Dueling Banjos - Elokuvasta Syvä joki 1973

Deliverance, eli suomalaisittain 'Syvä joki' on klassikkoelokuva, joka toimii edelleenkin ja karistelee romantisoituja kuvia erämaiden ja syrjäseutujen ihmisistä - tai sitten luo omanlaisia sellaisia..
Elokuvan tunnetuimpia kohtauksia on possuleikin lisäksi tämä alkupään pätkä, jossa jälkeenjäänyt autistinen poika jammaa yhden kaupunkilaishahmon kanssa. Jammaus päättyy pojan infernaaliseen ja virtuositeettiseen banjonpikkaukseen ja on kaikessa ahdistavuudessaan luonut banjonsoitto-fantasioita jo usealle sukupolvelle. Itsekin kuulun tähän ryhmään; ostin muutama vuosi sitten banjon ja fantasioin samanlaisesta virtuoositeetista. Banjo soittimena paljastui kuitenkin luonteeltaan ja komppikädeltään vakaampien soittimeksi. Jos esikuvat ovat jossain Johnny Thundersin suuntaisessa paiskomisessa, unohda banjo. Siis Unohda.

Elokuvan kohtauksen musiikin soittivat Eric Weissberg ja Steve Mandell. Se irrotettiin sinkuksi ja se nousi Yhdysvalloissa huimalle listasijalle #2. Kappale ei kuitenkaan ollut Weissbergin ja Mandellin, vaan se perustui Arthur Smithin ja Don Renon vuonna 1955 tekemään 'Feundin Banjos' kappaleeseen, joka esitettiin kaikelle kansalle vuoden 1963 'The Andy Griffith Show'ssa. Kappale itsessään sisältää elementtejä kansansävelmä 'Yankee Doodlesta'. Kappaletta käytettiin elokuvassa luvatta ja Weissberg voittikin lakituvassa saaden itsensä säveltäjäksi ja hillot tilille.

Knoppitietona kohtauksesta; jälkeenjäänyttä soittajaa näyttelevä Billy Redden ei kuljettele sormiaan ollenkaan banjolla, vaan paikallinen muusikko Mike Addis soittaa käsillään Reddenin selän takaa.

Pepe Willberg - Pepe & Saimaa 2014

Huomenna Helsingin juhlaviikoilla Pepe Willberg ja Saimaa esiintyvät yhdessä toisen ja viimeisen kerran. Yhteistyö jäi näin lyhyeksi, mutta homman alkuperäinen tarkoituskaan ei ollut tämän pidempi yhteiskeikkailu. Yksi suurimpia syitä tähän on tietysti Saimaa-orkesterin koko, jossa on mukana kuoroja myöten niin paljon jengiä ettei sellainen vain voi toimia tässä maassa taloudellisesti tai logistisesti.

Huolimatta levyn arvostelu ja yleisömenestyksestä se on myös syntynyt vähän niinkuin sattumalta tai vahingossa. Pepe Willberg oli pudonnut levy-yhtiöiden listoilta ja Saimaa oli taas Tehosekoitin veteraani Matti Mikkolan suurbändi, jolle suurin osa tämän levyn kappaleista on sävelletty jo kymmenen vuotta sitten. Saimaa bändinä kuivui kokoon ja Willbergin ura Mestareiden jälkeen ei ole ollut nousukiidossa - päinvastoin. Willberg sai levytyssopimuksen Suomen musiikki-yhtiöstä ja hänelle tarjottiin Mikkolan säveltämä kappale, jonka jälkeen niitä kaivettiin pöytälaatikosta vielä lisää. Sävellyksiin tilattiin vielä lyriikat Timo Kiiskiseltä ja Johanna Vuoksenmaalta (jälkimmäinen sanoitti kahden levykappaleen säveltäneen äänittäjä Eppu Koskisen kappaleet) ja hommaa pistettiin purkkiin monessa eri paikassa ja erittäin monen soittajan kanssa (wikipedia kertoo levyllä olevan 80 eri henkilöä).

Silti, kun levyä kuuntelee niin on outo vahva tunne, että juuri Willberg on oikea ja ainoa laulaja, jolle näitten kappaleitten laulaminen kuuluu. Osasyy on tietysti, että jos on kuullut historian Pepe & The Paradisea, niin samanlaista kunnianhimoista iskelmäähän tämä on. Mikkola oli jo Tehosekoittimen aikana aika hyvä tekemään pastisseja, mitkä eivät jää kiinni varastamisesta ja samaahan tämäkin on. Itselleni tämä kuulostaa myös vahvasti sukupolvilevyltä; siltä musiikilta, jota kuuli alle kouluikäisenä ja jonka tiesi jo silloin soivan menneestä maailmasta.

Mikkolan sävellykset ovat polveilevia, suurieleisiä ja täynnä nyansseja, jotka pääsevät oikeuksiinsa erityisesti luureilla kuunnellessa. Orkestrointi on retro, samaten bändin arsenaali. Tämä voisi Moogeineen ja Hammondeineen olla suoraan sieltä vuodelta 1976, Kotilainen, Procol Harum, The Band ja Beach Boys. Lopussa Mikkola päästää radiohitissä irti Born to Run-ajan Springsteenin ja levyn lopettava 'Elämän seppeleet' on aivan tajuton eepos. Ja tämä kaikki niin, että apinoinnista ei voi kuitenkaan puhua. Kappaleiden tekstit ovat suurien inhimillisten asioiden äärellä. Oikein hyviä, vaikka joidenkin mielestä ne ovat ainoa levyn päälleliimattu elementti. Jotain kertoo, että huolimatta siitä, että osa kappaleista on aika pitkiä ja moniosaisia tämän levyn laittaa heti soimaan uudestaan.

Isohan tämä on. Jo vuonna 2011 julkaistu 'Lyhyenä hetkenä' oli Radio Suomen soitetuin kappale vuonna 2012. Pitkäsoiton ilmestyessä se nousi välittömästi listaykköseksi ollen Pepe Willbergin ensimmäinen listaykkössoololevy. Levy on myynyt fyysisinä kappaleina tähän päivään nähden huimat 10 000 kappaletta. Willberg olikin yhtäkkiä kesän toivottu esiintyjä, tosin Ruisrockkia lukuunottamatta ilman Saimaata. Ja nyt pillit pussiin. Puheiden mukaan Mikkolan ja Willbergin yhteistyön pitäisi kuitenkin jatkua.

The Isley Brothers - Ohio/Machine Gun 1971

Viimeisimmässä Mojo-lehdessä on pääjuttuna CSN&Y superyhtyeen neljäkymmentä vuotta sitten tehty 31 stadionin kokaiinipöllyinen jättikiertue, jossa herkimpien kappaleiden tempojen kanssa oli ongelmia, kun vauhti oli kova. Neil Young kiukutteli, tuli ja meni koko 'superyhtyeen' toiminnan ajan, mutta vaikka hän käytännössä hajotti yksikön, niin hänen 'jokerikortti' panostaan pidetään tärkeänä elementtinä. Kentin yliopiston verilöyly 1970 sai Youngin reagoimaan nopeasti ja edellisenä yönä sävelletty kappale levytettiin sinkulle heti seuraavana päivänä. Ohio on vedetty suoraan, laskelmoimatta ja tunteella purkkiin ja pääosaan nousee tietysti kappaleen laulaja David Crosby joka rupesi itkemään lauluottonsa jälkeen. Sama ylimaallinen sielukkuus koskee myös Jimin 'Band of Gypsies' levyn funkkia livenä sisään vedettyä 'Machine Gunia'.

Joskus pelottomuus kannattaa ja jo 50-luvulla doo-wob bändinä perustettu, mutta soulin kautta kivenkovaksi funk-bändiksi ajautunut Isley Brothers mätkäisi kummatkin biisit yhteen ja levytti ne 'Givin' It Back' levylle. Teoksen aloittava Ohio luetaan sielukkaana versiona, kitarasoolo seurailee Young/Stillsin makeaa käppätyyliä. Biisipotpuri on selkeästi muokkautunut bändin keikoilla. Keskellä vähän rauhoitutaan ja lähdetään kasvattamaan Machine Gunia. A Bullet fly, children run, mothers screaming ja samaan aikaan puheääni taustalta nousee pyytämään äideiltä anteeksi, että heidän poikansa eivät tiedä mitä tekevät. Kitara nakuttaa Jimin konekiväärikomppia ja bändi vetää kappaleen alkuperäisen funkin vielä astetta pidemmälle. Kitarat sooloilevat rohkeasti - pitää huomioida, että Jimi itse oli kappaleen levytyksen aikana ollut mullan alla vasta vuoden päivät. Lopussa vokaalit palaavat vielä Ohion kertosäkeeseen.

Vaikka Isley Brothers siivosi hivenen Ohion sanoitusta (kappaleessa on alunperin suora viittaus Richard Nixoniin ja huhujen mukaan itse presidentti järjesti sille soittokieltoja - mikä ei estänyt silti biisiä nousemaan listasijalle 14.) se ei poista tämän cover-potpurin voimaa. Jos toisten biisejä soittelee, niin näinän se juuri pitäisi tehdä.

Alice Coltrane - Universal Consciousness 1971

Vuonna 2007 kuollut Alice Coltrane mieltyy helposti 'pelkäksi' John Coltranen vaimoksi ja soittokumppaniksi, vaikka hänen oma kataloginsa nousee miltei miehensä rinnalle. Pianisti Alice oli Johnin järjestyksessä toinen vaimo ja pariskunta oli yhdessä hänen ennenaikaiseen kuolemaan asti vuonna 1967. Yhteistä Johnin ja Alicen kimpassa tehdylle tuotannolle oli tietynlainen 'spirituaalisuus', jota Alice jatkoi omassa tuotannossaan.

Coltranet ja tietynlainen jatsi levytettiin pitkälti yhdysvaltalaiselle Impulse!-levymerkille. Samaten tämä levy, joka äänitettiin osittain Coltranen omalla studiolla ja mukana on muun muassa John Coltranen luottobasisti Jimmy Garrison (k.1976), rumpali Jack DeJohnette (joka oli Bitches Brew-ajan Miles Davis rumpali). Hänen lisäkseen rumpuja soittavat Clifford Jarvis ja Rashied Ali, Impulse!/Coltrane-veteraaneja molemmat. Lisäksi levyllä kuullaan intialaista tamburaa ja viuluja, sekä tietenkin Alicen urkua (oudon ohutsoundinen, mutta mielenkiintoinen) ja harppua + erinäisiä perkussiokilkuttimia.

Levy on temaattinen kokonaisuus ja käsittelee maailman uskontoja ja niiden yhteyttä. Nimibiisi on aika selvää free-jazzia, seuraava 'Battle at Armageddon' myös. Kappaleen sähköpiano tuo mieleen samanlaisissa teemoissa samana vuonna liikkuneen Vangeliksen Aphrodite's Child yhtyeen levyn '666'. 'Oh Allah' siirtyy astetta kevyempään tunnelmaan ja kappaleen ohut urkuriffi sämplättiin 90-luvulla hip hop-yhtye P.M. Dawnin levylle. Välillä vellova viulumassa nousee ja laskee. Samat toiseudesta soivat viulut seilaavat seuraavalla 'Hare Krisna' kappaleella. Kappale taisi muuten soida 80-luvulla tiedettä ja avaruutta kansantajuistaneen Carl Saganin 'Kosmos'-tv-sarjan taustalla, eikä hullumpi valinta. 'Sita Ram' ja sen metallinen tambura, kilinä, Alicen urku ja harppu jatsaavat suoremmin Intiassa. Levyn päättää 'The Ankh of Amen-Ra', joka avautuu resonoivalla harpulla, taustallaan kilinä. Kappale ajautuu loppua kohti taas free-jatsiin sulkien teoksen plus toistelee uruilla levyllä soineita teemoja.

Alice Coltrane julkaisi 60-70-luvun taitteen vuosina muitakin samanlaiseen tematiikkaan nojautuvia levyjä, joista ainakin Ptah on oikein hyvä. Hänen harppuaan kuultiin Pharoah Sandersin levyllä ja 70-luvun puolessa välissä hän julkaisi Santanan (uskonnollinen nimi tuossa vaiheessa Devadip) kanssa yhteislevyn. Pitäisi oikeastaan kuunnella vähän enemmänkin.

Kolme pientä porsasta 1934

Myöhemmin yrityksenäkin vakaavaraiseksi ja ahneeksi mielletty Disney teki menestyksen alussa kahta animaatiosarjaa yhtä aikaa ja velkarahoilla. Jos Walt Disney ei itse animoinut ja piirtänyt käytännössä oikein koskaan, niin hän piti huolta, että animaatioiden sisällöt ja tuotantoarvot olivat siinä pisteessä, että ne pysyvät alansa klassikoina edelleen miltei sadan vuoden kuluttua. Maksoi mitä maksoi. Disney sijoitti alkuvuosina miltei kaikki voittonsa suoraan studioon ja sen tekijöihin.

Äänielokuva oli marssinut paria vuotta aiemmin esiin ja yhtiön hahmo Mikki Hiiri pistettiin ajamaan höyrylaivaa, jota hän elokuvassa soitti ja vihellytti. Höyrylaiva Ville on tämän päivän mittapuulla köykäinen, mutta oli rohkea askel hypätä äänipiirrettyyn ja antoi yhtiölle heti kahden vuoden etumatkan, missä firma ja animaattorit pääsivät kehittelemään työkalujaan. Yksi tälläinen oli hyppy värianimaatioihin, vaikka se lisäsi filmien työmäärää radikaalisti. 'Silly Symphonies' oli Mikin lisäksi toinen sarja, josta tehtiin lyhytelokuvia, joita näytettiin elokuvien alussa. Kuten nimestä voi päätellä sarja nojasi vahvasti kuvan ja musiikin yhteistyöhön.

Kolme pientä porsasta perustui vanhaan kansansatuun ja keskellä lama-aikaa tarinassa samaistuttiin Isoon pahaan suteen lamana ja neuvokkaaseen kolmanteen porsaaseen selviytymistapana. Animaatio oli ensimmäinen, missä Fred Moore oli mukana, mutta hänen tyylinsä tuli vaikuttamaan pitkälle kaikkiin tuleviin Disney-animaatioihin.

Mutta mistä jokainen muistaa heti tämän lyhytfilmin (näkemättäkään sitä ikinä) on animaation tarttuva nimilaulu. Kappale sai itse animaatiota suuremman latauksen yhdysvaltalaisten laman vastaisessa kamppailussa ja muutamaa vuotta myöhemmin sitä käytettiin länsi-propagandassa Hitlerin Saksaa vastaan. Jotain kappaleen tarttuvuudesta kertonee se, että vaikka Disney oli verboten natsisaksassa, niin edellä mainittu Adolf Hitler hyräili kappaletta kuuleman mukaan useinkin.

Animaatiolla kuullaan toki muutakin musiikkia ja porsaiden hahmot nojaavat vahvasti soittimiinsa, viuluun, huiluun ja järkevän porsaan soittamaan pianoon. Musiikki oli Frank Churchillin säveltämää, joka oli tullut Disneyn studioille 1930. Tätä ennen hän oli soittanut 15-vuotiaasta asti pianoa mykkäfilmiteattereissa. Kolmen pienen porsaan suosio vaikutti siihen, että Walt Disney otti hänet säveltämään tulevan pioneeriprojektinsa, eli ensimmäisen kokoillan animaation Lumikin musiikkiraitaa. Siihen hän teki muun muassa sellaiset elämään jääneet kappaleet, kuten 'Heigh-Ho', 'Whistle While You Work' ja 'Someday My Prince Will Come'. Oscarin hän sai 'Dumbo'-elokuvasa, mutta löytyi vuonna 1942 kuolleena kotoaan, vain 40-vuoden ikäisenä. Hän oli ampunut itsensä pianon ääreen - usein yhtenä syynä teolle pidetään Disneyn antamia haukkuja heikommin menestyneestä 'Bambi'-elokuvasta.

Octopys Syng - Reverberating Garden Number 7 2014

Maailmassa on kasvoja, joihin törmää jostain syystä vuosikaudet. Itselleni Jaire Pätäri on ollut tällainen; aluksi 90-luvun loppupuolen Kouvola, jossa pienikokoinen hippi ajeli fillarilla vastaan, kun tulin koulusta opiskelijakämpille. Sitten kuuntelin tietämättäni kaupungin kirjastosta löytyvää paikallisen 'Dildo Manian' levyä. Muutin Helsinkiin ja parin vuoden päästä Roihuvuoren bussissa oli taas sama naama, joka katusoitti Itäkeskuksessa sitaria (varmaan jotain Intian matkaa varten). Äijä muutti muualle, mutta kun rupesin käymään katsomassa erilaisia hämyrock-keikkoja; taas Jaire. Kaiken huipuksi Jaire-mies oli sitten miksaajana meidän bändin keikalla ja sitten oli aika kypsä tehdä niin sanotusti sinunkaupat. Nyt ollaan puheväleissä kun nähdään ja Kouvolan Jättömaa-festivaali oli nyt taas tälläinen paikka törmätä. Ostin sitten artistilta itseltään uunituoreen vinyylin.

Olen törmännyt Octopys Syngiin jo vuosia sitten Myspacen kautta. Bändin aika autenttinen 60-luvun hämysoundi oli niin autenttinen, että tuli kuunneltua useaankin otteeseen. Bändi on keikkaillut koko ajan, mutta verkkaisesti ja edelliset levyt ovat Jairen lähes yksinään soittamia. Elikkäs tämä on yhtyeen ensimmäinen 'aito' bändilevy.

Esimakua bändistä siis löytyy, mutta silti laittaessa vinyylin pyörimään homman taso yllättää. Onhan tätä tietysti leivottu pitkän aikaa (kansissa lukee 2011-14), joten kiirettä ja hätiköintiä ei löydy. Homma kuulostaa kokonaisuudelta ja varsinaisia tyhjiä hetkiä tai turhia jammailuja ei löydy, vaan homma nojaa Jairen sävelkynään.
En yleensä pidä oikein mistään 60-70-lukujen retroilubändeistä, mutta tämä Octopys Syngin levy jotenkin riisuu puolustuksesta. Siitä on vaikea löytää mitään 'helppoa' hippi-trippailun matkimista, vaan se kuulostaa siltä, että hommaa ja musaa eletään 110% (vaikka himmaillen). Musiikillisesta vaikutteistakin nousee esiin tässä genressä ehkä harvemmin hyväksikäytetyt Moody Blues ja 68-post-Barrett-Floyd. Biisit nousevat ja laskevat ja ilmestyvät kulman takaa vähän niinkuin ensin mainitun klassikkolevytyksissä. Bändin soitto on kanssa juuri niinkuin pitää. Reverberating Garden Number 7 voisi aivan hyvin olla joku niistä lukuisista internetin syövereistä löytyvistä digitoiduista 'kadonneista levyistä'.

Eipä tästä oikein voi muuta sanoa. Kovassa kuuntelussa, enkä näe mitään syytä olla poistamatta tätä hyllystä, jos tähän törmää.

Dayglo Maradona - Rock Section 2014

Diego Maradona ei sattuneista syistä nauti Brittein saarilla hirveästi arvostusta, joten huhtikuussa 2014 nettiin ilmestynyt ja kesäkuussa Rough Traden kautta julkaistu 250 kappaleen painoksinen 12" sinkku kimpoilee käden kautta. Kannessa lukee yhtyeen nimenä 'Dayglo Maradona' ja Bandcamp väittää kyseessä olevan Julian Copen tekemä miksaus saman nimisen yhtyeen vuoden 1989 klubi-hitistä.

Kyseinen yhtye on olemassa vain Julian Copen mielikuvituksessa ja liittyy miehen juuri ilmestyneeseen proosakirja 'Route 131':seen. Kirja sijoittuu 80-luvun loppuun ja risteilee rokin ja jalkapallohuliganismin seassa. Se on kuulemma erittäin hyvä ja sen sivuilla vilahtelee enemmänkin kuvitteellisia 80-luvun lopun rave- ja teknoartisteja. Jotta homma menisi vielä hämärämmäksi hoaxin ja toden sekoitukseksi itse kappale 'Rock Section' on oikeasti Skin Patrol-nimisen levyttämättömän pikkubändin biisi vuodelta 1979, josta kuvitteellinen Dayglo Maradona oli muka tehnyt kymmenen vuotta myöhemmin klubihitin..

Itse en omista tätä kaksitoistatuumaista, mutta paraatipuolen biisi on kuunneltavissa 'yhtyeen' bandcamp-sivuilla ja kakkospuolen remixin, jonka on tehnyt oikeasti ja oikeaoppisesti vielä itse Andrew Weatherhall löytää netin 'mixtapeista' helposti. Remixi kuulostaa aika totaalisen erilaiselta, kuin a-puolen biisi ja tämäkin kuuluu kuvaan. Copen itsensä tekemä 12-minuuttinen biisi tiivistää aika hienosti 80-90-luvun taitteen 'baggy'-soundin. Eihän Cope ensimmäistä kertaa ole pappia kyydittämässä, vaan oli 90-luvun alussa käsittääkseni vahvasti sen ajan ug-teknon fani ja miehen levyillä flirttailtiin useastikin siihen suuntaan.

Jos vuosi olisi 1991, ostaisin tämän kiekon heti. Koska nyt on kuitenkin 2014, niin pohdin kaksi kertaa tilaanko suoraan Rough Tradelta. Levykaupoista tätä ei tule löytymään.

http://dayglomaradona.bandcamp.com/

Neuvostoliiton hymni 1943

Neuvostoliiton hymni löytyi ala-asteen musiikinkirjasta ja sitä laulettiinkin musiikin tunneilla. Samasta kirjasta löytyi kyllä muodon vuoksi muitakin kansallislauluja mutten muista niitä hirveästi lauletun.. Tai siis koskaan. Aika oli tietysti tuollainen, eikä musiikinopettajamme tainnut olla edes kommunisti.

Aleksander Aleksandrovin säveltämä kappale on mahtipontinen ja muistan sen olleen ihan vaikuttava, kun koko luokka hoilasi yhteen ääneen. Muistan myös, että opettaja totesi Sergei Mihalkovin ja Gabriel El-Registanin sanoittaman kappaleen lyriikan heijastelevan sävellyksen tekohetkeä, eli sotaa.
Samaa uhittelua ja ihannointia piisaa tässä vuoden 1984 virallisen version kuvakielessäkin. Jos länsimaissa esiteltiin vaikkapa autoja, niin itä-blokki heitti kehiin jokaista kansalaistaan hirveästi arjessa auttavat avaruusraketit, pommikoneet, ohjukset ja.. no ne pakolliset viljapuimurit.

Kappaleen sanoituksessa on jotain samanlaista ideaalia, kuin uskonnollisissa lauluissa, mikä tekstin sisällön ja NL:n hajoamisen jälkeen on mitä on. Tällä lähes uskonnollisella laululla oli kuitenkin paikkansa monen länsi-kommunistin sydämessä.
Mutta lapsuuteen yhdistettynä tämä kappale saa edelleenkin silmiin nousemaan ne kaikki urheilukilpailut, valtavat rivit marssivia sotilaita ja kömpelön näköiset ydinohjukset paraatissa valtavalla torilla. Vilja kasvaa hulmuten ja kaikki on ikuista. Maan virallinen lauluyhtye, absurdisti PunaARMEIJANkuoro kävi vielä edistämässä tätä ilosanomaa.

Laulu sävellettiin Stalinin pyynnöstä/käskystä siis toisen maailmansodan, tai neuvostokielessä 'Suuren isänmaallisen sodan' keskellä, tai oikeastaan sen kääntyessä jo Neuvostoliiton eduksi. Sodan alkaessa Neuvostoliitolla ei ollut omaa kansallislaulua (jollaisia pidettiin nationalistivaltioiden hapatuksena), vaan sellaisena käytettiin 'Kansainvälistä', eli kaikkien sosialistien yhteislaulua. Valtion horjuessa kesällä 1941 kaatumisen partaalla, rintamalle kaivettiin kuitenkin kaikki aikaisemmin pannassa olleet keinot. Jos joku upseeri olisi paria vuotta aiemmin sanonut sanaakaan esimerkiksi tsaarinajan mitaleista, olisi seurannut välitön likvidointi. Nyt niitä alettiin jakamaan ja venäläistä kansallistuntoa heräteltiin urakalla huipentuen tähän näennäisesti Neuvostoliittoa ja sen kansojen yhtenäisyyttä, mutta oikeasti venäläistä itsetuntoa nostattaneeseen taistelulauluun, jonka tahdissa marssittiin sitten Berliiniin asti ja kaapattiin puoli Eurooppaa vuosikymmeniksi.

Kappaleen toinen sanoittaja runoilija Aleksandrov oli alunperin julki-Stalinisti ja toimiessaan vielä kirjailijaliiton puheenjohtajana 1970-90 täytti yksiöt sivuun syrjäytetyillä epähenkilöillä, mikäli nämä astelivat virallista doktriinia vastaan. Stalinkin oli ollut lopulta kuolevainen ja hänen jälkeisessä ajassa laulun tekstiä ei haluttu esittää.
Ala-asteella hoilattu versio perustuukin vuonna 1977 virallisesti korjattuun toiseen tekstiversioon, josta oli poistettu Stalinia henkilökohtaisesti ihannoiva säkeistö. Tämä oli teknisesti tehty jo vuonna 1955, jolloin kappaleesta soitetttin 70-luvun loppuun asti pelkkää orkesteriversiota.

Neuvostoliiton ratkeillessa ja hoippuessa romahtamisen partaalla 1990-91 kappaleen käyttöä urheilukisoissa rajoitettiin. Venäjän valtion uudelleensynnyssä maalle otettiin uusi hymni 'Patrioottien laulu', jossa ei ollut kuitenkaan sanoja. Venäjän sosialistiselta Neuvostotasavallaltahan puuttui näennäisesti 'oma kansallislaulu', jonka Neuvostoliiton hymni oli korvannut. Hymni otettiin kuitenkin taas Venäjän kansallislauluksi, tällä kertaa taas ilman sanoja ja on soinut sellaisena vuodesta 2000 lähtien.

Vaikka kappale onkin valtion kansallishymni, sen tarinasta, tekijöistä, synnystä ja nykyhetkestä ei voi olla vetämättä samoja viivoja siihen samaan häikäilettömään opportunismiin, jota viljellään myös populaarimusiikin kaupallisemmassa päässä.

Keijo - Olkoot Kaikki Vapaita Kärsimyksestä Ja Kärsimyksen Syistä 2012

Tämän kertainen julkaisu ei ole mitenkään tarkoituksenmukaisesti haettu 'paikallinen' tai Kymenlaaksolaisviritelmä, vaan ostin kyseisen kasettijulkaisun vähän puolisokkona kouvolalaisesta levykauppa-divarista. Sisäkansissa vilahti tuttu nimi J. Koho, joka on käsittääkseni kassun julkaisseen Ikuisuus-lafkan takana. Koho pitää myös sunnuntaisin Bassoradion myöhäisilllan ohjelmaa 'Sähkötyyny' yhdessä Jonna Karankan kanssa. Kaksikolla on tahoillaan myös kohtuullisen suuri preesenssi niin sanotun kokeellisen musiikin kentällä, joten tässä yhteydessä voisi jo puhua niin sanotusta 'musiikin monitoimimiehestä'.

Keijo taas on ymmärtääkseni jyväskyläläinen kirjailija/runoilija/outsidermuusikko, joka on kuusikymppinen ja julkaissut kirjoja 70-luvun lopusta lähtien. Keijon musiikin julkaisutyyli ja tahti on ollut huimaa. Tosin pienlafkoille ympäri ämpäri tehdyt julkaisut on pääosin tehty 'kasa omia kassuja käteen' tyyliin.

Miten tämä linkittyy nykyiseen maakuntaan on, että Keijon vaimo on kuusankoskelainen ja tämän kasetin musiikki on äänitetty paikkakunnalla keväällä 2012.

Kasetin kansi on buddhalaista kuvastoa ja niin luulen julkaisun nimenkin olevan. Kyseessä on improvisoitu musiikki ja oletan raitojen olevan soitettu sisään pääosin niin sanotusti livenä. J. Kohon tiedän soittavan perkussioita, joten oletan hänen olevan vastuussa suurimmasta osaa kuuluvista kilkuttimista. Keijo itse lausuu ja vokalisoi ja huutaa. Instrumentointi on pitkälti luomun kuuloista. Sähköäkin on, mutta akustiset 'soittimet' kuulostavat olevan pääosassa. Kakkospuoli sisältää enemmän lausuntaa ja on muutenkin ehkä enemmän 'free-form' ja vaikeampaa. Ykköspuoli taas on lähempänä 'new agea'. Kasetin alussa mieleen hiipiikin 70-luvun saksalaiset 'Kalackra' ja 'Deuter' sekä niiden drone-folkki. Crawling to Kuusankoski.

Tuotanto on mutaista ja suttuista ja kasetti itsessäänkin antaa koko hommalle vouvaavaa henkeä, mutta sehän kuuluu kuvaan. Villi veikkaus on, että tämä on vedetty sisään klassisella neliraiturilla. Kasetin kumpikin puolisko on jaettu kolmeen eri kappaleeseen. Kokonaisuus on todennäköisesti kasattu yhteen editoimalla nauhoitukset. Oikeastaan tykkään tämän a-puolesta oikein kovastikin. B-puoli on sitten vähän haastavampaa, mutta oletetaan sen kuuluvan kokonaisteoksen henkeen. Itselleni tämä jostain syystä putoaa hyvinkin, mutta sunnuntaikuuntelijoille varoituksen sana free-menosta. Paljon siis ritinää, kitinää, kolinaa, kilkutusta, rämpytystä, kurkkuääntä ja lausuntaa.

Kehrä - Tienhaara 2014

Kouvolalainen, tai tarkemmin kaiketi valtaosin kuusaalainen Kehrä on pyörähtänyt täällä aikaisemmin sivulauseessa. Yhtye julkaisi tässä viikon sisällä ihan fyysisen änitteen, eli 'Tienhaara' cdr:n, jonka julkkaritilaisuudessa olin itsekin. Keikka oli kolmas, minkä olen yhtyeeltä nähnyt, enkä tiedä onko bändillä kokonaisuudessaan ollut puolet enemmän?

Kehrä kuvailee itseään bandcampissä näin; "Neljän ennakkoluulottoman musiikinystävän muodostama orkesteri Kouvolasta." Kuvaus on aika hyvä, sillä vaikka yhtyeen (useammaltakin) soittajalta löytyy taustaa kaiken muun lisäksi myös hevistä, niin mitään ankeata hevi-iskelmää yhtye ei soita. Kehrän musiikkia voisi kuvailla "hyvin suomalaiseksi", mikä mollin lisäksi tarkoittaa, että pataan on viskattu pitkälti kaikkea siitä suomalaisesta taiteellisemmasta rokkiperinteestä tyliin Bad Vugum, varhainen CMX, Noitalinna huraa!, Haikara, Absoluuttinen nollapiste ja niin edelleen.
Yhtyeessä laulavat vielä kaikki siintä eturivistä, eli kummatkin kitaristit ja basisti, joten livenä kuullaan kolmea päävokalistia. Tämä ratkaisu tuo mukaan ehkä vähän sillisalaattia, mutta samalla myös sellaista tahallista sympaattista amatöörihenkeä, jota 80-luvullakin esiteltiin lavoilla yhdessä soitinten vaihtamisten kanssa. Kehrässä tosin jokaisen oma soitin pysyy kaulassa. Yhtyeen soitto on livenä hyvä sekoitus kyseistä harkittua amatörismiä ja samaan aikaan kiistämätöntä instrumentaalista taitoa. Toimii hienosti.

Tienhaara on bändin käsittääkseni toinen julkaisu. Edellinen on fyysisenä tuotteena harvojen ja valittujen käsissä, mutta biisit löytyvät yhtyeen bandcamp-sivuilta ja tämä Tienhaara on taas kuunneltavissa Spotifystakin. Levy pitää sisällään vain kolme kappaletta, mutta yhteiskesto nousee noin 15 minuuttiin. Yhtyeen tyyliin jokaisella kolmesta kappaleesta on eri laulaja ja lähinnä kolmen kappaleen kohdalla tulee kysymykseen kuinka hyvin bändi vangitsee henkensä laaserlevyn sisälle. Ihan hyvin; se kuulostaa Kehrältä, vaikka toki näin kolmen kappaleen pituudessa tuntuu vain raapaisulta, sillä yhtye pystyy todistettavasti onnistuneesti täyttämään tunninkin slotin omalla musiikillaan.

Toinen kysymys on, miten hyvin äänittäjä on saanut säilytettyä ja napattua yhtyeen 'luomun' soundin. Tämäkin on onnistunut hyvin. J-J Nippalan tuotanto on soundeiltaan selvää, mutta turhia puunaamatonta ja yhtyeen soitto juuri sitä mitä pitää. Levyn avaava 'Musta piste' on lopun hevi-riffissä hyvä esimerkki; luolamies-riffi nostetaan pintaan ilman turhia vingutuksia. Basisti Heijalan laulama nimikappale 'Tienhaara' esittelee rytmin vaihteluita, sekä yhtyeen hyvää stemmalaulua. Levyn päättävä kitaristi Järvisen laulama 'Aivoriihitonttu' esittelee kitara-stemmoja, rytminvaihdoksia ja Liimattamaisia sanaleikkejä.

Biisien lyriikat ovat kitaristi-laulaja Heidi Koskisen käsialaa ja kestävät hyvin päivänvalon. Päätösbiisissä hiipii mieleen myös parin soittajan teatteritausta. Levyn nimi on Tienhaara ja tienhaarastahan jatketaan yleensä johonkin eri suuntaan? Mutta toivottavasti kuitenkin jatketaan. Hyvä dokumentti yhtyeen tuotannosta, johon kannattaa tutustua. Ja etenkin käydä katsomassa keikalla.

Famous Imposters - Cradle to the Grave 1983

Famous Imposters syntyi Sub-Zeros bändin hajotessa kahteen osaan, joista toinen vielä muokkaantui kolmanneksi yhtyeeksi. Bändi toimi muutaman vuoden Sunderlandin alueella ja levytti pari pikkujulkaisua. Tyylilajina oli englannissa tuohon aikaan 'kaaos-punkin' kanssa elänyt anarko punk, joka yhdisteli juttuja aika ennakkoluulottamasti, mutta paatoksella.

Impostersien musiikissa kuului selkeästi jälkipunkin Joy Division vaikutteet sekä Echo & The Bunnymenin ja U2:sen tyyliset yhden kielen riffittelijät. Tavallaan aika käppäistä, mutta ehdottoman totista. Kaksi kitaraa ja ahdistunut laulaja.

Spacemen 3 - Playing With Fire 1989

Spacemen 3 on pyörähtänyt Levyhyllyssä useita kertoja ja yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring' oli levy, joka innostutti teini-ikäisen kirjoittajan 'uusio-psykedeliasta'. Yhtyeen puolustukseksi on sanottava, että sen musiikki ei ollut kuitenkaan mitään leveälahke-retroilua mitä alkoi sitten 90-luvulla myös ilmestymään, vaan kasa biisivarkauksia, jossa juttuja yhdistettiin näkemykselliseen ja minimalistiseen tyyliin. Tätä maustettiin lopussa vielä elektronisen musiikin pioneeriartistien äänillä.

Recurring kuulostaa näin jälkikäteen yllättävän paljon tältä edeltäjältään, poislukien tällä vielä olevat selkeät drone/velvet mausteet. 'Playing With Fire' jäi yhtyeen viimeiseksi oikeaksi bändilevyksi, sillä seuraaja oli päämiesten Kember/Pierce splitti, vaikka miehet soittivatkin osassa toistensa biisejä.

Vuonna 1982 Rugbyssa perustettu Spacemen 3 oli vahvasti huumebändin maineessa, eikä Peter Kember aka Sonic Boom tätä hirveästi haastatteluissa peitellyt. Yhtyeen kappaleet joko kertoivat, tai saivat vaikutteita kyseisestä elämäntyylistä. Kaksikon lisäksi muu kokoonpano oli elävänlainen, etenkin rumpalit saivat herkästi kenkää.

Tätä levyä tehdessä takana oli kaksi studio-albumia ja yksi live-levy. Playing With Fire poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta sikäli, että paria poikkeusta lukuunottamatta se on pääosin aika rauhallista ja herkkääkin musaa. Sävellysvastuu on vielä yli puolella biiseistä Kemberin, mutta myös Pierce teki jo useita kappaleita, joista 'So Hot (Wash Away All Of My Tears)' päätyi uutena versiona miehen Spiritualizedin kakkoslevylle.

Yhtyeen ja Kemberin tavaramerkiksi noussutta tremoloefektiä viljellään siellä täällä. Levyn avaa Velvettimäisen kömpelö 'Honey' ja samoissa hivenen naiveissa kappaleissa liikutaan kappaleeseen 'Revolution' saakka, joka niputtaa yhteen kaikki MC5:sen ja Stoogesin kliseet. Toki riisutusti ja monotonisesti Sonic Boomin lakonisen puhelaulun kera. Aiemmin mainittu Piercen pikkukappale on taas levyn formaaleimmasta ja näppärimmästä päästä. Levyn toinen kumarrus kaksikon esikuvien suuntaan on 'Suicide', joka nostaa kolmanteen potenssiin samannimisen yhtyeen musiikin. Drone-rokkia koskettimilla (on siinä kitaroitakin toki), jolla liikutaan siinä mukavuusalueen reunalla. Levy päättyy jo Piercen tulevia enteilevällä gospel-vaikutteisella 'Lord Can You Hear Me?'

Playing With Firea ei omasta hyllystä löytynyt, joten se oli aina yhdeltä kaverilta lainassa ja taisi olla jossain välissä kasetille nauhoitettuna. Muita Spacemen-levyjä tulee silloin tällöin kuunneltua, mutta ihan hyvältä tämäkin kuulosti pitkän taon jälkeen. Yhtyeen pelastus oli, ettei se sitonut soundiaan ja juttuaan liikaa menneisyyteen tai omaan hetkeensä, joten keitos on tietyssä mielessä ajattoman kuuloinen.

Playing With Fire nosti myös tuohon asti aika marginaalissa kyntäneen ja muutaman kymmenen hengen yleisöille soittaneen yhtyeen nosteeseen, sille lyötiin niskaan jo 'indien seuraava suuri juttu' viittaa ja zinejen sijaan kaupallisten musiikkilehtien etusivujuttuja, mutta sitten kävi niinkuin kävi.

Devo - EZ Listening Disc 1987

Devo on pyörinyt levyhyllyssä tasaisin ajoin, joten yhtye on varmasti blogin potentiaalisillekin lukijoille tuttu. Kyseessä on siis Gerald Casalen ja Mark Mothersbaughin jo 70-luvun alussa perustama orkesteri, jonka henkinen ydin syntyi kaksikon ystävän saadessa surmansa kansalliskaartin luodeista Kentin yliopiston mellakassa 1970. Hippiaate vaihtui kyyniseen de-evoluutio-oppiin ja tämä EZ Listening sopii jatkumoon hyvin.

Termi 'muzak' herättää edelleen synkkää kaikua, vaikka itse yhtiö on tehnyt viimeisen konkurssinsa vuonna 2010 ja sitä ennen jäi niin sanotusti kehityksen jalkoihin. Musiikkityylille nimensä antanut Muzak LLC yhtiö perustettiin kenraali George Squierin toimesta vuonna 1934 ja yritys käytti puheiden mukaan myös armeijan keksintöjä tuotteissaan. Yhtyeen nimi mukaili filminkehitysyhtiöjätti 'Kodak'in nimeä toivoen sen saavan samanlaisen helposti muistettavan nimen. Näinhän siinä kävikin. Yhtiö käytti ammattisäveltäjiä, mutta musiikin tarkoitus ja muoto suunnattiin kauppojen harmittomaksi taustamusiikiksi harmittomin soundein. Yleensä ilman vokaaleja tai ainakaan tunnistettavia tekstejä. Yhtiön tuotoksista levisi synkkiä huhuja 'aivopesuyrityksistä' ja asiakkaiden ostopäätösten manipuloinnista. Todistustaakka on syytteen esittäjällä.. Yhtä kaikki, kyse oli pinnallisesti harmittomasta kaupallisesti tehdystä hissimusiikista, joka oli huipussaan 60-luvun puolessa välissä soiden taustamusana jopa astronauteille. Myös muita kilpailijoita ilmestyi kehiin, eikä genreä voi sanoa kuolleeksi tänäkään päivänä (päin vastoin), vaikka suurimmat massit on tehty ajat sitten.

70-luvun loppuun tullessa muzakkia pidettiin rock-kentällä tiivistymänä 'un-coolista' musiikista. Tämähän sopi hyvin Casalen ja Mothersbaughin de-evoluutio teatteriin ja yhtye teki ensimmäiset muzak-versionsa omista kappaleistaan jo 70-luvulla. Ajatuksena oli huudattaa vesitettyjä versioita omista biiseistään keikkasalin PA:sta ennen omaa settiä. Näin ei tarttenut soitella toisten biisejä ja onhan tuo ajatus nyt ihan saatanan hauska.

Yhtyeen miksaaja sai jatkuvasti pyyntöjä nauhan myymisestä, mutta yhtye julkaisi tämän ensimmäisen osan kasettina vasta 1981 ja sitä myytiin vain yhtyeen fanclubille. Kakkoskasetti ilmestyi 1984. Millekään sunnuntaikuuntelija Devo-fanille näitä ei suunnattu, vaan yhtyeen parista hitistä innostunut olisi ollut nämä kuunnellessaan enemmän 'mitä vittua?' osastolla, kuin ymmärtänyt koko postmodernin ironian ja taiteellisen.. öö laajuuden. Versiot on tehty pitkälti syntikoilla, syntikkabassoilla ja tyylilajin oppikirjan mukaisesti. Laulumelodiat soitetaan koskettimilla, mutta mistään ei mennä tietenkään sieltä missä aita on matalin. Jos yhtyeen levytysuraa edeltäneet demot sisältäneillä 'Hardcore Devo' kokoelmilla matkattiin välillä musiikkiterrorin ja hurjien äänien poluilla EZ Listening soi kivasti ja vieläpä välillä ylväästi. Mukana on jopa syntikka-bluegrass versio. Biisien sekaan sotketaan surutta lainamelodioita, kuten 'Girl U Want'in suorat Morricone lainaukset. Yhtyeen uudelleenluenta omasta 'Satisfaction' Stones coverista poikkeaa yhtyeen levytetyistä versioista niin, että Stones riffi soitetaan kitaralla juuri niinkuin alkuperäisessä.. Tämä on musaa, mistä mummot tykkäisivät. "Kivan kuulosta musaa se Tevo".

Sunnuntaikuuntelijan kiusaksi kasetit yhdistettiin levyksi vuonna 1987 ja myytiin cd-levynä. Tietäen tuon murroskauden tajuttoman korkeat laser-levyjen hinnat, niin montaa Devon ostajaa on varmasti ottanut himassa aivoon, kun levy on lähtenyt pyörimään. Toisaalta tämäkin kuuluu 'uusioversio kusetuslevytysten' taidekokemukseen. On sitä itsekin kannettu kotiin Morriconen leffamusiikkilevy, jossa soikin käppäjuustoiset syntikkaversiot alkuperäisistä. Eikä kannessa kyllä ainakaan isolla lukenut tätä. Levystä otettiin uusintapainos vielä 1993, mutta itsellänikään tätä ei ole hyllyssä, vaan on tyytyminen internetin ihmemaahan. Mutta tätä kuuntelee mielellään!

Chestburster - Secrect Sex Tape 2012

Secret Sex Tape ilmestyi aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Ensin 100 kappaleen kasettipainoksena ja myöhemmin tänä vinyylinä. Painoksissa on kahden biisin eroavaisuus, jossa kassulla ollut coveri on korvattu vinyylillä omalla biisillä.

Chestbursterin nimi vilahti omiin silmiin jossain vaiheessa, kun olivat soittamassa tuttujen bändin kanssa ja nettitarkistus herätti mielenkiinnon. Tosin melko pitkä tovi vierähti, ennenkuin tämän levytyksen sai käsiinsä.

Bändi on käsittääkseni täysin kuusankoskelainen ja pitää 'kouvola-skenen' henkisen pahoinvoinnin lippua korkealla, tai puolitangossa sanoitusten synkeässä pervoilussa. Laulaja Gyntsä vetää vieraan kielen vielä asiallisesti, mutta itsesuojelu skippaa omalla kohdalla sanoitusten tarkemman kuuntelun tai analysoinnin (hihhih).

Bändi on käsittääkseni keikkaillut paljon sekä punk, että lepis-hevibändien kanssa ja putoaa musiikissaan jonnekin sinne väliin. Punkkia se ei ole, vaan lähempänä rokkia, mutta vahvoilla stoner- tai sludgekin mausteilla. Toisaalta kaukana ei olla myöskään noise-rockista ja tuotanto on mukavan huolimatonta. Soolot vedetään ja nakitetaan sillä blues-pohjaisella skaalalla ja mieleen livahtaa välillä vanha kunnon Blue Cheer, vaikka ihan samoihin (soitannollisiin)törkeyksiin ei mennä. Ehkä myös Wipers.
Jostain syystä levyn B-poski iskee ykköspuolta kovempaa, mutta tyylillisesti ja tasollisesti niillä ei varsinaista eroa ole. Ehkä se johtuu niiden niin sanottujen nyanssien käyttöön otosta levyn loppua kohden, jonka kruunaa päätösraita 'Pissburned II'. Jumalauta.

Kova levy ja mukavan sekava sekoitus vähän kaikkia yllä mainittuja juttuja, joten ei tästä pääse vieläkään varsinaiseen selvyyteen ja kuuntelee mielellään uudestaan ja uudestaan.

Tapio Heinonen - Vain kaksi nauhaa 1981

Edellisessä kirjoituksessa vilahteli pääosin uudelleenjulkaisuihin keskittynyt kotimainen Rocket Records ja sattuman kautta levy-yhtiö on läsnä myös tässä kirjoituksessa; se on julkaissut viitisen vuotta sitten Tapio Heinosen lauluista kokoelmalevyn. Kirjoituksiin ei haettu kuitenkaan mitään tekaistua aasinsiltaa tätä kautta, vaan se on sattumaa.

Kävin nimittäin eilen täällä maakunnassa katsomassa paikallista musiikkia. Yhtyeen nimi on Kehrä ja se on mielenkiintoinen kudelma perin suomalaista musiikkiperinnettä. Bändissä voi halutessaan kuulla Suomen Talvisodat, Bad Vugum ajan CMX:n, Noitalinnan ja suomalaisen progen. Kaikki kudotaan, tai kehrätään yhteen taitavalla, mutta amatöörimaisella soitolla ja kolmen eri vokalistin laululla. Setissä oli myös yksi coveri (tämän jouduin kysymään); Tapio Heinosen 60-luvun lopussa levyttämä 'Julian Grimau', joka kertoo tylyn tarinan 60-luvun alun Espanjaan palaavasta kommunistipoliitikosta, jonka kenraalin juntta vie saman tien seinää vasten ammuttavaksi. Heinonen itse ei käsittääkseni seisonut varsinaisessa taistolaisliikkeessä, vaan kappaleen toinen tunnettu (ja mielikuvat laululiikkeeseen vievä) versio on Kristiina Halkolan.

Aina välillä sitä törmää itselleen tuntemattomaan muusikkoon ja Tapio Heinonen oli nyt tälläinen. Pikaisella tutustumisella 60-luvun lopun ja 80-luvun alun välissä toiminut folk-mies paljastui samettiääniseksi laulajaksi, jolla oli repertuaarissa folkin lisäksi myös jazzahtavaa menoa, elokuva- ja tv-tunnareita, sekä kantriakin. Sieltä löytyi tälläinenkin, käsittääkseni hitiksi noussut versio oman lapsuuteni yhdestä vaikuttavimmista tv-tunnareista. Yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat Australian siirtomaa-aikaan liittyvää 'Vastatuuleen' sarjaa, jonka tunnarin säveltäjä (mielestäni kappale kuulostaa kyllä vahvasti tradilta..) oli rokonarpinen sarjassakin näytellyt Jon English.
Koska 80-luvun alussa käännösversiot olivat vielä voimissaan Tapio Heinonen pääsi levyttämään oman versionsa ja mikäs siinä. Miehen samettinen ääni ja Pertsa Reposen sanoitus antavat kappaleen olemassaololle selkeän oikeuden. Kappale liittyi Heinosen 70-luvun puolessa välissä terveysongelmien takia katkeilleen uran comeback-levyyn, joka olikin kaiketi menestys. Heinonen kuoli kuitenkin loppiaisena 1985 aivokalvontulehdukseen, vain 43-vuotiaana.

Rockin apumiehet #32 - Jukka Kuoppamäki

Oma henkilökohtainen siteeni Jukka Kuoppamäen kanssa alkoi peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Lauloimme yhteislauluna hänen 'Sininen ja valkoinen' kappaletta, joka on jonkinlainen kaukokaipuun ja yhteiskuntapohdiskelun värittämä muunnelma kansakouluajan lippulauluista. Mutta sen melodia oli tuttu, siihen oli helppo lähteä mukaan ja ennenkaikkea kappaleen kertosäkeessä oli yhteislaulun voimaa, joka jopa ensiluokkalaisten hennoilla äänillä sai luokkahuoneen seinät kaikumaan. Maastapako työn perässä oli tuohon aikaan jo hiipunut, mutta kappaleen kirjoittamisesta oli vain kymmenen vuotta, vaikka se tuntui seitsemän vuotiaan korvissa yhtä ylväältä ja vanhalta, kuin Maammelaulu tai Porilaisten marssi. Ehkä tätä selitti Kuoppamäen verenperintö Topeliuksen ja Runebergien jälkeläisenä? Niin hyvässä, kuin pahassa.

Kun istuin luokkahuoneessa ja niistin räkää hihaani, oli kulunut tasan neljäkymmentä vuotta kappaleen tekijän Jukka Kuoppamäen syntymästä. Perhe asui Töölössä ja hänen isänsä oli meriupseeri, mikä selittää ehkä ristiriidan hänen musiikissaan; maailmanparantamisen ja konservatiivisyyden yhteentörmäystähän se on. Helsingissä asunut Kuoppamäki kirjoitti ylioppilaaksi, suoritti asepalveluksensa Merisotakoulussa ja meni samana vuonna naimisiin ja sai esikoisensa (1962). Lapsia perheeseen syntyi seitsemän kappaletta, viimeiset 80-luvulla. Musiikkiin hän tutustui teini-iässä ja otti soittotunteja, jotka rahoitti omalla työllään. Äänenmurros lopetti nämä hommat hetkeksi, mutta Saksassa asuva tädin mies tuli suvun kesäasunnolle ja antoi änilevyjä ja puhalsi uudelleen kipinän musiikkiin.

Aikuisuuden kynnyksellä Kuoppamäki liittyi sen ajan lauluyhtye Nelosiin, joka kykykilpailun palkintona pääsi levyttämään 1959. Tästä matka jatkui Kukonpojat lauluyhtyeeseen, jonka jälkeen mies on ollut soolouralla. Seurasi muutaman vuoden tauko, jonka aikana hän toimi koulutuksensa vastaavissa kansakoulunopettajan (niimpä) hommissa, mutta palasi musiikin pariin levyttäen Boys-yhtyeen säestämänä kappaleen 'Eikan pumppu'. Kappaleesta voi päätellä Kuoppamäen siirtyneen folk-musiikkiin, jonka tyylikeinot ovat olleet ahkerassa käytössä läpi uran. Vuonna 1966 ilmestyi miehen ensimmäinen oma sävellys, protestilaulu 'Alaikäinen', joka ei nimen mielikuvastaan huolimatta käsittele lolita-juttuja, vaan ottaa kantaa aikansa nuorison mielipiteiden ja oikeuksien dissaukseen. Ura jatkui läpi 60-luvun lopun, jolloin hänet bongattiin muun muassa TV:n hippejä käsittelevään ohjelmaan afgaaniturkissa kertomaan uudesta hippie-aatteesta. Levyjä tehtiin tasaiseen tahtiin ja osa materiaalista oli ajan hengen mukaisia käännöksiä ulkomaisista kappaleista. Suosiossa mitattuna Kuoppamäki oli siellä keskikastissa, mutta sovittajana levyillä oli muun muassa Nakke Johansson, Ilpo Saastamoinen ja Paroni Paakkunainen.

Keikkamatkoilla nähdyt Lapin autiotilat nostivat esiin taas Kuoppamäen yhteiskunnallisen sydämen ja hän kirjoitti asian tiimoilta ensimmäisen suuren hittinsä 'Kiskot vievät etelään' 1969. Samana vuonna hän kirjotti hitit myös Katri Helenalle (Ei kauniinpaa) ja Päivi Paunulle (Oi rakkahin). 70-luvun taitteessa Kuoppamäen taustalle tuli yhtyeeksi Hamina-Kymi akselilla toiminut Castanja, joka tuli musisoimaan muutenkin hänen projekteissaan. Näihin aikoihin hän osallistui ahkerasti Syksyn säveliin ja Itä-Saksan Rostockissa järjestteihin Intervisionin laulukilpailuihin, joissa tuli menestystä. Näiltä ajoilta on myös kappale 'Sininen ja valkoinen'. Samaan aikaan alkoivat pakolliset tuon ajan 'maailmanvalloitus' yritykset, mutta ne jäivät Puolassa julkaistuihin englanninkielisiin levyihin vanhoista kappaleista ja lomamatkaan Yhdysvaltoihin. Seuraavissa Itäblokin kisoissa Kuoppamäen omasta mielestään kokema poliittinen peli ja vääryys sisuunnuttivat hänet kirjoittamaan oman suurimman hittinsä 'Kultaa taikka kunniaa'.

Kuoppamäki oli tähän asti uraansa julkaissut miltei jokaisen singlensä ja albuminsa eri levy-yhtiön kautta, joten hän päätti reippaassa yrityshenkisyydessään perustaa oman levymerkkinsä, joka hoitaisi tuotannon, äänityksen ja niin edelleen muiden huolehtiessa vain jakelusta. Oma satsaus levyyn toi nimen Satsanga ja kotkalogoon hankittiin lupa taiteilija Erik Bruunilta, jonka kynästä kotkan lisäksi on muun muassa se kuuluisa saimaannorppajuliste. Ensimmäiseksi julkaisuksi tuli Kuoppamäen saman vuoden 1973 intiaanikapinan innoittama 'Wounded Knee', joka otti asiaan paatoksella kantaa makean wah-wahin säestämänä.

Satsangan pääpaino oli iskelmässä ja sille levyttivät muun muassa Anita Hirvonen, Piritta, Seppo Hanski sekä muita. Levy-yhtiö muiden aikalaistensa ohella yritti pitää katetta yllä myös julkaisemalla huoltoasemakasetteja ja cover-levyjä. Kuoppamäen rockin apumies-status tulee kuitenkin yhtiön muutoin aika värikkäästä ja marginaalisestakin julkaisupolitiikasta. Levy-yhtiön kautta julkaisivat albumin muun muassa taustabändi Castanja (hyvä kevytjytälevy), progebändit Nimbus ja Haikara, Vesa-Matti Loirin ja Matti Rag Paanasen lastenlevy ja Islanders.

Samaan aikaan Kuoppamäen koko siihen astisen elämän jatkunut sisäinen myllerrys ja etsintä alkoi löytää oman uomansa. Hän oli 60-luvulta saakka ahminut esoteeristä ja hengentieteellistä kirjallisuutta ja pitänyt taustaorkestereilleen asioista monologeja pitkien pitkien ajokilometrien aikana. Näihin aikoihin laulajan itsensä tuntema äänen sopimattomuus ja kamppailu iskelmän, rokin ja laulelman, sekä taustabändin vahvistunut vaikutus musiikkiin ajoivat Kuoppamäen umpikujaan, mitä edelsivät kaksi iskelmämusiikin aiheeseen ehkä turhan paatoksellista (jopa Kuoppamäen mittapuulla) albumia 'Väinämöinen' ja 'Aurinkomaa'. En ole kumpaakaan kokonaisuudessaan kuullut, mutta odotukset ovat kovat (Rocket julkaisee koko tuotannon syksyllä). Jälkimmäisen nimikappale veli Mikon soittamalla rytmikepillä osallistui Euroviisukarsintaan eikä enää arvuuttele Pekka Strengin tuotannon tulkinnan tyyliin, vaan kertoo suoraan laulajan teosofian kautta antroposofiaan siirtyneestä kiinnostuksesta. Samoihin aikoihin Kuoppamäki monen muun muusikon kanssa juoksi liikkeen Kristiyhteisön tilaisuuksissa jääden lopulta viimeiseksi paikalla olijaksi.

70-luvun puolessa välissä Kuoppamäki piti suuren jäähyväiskonserttinsa musiikkielämälle ja lähti perheineen Saksaan opiskelemaan kyseisen yhteisön papiksi (tämäkin ammatti on ilmeinen laulajalle). Levy-yhtiö jäi pyörimään kotimaahan, vaikkei sillä hirveän hyvin mennyt. Seuraavana vuonna 1978 se teki jakelijan konkurssin yhteydessä oman konkurssinsa (tähän liittyi myös monen muun pienemmän levylafkan, kuten Loven lopullinen konkka), jonka kustannuksista vastasi Kuoppamäki. Tästä selvitäkseen hänen oli myytävä kappaleidensa kustannusoikeudet. Kuoppamäki oli pappishommissa Saksassa ja pitkälti poissa kotimaan musiikkikuvioista muutamaa 80-luvun yritelmää lukuunottamatta.

Kuoppamäen uusi tuleminen, tällä kertaa toisten taustalla alkoi 90-luvun alussa, jolloin nykyisinkin framilla äänien kuulemisesta tuon puoleisen puolelta ollut Katri Helena sai henkisen viestin ottaa yhteyttä Jukka Kuoppamäkeen. Vierailulle ja hän valitsi kappaleista 'Anna mulle tähtitaivas'. Kaikille viestien epäilijöille on huomautettava, että biisistä tuli Katri Helenan yksi suurimmista hiteistä. Toinen biisi Dannylle ja kenties suurin 90-luvun suosion saanut kappale on Jari Sillanpäälle tehty uustango 'Satulinna'. Kuoppamäki itsekin rupesi taas levyttämään ja hänestä tehtiin Turun Samppalinnan kesäteatteriin oma musikaali. Uusia julkaisuja on ilmestynyt 2010-luvun alkuun asti.

Siirrän taas katseen omaan napaani, sillä oma aikuisiän suhtautumiseni Kuoppamäen persoonaan ja musiikkiin on ollut pitkälti negatiivinen. Siinä missä Hector, Juice tai vaikka Juha Vainio ovat kertoneet omia tarinoitaan maasta, asioista ja kansasta, niissä on ollut mukana selkeästi rehellinen kansanomainen piirre kaikkine hahmoineen ja niiden heikkouksineen. Jukka Kuoppamäen kuullut kappaleet ovat jotenkin olleet yhdistelmä herraskaista, pappisluokkaista ja ulkokultaista runebergismiä. Onhan hän upseerinpoika, kansakoulunopettaja ja saarnaaja.. Tämä on näkynyt myös Kuoppamäen pari kertaa tapahtuneessa yrityksessä politiikan puolelle; ensin vuonna 1975 Populistisen oikeistopuolueen ja 2004 Kokoomuksen eurovaaliehdokkaana. Kypäräpappi.

Toisaalta mitä enemmän miehen sivupolkujen biisejä on kuullut, sitä enemmän oma suhtautumiseni on muuttunut ristiriitaisemmaksi. Upseerinpoika ottaa kantaa Chilen sotilasvallankaappaukseen, intiaanien oikeuksiin, Vietnamin sotaan ja matkaa lopulta esoteeriselle Aurinkomaalle. Ja taustalla soi haminalaisen Castanjan usvainen puolihämy funk. Tämä kaikki yhdistettynä Matti Raninin mieleentuovaan teatraalisen paasaavaan ääneen. Ja vielä samaan aikaan yhtiö kustantaa kaiken maailman progeiluja. Kuoppanmäki; 12 pistettä.

Rockin apumiehet #31 - Detroitin kaupunki

Populaarimusiikin markkinoinninssa on pitkin sen historiaa käytetty paljon lokaatioita, joilla on luotu ja niputettu alueen yhtyeitä samaan kasaan myytäväksi. Suuret metropolit tyyliin New York, Los Angeles, Lontoo ja niin edelleen ovat tietysti suoltaneet muodeista ja suhdanteista huolimatta omalla väestö- ja areenamassallaan artisteja ja ilmiöitä tasaiseen tahtiin, joten lokaatioilmiöt ovat yleensä keskittyneet astetta pienenpiin, mutta elinvoimaisiin kaupunkeihin. Tälläisiä ovat historian sivussa olleet muun muassa Liverpool, Manchester, Düsseldorf, Philadelphia, Göteborg ja Seattle. Kuinka paljon näistä samasta lokaatioista ponnistavien bändien 'skeneistä' on ollut musiikkiteollisuuden luomaa ja kuinka paljon vain kaveribändien kiinnityksen luomaa sattumaa jää lopulta arvoitukseksi. Samaten seikka, miten paljon ympäröivä maisema ja mielenlaatu vaikuttaa yleisesti bändien sointiin, vai kopioivatko bändit toisiaan tietämättään, kun on vaikka samalla keikalla kuultu toista?

Populaarimusiikin historiasta löytyy kuitenkin yksi pienempi suurkaupunki, jota voi perusteellisesti väittää koostaan ja olosuhteista huolimatta musiikin metropoliksi. Detroit on useilla vuosikymmenillä ja useilla musiikin tyylisuunnilla toiminut hautomona, josta ponnistaneet bändit ovat olleet joko tyylillisesti, tai kaupallisesti vaikuttavia.

Vuonna 1701 perustetun Detroitin historia alkaa tosiasiallisesti vuodesta 1899, jolloin Henry Ford perusti kaupunkiin ensimmäisen autotehtaansa. Kaupungissa sijaitsee edelleenkin kolmen suuren autovalmistajan Fordin, General Motorsin ja Chryslerin tehtaat ja kaupunki on koko historian ajan ollut sidottu niiden menestykseen ja samalla öljypohjaisen teollisuuden liikkeisiin. 1950-luvulla kaupungin väkiluku oli keskusta-alueella yli 1 800 000. Vuonna 2010 asukkaita oli enää 713 777. Nopealla laskutoimituksella väkiluku on laskenut 60-vuodessa yli puolella ja ihan pelkkinä lukuina kaupungista on poistunut yli miljoona asukasta. Tämä kaikki on sekoitusta autoteollisuuden alasajon ja eläköitymisen kanssa (ihmiset muuttavat etelään lämpimille seuduille), mutta on varmasti vaikuttanut alueen henkeen ja musiikki-ilmastoon. Detroit on myös kaupunki, jossa 70-luvulla asutuksesta 90% oli omakotitaloja. Voi kuvitella sitä näkyä, minkä autiotalot ja kokonaiset hylätyt korttelialueet ovat tämän päivän kaupunkiin jättäneet. Eikä sovi unohtaa keskustan hylättyjä massiivirakennuksia. Sanalla sanoen; Detroit on ruostevyöhykkeen (entinen Yhdysvaltain kaivos- metalli- ja autoteollisuusvyöhyke) jättimuistomerkki.

Vuonna 1959 kaikki oli toisin. Autoteollisuus eli kukoistustaan ja alueelle oli muuttanut paljon värillistä väestöä töihin sekä myös pakoon etelän rotuerottelualueilta. Väestö toi mukanaan soul-musiikin uhon ja ylpeyden, joka yhdistettiin autokaupungin liukuhihnatyöhön. Runollista, mutta sisältää totuuden siemenen mustan musiikin kenties tärkeimmän levy-yhtiön Motownin syntymästä. Levy-yhtiö nosti soul-musiikin maailmanmaineeseen 1960-luvulla ja oli myös ensimmäisiä mustien itse omistamia levy-yhtiöitä. Hittitehdas nosti maailmanmaineeseen sellaisia paikallisia artisteja, kuten Diana Ross, Stevie Wonder ja Marvin Gaye, puhumattakaan lukemattomasta määrästä muita. Levy-yhtiö tarjosi myös työtä lukemattomalle määrälle sessiomiehiä väriin ja sukupuoleen katsomatta. Motownin tarina seurasi kuitenkin kaupungin yleistä kehitystä ja se siirsi lokaationsa lämpimämpään Los Angelesiin vuonna 1972.

Mustan ja valkoisen musiikin vuoropuhelu oli selvää, eikä 60-luvun lopussa noussut kaupungin äänekäs valkoinen rock ollut vaikutteeton; MC5, Up!, Stooges, Bob Seger Band ja niin edelleen sisälsivät musiikissaan selkeitä soulvaikutteita, vaikka volyymi ja poseeraaminen (vai oliko sekin) enteilivät seuraavan vuosikymmenen punkkia. Samaan kovan rokin joukkoon voi lukea Ted Nugentin, supersuositun Grand Funk Railroadin ja kaupunkiin maineen perässä muuttaneen Alice Cooper Bandin. Kaupungin Grande Ballroom ja lukuisat pienemmät salit, sekä ympäröivät yliopistokampukset tarjosivat esiintymistilat ja polttoainetta yhtyeille. Säpinä oli niin kova, että Detroitissa syntyi myös yksi uraa uurtaneimmista musiikkilehdistä 'Creem', jonka yksi pääkirjoittajista oli paikallinen roku-spurgu Lester Bangs, joka taas vaikutti pitkälti kaikkeen myöhempään fanzine ym. kirjotustyyliin. Eikä unohtaa sovi MC5-manageri John Sinclairin radikalismia ja free-jazzia tihkuneita pamfletteja, jotka aiheuttivat hänelle muista syistä tekaistun kymmenen vuoden vankilatuomion (joka yleisen painostuksen ja parin vuoden istumisen jälkeen kumottiin). Suunta oli myös toisinkin päin; Funkadelic ja Parliament nappasivat valkoisten rokkareiden tajuttomat volyymit ja sekoilut omiin juttuihinsa.

70-luvun alussa autoteollisuus oli jo alamäessä, mikä näkyi klubien sulkemisina, työttömyytenä ja rikollisuutena. Etenkin huumerikollisuudessa. Detroit rajakaupunkina on kautta historian ollut salakuljetuksen tärkeitä reittejä ja heroiinia pyöri kaduilla. Seuraavalla vuosikymmenellä aineen korvasi käyttäjistään arvaamattomamman tehnyt crack. Vuosikymmenen puolivälissä kaupungin aikaisemmin elävä ja iso musaskene oli käytännössä kuollut. Tämä oli osittain seurausta Motownin lähdöstä kaupungista. 70-80-luvun vaihteessa kaupunki sai autoteollisuudelta jo kovaa suoneniskua, mikä näkyi tyhjinä teollisuushalleina. Parin teknisen soitinlaitteen kanssa tämä tyhjien varastotilojen käyttö johti kuitenkin siihen, että kaupunkia pidetään yhtenä teknoksi kutsutun musiikkilajin syntypaikoista. Ehkäpä kaupungin tylyn tyhjät paikat vaikuttivat myös tyylisuunnan minimalistiseen äänimaisemaan? Bileet ja myöhäisyön paikallisradio-ohjelmat antoivat yhden niistä kipinöistä, jotka levittivät tyylisuunnan ympäri maailmaa ja viimein 90-luvulla valtavirtaan.

1990-luvulla kaupungissa syntyi 'garage-revival' skene, jonka tunnetuin bändi 'White Stripes' nousi 2000-luvulla kuuluisuuteen, unohtamatta kulttimaineessa olevaa 'Dirtbombsia' ynnä muita. Rap-artisti Eminem ei nyt varmaan keksinyt sikäli mitään uutta, mutta oli yhdessä vaiheessa oikein tasokasta räpäytystä. Eikä tietysti kaupungin kyseenalainen maine murha- ja rikospääkaupunkina ole ollut tulppana laulujen aiheille.

Mitä kuuluu tämän päivän detroit-musiikkiskenelle? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaupungin menneisyyden suuruudet teknoa myöten ovat institutinalisoituneet ja tekno soi grillibileissäkin. Lähivuosina ilmestyneet dokumentit kaupungista ylipäätään antavat ristiriitaisen kuvan. Voit ajella monikaistaisella ohitustiellä automainostyyliin ypöyksin, joka puolella autiohalleja, mutta toisaalta jäljellä olevat ihmiset näyttivät suurimmalti osin elävän ihan normaalia elämää ilman suurta ahdistusta. Puolalaissiirtolaisten jälkeläisten lisäksi kaupunki on yksi Yhdysvaltain suurimpia muslimikeskittymiä. Sellaisesta on pakko ponnistaa vielä jotain mielenkiintoista.

Jane - S/T 1980

Saksalainen Jane toimi alunperin vuosien 1970-82 välillä ja katsojastaan riippuen joko luetaan krautrockin suuruuksien joukkoon, tai sitten ei. Yhtye levytti kuitenkin kaikki levytyksensä hampurilaiselle krautlegendaariselle Brain-levymerkille.

Janen alkuperäinen tyyli oli vahvasti kosketinvoittoinen (hammond) versio sinfonisesta progesta. Omaan korvaan alkupään urkulevyt ovat turhan tavanomaista progea, mistä puuttuu saksalaisen tyylilajin paras twisti. Vuonna 1976 ilmestynyttä 'Fire, Water, Earth & Air'ia pidetään progepiireissä yhtyeen taiteellisen uran huipentumana. Olen itsekin levyn kuullut, mutta se ei jättänyt juuri mitää muistijälkeä.

Omaan korvaani Jane onkin mielenkiintoisempi tilanteissa, joissa se on matkinut jotain muuta (täällä joskus puheena ollut 'Age of Madness'-levy ja Pink Floyd) ja tässä 80-luvun taitteen kiekossa, jossa mukaan on tullut jo vaikutteita uudesta aallosta ja muusta. Paikalleen jäämisestä yhtyettä ei kuitenkaan voi moittia.

Levyä edeltänyttä vuoden 1979 albumi 'Sign No. 9' pidettiin fanien ja yhtyeenkin silmissä epäonnistuneena ja harha-askeleena. Sen kitaravoittoisuus jatkui kuitenkin tällä nimettömällä seuraajalla, eikä se minua haittaa, koska kitaristi Klaus Hess soittaa hienoja juttuja. Suurin muutos lieni, että yhtyeeseen otettiin pysyvä (pysyi tosin yhden levyn verran) laulaja. Aikaisemmissa levytyksissä kukin yhtyeen jäsen hoilaili ja mölisi vokaaleita, joka oli ehkä epätasaisen kuuloista. Tosin eipä tälläkään levyllä laulavaa jugoslavialaista Predac Jovanovicia voi moittia tavanomaisuudesta..

Vuosi oli 1980 ja myytistä huolimatta progekin osasi mukautua tähän. Levyn kymmenestä biisistä vain kolme on yli viisiminuuttisia. Silti koko albumi kuulostaa jollain oudolla tavalla kajahtaneelta. Eikä tietysti vähiten Jovanovicin joskus uutta aaltoakin lähennelleestä vokalisoinnista johtuen. Biiseissä on vahvat rytmit ja toisinaan pieni kevythevi-viba. Hidas tempoltaan, mutta jollain oudolla tapaa Scorpparit mieleen tuova. Paras esimerkki varmaan kakkosbiisi rockballadimainen 'New Man in Town' tahatonta vai tahallista käppäneroutta? Sama koskee levyn avaavaa rokkaavaa kitaradualeilla etenevää 'On My Way'tä.

Janen 'Mask' nimelläkin tunnettu nimetön levy on siis oikein mielenkiintoista kuunneltavaa. Ei toki mitään genrensä ykköskastia, mutta vikoineen ja hevikäppäisyyksineen askeleen verran mielenkiintoisempaa, kuin perustallaus. Oikeastaan tällä levyllä on juuri niitä elementtejä, mitkä tekevät krautrockista mielenkiintoisen 'tyylisuunnan'. Vaikka se toki vaatii hivenen sulattelua kuuntelijalta.

Laulaja Jovanovic lähti levyä seuranneen kiertueen jälkeen takaisin Jugoslaviaan (hän oli jo 60-luvun lopussa muuttanut Ranskaan, kiertänyt maailmaa ja pitänyt hippivaatekauppaa Ibizalla), jossa hän toimi 80-luvulla paikallisessa synabändi D'Boysissa. Jane julkaisi vielä yhden albumin vuonna 1982, kunnes ajautui hajaannukseen. Johtaja Peter Panka kierteli yhtyeen nimellä 80-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä yhtye yritti uudelleenkokoamista, jonka seurauksena hajosi taas kahteen osaan. Tätä jatkui vuoteen 2007 asti, jolloin nimenhaltija Panka menehtyi syöpään. Tällä hetkellä maailmalla kiertää kolme erillistä Janea, joissa soittaa yhtyeen alkuperäisjäsenistöä.

Teenage Fanclub - Man-made 2005

Teenage Fanclubin nimi vilahti omissa silmissä jo 90-luvun alkupuolella, jolloin oli itse kovasti brittiläisen popmusiikin perään. Nimi vilahti tosin ohi, sillä yhtye käsittääkseni metelöivää ensilevyä lukuunottamatta ammensi lähteestä, joka sijaitsi valtameren toisella puolella, eikä sopinut omaan sen ajan pirtaan.
Skotlantilainen Teenage Fanclub ammensi popmusiikkiinsa sellaisista yhtyeistä, kuin The Byrds ja laitetaan nyt isolla; BIG STAR. Kyseiset nimet tulivat kyllä sittemmin tutuksi, mutta brittien silmä kovana seuraaminen oli tuossa vaiheessa omalta kohdin ohi. Yhtye oli erittäin suosittu Brittein saarilla siinä 90-luvun puolessa välissä, mutta joutui jostain syystä siirtymään eturivistä suosion keskisarjaan 2000-luvun taitteessa.

Oma tutustumiseni bändiin tapahtuikin vasta 2000-luvun puolella ja silloin yhtye julkaisi uutta materiaalia pitkästä aikaa. Man-made äänitettiin Yhdysvalloissa ja Chigacossa, mistä tulee hienoisia mielleyhtymiä kyseisen kaupungin suurta amerikan rokkia soittavaan Wilcoon. Unohtamatta jo aiemmin mainittua orkesterikaksikkoa.

Mutta mistään plagiaatista ei ole kyse, vaan muistan miten vaikuttava levy tämä vierastamani yhtyeen albumi ensikuulemalla oli. Kappalemateriaali (ja juuri nimenomaan biisien vahvuus) on äärettömän kovaa. Soitto on suurta ja ylvästä. Moniääniset vokaalit hivelevät korvia ja soitossa on yllämainitun Wilcon voimaa ja rosoisuutta. Oikeastaan mitään biisiä ei pysty nostamaan toisen yli, vaan levy on tylyn kovaa settiä alusta loppuun.

Ottaessa tälläisen kymmenen vuotta sitten ilmestyneen levyn kuunteluun on aina vaara, että vastaan tulee hapantunutta kermaa, mutta Teenage Fanclubin esikuvat eivät vanhene, eikä siten bändin oma keitoskaan. Yhtye on edelleen toiminnassa, mutta levytystahti on näin kypsyessä venähtänyt viiden vuoden sykleihin. Edellinen levytys ilmestyi 2010, joten ehkä yhtye julkaisee taas jotain?

Kohtalon käsine - Laki on 7" 2014

Posti kolauttelee välillä mukaviakin levy-yllätyksiä, tai siis musiikkia, jonka tyylistä kuuntelen ja sopii blogin linjaan.

Kohtalon käsine-yhtyeen jäsenistö on jokseenkin tuttua ja olimme tuossa loppusyksyllä yhteiskeikallakin, millä ne soittivat meidät kyllä suohon :D

Bändin miehistö on pääosin pitkänlinjan kuopio- tai Kuopion kautta kulkeneita rokkareita, joiden taustalla on sellaisia bändejä, kuten Cosmo Jones & the Beat Machine, Brats, Idiots, Nostowäki sekä Kauneus & Terveys, jonka jatkumona bändiä voikin pitää. Kohtalon käsine aloitti englanninkielisenä, mutta laulukieli vaihtui aika pian suomeksi. Nimi taitaa tulla 70-80-luvun Mustanaamioissa pyörineestä sivusarjakuvasta.

Punkissa liikutaan ja siellä melodisemmassa mukanahoilotettavassa päädyssä, vaikka biisit mätetäänkin vauhdilla ja suoraan. Jos ei väärin kuule, niin kyllä siellä jotain Husker Dün seiskasointujakin soi. Toisaalta musiikissa on läsnä vahvasti myös muutaman ylläolevassa kappaleessa olleen bändien katurock. Itselleni tulee myös vahvoja mielleyhtymiä Laman uuteen EP:hen, sekä Puolan lakot bändiin, jotka kumpikin ovat pyörähtäneet täällä.
Kuulin bändin aikaisemman englanninkielisen keikkaäänityksen ja silloin laulukieli ja meno toivat mieleen UK Subsin.

Teksteissä nojataan sinne paatoksellisempaan, yhteiskunnalliseen ja kertovaan Pelle Miljoona-tyyliin, mikä on näinä nykylyriikoiden päihdesekakäyttö-Kouvola- tai hc-kliseet vm.2010-aikoina harvinaisempaa tavaraa. Eli siis punkin yhteiskunnallisia perinteitä ja perusarvoja kunnioittavaa lyriikkaa niin hyvässä, kuin pahassa (mikä tuo muuten mieleeni yhden toisenkin tuntemani Kuopio-punkkarin). Laulaja Masan ääni on aina tunnistettava ja erottuva.

'Laki on' singlejulkaisu, eli biisi puolellansa. A-puolella nimibiisi ja B-puolella 'Känniapina', joka jytisee kirjoittajalle kovemmin. Jyräävää katupunkkia, joka julistaa saarnaten jo ryyppäämisen puolelle ulottuvaa kilpayhteiskuntaa ja yhteiskunnan puolelle ulottuvaa ryyppykilpailua vastaan. A- puolen 'Laki on' kertoo kaikille tutun totuuden, ettei laki ole kaikille sama. Biisien temmot eivät ole mitään hidastelua, joten kaksi biisiä jyrähtää nopeasti ohi.

Koska tämän myös kuuntelee mielellään läpi herääkin kysymys, että miksi single eikä EP?