The Leaves - Lemon Princess 1966

Populaarimusiikki- ja teollisuus sellaisenaan (mikäli sitä ruvetaan laskemaan Beatlekseksien massasuosiosta?) kellottaa jo yli 50-vuoden ikää. Tämä tietysti näkyy alan pioneerien ja legendojen poistumistahdin kiihtymisellä, kuten tässä vuoden aikana ollaan nähty. Los Angelesilaisen The Leaves-yhtyeen kohdalla ei voi puhua legendoista, mutta ehkä jonkinlaisista pioneereista.

Omasta levykokoelmastani mittavan siivun omaavat autotallirock, eli garagekokoelmat ovat olleet aika vähällä huomiolla täällä itse blogissa, mutta kyllähän noita Nuggetseja, Pebblesejä, Back From The Graveja, Teenage Shutdowneja ynnä muita löytyy hyllystä. Yhdessä vaiheessa en oikeastaan vuosikausiin kuunnellutkaan oikein mitään muuta.

Amerikkalainen autotallirock ilmiönä myös täyttää (tai on täyttänyt) pyöreät viisikymmentä vuotta. Suuret ikäluokat, yksi fuzz-pedaalia käyttänyt hitti, supersuosittu nelihenkinen orkesteri ja ennenkaikkea kohonnut elintaso esikaupunkilaisaluetalon autotallin ja halpojen kaikkien (keskiluokkaisten) saatavilla olevien vahvistinten kanssa muodostivat ensimmäisen ryntäyksen, jossa "jokainen pystyi olemaan kaupunkinsa Beatles".

Ei tietysti pystynyt, mikä yhdessä tyylilajin ylilyöntien ja täysvalkoihoisen jäykän rytmin kanssa loi ensimmäiset peruskivet musiikkisuunnalle, jota kymmenen vuotta myöhemmin kutsuttiin punkiksi. Ja tietysti toi ulos suuren määrän mielenkiintoisia sinkkubiisejä.

The Leaves oli yksi niistä yhtyeistä, jotka nauttivat hitusen suurempaa suosiota. Yhtyeen ensimmäinen single 'Too Many People' oli paikallinen hitti kotikaupunki Los Angelesissa ja bändi kävi tämän jälkeen levyttämässä oman versionsa helvetin versioidusta kappaleesta 'Hey Joe'. Sinkun tullessa painosta yhtye veti sen pois myynnistä, koska ei ollut tyytyväinen sen soundeihin. Seurasi vielä miehistönvaihdoksia ja fuzz-kitaralla ryyditetty uusi versio julkaistiin keväällä 1966. Siitä tuli paikallinen ykköshitti ja se kohosi kansallisestikin top-40 listalle. Leavesien versio poikkeaa Jimin samana vuonna naulaamasta kuuluisimmasta versiosta siinä, että se kaahataan läpi aika punk-temmolla ja upbeattinä. Itse kappaleen kirjoittajasta ja alkuperästä on varmaan yhtä monta tarinaa, kuin siitä levytettyjä versioita.

Maailma oli avoinna The Leavesille, mutta yhtye julkaisi pitkäsoiton (joka on tyylilajin mukaisesti heikko) ja sitä siivittävän sinkun 'Lemon Princess', josta ei tullut jatkohittiä. Näin jälkikäteen se edustaa toki yhtyeen mielenkiintoisinta antia, mutta jossain sitä kuvailtiin englanniksi "A Weird Walz-time Song About Satanic Possession", mikä on juuri näin.
Vuosi 1966 oli toki monilta osin myyntilistoillakin hämärä, ja hämärämpiäkin lauluja tehtiin, mutta The Leavesin juna meni. Yhtye hajosi, mutta osa sen jäsenistä jatkoi muissa yhteyksissä. Näistä mainittakoon laulaja Jim Pons, joka liittyi tämän jälkeen suosiota nauttineeseen The Turtlesiin ja tämän jälkeen Frank Zappan Mothers of Inventioniin. Pons jätti musahommat taakseen vuonna 1973, jonka jälkeen oli eläkkeeseen saakka amerikkalaisen jalkapallon NFL-sarjajoukkue New York Jetsien filmi- ja video-ohjaaja.

Garagelle kävi sitten vähän samalla tavalla, kuin saman ajan tv-sarjoille Batman ja Monkees. Maailma muuttui ympärillä sellaisella vauhdilla, että tyttöystävälle uhoaminen, tai hassuttelu tuntuivat aiheina turhan kevyiltä rotusorron, palavien kaupunginosien, poliitikkojen murhien ja Vietnamin sodan rinnalla.

PJ Harvey - The Hope Six Demolition Project 2016

Viidettäkymmentään lähestyvä Polly Jean Harvey on artisteja, jotka ovat tavallaan pyörineet mukana koko aktiivisen levyjen kuuntelu- ja ostoaikani.
Telkusta tuli aikanaan joku englantilainen festaripätkä mikä tallentui VHS:lle. Siinä PJ esiintyi auroinkoisella suurella lavalla yhdessä sen aikaisen bändinsä kanssa. 'Rid of Me' oli ilmestyessään kehuttu ja kohistu levy ja omaan hyllyyn ilmestyi 'To Bring You My Love', joka oli aika lähellä suurta kaupallista menestystä ja sai sen yhden biisinsä kanssa aika paljon aikaa sen ajan MTV:ssä. Hassusti sillä olivat myös mukana tuottajina samat Flood ja John Parish, jotka ovat vastuussa sekä tästä, että edellisestä 'Let The England Shake' kiekoista.

PJ:n ja itseni suhde on nimittäin sikäli mutkikas, etten tykännyt ihan sydämeni pohjasta noista 90-luvun jutuista tai levyistä. Enkä myöskään 2000-luvun alun albumeista. Oikeastaan ainoa, josta pidän alusta loppuun on juuri edellinen Let The England Shake, jota pidänkin sitten yhtenä tämän vuosikymmenen parhaista albumeista. White Chalkiin on vielä tutustumattatta ja se mainitaan usein samassa lauseessa edellä mainitun levyn kanssa.

Nyt tämä uusin, tietynlaisen performanssin kautta levytetty (PJ ja yhtye levyttivät yksisuuntaisen läpinäkyvän lasiseinänä takana ja yleisö pystyi seuraamaan kahden kuukauden ajan prosessia) on kuunneltu sen verran useasti, että siitä uskaltaa sanoa jotain. Sinkkubiisinä lohkaistu The Wheel kertoi, että mennään edellisen mielilevyni linjoilla ja näin pääasiassa onkin. Valitettavasti The Hope Six Demolition Project ei yllä sen tasolle noin kappaleidensa kohdilta, kuin muutamaan otteeseen. Ei tämä silti mikään totaalisen huono levy ole, edellinen vain oli niin kova.

Teemallisesti ollaan poistuttu ensimmäisestä maailmansodasta ja nimikappale kertoo yhdysvaltalaisesta Hope VI-projektista, joka reagoi rikoksien vaivaamien  alueiden sosiaalisiin ongelmiin purkamalla niiden asunnot ja luovuttamalla ne uudelleen rakennettaviksi. Kääntöpuolena tässä on tietenkin, ettei alueen tavallisilla entisillä asukkailla ole varaa rakennuttaa uutta asuntoa, vaan koko homma voidaan nähdä myös alueen taloudellisena ja sosiaalisena "puhdistuksena". Tästä kaiketi pahastuttiin jopa poliitikkojen tasolla Yhdysvalloissa, mutta ei tämä tee levystä yhtään sen iskevämpää. Tai no, onhan nimikappale ihan mukavan kuuloinen. Samaten kappaleet "Medicinals" ja sinkkubiisi The Wheel. Yleisesti liikutaan siis edellisen levyn marssibänditunnelmissa. Teemallisesti lyriikoissa liikutaan asuinalueiden purun lisäksi toisenlaisissa kiinteistöjen romutuspuuhissa, eli sodan runtelemissa Afganistanissa ja Kosovossa. Tältä levyltä ei vain löydy omaa 'Battleship Hilliä tai 'Colour of Earthia'. Aikaa on kuitenkin ollut vuodesta 2011 asti tehdä sellaiset biisit.

Ei tämä siis ole Let The England Shake, mutta hyvä. että tälläisenkin PJ on saanut aikaan. Polly Jeanilla on useilla levyillä ollut joku uusi soitin, jonka haltuunottoon moni kappale, tai idea perustuu. Edellisellä se oli autoharppu. Tällä levyllä se taitaa olla hänen soittamansa tenori- ja altto-saksofonit.

Rättö & Lehtisalo - Matematiikka 2012

Aika tasan tarkkaan neljä vuotta sitten julkaistu 'Matematiikka' on Levyhyllyssä lähinnä sen takia, että se pyöri juuri pari päivää auton cd-soittimessa. Minulla on tapana reissuun lähtiessä kaivella omasta fyysisestä levyhyllystä selllaisia levyjä, joiden ei muista tehneen sen suurempaa vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Levy on muutenkin toistaiseksi viimeinen kaksikon tällä nimellä tekemä albumi ja yhteisiä nesteitä on valutettu enemmän Circleissä ynnä muissa. Matematiikan ja kaksikon debyytin 'Kopernikus hortoilee näkinkengässään' välillä on miltei huimat kymmenen vuotta ja rehellisyyden nimissä on näin jälkikäteen sanottava Rättö & Lehtisalon levyjen olleen debyn jälkeen pelkkää tasollista alamäkeä. Reverend Bizarre splitti oli sentään kunnollista.

CD:n kanteen onkin lätkäisty vihreä tarra, jossa on lainaus Soundi-lehden arvostelusta: "Olisi mukavaa, jos heikkouksia vaivauduttaisiin peittelemään vähän huolellisemmin." Myös edellistä 'Uu mama' levyä arvosteltiin sen ilmestyessä välityöksi. Tämä kaikki sopii varmasti Jussi Lehtisalon filosofiaan, jossa julkaisutahti pidetään kovana ja pienet kömmähdykset tai tason heittely luetaan kuuluvaksi kokonaistaideteokseen.

Matematiikan vika tosiaan on se, että edellisellä kymmenellä vuodella kaksikko on tehnyt oikeastaan kaikki levyllä kuuluvat jutut ennenkin ja usein jopa paremmin. Ei levy ole tietenkään kuuntelukelvoton: keskinkertaisuuden sisälle mahtuu pari oikein komeaa teosta, mutta ne ovat tosiaan hautautuneina sinne sekaan. Paatoksellinen 'Kurkista Anne Frankin päiväkirjaan' ja aivan surutta Bowien okkultissupermieskautta lainaava päätösraita 'Nibiru' ovat kovaa tasoa, mutta muuten.. toistetaan pitkälti niitä samoja juttuja. 'Marrakeschin kuuman varjoisilla kujilla' on myös ihan sympaattinen akustisvetoinen laulu, mutta sekin on kuultu miesten toisilla levyillä ja projekteissa jo parempana versiona.

Toisaalta asioihin voi aina ajatella uutta (tai tässä tapauksessa wanhaa) kulmaa: debyn ja tämän välillä on kymmenisen vuotta. Ennenvanhaan kymmenen vuotta myöhemmin artistin löytäneet uudet tai nuoremmat fanit saivat tyytyä uusimpaan julkaisuun, koska suurimpia artisteja lukuunottamatta levykauppojen hyllyistä löytyi usein vain se viimeisin. Olisiko Matematiikkaa ollut silloin huono levy aloittaa tutustuminen artistiin? Nimittäin itselleni tulee mieleen aika kasa paskoja levyjä hyviltä bändeiltä, joista oli aloitettava kyntäminen. Ja usein sen huonon tutustumislevyn takia uudelleen yritys tapahtui vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin ja uusintajulkaisujen ääreltä.

Joey Ramone - Don't Worry About Me 2002

Levyhyllyn vuosi lähti tammikuussa käyntiin miltei postyymilla albumilla, eli David Bowien Blackstarilla, jonka julkaisu ajoitettiin lähelle artistin "lasketun ajan" loppua. Siinä missä Bowie heitteli musiikissaan viimeisellä levyllään hihastaan uransa tavaramerkkejä, eli yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta, Joey Ramonen vuosina 2000-01 ja kuoleman jälkeisenä vuonna julkaistu 'Don't Worry About Me' ei sellaisia tarjoillut. Sen sijaan se päästi Joeyn vielä kerran ääneen ja testamenttaamaan esikuvilleen, eli 60-luvun tyttöbändeille, Beatlesille ja Stoogesille.

Vuonna 2001 imusolmukesyöpään kuollut Joey Ramone diagnosoitiin vuonna 1994 ja Ramonesin loppuaika kului jo sairastellessa. Koko Ramonesin alkuperäisen kokoonpanon pääkolmikon poistuminen tästä maailmasta ajallisesti hyvin nopeasti peräjälkeen (plus alkuperäisen rumpalin ja ideanikkarin Tommy Ramonen poistuminen vielä muutama vuosi sitten) on outo sattuma, mutta näin se vain kävi. Ei tule rumia uudelleenlämmittelyjä. Niistä pitää huolen Joeyn joka paikassa sössöttävä velipuoli.

Don't Worry About Me jäi ristiriitaiseksi ja kirjavaksi testamenttilevyksi: sen avaava tunteisiin vetoava Louis Armstrong-coveri 'What a Wonderful World' voisi toisenlaisella tuotannolla toimia, mutta koko levyä vaivaava keskipaksu marshall-tuuttaus tekee siitä klassikon sijasta sellaisen "koulubändi soittaa iskelmän rokkiversiona" vedon... ei ei ei. Ei, vaikka tietää artistin laulavan jo haudan takaa. Ja onhan siinä sitä melodista Ramones-henkeä mutta ei. Joeyn omat biisit ovat parhaimmillaan sellaista kasari-Ramonesin parhaimmistoa ja sieltä kohoaa ylitse muiden sokerinen 60-luvun tyttöbändeille kumartava, särkyvällä falsetilla laulettu 'Mr. Punchy' mimmikööreineen. Toinen massasta nouseva biisi on super-realistisine omakohtaisine sairaala-lyriikoineen Ramonesaava 'I Got Knocked Down (But I'll Get Up)'. Levyn toiseksi viimeinen biisi on albumin toinen cover-biisi; Stoogesin 1969 joka vedetään ihan 1:1 alkuperäisen kanssa. Mikä ihme tässäkin on ollut pointtina, kun Ramones kuitenkin omalta osaltaan vei jo 70-luvun puolessa välissä stoogeshommia omaan suuntaansa? No, kunnianosoitus varmaan tämäkin.. Levyn päättää hyvästihenkinen nimikappale, joka ei ole kuitenkaan Joeyn uran mieleenjäävin sävellys.

Levyn tasapaksusta tuotannosta vastaa miltei joka biisillä kitaraa soittava Daniel Ray, joka tuotti myös kolme levyä Ramonesin uran laskukaudella. Dictatorsien Andy Shernoff soittaa miltei kaikki levyn bassot, rummuissa vuorottelevat Marky Ramone ja Frank Funaro. Taustavokaaleissa vierailevat mm. Captain Sensible ja Helen Love.

Soololevy saa puutteineen aina ajattelemaan millainen tavallaan "hukkaan heitetty" lahjakkuus Joey Ramone oli. Tämä kuulostaa raa'alta ja saa varmasti monet Ramones-fanit varpailleen, mutta olisiko musiikkimaailmalle ja Joeyn uralle ollut parempi, jos hän olisi 'End of the Centuryn' jälkeen lähtenyt soolouralle tiukan formaattimusiikin sijaan (Ramones)?
Bändi teki toki vielä 80-luvun puoleenväliin ihan päteviä albumeita ja sen jälkeen yksittäisiä biisejä, mutta mikä järki oli lopulta istua joka ilta autossa keikkamatkalle puhumatta keskenään. Perillä paiskotaan biisit ja sitten taas autoon ja himaan. Lankoja ja konetta piteli käynnissä tietenkin Johnny Ramone, mutta muutenhan yhtyeen miltei kaikki biisit olivat käytännössä Dee Deen ja Joeyn kynästä. Osasyy tähän Joeyn passiivisuuten oli varmaan hänen diagnosoitu mieto mielisairaus, sekä 80-90-luvulla kehiin astunut kokaiinin käyttö, joka tosin loppui myöhemmin. Silti ei voi olla ajattelematta, miten paljon parempi tämäkin levy olisi ollut, jos se olisi tehty uran kriittisinä 80-90-luvun taitteen vuosina.

Franco Battiato - Fetus 1972

Jaahas, blogin päivitystauko venähti miltei kahden viikon mittaiseksi. Harvinaista, mutta näitä sattuu joskus. Syykin klassinen: olen puuhaillut omaa musaa noilla pöytä-analogisilla laitteillani ja lueskellut kirjoja.

Tästä saakin hyvän aasinsillan tämän kertaiseen levyyn. Levyn fyysistä kappaletta en valitettavasti omista ja kun en harrasta levyjen ostoa ulkomailta, eikä tätä ole kyllä messuilla tai muissakaan mestoissa tullut edes nähtyä.

Franco Battiaton 'Fetus' tuli vastaan lukiessani Helsingin kirjastosta tilaamaani Julian Copen 'Copendium'-kirjaa.

Lyhyesti itse kirjasta:

Yli 700-suvuinen vuonna 2013 julkaistu kokoelma Julian Copen Head Heritage-saitilta koottuja 'Album of the Month' kirjoituksia. Sarja ilmestyi kymmenen vuoden ajan vuosien 2000-2010 välillä ja Cope esitteli värikkääseen tyyliin erinäisiä tunnettuja ja vähemmän tunnettuja artisteja, niiden levyjä, tai itse tekemiään kokoelmia.  

Teksti rönsyili välillä hauskastikin (Copen musiikkikirjoittajaesikuva on Lester Bangs) ja mukana on tietenkin musiikinystävälle hyviä tärppejä, joita Cope vanhanajan "portinvartijan" ominaisuudessa esitteli. Teos on jaoeteltu vuosikymmenien mukaan, niiden ollessa eri paksuisia, johtuen artistin silloisista mielenkiinnon kohteista joko muiden musiikkiin tai omaan uraansa (esim. 80-luvulta on vain muutama levy).  

Jos jotain kritiikkiä pitäisi esittää, niin kirjaa vaivaa pitkälti sama, kuin muitakin blogikirjoituksista kasattua teosta: kuukauden välein kaikki luukut auki ja paukut ulos tyylillä esitetyt artikkelit toimivat juuri kuukauden välein luettuna, mutta nyt sivu sivulta putkeen luetut Lokin, Oodinin ja dionyysisen hengen hehkutukset alkavat parinsadan sivun kohdalla puuduttaa. Myös artistin/kirjoittajan omat mieltymykset puuduttavat 2000-luvun kohdalla, missa 90% bändeistä on hänen silloisen pakkomielteen, eli Om/Khanate/Sleep/pörinässä. Yhtyeissähän ei ole mitään vikaa, mutta 100-sivua niistä on pikkuisen liikaa omaan makuuni.  

Kirja on painettu komeasti raamattuhenkiseksi tekstin juostessa kahdella virekkäisellä palstalla. Kansikin nahkajäljitelmää.

Jokunen uusi tärppi löytyi ja tämä Franco Battiaton 'Fetus' on yksi niistä. Itse asiassa levyn kansi on kyllä jostain yhteydestä tuttu.. Fetus tarkoittaa tilaa, jonka lapsi viettää kohdussa alkioajan ja syntymän välillä ja levy alkaakin suurisuuntaisesti sydämenlyönneillä. Julian Copen alustuksen mukaan koko levy on sekoitus kliseitä ja suuria riskinottoja, joissa voisi mennä metsään, mutta Battiaton tapauksessa niin ei käy. Kappaleet ovat progea. Lyhyitä, mutta moniosaisia rakentuen Battiaton itse soittamille syntikkajutuille (soittimina muun muassa EMS VSC 3) ja niiden yhdistämiselle akustiseen, sekä sähköiseen soittoon.

Jo avausnimikappale rakentaa ensin sydämenlyöntien päälle tapailevaa wah-kitaraa ja laulelun jälkeen iskevät piano ja futuristiset syntikat. Tämä katkaistaan seinään ja biisi loppuu akustisen näppäilyyn ja hymnimäiseen hyräilyyn. Kakkosbiisi 'Energia' alkaa lasten ja taapareoiden puheella, jonka alle toistetaan ykkösbiisin syntikkateemaa. Tämän jälkeen kappale evaloituu paksun syntikkapöräytyksen päälle laulettuun ja soitettuun kauniiseen kappaleeseen. Jo toisen biisin kohdalla voi sanoa, että tässä ollaan hämärien analogisyntikkabassojen ja liidien pyhäkössä tai hautakammiossa. Ja kun luulee jo kuulleensa kaiken, kolmosbiisin 'Una Cellulan' "paksuun vireeseen" viritetyt oskilaattorit (keskenään tahallaan hivenen eripareina) saavat miltei kyyneleen valumaan silmäkulmasta.. Seuraavassa biisissä mennään sitten myös Django-viulun värittämiin maisemiin, jota piiskaa eteenpäin aikansa rytmikone.

Akustinen kitara avaa biisin 'Fenomenologian', jossa matkullaan ajassa 3:51 eri suuntiin ja monesti. Törkeän hyvä pikku-progebiisi italialaisella mahtipontisuudella! Sitä seuraava 'Meccanica' aloittaa kuorolla ja fuzz-kitaralla, joka repii diskanttisuudella korvia, kunnes akustinen lähtee rullaamaan, mustalais-jazzviulu soi taas kappale matkustelee sinne tänne palaten Ligety-tyyliseen kuoroon ja fuzz-riffittelyyn, josta siirrytään tietenkin astronautin radiopuheeseen, jonka alle nousee mellotronin soittama Bachin 'Air on the G-string'. Tämä on kai sitten malliesimerkki, miten levyn kliseet ja pompöösit asiat yhdistyvät upeasti. 'Anafase' vetäisee taas akustisvetoisen progebiisin, jonka pohjalle nousee Brian Eno-henkinen syntikkamorsetus. Kappale evoloituu ennen kahta minuuttia bassosyntikka-droneksi, johon nousee mukaan "robottiripulia", lintumaisia ääniä jne. Sitten hypätään 'Sauserful of Secrets' henkisen urkuhetken kautta avauksen akustiseen teemaan ja hyräilyyn. Ja tämä kaikki 5-minuutissa- ja 36-sekunnissa. Levyn päättää melodinen 'Mutazione', jonka taustalla takoo tomi-komppi, kuoro laulaa ja kitaraa vouvaa low pass filtterin läpi. Upea levy.

Koska italiantaitoni on täysin olematon, en ymmärrä juurikaan mistä levyssä lauletaan, mutta eipä sillä väliä. Musiikki toimii näinkin. Italo-proge on muutenkin vähemmän tuttua ja kuunneltua, minkä ehkä huomaa Levyhyllystä, mutta nyt on lähiaikoina (tai no vuoden sisään) tullut muutamakin italobändi/artisti, joka on kolissut ja lujaa. Mutta nämä skenen avant-garde-osastolta, eikä "klassisesta" sinfonisesta italo-progesta.
Itse Franco Battiato oli tätä levyä aiemmin ollut jokseenkin tavanomaista musiikkia esittänyt laulaja, mutta hyppäsi muutamaksi vuodeksi aika tosissaan "kehittyvän musiikin" esittämiseen. Hänelle yritettiin leipoa kansainvälistä uraakin ja Battiato asui hetken Englannissa soittaen pari korkeamman profiilin lämppärikeikkaa erikoisempien euro-aktien kuten Magman ja Ash Ra Tempelin kanssa. Käsittääkseni tästä levystä julkaistiin myös englantilainen versio, tai kaksoislevy? Joka tapauksessa Battiato teki taiteellisempaa kamaa yli 70-luvun puolenvälin 110% lasissa, mutta siirtyi sittemmin takaisin iskelmällisemmän italopopin pariin. Hienoja hetkiä populaarimusiikin historiassa.

Blue Öyster Cult - Secret Treaties 1974

70-luvulla BÖC oli "ajattelevan miehen" jytän maineessa. Siis aikana jolloin purkka ja jytä luettiin lähinnä lasten tai nuorten musiikiksi, älykkäiden ja valveutuneiden musiikinystävien kuunnellessa laulaja&lauluntekijöitä, tai progea.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle, sillä Blue Öyster Cult oli kyllä oikea yhtye, mutta sen imago ja repertuaari olivat muokkautuneet yhdessä 60-luvun lopussa (nimillä Stalk Forest Group ja Soft White Underbelly) alkaneen uran lässähtämisellä lähtötelineisiin, sekä tuottajamanageri Sandy Pearlmanin visioilla. Pearlmanista on oma kirjoituksensa Rockin apumiehet sarjassa ja siinä valotetaan hivenen myös BÖC:in taustaa.

Pearlman sanoitti myös yli puolet Secret Treatisien kappaleista, kahden ollessa Richard Melzerin tekstejä ja avausbiisi 'Career of Evilin' ollessa yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Allen Lanierin silloisen tyttöystävän Patti Smithin kynästä. Levyn sävellyksistä vastasi kuitenkin BÖC:in jäsenistö. Smith taas teki sanoituksiaan ja osasävellyksiä ainakin viidelle yhtyeen levyistä ennen siirtymistään itse muusikoksi ja kohtuullisen menestyneelle uralle.

Blue Öyster Cultin kolmea ekaa levyä kutsutaan yleisesti B&W-trilogiaksi niiden mustavalkoisten kansiensa takia. Pearlman haki kahden ensimmäisen levyn optisella ja kylmällä kannella + yhtyeen aurinkolasit ja nahkakuteet imagolla yhdessä kryptisten sanoitusten kera mystistä imagoa, jolla se ratsastaisi (moottoripyörillä) kuuluisuuteen. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt, vaikka bändin alkutuotantoa pidetäänkin sen parhaana. BÖC joutui Peter Framptonin ja Kissin tyylisten suosittujen keikkailijoiden, mutta hyljeksittyjen pitkäsoittojen tekijäyhtyeenä suorittamaan saman uraliikkeen, kuin ne: livelevyn. Se nostikin yhtyeen ensikerran Top30 sisälle, mutta vuoden 1975 livelevy on kahteen edellä mainittuun verrattuna aika paska. Sen jälkeen yhtyeeltä ilmestyikin... ääh. Puhutaan nyt kuitenkin Secret Treatisiesta.

Minulla on omaakin historiaa levyn kanssa jo neljältä vuosikymmeneltä. Secret Treaties oli yksi niitä albumeja, joka löytyi setäni 70-luvulla haalimasta levykokoelmasta (yhdessä muuten debyytin kanssa) ja levy tuli pyöritettyä läpi samaan aikaan yhdessä hirveän pinkan hyviä ja huonoja proge-levyjä. Albumi niputetaan aina termien hard rock ja heavy metal alle, näistä jälkimmäisen perustuen varmaan lähinnä siihen Metallican soittamaan coveriin. Secret Treatien on myös siitä jännä levy, että siinä kuuluu selkeästi kaikuja 70-luvun rajummasta progesta (kappaleiden soljuminen keskenään toisiinsa), sekä tulevasta punk-rockista, jonka yhdeksi esikuvista yhtye sitten laskettiinkin. Siis Amerikassa. Tämä jytäosasto oli minulle kuitenkin varhaisteininä yhdentekevää ja levy paloiteltiin omalle kokoelmakasetilleni niin, että sillä oli minuun kovasti vaikuttaneen 'Astronomyn' lisäksi joku toinen, tai pari muuta kappaletta.

Nyt pitkästä aikaa levyä kuunnelleena syykin on selvä; vaikka kuinka pidänkin Patti Smithistä, niin rumpali Albert Bouchardin säveltämä avausbiisi 'Career of Evil' on himppasen verran yhdentekevän kuuloinen, eikä minua vaivaava "korvasta sisään ja ulos" tyylinen lyriikkojen kuuntelu paranna asiaa, tai saa ymmärtämään kappaleen varmasti hienoa lyyristä antia. Seuraava 'Subhumans' jatkaa samaa linjaa; se on ihan jeba boogie, mutta kahden edellisen levyn kulmikkaammin tuotettuun jytään ei tällä levyllä päästä. Tai no 'Dominance and Submission' menee kyllä sinne lähelle ja ykköspuolen päättävä 'ME 262' jytää hienosti plus yhdistää sen veikeästi sanoitukseen joka pistää Göringin ja Hitlerin loppusodassa puhelimeen ja hehkuttamaan omia koneita suunnittelevia rokkistarojaan.

Kakkospuolen aloittavan jytän 'Cagey Cretingsin' olen silloin muinoin skipannut satavarmasti, eikä se nytkään iske mihinkään hirveän syvälle. Viikatemiehestä kertova 'Harvester of the Eyes' boogaa myös, muttei iske. 'Flaming Telepaths' vetää myös ränttätänttää, mutta skippaantuu lukuunottamatta aikansa monofonista synasooloa ja lopun komeaa kitaratiluttelua kunnes katkeaa leikaten ja BÖC:in THE slovari, eli 'Astronomy' alkaa pianolla. Sehän on edelleen komea ja melankolisen kuuloisen kappale duali-kitaroineen ja puupäisine keskitempoisine jytäriffeineen.

Tätä trilogian kolmososaa pidetään yhtyeen parhaimpana levytyksenä, mutta omaan korvaa siinä on liikaa tyhjäkäyntiä. Periaatteessa kolme ensimmäistä levyä voisi yhdistää parhaat palat kokoelmaksi, tosin ykköslevyllä tyhjiä hetkiä on sen verran vähemmän, että levy painottuisi siihen päätyyn. Kakkoslätty 'Tyranny & Mutation' pitää sisällään pari ykköslevyn biisit pieksevää vetoa, mutta myös enemmän taas niitä tyhjänpäiväisyyksiä. Syy voi olla tämä: ensimmäisellä kolmella levyllä oli yhdeksän eri henkilön tekemiä biisejä.

Xenophobia - Rushing The House 1992

Rushing The House on omalla tavallaan kuvaava dokumentti aikansa teknomusiikista. Kappale ei ole jäänyt mihinkään klassikkoasemaan ja on sanoitustaan myöten sitä käyttö(hehheh) musiikkia ravetapahtumiin, joissa Xenophobia esiintyi 90-luvun alkupuolella jopa kymmenien tuhansien ihmisten laittomissa bileissä.

Xenophobian juuret olivat kuitenkin jo 70-luvun lopussa, jolloin Sid Truelove ja Zillah Mynx tapasivat toisensa. Kumpikin oli punkki, näistä jälkimmäisen hengatessa teininä Damnedin ja muiden ensiaallon punkkareiden kanssa. Yhtye muutti asumaan anarkopunk-yhtye Poison Girsien kanssa (RIP Vi Subversa 1935-2016) ja kokoonpanotkin olivat keskenään sekaisin. Sid ja Zillah muuttivat yhtyeensä nimeksi Rubella Ballet ja esiintyivät sekä levyttivät värikkäästi pukeutuen 80-luvun alusta 90-luvun alkuun. Kaksikko asui myöhemmin kahteen pekkaan 24-kerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja tomikompeistaan tunnettu Sid (soitti lainarumpalina myös Flux of Pink Indiansien 'Neue Smell' EP:llä) ei voinut harjoitella siellä. Niimpä hän teki itselleen nauharumpusämplejä jo 80-luvun alussa ja homma johti lopulta teknomusiikin väsäämiseen.

Läpi koko olemassa olonsa kokoonpanomuutoksista kärsinyt Rubella Ballet teki muutaman genrensä hienoista levytyksistä, sekä täyspitkän, joka kestää kuuntelua. Teknoryhmä Xenophobia sen sijaan on mitä on, mutta ilmiönä se, että entiset squattaajat ja aikaisemmin punkin DIY-skenessä pyörineet rupesivat pyörimään Englannin rave-skenessä ei ollut tuohon aikaan mikään harvinaisuus.

Roxy Music - For Your Pleasure 1973

Kesällä Suomeen vierailemaan tuleva Roxy Music/Bryan Ferry ja vuoden vaihteessa edesmennyt David Bowie olivat artisteja, jotka loppujen lopuksi vaikuttivat varmaan eniten brittiläisen taiteellisemman punkin ja uuden aallon äänikieleen. Levyhyllyssä on pyörinyt kasoittain yhtyeitä, jotka palvoivat avoimesti 70-80-luvun vaihteessa Roxy Musicia; viimeisimpänä Simple Minds ja Ultravoxx uransa alussa, ennenkuin löysivät oman äänensä.

Tämän kakkoslevyn kannessa ollut Amanda Lear taas oli levyhyllyssä oman diskouransa takia. Roxy Music aikaansa kommentoinut "en soittanut ainuttakaan kosketinmelodiaa" Brian Eno taas linkittyi 70-luvun lopussa David Bowieen, jonka Berliini-trilogiaa ilman 80-luvun taitteen musiikki olisi kuulostanut kovin toisenlaiselta.

Vuonna 1982 ilmestynyt Avalon on edelleen Roxy Musicin viimeinen studiolevy, enkä tiedä onko tähän tulossa muutosta. Yhtye muuttui alun jälkeen hyvin vahvasti Bryan Ferryn persoonallisuuden näyttämöksi, mutta hämmentävästi taas debyytin ja kakkoslevyn jälkeen muutkin yhtyeen jäsenet tulivat mukaan laulunkirjoittajiksi, ensilevyjen ollessa täysin Ferryn käsialaa. Tämä siis koskee biisinkirjoitusta; ekat levythän nojaavat vahvasti kitaristi Phil Manzaneran, puhaltaja Andy MacKayn ja tietysti Brian Enon luomaan äänimaisemaan, jossa sekoittuvat glam, art rock, elektroninen väpätys ja Ferryn pompöösi ylidramatisoitu tulkinta. Basisti vaihtui ensilevyn jälkeen, eikä Roxy Musicin bassonsoittaja ole ollut myöhemminkään mikään vakituinen virka.

Ensilevyt vetäistiin narulle todella nopeasti; debyytti viikossa ja For Your Pleasure kuukaudessa, jonka jälkeen se heivattiin ulos maaliskuussa 1973. Levyä avitti avausbiisistä lohkaistu single 'Do the Strand', sekä sitä ennen julkaistu erillinen 'Pyjamarama', joista tuli hittejä ja albumi nousi brittien listasijalle #4. Avausbiisi on glam-ajan Roxya tiivimmillään. Ykköspuolen tunnelma on tiivis ja sen lopettava 'In Every Dream Home a Heartache' tiivistää draaman huippuunsa loppuen räjähtävästi hivenen Stoogesin 'Ann'-biisin kaltaisesti, tosin glam-proge viballa.
Kakkospuolesta miltei puolet täyttävä 'Bogus Man' lönkyttelee oudosti eteenpäin säilyttäen aavemaisen intensiteettinsä loppuun asti. 'Grey Lagoons' päästää taas ilmaa sisään huoneeseen ja levyn päättävä nimibiisi on yllättävän vähän kuultu, taas aavemainen heiluvan nauhakaiun saturoima kohtalokas tunnelmapläjäys. Ferryn vokaalit ovat aivan pinnassa, samoin fillejä takovat rummut, mutta muuten Ferryn ja MacKayn koskettimet ja Manzaneran kitarat nousevat vain ajoittain ylös.

For Your Pleasuren kappaleet ovat kuunteluhetkellä oudon tarttuvia, mutta haihtuvat kuuntelun jälkeen savuna ilmaan. Do the Strandia lukuunottamatta levyllä ei ole varsinaisesti kertosäkeitä niiden ahtaassa merkityksessä. Heittämällä top-5:ssa 70-luvun glam-levyistä.

Julian Cope - Eve's Volcano 1987

Levyhylly tuntuu ainoalta suomenkieliseltä blogilta, jossa englantilainen artisti Julian Cope on ylipäätään noteerattu. Jopa sen verran useasti, että luulen kirjoittaneeni ylläolevan kaltaisen kommentin vähintään pari kertaa aikaisemminkin..

Kotimaassaan tietynlaisena marginaalihahmona, tai "hulluna miehenä" tunnettu Cope on nykyisin liikkeellä enemmän kirjailija-statuksella ja totuuden nimissä onkin sanottava, että musiikin lisäksi Copen kielelliset ja kirjalliset kyvyt ovat olleet aina silmiinpistävän kovia. Tästä kertonee julkaistu tuotanto; parin vuoden takaisen 131-romaanin ja omaelämänkerran lisäksi mies on kirjoittanut innostavat teokset muun muassa kraut- ja japanirockista, joista ensin mainittu oli omalta osaltaan oleellinen tekijä 90-luvulla alkaneessa "kraut-renesanssissa". Lisäksi hänestä edelleen silloin tällöin musiikkilehdissä ilmestyviä haastatteluja on mukava lukea fanistatuksen lisäksi ihan niiden viihde- ja sanailuarvojen takia. Puhumattakaan jo jäähdyttelemään siirtyneestä Head Heritage-sivustosta, jolla hän julkaisi vuosikausien ajan kuukausittaisia musiikkiarvioitaan ja pamflettejaan.

Levylaulajana Cope on käväissyt urallaan suosion reunalla kolmisen kertaa, joista kerran miltei valtavirrassa. Ensimmäinen kierros oli sattumaa hänen luotsaaman The Teardrop Explodes-yhtyeensä levyn ja singlen noustessa Brittein saarten listoille 80-luvun taitteessa. Kolmannen kerran Top of the Popsissa oltiin 90-luvun puolivälissä, mutta suurimmat kaupalliset panostukset artistiin ja artisti itse satsasi Islandsin julkaisemalle vuoden 1987 levylle 'Saint Julian'. Kuvaavaa on, että levyltä löytyvä video oli mukana jopa tuon ajan suomalaisessa Hittimittarissa, joten promootioon pistettiin todellakin paukkuja.

Hajoitettuaan Teardrop Explodesin Cope siirtyi soolouralle 80-luvun alussa hermoromahduksen ja maaseudulle vetäytymisen jälkimainingeissa. Tässä välissä kului pari vuotta ja levytysura oli alusta lähtien kaksijakoista; toisella puolella olivat levy-yhtiön pitämä/toivoma näppärä populaarimusiikin varastelu, toisella puolen hyllytetyt, tai pienipainoksiset "ei kaupalliset levyt", joita julkaistiin valtavirtalevyjen välissä tai samaan aikaan. Tämä aiheutti osiltaan maineen vaikeana artistina ja johti lopulta Copen tippumiseen Islandsin rosterista 90-luvun puolivälissä.

Saint Julian on kuitenkin komea 80-luvun poplevy, joka olisi toki voitu julkaista myöhemminkin. Tuotantoarvot olivat kohdallaan ja taustabändi (vaikka yli puolet sen jäsenistä oli Copen maalaiskaupungista haalimia "no-nameja") soitti tyylikkäästi. Taustabändin rumpali Chris Whitten oli ainoa, jolla oli tätä ennen omaa uraa; hän oli soittanut Waterboysin levyllä ja jatkoi Copen yhtyeestä erittäin menestyneesti ensin Paul McCartneyn Wingsin mukana levyttämään ja kiertämään, sekä 90-luvun alussa Dire Straitsin kiertuerumpaliksi.
Levyltä irroitettiin useita singlebiisejä, joiden kakkospuolelle pistettiin vanhan koulukunnan mukaisesti levyn ulkopuolisia biisejä. Ostin viime syksyn Tukholman reissulla kolme kappaletta näitä levyltä irroitettuja 12" sinkkuja, joista yksi oli biiseiltään sama, kuin tämä seitsemäntuumainen. Tätä voisi siis sanoa jo keräilyksi, mutta eipä 7" maksanut kuin kolme euroa. Yhden vuoden 1987 kaksitoistatuumaisen sisältä löytyi Julian Copen promotarra, joka oli sen verran laadukas, että liima piti miltei kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja laitoin sen kitaraani. Tässä 7" kannessa oli taas mainos ilmaisesta videosta, jonka olisi saanut tilattua lähettämällä sisällä oleva kirje (vuonna 1987) siinä mainittuun osoitteeseen, vastapostina olisi saapunut VHS-kasetti. Kirjettä en lähettänyt.

A-puolen Eve's Volcano on pop-Copea parhaimmillaan. Kasarilta muistuttaa valtaisat rumpusoundit ja kliininen tuotanto, mutta erittäin näppärä popkappale kertosäkeen laulavan syntikan kanssa. Kakkospuolelta löytyy kaksiosainen instrumentaali 'Almost Beatiful Child (I & II), joka ei kyllä jää varsinaisesti popin historiaan.

Kirjeen lähettämällä olisi saanut siis tämän videon:

Del Shannon - Runaway 1961

Joulu on kerran vuodessa vain, mutta karkauspäivä kerran neljässä. Ei vastusteta kiusausta, vaan pistetään Del Shannonin (oik. Charles Westover) Runaway, jonka hän sävelsi yhdessä kosketinsoittaja Max Crookin kanssa, joka käytti taas artistinimeä Maximilian. Kaksikko operoi keskilännen Michiganista ja soitti sekä kantria, että rokkia. Kaksikon ensilevytys ei ollut menestys ja heitä pyydettiin uudelleenkirjoittamaan jo hylätty kappale 'Little Runaway'. Kappale julkaistiin singlenä helmikuussa 1961 ja siitä kehkeytyi yksi aikansa ikonisia hittejä.

Itse kappalehan on jo sellaisenaan hymyn huulille nostattava teineille suunnattu parku, mutta siinä on mukana vielä mielenkiintoinen aspekti. Kappaleen kosketinsoolo on soitettu Max Crookin itse rakentamalla elektronisella soittimella 'Musitronilla', joka perustui vuonna 1947 keksittyyn Claviolineen. Soitin oli analogisten syntetisaattoreiden edeltäjä ja Crook käytti omaan laitteeseensa osia muun muassa television putkista, vahvistimista ja kelanauhurin nauhasta. Claviolinea oli käytetty jo aikaisemmin levytetyssä musiikissa, mutta Runaway oli ensimmäinen kokonaan elektronisen soittimen sisältävä levytys, josta tuli hitti. Itse asiassa maailmanlaajuinen hitti, joka inspiroi vuotta myöhemmin englantilaisen Joe Meekin käyttämään Claviolinea The Tornadosille tuotetussa rautalankahitissä 'Telstar'. Joe Meek asteli lyhyen ja myrskyisän matkansa studion erikoisuuksia hyödyntävänä tuottajana, kunnes tappoi itsensä jo 60-luvun lopussa. Del Shannon levytti pitkälle eteenpäin toistaen alussa muutaman kerran hittisijoituksensa, mutta 70-luvulla alkoholismi alkoi päästä niskan päälle ja hän ampui itsensä 55-vuotiaana vuonna 1990. Max Crook sai Runawayn jälkeen pari pikkuhittiä Kanadassa ja Argentiinassa omalla nimellään. 60-luvun lopussa hän kiersi Scott Ludwigin kanssa elektronisena duona soittaen omia versioitaan päivänsä hiteistä. Nykyisin kahdeksaakymppiä lähestyvä Crook asuu nykyisen vaimonsa kanssa Uudessa Meksikossa ja levyttää kristillistä musiikkia.

Fripp & Eno - Evening Star 1975

Kotkan levymessujen antia tämäkin. Paikallisen ex-divarinpitäjän laarista kymmenellä eurolla. Levyhän on tuttu, mutta vinyyliversio puuttui, joten nyt sellainen on.

Fripp ja Eno olivat jo paria vuotta aikaisemmin julkaisseet yhteisen 'No Pussyfootin' levyn, joka on aika pitkälti samaa tavaraa kuin tämä. Tällä kertaa A-puoli on jaettu neljään eri biis.. teokseen, joista ensimmäinen 'Wind on Water' on äänitetty osaksi livenä Pariisin Olympia-teatterissa ja osaksi Lontoon Olympic(!) studiolla. Muina osoitteina ovat Air ja Island-studiot, sekä Enon oma kotistudio. Kakkospuolen täyttääkin sitten debyytin tyyliin yksi kappale, eli 'An Index of Metals'. Levyä ääniteltiin vuosina 1974-75.

Albumi oli tuossa vaiheessa ihan oikeasti musiikista luopumassa olleen Frippin ainoa äänitys vuosiin. Osa tästä äänitettiin juuri King Crimsonin viimeisen kiertueen jälkeen ja hän soittaa tällä kuuluisaa "frippentronicksiaan" eli kitaraa nauhaloopeille, jotka olivat huiman pituisia. Myös Eno soittaa syntetisaattorin lisäksi nauhalooppeja, joten tätä voi pitää tavallaan nauhamanipulaatiolevynä, sekä tästä syystä myös elektronisena levynä.
A-puolen Frippailut ovat nykyään taas tavallaan ajankohtaisia, koska parinsadan loopperipedaaleilla saa aikaan samat ujeltavat ja viipyilevät loopit, joihin Fripp tarvitsi kymmenen metriä nauhurin nauhaa. B-puoli on lähinnä dronea, jota filtteröidään hyvällä maulla. Oikeastaan tämä kuulostaa aika 1:1 Klaus Schulzen soolo-debyytti 'Irrlichtiltä', joka elektronisen musiikin statuksestaan huolimatta oli pohjimmiltaan väärinpäin soitettuja ja filtterin läpi ajettuja orkesterinauhoja.

Fripp & Eno teokset olivat aika pitkälti sitä samaa kamaa, mille Eno antoi pari vuotta myöhemmin nimen ambient. Miehen oman soolouran ensimmäiset kolme levyähän ovat kuitenkin jollakin tavalla formaalia taiderockkia. Vaikkakin erikoista, mutta silti. Fripp vetäytyi opiskelemaan "henkistä kasvua" Sherbon Houseen ja palasi musiikin pariin vasta 1977 Bowien pyydettyä häntä 'Heroes"-levylle.

Näistä kahdesta klassisesta F&E-levystä debyytti on parempi, mutta eihän tässäkään mitään vikaa ole.

Reinhard Lakomy - Das Geheime Leben - Electronics 1981

Eri lähteissä joko vuonna 1981, tai 82 julkaistuksi merkitty (levyn takakannessa on vuosiluku 1981) Das Geheime Leben- Electronics on tullut internetissä kansineen vastaan useampaakin otteeseen. Joten sen tullessa vastaan ja lähtiessä 10 eurolla Kotkassa olleilta levymessuilta - niin sehän lähti mukaan. Takakannessa viiksineen ja silmälaseineen kameraan katsova Lakomy joka soittaa levyllä syntetisaattoreita ja mellotronia on hienoinen mysteeri, mutta levyä kuunnellessa hän paljastuu oikein päteväksi elektronisen/kosmisen musiikin artistiksi 80-luvun taitteesta.

Mikä tekee levystä astetta erikoisemman on se, että sen julkaissut Amiga-levymerkki ja Reinhard Lakomy olivat itsäsaksalaisia. Tarkemmmin ajatellen tässäkään ei ole mitään erikoista, sillä levyn selkeät esikuvat Klaus Schulze ja Tangerine Dream olivat tunnettuja Rautaesiripun toisellakin puolella. Kumpainenkin julkaisi jopa 80-luvun alussa itäblokissa äänitetyn live-levyn. On selvää, että muurin itäpuolella kuunneltiin kantoalueen länsimaisia radioasemia salaa tai vähemmän salaa ja 70-luvun lopun elektroninen musiikki ei voinut olla kantautumatta sillekin puolelle. Schulzen ja TD:n tapauksessa 'verboten' leimaa vähensi vielä, että kumpikin oli pääosin instrumentaalimusiikkia, joten länsivalloissa suosittua lapsellista "She loves you, yeah, yeahia", tai vaarallisempaa myyrän lailla kaivertavaa lyriikkaa ei tarvinnut halveksua, tai pelätä. Lisäksi elektroninen ja elektroakustinen musiikki oli vielä vailla historian painolastia ja voitiin mieltää uuden maailman rakennusaineeksi. Itäblokissa oli oma elektronisten soitinten teollisuuskin, mutta läntiset paremmin toimivat versiotkin olivat muusikoille tuttuja; etenkin suhteellisen vapaasti Itävallassa ja keski-Euroopassa työskenteleville jugoslaaveille, jotka länsivaluutan palkkiorahoillaan ostivat soittimia, joita oli usein helpompi tuoda maahan, kuin käteistä.

Das Geheime Leben - Electronics on musiikillinen versio "onnellisesta myöhästymisestä", jota on historiankirjoissa käytetty tilanteista, kuten Japanin teollistumisesta, jolloin ensivaiheen lapsentaudit oli ohitettu ja päästiin valmiiseen pöytään. Ykköspuolen täyttävä nimibiisi kantaa koko 21:15-minuuttisensa, liikkuen jopa hienostuneesti tunnelmasta toiseen. Kakkospuoli jakautuu kolmen kappaleen kesken, jotka tekevät aikansa kosmisen syntetisaattorimusiikin oppikirjanmukaiset suoritukset.
Rumasti voisi sanoa, että Lakomy tekee ne Tangerine Dreamin ja Vangeliksen tuon ajan kappaleet osittain paremmalla maulla. Arpeggiot paukuttavat komeasti, nykyisin taas futuristisen kuuloinen rumpukone nakuttaa tahtia, välillä maalaillaan isolla pensselillä, sitten taas hiljennytään hetkeksi kuuntelemaan syntetisaattorilla tehtyä galaktisen meren huokausta. Välillä soitetaan kitaraa Edgar Froesen hengessä ja liikutaan saksalaisten tv-sarjatunnareitten lähellä. Jos joku yksittäinen vertailukohtalevy pitäisi sanoa, niin se olisi Froesen pätevä soolo 'Stuntman'. Suosittelen!

Tehosekoitin - Valonkantaja EP/Single 1999

Vuonna 1997 ei tullut ihan ensimmäisenä mieleen, että nenäkkäästi Matti Mikkolan suulla kommentoinut ja lonksuvalla 'C'mon Baby Yeah' biisillä aikansa Jyrki TV-ohjelmassa suuremman yleisön silmiin ja korviin tullut yhtye olisi parikymmentä vuotta myöhemmin sellainen, jonka kappaleita on koulujen laulukirjoissa ja lauletaan musiikintunneilla.

Vuonna 1991 Lahdessa aloittanut ja vuonna 2004 pillit pussiin laittanut orkesteri matkasi alun punk-henkisestä musiikista lopun Suomi-rockkiin. Matka oli alkanut jo ensimmäisillä pitkäsoitoilla ja rummuista kitaran varteen siirtyneen säveltäjä Matti Mikkolan kappaleet olivat oikeastaan aika hyviä pastisseja kaikesta siitä, mikä on aikojen kuluessa pyörinyt radio- ja ääniaalloilla. Tämä kaikki suodatettiin Tehosekoitin orkesterin kautta jonka homma oli taas läpi uran olla sellainen kukkoilija, jolta näkyy ne tatuoinnit ja kaikki.

Yhtyeen sanoituksista vastasi vokalisti Otto Grundström ja toista kitaraa soitti Ari Tiainen, joka jätti yhtyeen 2001 keskittyen levy-yhtiönsä Levy-yhtiön täysipäiväiseksi pyörittäjäksi. Lafka kirjoitti 90-luvun lopun ja 2000-luvun aikana monia levyjen julkaisun ja kustantamisen taloudellisia totuuksia uusiksi, mutta aikaa kuvaavaa on, että nykyisin lafka on käsittääkseni lopettanut julkaisutoiminnan.

Valonkantaja julkaistiin myös tällaisena cd-singlenä, tai EP:nä, jolla on nimibiisin lisäksi kappaleet 'Kadotettu paratiisi' ja 'Big Time Rock'n Roll', sekä videona kappale 'Asfaltti polttaa'. Suomi-rock/iskelmä on jo tosiasia. Kakkoskappale olisi voinut olla aivan hyvin Topi Sorsakosken/Roy Orbisonin repertuaarissa, eikä tämä ole haukku. Tuohon aikaanhan oli muuten taas kerran 'iskelmä-revival' Arto Muna & Milleniumineineen. 'Big Time Rock'n Roll' rokkibillyjytää, mutta ei myöskään kaukana iskelmästä, muttei kiekon parasta antia. Wanhan koulukunnan tyyliin nämä kaksi biisiä ovat kuitenkin pitkäsoiton ulkopuolisia ja vain tältä sinkulta löytyviä. Mikkola tuotti myös kappaleet, jotka ovat äänitetty kunnon mestassa, eli Finnvox-studioilla. Ehkä jotkut soundilliset ratkaisut (lähinnä rumpu/basso-osaltolta) ovat tuolta ajalta, vaikka tiettyä "ajatonta henkeä" biiseihin on haettu.

Kuten jo tossa aiemmiin puhuttiin, Arska pyöritteli Tehosekoittimen jälkeen levy-yhtiötään. Otto on toiminut aktiivisesti Kallion rock-skenessä monella kokoonpanolla, joista viimeisin on Nykyaika. Matti Mikkola on kirjoittanut kappaleita kohtuullisella menestyksellä muille artsiteille, toiminut tuottajana ja valutellut kriitikoiden mehuja Pepe & Saimaa + Saimaa levyillä. Muitten jäsenten myöhemmistä edesottamuksista ei tähän haavaan ole tietoa.

Young Ones - My Generation

"Älypäät" karsean hyvällä nimellä Suomessa näytetty brittikomedia 'The Young Ones' pyöri Briteissä kaksi kautta vuosien 1982-84 välillä. Suomen televisiossa sarja pyöri pari vuotta myöhemmin. Maailma taas pyöri silloin vähän hitaammin, mutta sarja oli sinänsä ankkuroitu Thatcherin ajan kovaan oikeistokyytiin, jota se omalla suorasukaisella tavallaan kommentoi. Kaikki tämä suhahti tietenkin 10-11-vuotiaalta pojalta yli hilseen, mutta hahmoissa riitti naurettavaa ja päätä lyötiin seinään (sekä irti..)

Musiikki Cliff Richardsin makean imelästä kappaleesta otettua nimeä myöten oli yksi sarjan keskeisiä elementtejä. Jaksoihin ympättiin aikansa kovia esiintyjiä Motörheadista ja Damnedista Madnessiin. Sarjan neljä päähahmoa olivat aikansa nuorisokulttuurin arkkityyppejä; nillittävä älykköanarkisti, väkivaltainen kiljupunkkari, jumissa oleva hämy, sekä menestyjäjuppi (joka istuu mielestäni koko konseptiin yhtä huonosti, kuin sarjan ruokapöytään tyhjän lautasen eteen). Uus-liberalistinen talouspolitiikka hakkaa näitä squattaajia vasten kasvoja niissä väleissä, missä hahmojen keskinäisiltä tappeluilta ehtii. Monista sarjoista poiketen kakkoskausi on huimasti ykköskautta parempi. Sitten pillit pussiin, vaikka osasta näyttelijöitä tulikin seuraavien vuosikymmenten kärki-brittikoomikoita. Ja nykyisin vainajia.

Intternet ei osaa ajoittaa tätä sarjan live-shown puolelle mennyttä kiertuetta, mutta oletan sen olevan vuoden 1984 paikkeilta. Homma oli niin ajassa kiinni, että tuon ajan brittijuttuja kuunnellut äkkää kolmikon muutetuilla sanoilla (ja Rik Mayall & The Bastard Squad nimellä) tehdyn luennan The Whon nuoriso/sukupolviklassikosta olevan nyökkäys Crass-yhtyeen ja muiden suuntaan. Porukan musiikillinen inkarnointi versoi myös Neil -hippihahmon täyspitkälle 'Neil's Heavy Concept Album'ille ja Traffic-coversinglelle 'Hole in My Shoe', joka nousi brittien listasijalle 2.

Spiritualized - Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space 1997

Levyhylly pysyttelee 90-luvulla läpi lyöneissä artisteissa. Jason Piercen johtaman Spiritualizedin vuonna 1997 ilmestynyt  Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space sijoittuu usein vielä olemassaolevien musiikkilehtien kokoamien ysärialbumien listoille.  Ja vielä sinne kärkipäähän. Levyn erinomaisuus on minulta kuitenkin jäänyt aina huomaamatta, vaikka yhtye tätä ennen olikin yksi suurista suosikeistani. En tiedä johtuuko nihkeys levyä kohtaan ilmestymisajankohtanaan lataamistani liian suurista odotuksista, vai ankeasta henkisestä tilasta, jossa kynnin. Se ei ole ikinä iskenyt samalla tavalla, kuin debyytti Laser Guided Melodies, tai tätä edeltänyt Pure Phase.

Tämä blogihan on kuuluisa siitä, että hommille annetaan uusi mahdollisuus ja pistin vuosien tauon jälkeen tämän taas soimaan (on syytä muistaa, että ostoajankohtanaan tätäkin levyä on kuunneltu huolimatta siitä pitikö tai ei - ei ollut varaa ronkeloida). Levyssähän ei omaan korvaan ole ikinä ollut varsinaisesti vikaa. Se ei vain kolise.

Spiritualized on kautta olemassaolonsa suosinut vähäeleisen tyylikästä kansitaidetta. Tällä kertaa cd näytti lääkepakkaukselta ja sisäbookletti tuote- ja annosselosteelta. Tässä tapauksessa on jopa sanottava, että kannet toimivat paremmin cd-koossa, kuin vinyylinä (en tiedä onko tätä edes julkaistu LP-muodossa). Tietäen Jason Piercen taustan opiaattien käyttäjänä, joskin matalaprofiilisempana, kuin ex-Spacemen toveri Sonic Boomin, kannet hymyilyttävät sen kerran.

Levyä äänitettiin vuosien 1995-97 välillä ja se on viimeinen, jolla sekä kosketinsoittaja-elämänkumppani Kate Radley, että basisti Sean Cook ovat yhdessä mukana. Yhtyeessä alusta asti mukana ollut Radley meni salaa naimisiin Verven Richard Ascroftin kanssa ja tämä johti välirikkoon Piercen kanssa. Cook soitti bassoa vielä seuraavana vuonna ilmestyneellä Royal Albert Hall livellä, mutta sai muun bändin mukana kenkää pyydettyään levy- ja konserttimyynnin nousun jälkeen kunnon palkkaa. Levyä miksattiin ja äänitettiin kolmessa eri paikassa.

Turbulenttia aikaa ja ehkä nämäkin ilmakuopat kuuluvat tällä lennolla. Levyn biisien lopullinen muotokin konkretisoitui vasta studiossa, joten mukana on kohtuullisen paljon soittelua, jousisekstiota ja gospel-kuoroa. Vierailijana on vielä viimeisellä biisillä Dr. John.

Uusintakuuntelusta huolimatta on myönnettävä itselle, ettei tämä nyt edelleenkään lähde. Periaatteessa mukana on samat elementit, kuin edellisillä levyillä, mutta kohtuu puunattu tuotanto (siis Spiritualized tavalla) kadottaa jotain edeltäjien unenomaisuutta ja Pure Phasen hallittua pärskähtelyä. Levyllä on rohkeaa töräyttelyä, kakofoniaakin sekä tietysti Piercen gospeliin levy levyltä enemmän nojaavia lauluja, joissa on kuitenkin sen verran koukkuja, että niitä voi kutsua lauluiksi. Kappalet keinuvat eteenpäin ja välistä tulee se "räjähdysosuus", mutta homma pysyy hallinnassa. Torvet pörisevät vähän päästä ja tunnelma rauhoitetaan aina väliin. Levyn päättävää 17-minuuttista Cop Shoot Copia pidetään yhtyeen merkkiteoksena. Se on alussa sitä perusmonotonista Spiritualizedia mutta evoluoituu minuuttien kuluessa MC5 henkiseksi töräyttely ja vinguttelumenoksi, joka välillä astuu ihan mökänkin puolelle, kunnes taas palataan samaan perinteiseen monorokkiin. Muutamassa kappaleessa miellyttävä meno, mutta edellisten levyjen Spacemen laarin pohjilta poimittuja sympaattisia hetkiä ei ole. Uusi aika oli jo koittanut Piercelle. Edelleen ookoo-leima. Ei sen enempää, eikä vähempää.

PJ Harvey - The Wheel 2016

Sinkkulohkaisu tulevalta levyltä. Let the England Shaken linjoilla liikutaan edelleen ja mikäs siinä!

Nat King Cole - Nature Boy 1948

Hunajaääninen Nat King Cole oli ensimmäisen aallon mustia laulajia, jotka löivät läpi koko Yhdysvaltojen, värikoodauksesta riippumatta. Colen elämä seurasi useiden etelävaltioiden mustien elämää; hän syntyi Alabaman Montgomeryssä, mutta muutti neljävuotiaana perheineen paremman elannon ja kohtelun perässä Chigagoon. Laulu-ura alkoi Los Angelesissa ja naistenmiehen maineessa ollut Cole nousi yhtyeineen suursuosioon. Esitetty repertuaari perustui osittain folk-pohjaiseen materiaaliin, jota kannatteli Colen pehmeä ääni. Ajalle tyypillisesti hän kohtasi urallaan myös avointa ja piilotettua rasismia kiivetessään musiikin avulla aikansa sosiaalisessa portaikossa.

Nature Boy on kappaleena sellainen, että jos nimi ei tuttu, niin ensimmäisten tahtien kohdalla muistaa kuulleensa tämän. Kappaleen taustatarina on astetta mielenkiintoisempi; sen säveltäjä oli eden ahbez (pienet kirjaimet tarkoituksella), New Yorkissa 1908 syntynyt juutalaisen isän ja skottiäidin poika joka muutti Kaliforniaan.
Osavaltioon oli muuttanut myös runsaasti pakolaisia Saksasta, jossa oli 1900-luvun alussa toiminut Wandervögel-liike. Liike oli kohtuullisen suosittu, mutta kiellettiin kansallissosialistien noustua valtaan yhdessä partioliikkeen ja muiden nuorisojärjestöjen kanssa ja korvattiin Hitler-jugendilla. Osa Wandervögel-porukastakin oli ollut antisemitismin leirissä jo varhain, mutta liikkeen pääpiirteenä oli "paluu luontoon", vaellusretkeily, romanttinen matkustelu ja "puhdas elämä". Ensimmäisen maailmansodan mielettömyys vain lisäsi liikkeen suosiota sodan jälkeen ja Hermann Hessen pienoisromaani 'Matka aamun maahan' sisältää elementtejä tästä. Mukana kannettiin usein myös soittimia, joilla soitettiin iltanuotilla kansanmusiikkia. Yhdysviivoja ei ole vaikea vedellä myöhempään hippiliikkeeseen ja Lauren Canyonille ilmestyivät jo 40-luvulla ensimmäiset luomu/raakaruokakaupat. Los Angelesissa ahbez asui ulkosalla, nukkui pitkät ajat Hollywood-kyltin ensimmäisen ällän alla, kulki sandaaleissa ja kaavussa, antoi tukkansa kasvaa harteille ja eli kolmella dollarilla viikossa.

Nature Boy on sanoitukseltaan osittain omaelämänkerrallinen ahbezin kertoessa kohtaamisestaan elämänsuunnan muuttaneen oman mentorinsa Bill Pesterin kanssa, jonka Cole laulaa hunajaisella äänellä. Kirjoittaja yritti tarjota kappaletta artistille Lincoln Theatren keikalla, jolloin hänet ensin torjuttiin. Cole kuitenkin kiinnostui paikalle jätetystä nuottikopiosta ja esitettyään sen yleisölle päätti, että haluaa levyttää kappaleen. Kappale levytettiin Capital-Recordsin omassa studiossa sovittaja Frank De Volin vangitessa levytykseen "lumotun ilmapiirin". Kappaleesta tuli jättimenestys sinkun myydessä miljoona kappaletta yksin vuonna 1948. Nature Boy oli yksi niitä kappaleita, jotka nostivat Colen suureen maanlaajuiseen suosioon ja ahbez sai rojalteina 20 000 dollaria (nykyrahassa yksi nolla lisää). Hän jakoi omasta osuudestaan puolet ihmisille, jotka olivat auttaneet kappaleen tekemisessä ja saattamisessa Colen käsiin. Nature Boyn ovat esittäneet sittemmin artistit Frank Sinatrasta Lady Gagaan,

Nat King Cole kuoli 1965 keuhkosyöpään vain 45-vuotiaana. Ahbez ehti nähdä hippiliikkeen nousun ja poseeraamaan Brian Wilsonin ja Donovanin rinnalla valokuvissa henkisenä isähahmona. Levytyksiä oli pitkin uraa, joskaan mistään niistä ei tullut Nature Boyn kaltaista menestystä, vaikka hän teki mm. vuoden 59 beatrunoutta ja exoticaa yhdistelleelle albumille promootiokiertueen kävelemällä mantereen rannikolta toiselle. Ahbez menehtyi 1995 86-vuotiaana auto-onnettomuudessa saamiin vammoihin.

Levykaupparaportti 2016 - Kymenlaakso

Käydään läpi nykyisen asuinmaakunnan levykauppatarjontaa. Tästä saattaa olla jopa iloa ulkopuolisillekin, jos jostain syystä matkailevat maakunnan taajamissa.

Vuotta 2016 on tietysti se, että tarjonta keskittyy pääosin kirppiksiin, divareihin ja antikvariaatteihin - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Rat.. raportti keskittyy taajamiin, jotka mainitaan nimeltä. Olen ottanut mukaan myös Loviisan, joka maantieteellisesti sijaitsee kyllä Uudellamaalla, mutta rehellisyyden nimissä Kymijoen läntisimmältä haaralta ei taida olla keskustaan yli kymmentä kilometriä? Levyt ovat pääosin vinyyliä ja vanhoja. Uusi musiikkihan kuunnellaan täällä nuorison keskuudesta youtubesta, tai Spotifysta.

Lännestä itäänpäin ja sieltä pohjoiseen.

Loviisa:
Kaupungissa oli vielä pari vuotta sitten piskuinen pieni musiikki/soitinkauppa, jonka nykytilassa ei mitään tietoa. Sen sijaan keskustassa olevalla Loviisan suurkirppiksellä on pari loossia vinyylejä, joista toisessa vielä ihan kohtuullisen mielenkiintosia. Toisaalta viimeksi mainitussa myös hinnat siellä kymmenen euron yläpuolella.

Kotka:
Sävelaitta sinnittelee Kotkansaarella ja myy soittimien lisäksi uusia cd- ja vinyylilevyjä. Mukana myös jonkinverran käytettyjä vinyylejä. Valikoima on varsin kohtuullinen. Kotkansaarella sijaitsee myös sisustuskauppa/kirpputori Tamburiini, jossa on monta laaria käytettyjä vinyylilevyjä, joukossa helmiä. Muuten keskustan alueen kirppikset ja divarit ovat asian suhteen todella väsähtäneitä divari Hämäläisen lopetettua. Vuosi sitten kaupungissa toimi myös hetken Pop-divari ja sitä ennen Pomp.

Karhula:
Jumalniemessä sijaitseva Anttilan myymälä pitää toistaiseksi yllä "anttilalaatua" ollen suurista kauppaketjuista edelleen se, millä on kohtuullisen hyvä levyosasto. Cd:tä, vinskaa ja niitä "Anttilakokoelmia". Miten kauan tämä uusien saksalaisomistajien kanssa jatkuu, on sitten arvoitus.

Itse Karhulan keskustassa sijaitsee Kymenlaakson "kirppispääkaupunki". Siellä löytyy peräti neljä kirppistä ja yksi divari. Kirppiksistä Pennitorilla saattaa löytyä jotain löytämisen arvoista. Karhulan osto- ja myyntiliike taas ansaitsee levyistä erityismaininnan. Hyllystä löytyy mielenkiintoista levyä. Kaikki ei priimakunnossa tai minttiä, mutta hinnat myös siinä tapauksessa edullisia. Jos haluaa esim. 'Hat Rock' tyylisen 70-luvun Hi-Hat-levymerkin suomijytäkokoelman dj-settiinsä eurolla, niin kannattaa käydä penkomassa. Tai Arto Mellerin ja Pekka Rechardin kasettirunoteoksen.

Hamina:
Hamina ei kuuluisi edes kirjoitukseen, koska sieltä ei juuri löydy järkeviä levyjä. Kaupungissa on sijainnut levykauppa ehkä 80-90-luvun taitteessa, mutta nyt kirppis Megatori tarjoaa parin loossin verran vinyyliä. Seassa saattaa olla jotain löytöjäkin, mutta toisen anti on selvästi jonkun 80-90-luvun taitteen dj:n settiä ajan syömine 'Power-Mix' levyineen.

Inkeroinen ja Myllykoski:
Sama, kuin Haminassa. Ei mitään maininnan arvoisia mestoja. Kirppisten (joita rust-belt-taajamien tyyliin piisaa) vinyylilaarien antia on Juha "Watt" Vainion ylihintaisen levyt ja venäjäpainokset oudoista, mutta ei mielenkiintoisista vinyyleistä.

Kouvola:
Anttila lopetti keskustassa ja kaupungin ainoa uusien levyjen kauppa Peltirumpu viitisen vuotta sitten. Mutta keskustasta löytyy Kymenlaakson paras antikvariaatti Novgorod, jossa on tuhansia levyjä punkista krautrockkiin. Myös uusia kasetti- ja vinyylijulkaisuja, sekä cd:tä. Maakunnan ainoa levykauppa, johon matkustaisin vartavasten ihan muualtakin. Hinnat toki myös kohdillaan, mutta levyjen kuntokin yleensä ex/ex-luokkaa. Keskustan alueelta voi levylöytöjä tehdä myös Kylähullu- ja Femmatori-kirppiksiltä. Tosin näin kotisalapoliisina väitän kyseisten paikkojen parhaiden hyllyjen ja loossien olevan Noviksen "sivupisteitä".

Kuusankoski:
Täältä löytyy hivenen keskustasta sivuun Kuusaan kirppis, jossa on tullut vastaan muutaman kerran järkivinyylejä järkihintaan.

Turvallista matkaa!

Spacemen 3 - DJ Tones EP 2008

Jason Piercen ja Peter Kemberin (aka Sonic Boom) Spacemen 3 oli 80-luvun kulttiyhtye, joka piti monotonisen psykedelian alá Velvetit, Stooges, MC5, Silver Apples lippua ylhäällä silloin, kun indien ja valtavirran tuulet olivat toisenlaisia. Kaksikon lisäksi mukana oli alati vaihtuvaa miehistöä ja yhtyeen lopulta noustessa neljänkymmenen hengen saleista kohti tavallisen musiikkilehdistön artikkeleita, se hajosi Piercen ja Kemberin välirikkoon, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Yhtyeessä soittaneiden jäsentenkin "spin-off" bändit ovat monin osin kiinnostavia, mutta pääkaksikko operoi 90-luvulta lähtien omissa yhtyeissään, joista Piercen Spiritualized pääsi nauttimaan kohtuullista suosiotakin. Peter Kember taas operoi enemmän kulttimusiikin puolella yhtyeensä Spectrum, sekä kokeellisen E.A.R.in kautta. Mies heittää myös soolokeikkaa ja oli viime kesänä Turun H2Ö-festareilla. Piercen myöhempää uraa ovat värittäneet terveydelliset ongelmat, mutta Kember on yllättäen petrannut viime vuosina ja toiminut profiilikkaana tuottajana uuden sukupolven poppsykedeliabändien, kuten MGMT:n ja Panda Bearin kanssa.

Spacemen 3 julkaisi olemassolonsa aikana kasan levyjä ja bootleggeja, jotka ajan kuluessa ovat hautautuneet vaikeammin saataviksi vanhojen fanien levyhyllyihin. Tämän DJ Tonesin tarkoitus on varmaan ollut tarjota vuonna 2008 uudelle polvelle mahdollisuuden tutustua yhtyeen musiikkiin. Sen julkaisi Space Age Reocords, jonka kataloogissa näkyy olevan Sonic Boomin omia projekteja, sekä kasa Spacemen uusintoja ja Acid Mothers Templen uusiopsykedeliaa. Kuinka virallista tämä kaikki on, jää kysymykseksi, mutta toisaalta Spacemen 3 julkaisi omat levynsäkin käppäisillä indie-merkeillä, joiden sopimuksissa ei todennäköisesti luovuttu omasta sielusta, musiikista ja oikeuksista.

Kuka levyn on koonnutkin (veikkaan Kemberiä..), niin sen kuratoiminen on onnistunut. Mini-LP/EP pitää sisällään aiemmin julkaisemattomia versioita yhtyeen tutuista tai seuraavissa bändeissä toteutetuista kappaleista. Levy alkaa Spacemen 3 versiolla kappaleesta 'These Blues', jonka Pierce levytti sitten Spiritualizedin kanssa. Red Krayola-coveri 'Transparent Radiation' on tällä levyllä eri versio, kuin yhtyeen aiemmin julkaisema. Puolitoistaminuuttinen pedaalitesti 'Modulated Tones' on turha välisoitto. 'I Love You' on taas miksaus, jota jaettiin 50 kpl promolevyinä Recurringin aikoihin. Levyn päättää liki yhdensänminuuttinen drone 'Ecstasy Symphony', joka soittaa syntikkapädejä flangerin läpi ja kilisee kristallimaisesti. Kuuntelin biisin eilen autoillessa varmaan viisi kertaa putkeen, samaan aikaan aurinko laski ja metsä- ja puut olivat ympärillä peittyneinä jääkiteisiin. Sitten oli pakko vaihtaa musaa, kun meinasin nukahtaa rattiin.

Levystä on otettu "vain" 2000 kappaleen painos, cd ja vinyyliversiona, mikä kertoo kuinka kulttiyhtye Spacemen 3 edelleenkin on. Oma cd-versio pitää sisällään vain pahvikotelon ilman mitään tarkempia tietoja. Faneille ei mikään turha ostos.

David Bowie - Blackstar 2016

Tässä vaiheessa, kun levymyynti tai ylipäätään sellaisten julkaiseminen suuressa mittakaavassa on ollut käymistilassa, David Bowie järjesti vuoden tapauksen.

Viime vuonna tuli ilmoitus uudesta levystä ja sitä avitettiin julkaisemalla kolme "sinkkubiisiä", joiden taso oli viime vuosiin nähden huimaava. Niitä avitettiin taiteellisilla videoilla ja musiikki kuulosti siltä, mitä Bowie 90- ja 2000-luvun levyillään yritti, mutta vain osittain onnistunein lopputuloksin; nykyaikaiselta ja samalla Bowielta.

Bowie ei ole viimeisten kymmenen vuoden ajan antanut yhtään haastattelua ja uusi levy ilmestyi samanlaisen "radiohiljaisuuden" saattelemana. Musiikkilehdissä sessioihin osallistuneet muusikot sentään kertoivat levytyksestä. Levy oli nykyiseen tapaan ajastettu ilmestymään Bowien syntymäpäivälle tammikuun alkuun, vaikka se oli ollut valmiina jo kesästä lähtien. Pistin sen kuunteluun Spotifystä heti sen ilmestyttyä perjantaina. Ensivaikutelma oli "ok", joskin hivenen vaikeasti kiinniotettava ja jätin sen odottelemaan lisäkuuntelua. Sellainen fiilis kuitenkin jäi, että Bowie on tullut jälleen takaisin ja jatkaa edellisellä levyllä alkanutta uutta luovaa kauttansa.

Maanantaina iski sitten todellinen uutispommi: David Bowie oli kuollut puolitoistavuotta jatkuneen syöpätaistelun jälkeen, vain pari päivää uuden levyn ilmestymisen perään. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja tyypit, joilla oli jo fyysinen äänite ja lyriikkabookletti osasivat kertoa teksteistä; ne käsittelivät selkeästi sairautta, kuolemaa ja luopumista. Tuottaja Tony Visconti ilmoitti samalla, että levy oli suunniteltu ja ajastettu Bowien itsensä toimesta erittäin tarkasti. Hän teki siis areenalta poistumisensa samanlaiseksi teokseksi, kuin koko muun elämänsä. Oikeastaan levyn kohdalla suurin erikoisuus nykyisenä internet-aikana se, miten Bowie on onnistunut pitämään sairautensa yksityisenä tietona ja miten hyvin tuottajat ja sessiomiehet ovat pystyneet pitämään tämän tiedon omanaan levyn ilmestymiseen saakka.

Edellisellä levyllä Bowie kommentoi nykyistä post-modernia maailmaa ja fyysisen levynjulkaisun turhuutta käyttämällä 'Next Day'llä samaa kansikuvaa, kuin aikaisemmin urallansa. Tällä viimeisellä vanha kameleontti heitti kuitenkin sellaisen ässän hihastaan, että tämän teoksen monien tasojen ylittämisessä saavat seuraavat nähdä jo kohtuullisesti vaivaa.
Pistin levyn uudelleenkuunteluun kuolinuutisten jälkeen ja koska olin aitoon esoteeriseen henkeen saanut käsiini "mysteerin avaimen", levyn toimintatasot aktivoituivat niin musiikin, kuin lyriikkojen tasolla aivan uudella tapaa.

Levyn yleissointi on tumma ja esiin nouseva instrumentti on saksofoni, joka tuo mieleen aikaisemmista ajoista kalmaisen Diamond Dogsin. Rytmit ovat sekoitus kone- ja ihmisrumpalointia, joka nykii ja heiluu, mutta omaperäisesti ilman ysärin virhettä, eli sitomista aikansa muotikomppiin. Kitarat eivät 'Lazaruksen' synkkiä voimasointuja ja levyn lopettavan 'I Can't Give Everything Away'n kitarasooloa lukuunottamatta ole mitenkään pinnalla, vaan yleisfiilis on erikoinen sekoitus jazzia ja puolielektronista musiikkia. Vinyyli on jaoteltu niin, että A-puolen kolme kappaletta ovat pidempiä ja raskaampia, B-puolen keventyessä nimellisesti, poislukien vapauttavan kuuloinen, mutta lyriikassa hyvästit jättävä jo aiemmin mainittu 'I Can't Give Everything Away'. Levyn vahvuus, tai heikkous on sen kappaleiden "muodottomuus". Siltä ei löydy sellaisia tarttuvia ralleja, joita Bowielta ilmestyi elämänsä aikaisemmissa vaiheissa. Toisaalta kokonaisuus sitten toimiikin ja koukkuja on sen verran, että itse oletan tämän olevan yksi hänen kuuntelua kestävimmistä levyistä (jos sellaisista on Bowien kohdalla puutetta..). Blackstar on suunnattu selkeästi hänen uskollisille faneille, eikä kosiskelemaan "taviksia" ja tällaisessa teoksessa se suotakoon.

Blackstar liittyi rock- ja popmusiikin "jäähyväislevyihin", joiden joukossa on monta muutakin upeaa teosta (Jacques Brel, Joy Division, Nick Drake jne.). Eilen käsiini saama vinyylipainos on kansineen upeasti painettu, lakattu, leikattu ja taitettu teos, joka hautajaisvihkomaisesti tekee hienosti kunniaa yhden vinyyliaikakauden suurimman sankarin muistolle.