olisiko musiikkimaailmalle ja Joeyn uralle ollut parempi, jos hän olisi 'End of the Centuryn' jälkeen lähtenyt soolouralle tiukan formaattimusiikin sijaan (Ramones)?
Bändi teki toki vielä 80-luvun puoleenväliin ihan päteviä albumeita ja sen jälkeen yksittäisiä biisejä, mutta mikä järki oli lopulta istua joka ilta autossa keikkamatkalle puhumatta keskenään. Perillä paiskotaan biisit ja sitten taas autoon ja himaan. Lankoja ja konetta piteli käynnissä tietenkin Johnny Ramone, mutta muutenhan yhtyeen miltei kaikki biisit olivat käytännössä Dee Deen ja Joeyn kynästä. Osasyy tähän Joeyn passiivisuuten oli varmaan hänen diagnosoitu mieto mielisairaus, sekä 80-90-luvulla kehiin astunut kokaiinin käyttö, joka tosin loppui myöhemmin. Silti ei voi olla ajattelematta, miten paljon parempi tämäkin levy olisi ollut, jos se olisi tehty uran kriittisinä 80-90-luvun taitteen vuosina.

Franco Battiato - Fetus 1972

Jaahas, blogin päivitystauko venähti miltei kahden viikon mittaiseksi. Harvinaista, mutta näitä sattuu joskus. Syykin klassinen: olen puuhaillut omaa musaa noilla pöytä-analogisilla laitteillani ja lueskellut kirjoja.

Tästä saakin hyvän aasinsillan tämän kertaiseen levyyn. Levyn fyysistä kappaletta en valitettavasti omista ja kun en harrasta levyjen ostoa ulkomailta, eikä tätä ole kyllä messuilla tai muissakaan mestoissa tullut edes nähtyä.

Franco Battiaton 'Fetus' tuli vastaan lukiessani Helsingin kirjastosta tilaamaani Julian Copen 'Copendium'-kirjaa.

Lyhyesti itse kirjasta:

Yli 700-suvuinen vuonna 2013 julkaistu kokoelma Julian Copen Head Heritage-saitilta koottuja 'Album of the Month' kirjoituksia. Sarja ilmestyi kymmenen vuoden ajan vuosien 2000-2010 välillä ja Cope esitteli värikkääseen tyyliin erinäisiä tunnettuja ja vähemmän tunnettuja artisteja, niiden levyjä, tai itse tekemiään kokoelmia.  

Teksti rönsyili välillä hauskastikin (Copen musiikkikirjoittajaesikuva on Lester Bangs) ja mukana on tietenkin musiikinystävälle hyviä tärppejä, joita Cope vanhanajan "portinvartijan" ominaisuudessa esitteli. Teos on jaoeteltu vuosikymmenien mukaan, niiden ollessa eri paksuisia, johtuen artistin silloisista mielenkiinnon kohteista joko muiden musiikkiin tai omaan uraansa (esim. 80-luvulta on vain muutama levy).  

Jos jotain kritiikkiä pitäisi esittää, niin kirjaa vaivaa pitkälti sama, kuin muitakin blogikirjoituksista kasattua teosta: kuukauden välein kaikki luukut auki ja paukut ulos tyylillä esitetyt artikkelit toimivat juuri kuukauden välein luettuna, mutta nyt sivu sivulta putkeen luetut Lokin, Oodinin ja dionyysisen hengen hehkutukset alkavat parinsadan sivun kohdalla puuduttaa. Myös artistin/kirjoittajan omat mieltymykset puuduttavat 2000-luvun kohdalla, missa 90% bändeistä on hänen silloisen pakkomielteen, eli Om/Khanate/Sleep/pörinässä. Yhtyeissähän ei ole mitään vikaa, mutta 100-sivua niistä on pikkuisen liikaa omaan makuuni.  

Kirja on painettu komeasti raamattuhenkiseksi tekstin juostessa kahdella virekkäisellä palstalla. Kansikin nahkajäljitelmää.

Jokunen uusi tärppi löytyi ja tämä Franco Battiaton 'Fetus' on yksi niistä. Itse asiassa levyn kansi on kyllä jostain yhteydestä tuttu.. Fetus tarkoittaa tilaa, jonka lapsi viettää kohdussa alkioajan ja syntymän välillä ja levy alkaakin suurisuuntaisesti sydämenlyönneillä. Julian Copen alustuksen mukaan koko levy on sekoitus kliseitä ja suuria riskinottoja, joissa voisi mennä metsään, mutta Battiaton tapauksessa niin ei käy. Kappaleet ovat progea. Lyhyitä, mutta moniosaisia rakentuen Battiaton itse soittamille syntikkajutuille (soittimina muun muassa EMS VSC 3) ja niiden yhdistämiselle akustiseen, sekä sähköiseen soittoon.

Jo avausnimikappale rakentaa ensin sydämenlyöntien päälle tapailevaa wah-kitaraa ja laulelun jälkeen iskevät piano ja futuristiset syntikat. Tämä katkaistaan seinään ja biisi loppuu akustisen näppäilyyn ja hymnimäiseen hyräilyyn. Kakkosbiisi 'Energia' alkaa lasten ja taapareoiden puheella, jonka alle toistetaan ykkösbiisin syntikkateemaa. Tämän jälkeen kappale evaloituu paksun syntikkapöräytyksen päälle laulettuun ja soitettuun kauniiseen kappaleeseen. Jo toisen biisin kohdalla voi sanoa, että tässä ollaan hämärien analogisyntikkabassojen ja liidien pyhäkössä tai hautakammiossa. Ja kun luulee jo kuulleensa kaiken, kolmosbiisin 'Una Cellulan' "paksuun vireeseen" viritetyt oskilaattorit (keskenään tahallaan hivenen eripareina) saavat miltei kyyneleen valumaan silmäkulmasta.. Seuraavassa biisissä mennään sitten myös Django-viulun värittämiin maisemiin, jota piiskaa eteenpäin aikansa rytmikone.

Akustinen kitara avaa biisin 'Fenomenologian', jossa matkullaan ajassa 3:51 eri suuntiin ja monesti. Törkeän hyvä pikku-progebiisi italialaisella mahtipontisuudella! Sitä seuraava 'Meccanica' aloittaa kuorolla ja fuzz-kitaralla, joka repii diskanttisuudella korvia, kunnes akustinen lähtee rullaamaan, mustalais-jazzviulu soi taas kappale matkustelee sinne tänne palaten Ligety-tyyliseen kuoroon ja fuzz-riffittelyyn, josta siirrytään tietenkin astronautin radiopuheeseen, jonka alle nousee mellotronin soittama Bachin 'Air on the G-string'. Tämä on kai sitten malliesimerkki, miten levyn kliseet ja pompöösit asiat yhdistyvät upeasti. 'Anafase' vetäisee taas akustisvetoisen progebiisin, jonka pohjalle nousee Brian Eno-henkinen syntikkamorsetus. Kappale evoloituu ennen kahta minuuttia bassosyntikka-droneksi, johon nousee mukaan "robottiripulia", lintumaisia ääniä jne. Sitten hypätään 'Sauserful of Secrets' henkisen urkuhetken kautta avauksen akustiseen teemaan ja hyräilyyn. Ja tämä kaikki 5-minuutissa- ja 36-sekunnissa. Levyn päättää melodinen 'Mutazione', jonka taustalla takoo tomi-komppi, kuoro laulaa ja kitaraa vouvaa low pass filtterin läpi. Upea levy.

Koska italiantaitoni on täysin olematon, en ymmärrä juurikaan mistä levyssä lauletaan, mutta eipä sillä väliä. Musiikki toimii näinkin. Italo-proge on muutenkin vähemmän tuttua ja kuunneltua, minkä ehkä huomaa Levyhyllystä, mutta nyt on lähiaikoina (tai no vuoden sisään) tullut muutamakin italobändi/artisti, joka on kolissut ja lujaa. Mutta nämä skenen avant-garde-osastolta, eikä "klassisesta" sinfonisesta italo-progesta.
Itse Franco Battiato oli tätä levyä aiemmin ollut jokseenkin tavanomaista musiikkia esittänyt laulaja, mutta hyppäsi muutamaksi vuodeksi aika tosissaan "kehittyvän musiikin" esittämiseen. Hänelle yritettiin leipoa kansainvälistä uraakin ja Battiato asui hetken Englannissa soittaen pari korkeamman profiilin lämppärikeikkaa erikoisempien euro-aktien kuten Magman ja Ash Ra Tempelin kanssa. Käsittääkseni tästä levystä julkaistiin myös englantilainen versio, tai kaksoislevy? Joka tapauksessa Battiato teki taiteellisempaa kamaa yli 70-luvun puolenvälin 110% lasissa, mutta siirtyi sittemmin takaisin iskelmällisemmän italopopin pariin. Hienoja hetkiä populaarimusiikin historiassa.

Blue Öyster Cult - Secret Treaties 1974

70-luvulla BÖC oli "ajattelevan miehen" jytän maineessa. Siis aikana jolloin purkka ja jytä luettiin lähinnä lasten tai nuorten musiikiksi, älykkäiden ja valveutuneiden musiikinystävien kuunnellessa laulaja&lauluntekijöitä, tai progea.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle, sillä Blue Öyster Cult oli kyllä oikea yhtye, mutta sen imago ja repertuaari olivat muokkautuneet yhdessä 60-luvun lopussa (nimillä Stalk Forest Group ja Soft White Underbelly) alkaneen uran lässähtämisellä lähtötelineisiin, sekä tuottajamanageri Sandy Pearlmanin visioilla. Pearlmanista on oma kirjoituksensa Rockin apumiehet sarjassa ja siinä valotetaan hivenen myös BÖC:in taustaa.

Pearlman sanoitti myös yli puolet Secret Treatisien kappaleista, kahden ollessa Richard Melzerin tekstejä ja avausbiisi 'Career of Evilin' ollessa yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Allen Lanierin silloisen tyttöystävän Patti Smithin kynästä. Levyn sävellyksistä vastasi kuitenkin BÖC:in jäsenistö. Smith taas teki sanoituksiaan ja osasävellyksiä ainakin viidelle yhtyeen levyistä ennen siirtymistään itse muusikoksi ja kohtuullisen menestyneelle uralle.

Blue Öyster Cultin kolmea ekaa levyä kutsutaan yleisesti B&W-trilogiaksi niiden mustavalkoisten kansiensa takia. Pearlman haki kahden ensimmäisen levyn optisella ja kylmällä kannella + yhtyeen aurinkolasit ja nahkakuteet imagolla yhdessä kryptisten sanoitusten kera mystistä imagoa, jolla se ratsastaisi (moottoripyörillä) kuuluisuuteen. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt, vaikka bändin alkutuotantoa pidetäänkin sen parhaana. BÖC joutui Peter Framptonin ja Kissin tyylisten suosittujen keikkailijoiden, mutta hyljeksittyjen pitkäsoittojen tekijäyhtyeenä suorittamaan saman uraliikkeen, kuin ne: livelevyn. Se nostikin yhtyeen ensikerran Top30 sisälle, mutta vuoden 1975 livelevy on kahteen edellä mainittuun verrattuna aika paska. Sen jälkeen yhtyeeltä ilmestyikin... ääh. Puhutaan nyt kuitenkin Secret Treatisiesta.

Minulla on omaakin historiaa levyn kanssa jo neljältä vuosikymmeneltä. Secret Treaties oli yksi niitä albumeja, joka löytyi setäni 70-luvulla haalimasta levykokoelmasta (yhdessä muuten debyytin kanssa) ja levy tuli pyöritettyä läpi samaan aikaan yhdessä hirveän pinkan hyviä ja huonoja proge-levyjä. Albumi niputetaan aina termien hard rock ja heavy metal alle, näistä jälkimmäisen perustuen varmaan lähinnä siihen Metallican soittamaan coveriin. Secret Treatien on myös siitä jännä levy, että siinä kuuluu selkeästi kaikuja 70-luvun rajummasta progesta (kappaleiden soljuminen keskenään toisiinsa), sekä tulevasta punk-rockista, jonka yhdeksi esikuvista yhtye sitten laskettiinkin. Siis Amerikassa. Tämä jytäosasto oli minulle kuitenkin varhaisteininä yhdentekevää ja levy paloiteltiin omalle kokoelmakasetilleni niin, että sillä oli minuun kovasti vaikuttaneen 'Astronomyn' lisäksi joku toinen, tai pari muuta kappaletta.

Nyt pitkästä aikaa levyä kuunnelleena syykin on selvä; vaikka kuinka pidänkin Patti Smithistä, niin rumpali Albert Bouchardin säveltämä avausbiisi 'Career of Evil' on himppasen verran yhdentekevän kuuloinen, eikä minua vaivaava "korvasta sisään ja ulos" tyylinen lyriikkojen kuuntelu paranna asiaa, tai saa ymmärtämään kappaleen varmasti hienoa lyyristä antia. Seuraava 'Subhumans' jatkaa samaa linjaa; se on ihan jeba boogie, mutta kahden edellisen levyn kulmikkaammin tuotettuun jytään ei tällä levyllä päästä. Tai no 'Dominance and Submission' menee kyllä sinne lähelle ja ykköspuolen päättävä 'ME 262' jytää hienosti plus yhdistää sen veikeästi sanoitukseen joka pistää Göringin ja Hitlerin loppusodassa puhelimeen ja hehkuttamaan omia koneita suunnittelevia rokkistarojaan.

Kakkospuolen aloittavan jytän 'Cagey Cretingsin' olen silloin muinoin skipannut satavarmasti, eikä se nytkään iske mihinkään hirveän syvälle. Viikatemiehestä kertova 'Harvester of the Eyes' boogaa myös, muttei iske. 'Flaming Telepaths' vetää myös ränttätänttää, mutta skippaantuu lukuunottamatta aikansa monofonista synasooloa ja lopun komeaa kitaratiluttelua kunnes katkeaa leikaten ja BÖC:in THE slovari, eli 'Astronomy' alkaa pianolla. Sehän on edelleen komea ja melankolisen kuuloisen kappale duali-kitaroineen ja puupäisine keskitempoisine jytäriffeineen.

Tätä trilogian kolmososaa pidetään yhtyeen parhaimpana levytyksenä, mutta omaan korvaa siinä on liikaa tyhjäkäyntiä. Periaatteessa kolme ensimmäistä levyä voisi yhdistää parhaat palat kokoelmaksi, tosin ykköslevyllä tyhjiä hetkiä on sen verran vähemmän, että levy painottuisi siihen päätyyn. Kakkoslätty 'Tyranny & Mutation' pitää sisällään pari ykköslevyn biisit pieksevää vetoa, mutta myös enemmän taas niitä tyhjänpäiväisyyksiä. Syy voi olla tämä: ensimmäisellä kolmella levyllä oli yhdeksän eri henkilön tekemiä biisejä.

Xenophobia - Rushing The House 1992

Rushing The House on omalla tavallaan kuvaava dokumentti aikansa teknomusiikista. Kappale ei ole jäänyt mihinkään klassikkoasemaan ja on sanoitustaan myöten sitä käyttö(hehheh) musiikkia ravetapahtumiin, joissa Xenophobia esiintyi 90-luvun alkupuolella jopa kymmenien tuhansien ihmisten laittomissa bileissä.

Xenophobian juuret olivat kuitenkin jo 70-luvun lopussa, jolloin Sid Truelove ja Zillah Mynx tapasivat toisensa. Kumpikin oli punkki, näistä jälkimmäisen hengatessa teininä Damnedin ja muiden ensiaallon punkkareiden kanssa. Yhtye muutti asumaan anarkopunk-yhtye Poison Girsien kanssa (RIP Vi Subversa 1935-2016) ja kokoonpanotkin olivat keskenään sekaisin. Sid ja Zillah muuttivat yhtyeensä nimeksi Rubella Ballet ja esiintyivät sekä levyttivät värikkäästi pukeutuen 80-luvun alusta 90-luvun alkuun. Kaksikko asui myöhemmin kahteen pekkaan 24-kerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja tomikompeistaan tunnettu Sid (soitti lainarumpalina myös Flux of Pink Indiansien 'Neue Smell' EP:llä) ei voinut harjoitella siellä. Niimpä hän teki itselleen nauharumpusämplejä jo 80-luvun alussa ja homma johti lopulta teknomusiikin väsäämiseen.

Läpi koko olemassa olonsa kokoonpanomuutoksista kärsinyt Rubella Ballet teki muutaman genrensä hienoista levytyksistä, sekä täyspitkän, joka kestää kuuntelua. Teknoryhmä Xenophobia sen sijaan on mitä on, mutta ilmiönä se, että entiset squattaajat ja aikaisemmin punkin DIY-skenessä pyörineet rupesivat pyörimään Englannin rave-skenessä ei ollut tuohon aikaan mikään harvinaisuus.

Roxy Music - For Your Pleasure 1973

Kesällä Suomeen vierailemaan tuleva Roxy Music/Bryan Ferry ja vuoden vaihteessa edesmennyt David Bowie olivat artisteja, jotka loppujen lopuksi vaikuttivat varmaan eniten brittiläisen taiteellisemman punkin ja uuden aallon äänikieleen. Levyhyllyssä on pyörinyt kasoittain yhtyeitä, jotka palvoivat avoimesti 70-80-luvun vaihteessa Roxy Musicia; viimeisimpänä Simple Minds ja Ultravoxx uransa alussa, ennenkuin löysivät oman äänensä.

Tämän kakkoslevyn kannessa ollut Amanda Lear taas oli levyhyllyssä oman diskouransa takia. Roxy Music aikaansa kommentoinut "en soittanut ainuttakaan kosketinmelodiaa" Brian Eno taas linkittyi 70-luvun lopussa David Bowieen, jonka Berliini-trilogiaa ilman 80-luvun taitteen musiikki olisi kuulostanut kovin toisenlaiselta.

Vuonna 1982 ilmestynyt Avalon on edelleen Roxy Musicin viimeinen studiolevy, enkä tiedä onko tähän tulossa muutosta. Yhtye muuttui alun jälkeen hyvin vahvasti Bryan Ferryn persoonallisuuden näyttämöksi, mutta hämmentävästi taas debyytin ja kakkoslevyn jälkeen muutkin yhtyeen jäsenet tulivat mukaan laulunkirjoittajiksi, ensilevyjen ollessa täysin Ferryn käsialaa. Tämä siis koskee biisinkirjoitusta; ekat levythän nojaavat vahvasti kitaristi Phil Manzaneran, puhaltaja Andy MacKayn ja tietysti Brian Enon luomaan äänimaisemaan, jossa sekoittuvat glam, art rock, elektroninen väpätys ja Ferryn pompöösi ylidramatisoitu tulkinta. Basisti vaihtui ensilevyn jälkeen, eikä Roxy Musicin bassonsoittaja ole ollut myöhemminkään mikään vakituinen virka.

Ensilevyt vetäistiin narulle todella nopeasti; debyytti viikossa ja For Your Pleasure kuukaudessa, jonka jälkeen se heivattiin ulos maaliskuussa 1973. Levyä avitti avausbiisistä lohkaistu single 'Do the Strand', sekä sitä ennen julkaistu erillinen 'Pyjamarama', joista tuli hittejä ja albumi nousi brittien listasijalle #4. Avausbiisi on glam-ajan Roxya tiivimmillään. Ykköspuolen tunnelma on tiivis ja sen lopettava 'In Every Dream Home a Heartache' tiivistää draaman huippuunsa loppuen räjähtävästi hivenen Stoogesin 'Ann'-biisin kaltaisesti, tosin glam-proge viballa.
Kakkospuolesta miltei puolet täyttävä 'Bogus Man' lönkyttelee oudosti eteenpäin säilyttäen aavemaisen intensiteettinsä loppuun asti. 'Grey Lagoons' päästää taas ilmaa sisään huoneeseen ja levyn päättävä nimibiisi on yllättävän vähän kuultu, taas aavemainen heiluvan nauhakaiun saturoima kohtalokas tunnelmapläjäys. Ferryn vokaalit ovat aivan pinnassa, samoin fillejä takovat rummut, mutta muuten Ferryn ja MacKayn koskettimet ja Manzaneran kitarat nousevat vain ajoittain ylös.

For Your Pleasuren kappaleet ovat kuunteluhetkellä oudon tarttuvia, mutta haihtuvat kuuntelun jälkeen savuna ilmaan. Do the Strandia lukuunottamatta levyllä ei ole varsinaisesti kertosäkeitä niiden ahtaassa merkityksessä. Heittämällä top-5:ssa 70-luvun glam-levyistä.

Julian Cope - Eve's Volcano 1987

Levyhylly tuntuu ainoalta suomenkieliseltä blogilta, jossa englantilainen artisti Julian Cope on ylipäätään noteerattu. Jopa sen verran useasti, että luulen kirjoittaneeni ylläolevan kaltaisen kommentin vähintään pari kertaa aikaisemminkin..

Kotimaassaan tietynlaisena marginaalihahmona, tai "hulluna miehenä" tunnettu Cope on nykyisin liikkeellä enemmän kirjailija-statuksella ja totuuden nimissä onkin sanottava, että musiikin lisäksi Copen kielelliset ja kirjalliset kyvyt ovat olleet aina silmiinpistävän kovia. Tästä kertonee julkaistu tuotanto; parin vuoden takaisen 131-romaanin ja omaelämänkerran lisäksi mies on kirjoittanut innostavat teokset muun muassa kraut- ja japanirockista, joista ensin mainittu oli omalta osaltaan oleellinen tekijä 90-luvulla alkaneessa "kraut-renesanssissa". Lisäksi hänestä edelleen silloin tällöin musiikkilehdissä ilmestyviä haastatteluja on mukava lukea fanistatuksen lisäksi ihan niiden viihde- ja sanailuarvojen takia. Puhumattakaan jo jäähdyttelemään siirtyneestä Head Heritage-sivustosta, jolla hän julkaisi vuosikausien ajan kuukausittaisia musiikkiarvioitaan ja pamflettejaan.

Levylaulajana Cope on käväissyt urallaan suosion reunalla kolmisen kertaa, joista kerran miltei valtavirrassa. Ensimmäinen kierros oli sattumaa hänen luotsaaman The Teardrop Explodes-yhtyeensä levyn ja singlen noustessa Brittein saarten listoille 80-luvun taitteessa. Kolmannen kerran Top of the Popsissa oltiin 90-luvun puolivälissä, mutta suurimmat kaupalliset panostukset artistiin ja artisti itse satsasi Islandsin julkaisemalle vuoden 1987 levylle 'Saint Julian'. Kuvaavaa on, että levyltä löytyvä video oli mukana jopa tuon ajan suomalaisessa Hittimittarissa, joten promootioon pistettiin todellakin paukkuja.

Hajoitettuaan Teardrop Explodesin Cope siirtyi soolouralle 80-luvun alussa hermoromahduksen ja maaseudulle vetäytymisen jälkimainingeissa. Tässä välissä kului pari vuotta ja levytysura oli alusta lähtien kaksijakoista; toisella puolella olivat levy-yhtiön pitämä/toivoma näppärä populaarimusiikin varastelu, toisella puolen hyllytetyt, tai pienipainoksiset "ei kaupalliset levyt", joita julkaistiin valtavirtalevyjen välissä tai samaan aikaan. Tämä aiheutti osiltaan maineen vaikeana artistina ja johti lopulta Copen tippumiseen Islandsin rosterista 90-luvun puolivälissä.

Saint Julian on kuitenkin komea 80-luvun poplevy, joka olisi toki voitu julkaista myöhemminkin. Tuotantoarvot olivat kohdallaan ja taustabändi (vaikka yli puolet sen jäsenistä oli Copen maalaiskaupungista haalimia "no-nameja") soitti tyylikkäästi. Taustabändin rumpali Chris Whitten oli ainoa, jolla oli tätä ennen omaa uraa; hän oli soittanut Waterboysin levyllä ja jatkoi Copen yhtyeestä erittäin menestyneesti ensin Paul McCartneyn Wingsin mukana levyttämään ja kiertämään, sekä 90-luvun alussa Dire Straitsin kiertuerumpaliksi.
Levyltä irroitettiin useita singlebiisejä, joiden kakkospuolelle pistettiin vanhan koulukunnan mukaisesti levyn ulkopuolisia biisejä. Ostin viime syksyn Tukholman reissulla kolme kappaletta näitä levyltä irroitettuja 12" sinkkuja, joista yksi oli biiseiltään sama, kuin tämä seitsemäntuumainen. Tätä voisi siis sanoa jo keräilyksi, mutta eipä 7" maksanut kuin kolme euroa. Yhden vuoden 1987 kaksitoistatuumaisen sisältä löytyi Julian Copen promotarra, joka oli sen verran laadukas, että liima piti miltei kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja laitoin sen kitaraani. Tässä 7" kannessa oli taas mainos ilmaisesta videosta, jonka olisi saanut tilattua lähettämällä sisällä oleva kirje (vuonna 1987) siinä mainittuun osoitteeseen, vastapostina olisi saapunut VHS-kasetti. Kirjettä en lähettänyt.

A-puolen Eve's Volcano on pop-Copea parhaimmillaan. Kasarilta muistuttaa valtaisat rumpusoundit ja kliininen tuotanto, mutta erittäin näppärä popkappale kertosäkeen laulavan syntikan kanssa. Kakkospuolelta löytyy kaksiosainen instrumentaali 'Almost Beatiful Child (I & II), joka ei kyllä jää varsinaisesti popin historiaan.

Kirjeen lähettämällä olisi saanut siis tämän videon: