Rollins Band - Low Self Opinion 1992

Sain juuri loppuun 'Spray Paint the Walls' kirjan, joka kertoo aika ikonisesta hardcore-bändi Black Flagista. Sitä on tullut vuosien varrella jonkin verran kuunneltua, mutta se ei ole ikinä tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin sen historiallinen ja asenteellinen arvo vaatisivat. Flagin musa lähti lopussa ajelehtimaan ehkä turhankin paljon ja yhtyeen neljä eri laulajaa jakavat varmasti jokainen mielipiteitä. Puhumattakaan tästä äskettäin tapahtuneesta reunion yritelmälstä, tai siis sen farssista. Eikä ensimmäistä kertaa. Suurin ongelmahan tuossa on ollut tietysti pääjehukitaristi Gregg Ginn ja hänen heikot ihmissuhdekyvyt.

Rollins ei ole oma suosikkini yhtyeen laulajista, eikä myöskään bändin levytykset hänen ajaltaan. Laulaja itse on dissannut myöhemmin panostaan yhtyeessä väittäen olleensa ainoastaan laulajana ollut fani, joka teki mitä (Ginn) käskettiin. Näin asia nyt tuskin oli.
Yhtyeen loppuaikana ja myöhemmin hänestä on tullut suosittu puhuja (etenkin Bush-nuoremman kauden aikana oli tunnettu räksyttäjä) .Vuonna 1987, heti Black Flagin hajoamisen jälkeen perustettu Rollins Band saavutti keskikastin kaupallista suosiotakin. Sitä Black Flag:kin olisi uljaasta luolissa kiertämisestä huolimatta halunnut. Rollins Bandin kokoonpano eli ja muuttui koko olemassa olonsa ajan, kerran totaalisestikin.

Tässä Rollins Band esittelee tätä 90-luvun alussa pinnalla ollutta funk-vaikutteista heviä. Muistan, kun näin tämän videon ihailleeni tuota basistin asennetta vetää vain kahdella kielellä. Eikä tämä biisi nyt toivoton ole.

Hear`n Aid - Stars 1986

80-luvun puolessa välissä rock-muusikot olivat rikkaampia, kuin koskaan aikaisemmin ja edellisten vuosikymmenten yhteisöllisyydet sun muut oli huuhdottu nenästä alas. Silti, tai siitä johtuen tähtien omaatuntoa kolkutteli silloinen Afrikan ja kolmannen maan nälänhätä, jota varten tuli kaiken maailman Live Aidit ja yhteiskappale 'We Are the World', plus se joululaulu. Homman nimi oli, että artisti antoi aikaansa ja panosta ilmaiseksi ja tuotot käytettiin.. no ne käytettiin johonkin auttamiseen. Vaikka koko hommaan osallistui paljon muusikoita, sen herättämisestä on kiitettävä Bob Geldoffia.

Hevi ja hardrock oli kuumimmillaan sekä suosionsa huipulla 80-luvulla ja aikansa hardrockkareita kuuleman mukaan harmitti heiltä pyydetty vähäinen panos noihin edellä mainittuihin avustustempauksiin. Niinpä he Ronnie James Dion johdolla tekivät oman avustuslevyn. Levyllä on tosin ainoastaan yksi tälläinen 'yhteisbiisi', jossa on kontribuutioita hirveältä kasalta artisteja. En tiedä pitääkö vanha viisaus keitosta ja kokkien määrästä, mutta ainakin kitarasooloja tulee enemmän kuin tarpeeksi. Muuten levy sisältää pääosin live-vetoja erinäisiltä aikansa artisteilta ja bändeiltä (sekä jostain syystä myös Jimi Hendrixiltä!). Stars levytettiin ja koottiin jo vuoden 1985 puolella, mutta sopimusteknisistä syitä se julkaistiin vasta tammikuussa 1986, jolloin kuumin avustushimo oli kuivunut ja homma tuntui julkaisun viivästyttyä ehkä pikkaisen hyppäämiseltä avustusvankkuriin.

Itse biisi on tyypillistä 80-luvun puolivälin kevytheviä. Jotkut tykkää, suurin osa ei.

Ressu Redford - Taas aurinko nousee 1993

Musiikista negatiivisesti kirjoittaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Levyhyllyssä välttelen sitä tietyin ehdoin, koska en ole niin sanottu oikea kriitikko tai arvostelija. Jos en pidä jostain niin paljon, etten kirjoittaisi siitä, en kirjoita. Eikä tämäkään tarkoita sitä, että julkaisu olisi arvoton. Se ei vain putoa minulle. En ymmärrä mitä lisäarvoa jollekin musiikin tekijälle olisi lukea netistä minun haukkuja omasta tuotoksestaan? Negatiivisuutta mahtuu maailmaan ja internettiin ilman Levyhyllynkin panosta. Sitä varten voi mennä vierailulle vaikkapa Uuden Suomen blogeihin.

Eli minun ei ole pakko kuunnella jotain ja sitten kirjoittaa siitä jos en pidä siitä. Minun ei tarvitse myöskään arvottaa tai sijoittaa jotain teosta populaarimusiikin kenttään ja muihin julkaisuihin nähden. Niimpä omat negatiiviset kirjoitukset joistakin levyistä tai artisteista rajoittuvat lähinnä tälläisiin perverssin masokistisiin kuunteluelämyksiin, joita joskus tulee harrastettua.

Ressu Redfordin (ent. Reddie Redford) musiikillista uraa ja tuotantoa voi pitää jonkinnäköisenä 'tyrkkynä' olemisena. Ura on sinänsä johdonmukainen ja pysynyt tiettyjen uomien sisällä, mutta musiikki ja ratkaisut ovat aidon sijasta olleet läpi uran hyvin 'yrittäjähenkisiä'.
Miehen 80-luvun yhtye Bogart co esiintyi sponsoreiden ja maitomainosten kanssa soittaen pliisua funk-poppia, joka maailmalla oli toki suosittu tyylisuunta, mutta täällä jäi ehkä keskikaljaisen suomirokin varjoon. Ainakin suosiossa, jossei sponssirahoissa. Itse asiassa Bogart taitaa olla tälläkin levyllä sovitusvastuussa Rels-nimellä (paria vuotta myöhemmin koko porukka hyppäsi jo eurodance-kelkkaan nimellä Sound of R.E.L.S.). Ja suurin osa levyn biiseistä on myöskin yhtyeen kädestä.

Bogartin alussa näkyvyyttä saanut ura hiipui samaan tahtiin, kun soittajat ja Ressu lähenivät kolmeakymppiä ja tämän tapahtuessa vuonna 1991 Ressu julkaisi ensimmäisen soololevynsä 'Ressu'. Tyyli vaihtui iskelmällisemmäksi, joka johti varmaan siihen haluttuun radiosoittoon. Ressun musiikki soikin niin paljon radiossa, että ikävän monen kappaleen muistaa ulkoa.

Koska silloin oli teini-iästä aikuisuuteen ponnistava nuori en huomannut kappaleiden lyriikkojen.. hmm puberteettimaisuutta. Kaikki muistavat tämän musiikin olleen hivenen sentimentaalisen lipevän laskelmoitua, mutta vasta nyt uudelleen kuunneltuna ja koko pitkän albumin jälkeen huomaa, kuinka naivia kamaa tämä noin sisällöllisesti oli. Tyylikeino on todennäköisesti ollut tahallinen, onhan kohdeyleisö ollut iskelmällisyydestä huolimatta kasvavassa (tai kasvun keskeyttäneet) iässä ollut tyttöyleisö. Samaa naiviutta oli kuitenkin monessa muussakin 90-luvun puolivälin kaupallisessa artistissa, kuten Movetroneissa. Hassuksi tämän tekee tietysti se, että laulujen esittäjä ja kertoja oli kuitenkin tässä vaiheessa jo yli kolmikymppinen ukko. Ammattitaitoa ja asennetta siis vaadittiin. Itselläni ei olisi pokka pitänyt.

Levyn avaa Bogart collektiivin säveltämä 'Kuusi kuuta & Saturnuksen renkaat', jonka karseista lyriikoista on yllättäen vastuussa itse grand old man Jukka Virtanen. Biisi sai runsaasti radiosoittoa ja soi valitettavasti korvamatona meille altistuneille pienenkin annoksen jälkeen. Seuraavana tulee levyn nimibiisi 'Taas aurinko nousee', joka on käännös kantrilaulaja John Denverin 'Annie's Song'ista. Tässä vaiheessa lienee syytä huomioida, että levy on eräänlainen elektronisen musiikin levy. Eli taustat on ohjelmoitu aikansa laitteilla ja poikkeavat vokaalien iskelmällisestä hengestä - ainakin noin soundeiltaan. Ensimmäinen kertahan tämä ei ollut, sillä jo Kake Randelin 70-luvun lopussa naitatti iskelmän synteettiselle pohjalle. Siinä, missä Jori Sivosen taustat kuulostavat tänä päivänä omalla tavallaan sympaattisilta Ressun 90-luvun 'house'-soundit kuulostavat vain teennäiseltä ja liimatulta.
'Mulla ei oo voimaa' kolmantena jatkaa varmaa perään nyyhkimistä. 'Liian pitkä katse' lainaa alussa hivenen Whamin 'Careless Whisperin' fonia, mutta siirtyy sitten 'Saritan' kanssa laulettuun duettoon. 'Resepti' lähentelee kutupoppia tajuttoman lattean viiden pennin viisauden kanssa. 'Monta suurta unelmaa' on lähinnä tavallista perinteistä pop-iskelmää, mutta kertsissä lyödään taas tylsää latteuden tikaria rintakehään.
Latteus jatkuu latteampana 'Rakastuin, sokaistuin' biisissä, joka käsittelee yllättäen.. nojoo. 'Väärin, tai sit oikein' vie latteat elämänviisaudet ja opetukset levyn huippupisteeseen. 'Kuka sut vie' pysyttelee Rami Alangon (Neon 2) lyriikoilla levyn tutuilla linjoilla. Levyn virallisen osuuden päättää 'Jos vielä olet vapaa', joka on uusioluenta vuoden 1970 mummoiskelmästä. Sanathan siihen teki Saukki ja ne löytävät Ressun suussa taas uuden hengen ja kevyen jumputtavan taustan. Levy päättyy kahteen mixaukseen levyn aloitusbiiseistä.

Ressu Redfordin musiikista oli jäänyt mieleen se hymäyksellä ohitettava sympatia yrittämisen hengestä, eikä sitä kaupallisuutta missään vaiheessa peiteltykään. Silti albumillinen tätä kamaa yhteen putkeen kuunneltuna on yllättävän raskasta ja vaativaa kamaa. Oletan, että Ressu itse on salanimen takaa vastuussa pääosasta levyn lyriikkoja. Niihin verraten nopeimmatkin viinapalkalla puolessa tunnissa väännetyt 70-luvun finnhits-käännökset kuulostavat korkeakulttuurilta ja runoudelta tämän levyn latteusten rinnalla. Mikä on saavutus sekin.

Onni Gideon - Tiikerihai 1956

Onni Gideon Tenhonen syntyi vuonna 1921 Balasovissa Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa, jossa hänen isänsä oli työkomennuksella ja äiti oli koulun rehtorina. Melko heti hänen syntymän jälkeen perhe palasi takaisin Suomeen. Onni Gideon aloitti lapsena viulunsoiton opinnot ja soitti myös bassoa.

1930-luvulla Gideon perusti oman tanssiorkesterinsa Melody Skrammelin ja samalla vuosikymmenellä hän innostui havaijilaisesta musiikista. Hän rakensi vanhasta kitarasta oman sähköisen kahdeksankielisen havaijilaiskitaran ja perusti vuonna 1941 Oahu Trion. 40-luvun lopussa hän perusti uuden Aloha Hawaii-yhtyeensä, joka soitti myös tanssimusiikkia ja jazzia. Yhtye oli suosittu ja se kirvoitti hetkellisen 'havaiji-huuman'. Tiikerihain lisäksi Gideon soitti Annikki Tähden 'Kuningaskobralla'. Tämän lisäksi Gideonin katsotaan levyttäneen ensimmäisen suomalaisen rock-kappaleen 'Hawaiian Rockin'.

Tiikerihai itse oli Peter Hodginsonin Tiger Shark-niminen mukaelma vanhasta kansansävelmästä ja hän levytti sen ensi kerran jo vuonna 1935. Kappale saapui Suomeen tiettävästi Olympiavuonna 1952, jolloin sitä soitettiin joka puolella. Kappaleen ovat levyttäneet useat artistit, mutta tunnetuin lienee Juha Eirton vuonna 1955 levyttämä versio. Myös Olavi Virta versioi kappaleen.

Rockmusiikinkin pioneeri Gideon toimi muusikkouransa ohella vakuutusmyyjänä ja varustamotöissä. Hän yhtyeineen oli myös ensimmäisiä Ruotsinlaivojen muusikkoja, kun soitti Efoan matkustajalaivojen ravintoloissa, sekä esitti klovninumeroita.

Karviaiset - Kissa Kehrääväinen 1977

Olipa kerran 70-luku, jolloin maata hallitsi, kuten aina aikaisemminkin presidentti Kekkonen. Kaikille oli töitä ja maassa kaksi televisiokanavaa, joiden tarkoitus oli valistaa ja sivistää kansaa. Lapset olivat lapsia ja lauloivat lastenlauluja. Viihteen lisäksi jotkut halusivat sivistää lapsia ja siis tulevaa kansaa myös julkaistujen levyjen avulla. Tai ainakin tarjota vähän haasteellisempaa lastenmusaa.

Tähän aikaan ilmestyi Marjatta Meritähden 'Kissa Kehrääväinen', jonka julkaisi tietenkin Love-Records. Mitään setä Leninin asuinpaikan arvuuttelua levyllä ei ole, mutta se on tehty venäläisten lastenrunojen pohjalle. Laulujen säveltäjä Marjatta Meritähti oli julkaissut tätä ennen levyllisen vasemmistolaisrunoilija Arvo Turtiaisen tekstejä ja hänen kappale löytyy myös vuonna 1975 Loven julkaisemalta Anna-Riitta Minkkisen levyltä.

Kissa Kehrääväinen on siis nähtävä jatkumona 70-luvun alussa alkaneelle 'vakavampien lastenlevyjen' sarjalle, jossa erityisesti Love kunnostautui, mutta kyllä ilmiö kosketti muitakin levy-yhtiöitä. Tyylilaji tuntuu todellakin 'satujen vanhoilta hyviltä ajoilta' tämän päivän Lenni Lokinpoikasten ja muiden 'muusikko on saanut lapsen ja tekee lastenlevyn' tai herranen aika Smurffien (käsittääkseni maamme kaikkien aikojen myydyin äänite) rinnalla.

Marjatta Meritähden seuraava 'Pikku Marjan eläinlauluja' sisältää säveltäjän vielä tunnetumpia lastenlauluja ja silläkin laulaa lapsikuoro 'Karviaiset', jonka nimiin levy on merkitty. Lauluryhmä sisälsi 5-15 vuotiaita lapsia ja toimi käsittääkseni Vantaan suunnalla. Levyn lapsiääniä ei ole kuitenkaan merkitty nimillä kansiin, mutta heitä säestävät muun muassa Antero Jakoila kitarassa, Matti Bergström bassossa, Jorma Lahtinen rummuissa, joukko puhallinsoittajia ja Meritähti sähköpianossa. Kappaleiden välissä sanailevat toisinaan Elina Salon esittämä Kissa Kehrääväinen ja Matti Ruoholan näyttelemä Jyrki-Vaari. Kaksikon puheet muodostavat kappaleiden väliin pienen minikuunnelman.

Kappaleet eivät ole liian pitkiä (moni on ohi hetkessä) ja moni levyn nimibiisiä myöten liikkuu eläinten maailmassa. Karviaiset laulavat kuorossa tai toisinaan soolona. Kehrääväisen kappaleet ovat himpuin verran seuraavaa levyä haastavampia ja mitään 'Ihhahaan' tapaista korvamatoa ei levyltä löydy. Oikeastaan 'Nauris' kappaleen tapaiset sävellykset ovat jo aika progea. Itse kappaleen tarina on venäläinen versio omasta kansanlorulaulu 'Tiu Vou Vou'sta, eli naurista nostetaan ja ukko tarttuu akkaan ja niin edespäin kerrytetään lisää porukkaa. Meritähden kappaleet ovat mielenkiintoisia ja tänä päivänä aika taiteellisia, mutta Pekka Jalkasen 'Oskari Olemattoman' toisinaan atonaalisuutta hipoviin hetkiin ei sentään uskalleta.

Kappaleet ovat kuitenkin sen verran erikoisempaa tavaraa, etten ole ihan varma jaksaako tämän päivän keskittymiskyvytön lapsikuuntelija tälläistä alusta loppuun. Tämä pitäisi varmaan kuunnella vielä oikeaoppisesti paikallaan alusta loppuun. No, ainakin me aikuiset jaksetaan. Levy päättyy 'Tuutulauluun' ja sen pituinen se.

Inner City Unit - Punkadelic 1982

Punkin ilmestyessä Englannissa kehiin se suoritti ensiksi agressiivisen isänmurhan miltei kaikkia edeltäviä musiikkityylisuuntia kohtaan, joista pahimman puukoniskun sai progressiivinen rock.

Asiaan vaikutti toki punkin työväenluokkaiset lähtökohdat, missä monet progen diggaajista ja toimijoista nähtiin pikkusormipystyisinä teenjuojina, kun omat lähtökohdat olivat usein himassa päivälliseksi, lounaaksi ja aamiaiseksi - tölkkipapuja. Myöskään yksittäisenä hahmona ja vaikuttajana Malcom McLarenin 60-luku ja hippivihaa ja sen vaikutusta maskottiensa touhuihin ei voi väheksyä.

Jostain syystä Hawkwind ja sen spin-offit säästyivät punkin pitkien puukkojen yöstä tai saivat ainakin suhteellisen pieniä naarmuja. Entisen Wind-basisti Lemmyn Motörhead suorastaan ui kuin kala joukkoon, eikä muillakaan yhtyeen jäsenillä mennyt uudessa ympäristössä huonosti. Toki pitää muistaa, että punkin aikana sellaisetkin mastodontit julkaisivat menestyneimpiänsä levyjä, kuten Pink Floyd ja Genesis. Ja mitä muuta seurannut uusi aalto oli, kuin lyhennettyä progea?

Nik Turner oli Hawkwindin perustajajäseniä ja soitti mukana vuoteen 1976 asti, jolloin sai yhtyeen sisäisessä myllerryksessä kenkää, koska hänen katsottiin syyllistyneen bändin ajamiseen suuntaan, missä julkaistiin 'Astounding Sounds, Amazing Music', joka ei ole parhaasta päästä. Lisäksi hänen käytöksestään liikkui huonoja puheita. Lemmy ei tullut toimeen Turnerin kanssa, eikä pidä miehen musiikillisia, tai muitakaan lahjoja kovinkaan suuressa arvossa. Turner soittikin usein foniaan lähinnä efektien läpi, eikä ole virtuoosin maineessa.

Soololevy 'Sphinxin' (Turnerin huiluosuudet äänitetty Paul Hornia jäljitellen Gizan hautakammiossa) jälkeen suunta muuttui progesta kohti uutta punkkia ja mies perusti kahden Notting Hillin veteraanin Trev Thomsin ja Dino Ferarin (miehet soittivat ex-Tyrannosaurus Rex-mies Steve Peregrin Tookin 'Steve Took's Horns'issa) Inner City Unitin. Kokoonpano eleli näiden miesten lisäksi vuosien varrella, mutta yhtye julkaisi ensimmäisellä inkarnaatiossaan kaksi levyä 'Passout' ja 'The Maximum Effect'. Yhtye sai Polydorin kanssa levytyssopimuksenkin, mutta kieltäytyi allekirjoittamasta sitä. Bändi keikkaili paljon aikansa ilmais- ja vastakulttuurifestareilla ja soitti samoilla lavoilla aikansa punk- ja erityisesti anarkopunk-bändien kanssa, vaikkei sitä ikäeron ja meininkieron vuoksi ikinä 'skeneen' luettu.

Punkdelic on yhtyeen levyistä tällä hetkellä ainoa, joka on uudelleenjulkaistu. Periaatteessa se ei ole pitkäsoitto, sillä se on kokoelma erinäisiä äänitteitä ja uudelleenluentoja yhtyeen aikaisemmista biiseistä + levyn loppupuolella on yhtyeen versioita muiden biiseistä, kuten vaikka garage-'klassikko' 'Little Black Egg' ja teksashämyily Red Crayolan 'Hurrican Fighter Plane'. Biisien joukossa on pari diskoakin lähentelevää kappaletta, mutta pääosa niistä on ICU:n kummallisesti punkin kyljessä olevia paahtauksia. Turner ei ole mikään kultakurkku, mutta homma on yllätävän melodista kaahausta. Itse asiassa tämä levy/kokoelma levytyksiä on yllättävän kovaa kamaa. Jos tämä olisi punkkia, se ei olisi näin veikeää. Mutta kyllä tässä terääkin on. 'Blue Rinse Haggered Robot' on aikansa punk-bändien tyyliin oodi Margaret Thatcherille. Trev Horns (rip) oli näyttänyt hard rock kitarointitaitonsa jo Steve Took's Hornsissa ja vetelee näillä raidoilla tarvittaessa erittäin äkäisesti. Tämän levyn uudelleenjulkaisi punk-julkaisijana tunnettu Cherry Red.

Levyn kannet teki muuten Barney Bubbles (rip), joka oli muuten alunperin vastuussa Hawkwindin levynkansista, mutta siirtyi myös 70-luvun lopussa punkin ja uuden aallon pariin.

Inner City Unitin ensimmäinen vaihe päättyi 1982, kun Turner siirtyi pariksi vuodeksi takaisin Hawkwindiin.

ABBA - The Visitors 1981

Oma suhtautuminen ABBA:an on periaatteessa myönteinen, mutta musiikissa on aina ollut jotain itseäni hämärästi häiritsevää. Perheessämme ei ollut hirveän montaa musiikkiäänitettä, mutta kaksi kasettia ABBAa löytyi. Ne olivat näennäisesti siskoni, joka 'tykkäsi' siitä, mutta taisivat tosiasiassa olla äitini valitsemia. Yhtyettä tuli siis kuultua (tai hittikokoelmia) kohtuullisen paljon varhaislapsuudessa. Bändi hajosi avioerojen myötä vuoden 1982 lopussa ja tämä edellisenä vuonna julkaistu albumi 'Visitors' jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi.

80-luvun edetessä yhtyeen musiikki tuntui vanhenevan ja vanhenevan, kunnes 90-luvun alussa gay-skene omi sen ja elokuvat 'Priscilla aavikon kuningatar' ja niin edelleen nostivat yhtyeen taas hiljalleen myös sateenkaari-klubien ulkopuolellekin. Eurodance ja monet muut kaupallisen elektronisen musiikin tyylit ovat ihan suoraa jatkumoa yhtyeelle - ulkoasukattausta myöten.

Nykyisin ABBA on taas täydessä valtavirta-suosiossa karmeine musikaaleineen ja klassikkobändin maineessa, mikä on varmaan ihan oikein. Eihän säveltäjäkaksikon kykyjä voi ohittaa. Lisäksi yhtyeen silloin hetkellisesti mukamas vanhentunut soundi on aika jännä ja vaikeasti sijoitettava yhdistelmä aikansa virtauksia diskosta glämiin (ja tässä kohtaa Moroderiin). Mikä ehkä itseäni on musiikissa häirinnyt, on laulajatarkaksikon jääpuikon lämpöiset äänet, jota tällä biisillä on vielä vähän jäädytetty lisää. Ja tietysti viimeiseen asti puunattu toteutus.

Mikä tekee tästä biisistä hauskan on, että alun Tomorrow Never Knows hengen jälkeen äkkää 22-pistepirkkojen 'Rally of Loven' olevan monelta osin tämä sama biisi. Ainakin hengeltään.

The Seeds - S/T 1966

Levyhyllyssä on käsitelty aika laajasti omasta fyysisestä levyhyllystäni löytyvää kamaa. Eräs siellä erittäin vahvasti edustettu musalaji on kuitenkin saanut osakseen aika vähän huomioita ja se on 60-luvun autotallirock, eli garage.

Syitä tähän on monia. Kuuntelen ja pidän edelleenkin homman estetiikasta, mutta ehkä näitä tuli aikanaan soitettua vähän liian paljon? 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa levysoittimessa (ja ylipäätänsä levyhyllyssä) oli aika autistinen kattaus kyseistä musiikkilajia. Sinkkujen keräilijäksi en sentään silloin pystynyt ruveta, mutta Helsinkiin muuton jälkeen Pebblesit pystyi poistamaan kaupan hyllystä (cd:nä ja vinyylinä) ja Goofinista Kurvissa löytyi erittäin hyvin valkoisen roskarokin kokoelmia. Myös 2000-luvun alussa ilmestynyt ketjulompakko-'garage' innostus söi ehkä omaa intoa, olinhan löytänyt homman 'aikaisemmin' (olikohan tuossa vaiheessa homman toinen vai kolmas 'uusi tuleminen'?). 2000-luvun alussa tutustuin toiseen jäykkään ja valkoperseiseen musiikkityyliin, josta kirjoitettiin 90-luvun brittilehdissä, mutta levyjä ei löytynyt mistään. Eli siis krautrockkiin, josta Levyhyllyssä on jauhettu senkin edestä.

Mutta voi pojat näitä oli vaikea saada käsiinsä silloin 90-luvun alkupuolella. Oma kiinnostus näihin heräsi lähinnä Pistepirkkojen ja erinäisten musalehdissä olleiden heittojen takia. Tämä los angelesiläisen The Seedsien ensimmäisen pitkäsoiton cd-uudelleenversio oli muistaakseni ensimmäinen tyylilajin levy, jonka sain käsiini. Ja ostopaikka oli muistaakseni Simonkadun kentän (nykyinen Kampin keskus) bussiaseman vieressä ollut Diskeri, joka on poistunut muonavahvuudesta jo ajat sitten.

Garage-rock syntyi Yhdysvalloissa 60-luvun puolessa välissä lähinnä englantilaisten yhtyeiden massiivisen vaikutuksen takia. Samaan aikaan keskiluokan vaurastuminen oli edennyt siihen pisteeseen, että jokaisesta korttelista löytyi tarvittava määrä innokkaita soittajia ja ennen kaikkea ne soittimet maksavia vanhempia, jotka mahdollistivat tämän aikansa massiivisen ilmiön. Sanomattakin lienee selvää, että mustia - siis mustaihoisia teinibändejä ei genressä juuri näkynyt vaikka raju rokkenroll oli heidän kynästään lähtöisin. Mikä teki homman musiikillisesti mielenkiintoiseksi oli tietysti se korttelin DIY meininki, millä teinipojat matkivat Beatleseja, Stoneseja ja Yardbirdseja ja jonka kaikinpuolisista ylilyönneistä syntyi genren yllättävän homogeeninen soundi ja misogyniaa, eli naisvihaa tihkuvat lyriikat. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska samaan aikaan suuri osa soittajista ja yleisöstä painiskeli hormonaalisten agressioidensa kanssa.

Garage oli siis aika pitkälti ruohonjuuritason genre, jossa keikat olivat koulujuhlissa tai lähi-pizzeriassa, mutta valppaat levy-yhtiöiden sedät olivat korvat tarkkana aikansa ilmiöille ja sen estetiikka ui hetken ajaksi niin sanotun valtavirtamusiikinkin pariin. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä pari vuotta myöhemmin homman 'jokainen voi perustaa bändin' vaihtui tunnin mittaisiksi soolorunkkailuksi ja Voxin pikkuvahvistin kahdeksi Marshall-stägiksi, joihin ei enää ollutkaan varaa. Samaan aikaan yleinen ilmapiiri muuttui huolettomasta 'batman-sarjan menosta' agressiivisempaan ja konfliktiherkkään menoon, mistä toki lirui musiikinkin puolelle omat.. hmm. no hienoutensa.

Tyylilajia on pidetty yhtenä myöhemmän punk-rockin esimuodoista ja yhteistä on, että garagekin on parhaimmillaan siinä seiskatuumaisen pituudella. Harvalla bändillä riitti muistiin jäävää sanottavaa edes sinkun kummallekin poskelle. Näimpä näiden yhtyeiden pitkäsoitot ovat harvoin täyttä tavaraa kolmea biisiä enempää ja jos ovatkin, niin silloin ollaan yleensä jo omilla poluilla, kuten vaikka 13th Floor Elevatorsien debyytillä.

The Seedsin nimikkoalbumi on yksi niistä harvoista puhdasta garagea/psykeä sisältävistä albumeista, joka kantaa koko albumin mitan. Bändi kulminoitui aika pitkälti vokalisti (ja basistiksi merkityn, vaikkei bassoa oikeasti levyillä tai keikoilla soittanut) Sky Saxoniin, joka oli vastuussa pitkälti bändin musiikista, sekä valtavine vaatekaappeineen myös lava-preesenssistä. Edellisvuonna perustettu Seeds oli tehnyt pitkäsoittoa aikaisemmin pari singleä, jotka nousivat tyylilajille ominaisesti kovaan paikalliseen suosioon. Itse albumi ei ollut myyntimenestys, mutta siltä uudelleenjulkaistu single 'Pushin Too Hard' (aiheena yllättäen ärtymys naissukupuolta kohtaan) nousi seuraavana vuonna kansalliseen top40:een ja on kahdella soinnulla pelaavalla hakkauksellaan ilmiselvää proto-punkkia.

Koska olin ennen tätä levyä lähinnä lukenut juttuja miltä garage kuulostaa (oletin sellaista isompaa rokkia ja säröisempää), niin The Seedsin ensi kuulema oli hämmentävä kokemus; joku rotta naukuu ohuen kuuloisen Doors-urkujen ja epävireisen sähköpianon päällä soivan musiikin päälle. Säröäkin piisasi parissa biisissä, mutta erittäin käppäisesti - ja ohuesti. Vähän myöhemmin selvisi, että ennakko-odotuksia lähempänä olisi ollut The Sonics, mutta kaikkine vikoineen tai juuri niiden takia tykästyin nopeasti Seedsin musiikkiin ja levyyn. Oikeastaan Seeds soundeineen, aiheineen ja olemuksineen muodostui omaan korvaan siksi, mihin sitten pienempiä yhtyeitä vertasi. Ja sen musiikissa on kieltämättä oma outo svenginsä.

Sky Saxonin vokalisointi muistutti tyylilajille uskollisesti Mick Jaggeria, mutta myös sen lisäksi Eddie Cochrania ja erityisesti Buddy Hollya ja hänen teinioopperaa. Levyn biisimateriaali jakautuu räkänokkaisen uhittelun ja limaisten teiniballadien välille. 'Evil Hoodoo' primitiivisenä psyke-bluessina oli levyn pisin biisi ja poiketen suuresta osasta aikalaisia Seeds ei tarvinnut levynsä täytöksi turhia covereita toisten biiseistä.
The Seedsien heikkous ja vahvuus oli sen ohut, mutta äkäinen soundi, jonka muodostivat kosketinsoittaja Daryl Hooper urkuineen ja juuri oikein epävireessä olevine sähköpianoineen, rumpali Rick Andridge ja kitaristi Jan Savage, jonka rupinen lyhyt soolo 'Pushin Too Hardissa' on klassikko. Ei Seeds nyt ihan Crampsilta kuulosta, mutta ehkä Crampsiltä, joka soittaa Doorsia (joka muuten aloitteli Seedsejä lämpäten)? Hooperin koskettimet ovat suuressa roolissa ja pari kertaa levyn aikana soitettu sama sähköpianosoolo eri biiseissä saa hymyn nousemaan suupieliin. Mitäs sitä nyt hyvää pois heittämään. Itse asiassa muutama levyn biisikin muistuttaa aika paljon toisiaan, mutta mitäs sitten?

Balladeissa taas Sky Saxon kuulostaa siltä, että joko tukahtuu tai totaalisesti flippaa sydänsuruihinsa. Ainakin antaa kaikkensa. Seedsien musan voikin nähdä jonkinlaisena (kauhu?)sarjakuvaversiona aikansa musiikista. Levyn kannessa yhtye poseeraa jossain hylätyllä maatilalla. Rumpali Andridge lännenmiehen asussa, Savagella on intiaanisulka päässä, koska hänellä puheiden mukaan virtasi komanssiverta. Saxon kuulailee ja Hooperilla on 1800-luvun alun vaatetus. Kaikki aikakautensa tuttua kamaa muiltakin bändeiltä ja niiden hupsuttelupukeutumisesta.

Seedsien ura tyssähti pari vuotta myöhemmin ja bändi jäi sellaiseksi puolen hitin ihmeeksi. Tökkäisy sakeamman psykedelian puoleen jätti yhtyeen kuin tikun paskaan ja homma jatkui hetken Saxonin projektina. Mies muutti 70-luvun alussa Havaijille ja liittyi Yahowha-kulttiin, missä oli kaiketi loppuun saakka. Saxon kuoli 2009 harmittomasti alkaneeseen, mutta pitkälle edenneeseen sisäiseen tulehdustilaan.

Crass - The Feeding of the 5000 1978

Crass on ollut itselleni kohtuullisen vaikeasti lähestyttävä bändi. Vaikka yhtye luetaan lähes kaikessa ja kaikkialla yhdeksi, jos ei nyt 1900-luvun lopun, niin ainakin punkin tärkeimmistä bändeistä.
Yhtyeen musiikin lähestyttävyyttä on aina vaikeuttanut se, että Pistolseista ja Clasheista poiketen, joiden musiikki perustui loppujen lopuksi aika pitkälti keskikaljapohjaiseen kitararokkiin, Crass:in musiikissa on aika artsy ja vaikeasti lähestyttävä kulma. Jotain asiasta kertonee, että itse olen nimen satunnaisen kuulemisen jälkeen tutustunut yhtyeen olemassa oloon ensimmäiseksi brittiläisen artsy-fartsy musiikkilehden Wiren kautta.

Crass on aika monellakin tapaa merkittävä bändi punkin kaanonissa, joista tässäkin jutussa. Vuonna 1978 Pistols taustamiehineen oli paljastanut todelliset karvansa ja hajonnut. Clash oli aloittanut matkansa jo kohti muuta musiikkia ja yleisessä ilmapiirissä oli ilmaan heitetty slogani 'Punk's Dead'. Clashin Mick Jones väitti jotain muuta vielä vuoden 77 lehtihaastattelussa, mihin Crass vastasi tällä levyllä aiemmin mainitun nimisellä kappaleella.

Crass itse oli alunperin Penny Rimbaudin ja Steve Ignorantin rummut-laulu duo. Näistä jälkimmäinen oli nuori punkkari ja vastasi yhyeen päälaulusta. Ensin mainittu oli taas oikealta nimeltään Jeremy John Ratter (s.1943) ja vanha veteraani jo edeltävästä hippiliikkeestä. Rimbaud oli 70-luvun puolessa välissä hämärästi menehtyneen ystävänsä (Rimbaud esittää tapauksesta salaliittoteorioita) kanssa vastuussa muun muassa Stonehengen ilmaismusiikkifestivaaleista ja Dial-house nimisestä hippikommuunista. Sekä toimi tietysti Crassin puhemiehenä ja rumpalina. Rimbaud asuu muuten käsittääkseni edelleen Dial-housessa, josta tuli yhtyeen jäsenten yhteinen asunto ja esikuva Crassin luoman punkin alagenren 'anarkopunkin' squattaus-asumiselle. Eli suomalaisittain vallatuissa taloissa ja yhteiskunnan ulkopuolella asumiseen. Tosin toisin, kuin useimpien jäljittelijöiden ja faniensa tapauksessa Dial-housessa oli siistiä ja pihalla hoidettu puutarha, kun toisaalla squattielämä tarkoitti usein elämistä ilman sähköjä, luteita joka nurkassa, kylmää, vessat tukossa ja nurkat täynnä huumeruiskuja.

Rimbaud keräsi ympärilleen taiteilijoita ja muusikoita, joista Steve Ignorantin ohella muodostui Crass. Yksi tärkeimmistä hahmoista oli tämänkin levyn kansista vastuussa oleva New Yorkissa aiemmin työskennellyt graafikko Gee Vaucher, jonka kuvallinen ja tyylillinen anti ryyditti yhtyeen julkaisuja upeine mustavalkokollaaseineen. Yhtye itse omi aika pian militantin näköisen mustiin pukeutumisen ja bändin tunnukseksi muodostui kieltoristin, kelttiristin ja hakaristin graafinen yhdistelmä. Penny Rimbaudin anarkistilaisuuteen perustuva filosofia ja uskonnonvastaisuus tuli yhtyeen perusaiheeksi ja synnytti jäljittelijöiden joukon. Tähän vielä yhdisttiin Rimbaudin tuottama diskanttinen soundi, johon EI kuulunut aikaisemman punkin macho-kitarat. Tätä kaikkea kompattiin marssityylisellä virvelivetoisella rumpukompilla ja sanoitukset olivat todella pitkiä ja niin sanotusti täynnä asiaa.

Rimbaudin uskonnonvastaisuus ilmenee tavallaan jo tämän ensimmäisen levyn nimessä. Hän oli aikaisemmin kirjoittanut novellia 'Reality Asylum', joka sitten päätyi avaamaan tämän ensimmäisen levyn. Tai siis olisi pitänyt päättyä, mutta alkuperäinen Small Wonder Recordsin tapauksessa levypainon irlantilaiset työntekijät eivät painattaneet biisiä vinyylille, koska se sisälsi heidän mielestään jumalanpilkkaa (Rimbaud sai aiheesta syytteenkin joka ei kuitenkaan johtanut tuomioon). Niimpä alkuperäisellä levyllä kappaleen paikalla on sen keston verran hiljaisuutta. Tältä minun hallussani olevalta yhtyeen vuonna 1980 omalla merkillään julkaisemalta versiolta biisi kyllä löytyy. Levy on julkaistu 12" ja 45 kierroksella soitettavana. Rimbaud väittää levyn nimen uskontopohjaisuuden tarkoittaneen alun perin sitä, että levystä otettiin noin 5000 kappaleen painos, joka oli soittajien mielestä realistinen määrä, jota levyä saataisiin myytyä. Erinäisten lähteiden mukaan Feeding on tänä päivänä myynyt paria tuhatta alle UK:n kultalevyrajan. Levy menestyi heti tuolloin tärkeällä ja major-labeleiden ulkopuolella olevalla indie-listalla, joka eli elämäänsä 90-luvun alkuun asti.

Crassin musiikkia voisi kuvailla niin, että Clashin paasaavuus on siirretty turbo-ahdetuksi, hommaa on nopeutettu entisestään ja musiikista poistettu suunnilleen kaikki bassot ja myös kaikki ylimääräinen. Jäljellä on pelkästään laulu, sanoma, rytmi sekä taustalla diskanttinen kitaroiden sirinä. Lyriikat tulevat hengästyttävällä määrällä ja nopeudella, jota kompataan nytkyttävällä marssibiitillä. Crass ei myöskään halunnut yhtyeelle Johnny Rottenin tyylistä yksittäistä keulakuvaa, vaan tällä levyllä vokalisoivat Steve Ignorantin ja basisti Pete Wrightin lisäksi mimmit Joy DeVivre ja Eve Libertine.

Vaikka olenkin hiljalleen lämmennyt yhtyeelle 'Feeding of the 5000' ei ole mitään lempilevyjä (pidän enemmän poukkoilevan taiteellisesta 'Christ The Albumista'). Se ei silti poista niitä ilmeisiä elämäntavallisia ja musiikillisia vaikutteita, joita tämä debyytti loi. Anarkopunk tuli jo mainittua, mutta Crassin musiikillisia elementtejä ja tosikkomaista peräänantamattomuutta ui tietysti myös pian syntyeen hardcoren pariin. Feeding.. oli siis jonkinlainen tosikkomainen piristysruiske punkille ja palautti sen 'asialinjalle'. Vaikka ehkä vei samalla homman DIY-julkaisutyyleineen ynnä muineen ehdottomuuksineen myös takaisin sinne marginaaliin, josta se ei ole sellaisena tämän jälkeen paria hetkeä lukuunottamatta enää poistunutkaan.

Tämän ensimmäisen julkaisunsa jälkeen Crass perusti myös oman levy-yhtiön, jonka kautta hallitsi omien levyjen tekemisen, myynnin ja välityksen. Tämä ei ollut punkin siihen astisessa historiassa mitenkään tavatonta, tai uutta, kuten myöskään se, että bändi julkaisee muiden itseään pienenpien bändien levyjä. Crassin mesenointi oli kuitenkin ehkä askeleen vahvempaa; jonkun yhtyeen päätyminen Crassin kuuluisille kokoelmille, tai sinkku tai EP-julkaisu oli yleensä laadun tae ja samalla tae päästä indie-myyntilistan kärkipäähän. Rimbaudilla kumppaneineen oli kuitenkin muutamaa levytettyä poikkeusta lukuunottamatta tavattoman aatteellinen asenne; bändiltä ei yhden julkaisun jälkeen julkaistu toista levytystä, ettei homma lipsunut tavallisten levy-yhtiöiden ja bisneksen puolelle.

Hölderlins Traum - S/T 1973

Vuonna 1970 perustettu ja saksalaisen romantiikan ajan runoilijan ja filosofin mukaan nimetty Hölderlins Traum ehti levyttämään legendaariselle kosmisen musiikin Ohr:ille tämän levyn ennen yhtiön konkurssia ja Rolf-Ulrich Kaiserin romahdusta ja pakoa. Tämän jälkeen yhtye lyhensi nimensä pelkäksi Hölderliniksi ja levytti vielä 70-luvun puolessa välissä sinfonista progea. Käsittääkseni yhtyeen jokin kokoonpano toimii edelleenkin.

Rolf-Ulrich Kaiserin visio ja päämäärä oli tuottaa uutta 'kosmista folkkia' saksalaiselle yleisölle ja mies yritti suorittaa tätä monella eri levymerkillä. Namiskoita levyllä väänsi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka tuli myöhemmin kuuluisaksi The Scorpionsin hovituottajana. Hardrockin soundien lisäksi mies kuitenkin tiesi miten äänitetään folkkia ja akustisia soittimia.

Ohr:in repertuaariin kuuluivat tuohon aikaan muun muassa Emtidi (se on muuten kaikin puolin törkeän kosmista folkkia), Bröselmachine ja Witthüser & Westrupp. Näistä kahden jälkimmäisen muusikkoja vierailee tällä levyllä.
Se mikä Hölderlins Traumissa on erityisen hienoa on, että muistaa sen olevan ihan hyvää musiikkia, mutta yllätysmomentti/säväytys jokaisella kerralla laittaessa levyn soimaan on taattu. Hölderlins Traumin voima ei ole mieleenjäävissä ja mukavissa hoilotuksissa, vaan totisessa ja eeppisen massiivisessa melankoliassa, joka kuitenkin esitetään jotenkin pienimuotoisesti.
Musiikkihan on periaatteessa kansanmusiikkipohjaista, sisältäen koko repertuaarin keskiajalta romantiikan Saksaan. Tähän päälle ripaus progea ja psykedeliaa. Kappaleet eivät siis pureudu mieleen korvamadoiksi, mutta jokaisen kuuntelun aikana vakuuttavat lonkeroillaan tai oksistoillaan, jotka kurottelevat jostain Grimmin veljesten menneen keski-Euroopan ikimetsän puiden välistä. Puumetaforaan voi tutustua myös levyn kannessa..

Soitto on kaikin puolin taitavaa, mikä ei aina tässä saksa-skenessä ole näin. Homma kuulostaa pitkälti siltä, että viisimiehinen taustabändi on pistänyt homman purkkiin aika tasan suoraan livenä. Vastakohtaisesti hollantilaisen laulajatar Nanny de Ruigin 'jokatytön' ääni ei etuile, vaan tuo jotain ylittämätöntä totisuutta mukaan. Ehkä joku vahvempi ääni hautaisi yhtyeen muuta soittoa? Vokaalit vedetään tietenkin saksaksi. Pientä Intia-maustetta on mukana kolmannella 'Strohhalm'-kappaleella, joka on levyn ainoa biisi, jonka laulaa mies. Hölderlin Traumin musiikki on kuitenkin aika formaalia ja 'normaalia' folkkia, joten erikoisuuden etsijältä tämä yhtye saattaa tässä genressä livahtaa helposti ohi.

Kosmista pölyä annetaan minimalistisen pienillä elementeillä, kuten taustalla hiljaa piipittävällä oskilaattorilla, tai kaiutetulla kuorolla, joka hymähtää aina jossain välissä. Välissä nauhakaiku ui hiljalleen kaiuttamaan kitaran ja mandoliinin näppäilyn ja katoaa taas. Välillä taas mellotroni tuo mukaan omat ylimaalliset jousensa. Hölderlins Traumin musiikissa on jotain nimensä esikuvasta tullutta runollista henkeä, joka osoittaa, että pienillä jutuilla tai lyhyesti voi kertoa erittäin suuria asioita.

Darkthrone - The Underground Resistance 2013

Darkthrone oli yksi niistä norjalaisista yhtyeistä, jotka loivat aika pitkälti 90-luvun alun blackmetallin rakennepiirustukset. Jo vuonna 1987 aloittanut Darkthrone soitti uransa alussa deathmetallia, mutta siirtyi vuoden 1991 paikkeilla Bathoryn ja Celtic Frostin innoittamaan suuntaan ja julkaisi seuraavan parin vuoden aikana kolmikon levyjä, jotka luetaan bm:n kulmakiviin. Vuonna 1994 ilmestyneen 'Transilvanian Hungerin' jälkeen Darkthrone tai siis kaksikko Fenriz ja Nocturno Culto eivät jääneet hautaan makaamaan, vaan seuraava levy 'Panzerfaust' oli jo selkeä irtiotto aikansa blackmetal soundista ja menosta.

Sama meno on jatkunut kiihtyvällä tahdilla ja 2000-luvulla bändi ajautui entisten fanien silmissä liian kauas lähtökohdistaan mustan metallin kanssa yhtyeen levyjen ollessa crustpunk vaikutteisia. En ole DT:n 2000-luvun niin sanottuihin 'punk-levyihin' hirveän tarkasti tutustunut, mutta olettaisin pitäväni niistä.

Kuten yllä sanottu, kaksikko on ajautunut kauas bm:stä ja paluuta niille juurille tai kuopille tuskin tulee olemaan enään missään vaiheessa. Underground Resistance on kuitenkin DT:n osalta poistuminen punk-menosta ja puoliksi Fenrizin ja Culton säveltämät kappaleet nojaavat sinne 80-luvun hevin perinteisiin. Riffit ovat enemmän thrash- ja speedmetalpohjaisia ja Nocturnon laulu tuo teatraalisuudessa välillä mieleen King Diamondin. Onneksi riffit ovat roskishenkisiä ja menon puolella on vielä ripaus sitä punkin henkeä.

Jotain kaksikon taidoista kertonee se, että olen innostunut bändistä ja tyyppien menosta enemmänkin näin vuonna 2013. Fenriz ja Culto ovat selkeästi taitavia ja näkemyksellisiä muusikoita, jotka osaavat pastissin sijasta tehdä ihan omannäköistä kamaa lisäämällä keitokseen vuosien varrella olleita vaikutteitaan. Bm:stä löytyy kourallinen muitakin, jotka ovat alkuaikojen jälkeen niin sanotusti kasvaneet musiikillisesti, mutta säilyttäneet samalla kulmansa. En ole varma, onko Underground Resistance ainoa tänä vuonna hankkimani hevilevy, mutta se on sellainen, että tällä saisi tyydytettyä koko vuoden hevitarpeen.

Salad - On a Leash 1994

90-luvulla MTV oli kova juttu ja sen esittelemä kaupallinen musiikki ja 'epäkaupallinen' indie-musiikki olivat yleinen keino tutustua uusiin bändeihin (mitään vanhaa klassikkokamaahan kanavalta ei juurikaan tullut) Kaltaiseni teinipojat/miehet katsoivat kulmakarvakin koholla myös kanavan VJ:tä, eli videojukkia, eli.. kuuluttajia.
Kaikkia juontajamimmejä en muista, mutta Pip Dannin muistan, koska hän oli silloin niin ihanan indie-tytön näköinen pirtsakka ihqu tipu. Muistan myös, että näin yhden videon samaisella kanavalla Salad-yhtyeeltä, jonka laulajana samainen suosikkityttöni (muuten meikäläistä tasan kymmenen vuotta vanhempi s.1965) Pip Dann, eli oikeammin alankomaalainen näyttelijäntytär malli/juontaja Marijne van der Vlugt oli. Hän esittelee tälläkin videolla mukavasti poseerauksiaan ja itseäni ihastuttanutta hiusvärjäystään.

MTV:ltä näkemäni kappale ja video oli muistikuvani mukaan ihan ookoo 'indiebiisi' ja saattoi hyvinkin olla tämä. Vuotta myöhemmin MTV ja Pip Dann katosivat oikeastaan kokonaan elämästäni, musiikki vaihtui Nuggetsien ja Pebblesien maaniseksi kuunteluksi. Tämä biisikin kuulostaa nyt jälkikäteen aika ilmeiseltä Pixies-rip-offilta. Ihan hyvältä sellaiselta, mutta kuitenkin.

Salad oli muotoutunut hiljalleen vuoden 1992 paikkeilla ja ensimmäisen EP:n jälkeen yhtye sai Britannian surullisenkuuluisassa musiikkilehdistössä nostetta niin, että Island kiinnitti sen omalle Red 'indiemerkille'. Pip Dannin näkyvyys ja MTV-soitto saivat ensimmäisen levyn nousemaan brittien listalla sijalle 16. Seuraavat sinkut menivät myös hyvin, mutta toinen pitkäsoitto vuodelta 1997 floppasi täysin ja Island poisti yhtyeen kataloogistaan. Bändiä pidettiin ehkä myös sellaisena 'MTV:n tyrkytyksenä' johtuen kaikenlaisesta näkyvyydestä mitä se sai, eikä yhtye noussut missään vaiheessa indien ykkössarjaan. Bändi hajosi seuraavana vuonna. Muusikot van der Vlugt mukaanlukien ovat tuon jälkeen olleet aktiivisesti mukana musiikin tekemisessä, mutta pienimuotoisemmin ja hyvin pienellä profiililla.

ALKU - S/T 2013

ALKU-yhtyeen mysteerinen kasetti on julkaistu Ikuisuus-lafkan alla. Tähän tarkastettavat faktat sitten loppuvatkin saaden homman tuntumaan 'mysteeribändiltä'. Jäsenistön henkilöllisyyksiä saatan kuitenkin arvailla. Äänitteellä soi todennäköisesti ihka aidon nauhakaiun läpi sähkökitara ja tunnen yhden henkilön, joka omistaa kyseisen laitteen ja myös pitää tällaisesta musiikista.

Otetaan kuvitteellinen Aikakone ja jumitetaan sen viisari on vuosien 1971-74 välille. Jos on mahdollista, että laitteeseen pystyy syöttämään kordinaatteja, sijoitetaan ne joko jaetun Berliinin länsivyöhykkeelle, tai Forstin maatilalle, jossa syntyi muun muassa Harmonian 'Musik von Harmonia' ja sen kakkosbiisi 'Sehr Kosmische'.

Musiikki on muodotonta aaltoilua berliinin koulukunnan hengessä. Siinä on peräkkäisiä säveliä muttei varsinaisia melodioita, ainakaan siinä mielessä, kuin ne tavallisesti ymmärretään. Musiikki on verkkaista ja kaikkea koristaa heiluva ja värittävä kaiku, jonka siis oletan olevan aito nauhakaiku. Osaa kappaleiden raidoista ajetaan vielä phaserin läpi, joten lopputulos on kauniisti aaltoilevaa suhinaa. Oman lisänsä tuo vielä julkaisun kasettimuoto, joka venyttelee vielä hivenen aikaa ja paikkaa. Äänimaisema on aika uskollisesti lähellä 'Ralf & Florianin' aikaista Kraftwerkkia, aiemmin mainittua Harmoniaa, tai sen Cluster-kaksikon lämmintä, mutta elektronista soundia. Ehkä myös alkuaikojen Ash Ra Tempel ambienteimmillaan. Instrumentointi on pienimuotoista ja hommassa luotetaan oikeaoppisesti nauhakaiun luomiin harmonioihin ja niiden kohtaamiseen phaserin nousun tai laskun kanssa sekä näiden tilan täyttöön. Välillä tremolo papattaa kitaran tai urut oikealle taajuudelle ja välillä kitaraa soitettaan Gilmour-tyyliin slidellä viuluääniä tehden.

Onko ALKU puhdasta retroilua tai vanhan toistoa on sinänsä toissijaista. Homma tiivistää kosmisemman osaston suhinan aika hienosti JA samalla tuo muutaman uuden biisin joita et ole kuullut, mutta jotka OLISI VOITU tehdä silloin 'kulta-aikana'. Homman muodottomuus toimii hyvin sijoittaen sen inspiroivan taustamusan (mutta mielenkiintoisen sellaisen) lokeroon. Eli hyvä paketti hyvää suhinaa, jota on tullut kuunneltua aika kiinteästi nyt viikon verran.

NEU! - '75 1975

En nyt ihan tasan varmaan muista onko NEU!:n levyistä ollut juttua täällä? Varmaa on, että Michael Rotherin soololevy oli vähän aikaa sitten kuuntelussa ja Dingerin La Düsseldorf ainakin pari kertaa pyörähtänyt Levyhyllyssä.

Kapiteeleilla kirjoitettu NEU! ja sen kolme levyä (erityisesti se ensimmäinen) edustavat sellaista musiikkia joka varmaan vastaa puhtaimmin ihmisten mielikuvaa 'oikeaoppisesta' musiikillisesta krautrockista. Rotherin unenomaisesti kulkevat, kulmattomat kitaralinjat ja Dingerin monotoninen, mutta hypnotisoiva 4/4 rumpubiitti ovat varmaan se yhdistelmä, jota kopioidaan helpoiten, kun halutaan ylittää krautlandin raja siellä mistä aita on matalin. Silti joka ikisen kerran, kun laittaa NEU!:n levyn soimaan ei voi olla hämmästymättä kaksikon ja musiikin yhteisestä magiasta.

Düsseldorffilaiset Michael Rother (joka soitti beat-bändeissä teininä 60-luvulla) ja taiteilija Klaus Dinger rekrytoitiin 1971 Florian Scneiderin Kraftwerkin kokoonpanoon paikkaamaan yhtyeestä väliaikaisesti lähtenyttä Ralf Hütteria. Kolmikon livesoittoa voi ihailla Youtubesta löytyvällä parilla televisio-livellä. Pian tämän jälkeen kaksikko lähti omille teilleen perustaen NEU!-yhtyeen, tai tarkemmin sanoen duon. Yhtyeen ensimmäinen levy on myöhemmin nostettu ainakin taiderockin piirissä yhdeksi vaikutusvaltaisimmista albumeista.

Legendaariselle Brain-levymerkille vuonna 1972 tehty debyytti myi ug-levylle nähden ihan kohtuullisesti; noin 30 000 kappaletta. Tätä seurasi seuraavana vuonna tehty NEU! 2, joka on myös sikäli mielenkiintoinen, että levyn alkupuoli on ykköslevyn tasoista ja tapaista tavaraa, mutta levyn loppupää on jonkinnäköinen 'remix' yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Tämä siis ajalta ennen remiksauksia. Syyksi tähän kerrottiin pitkään olleen kiire ja studioajan loppuminen, mutta kirjallinen lähde kertoo todelliseksi syyksi yksinkertaisesti materiaalin puutteen, johon hädässä vastattiin kierrättämällä ja manipuloimalla vanhoja raitoja.

Tässä vaiheessa yhtye lähestyi toista taiteellista ja elektronista duoa Clusteria ja suunnitelmissa oli kaksikon mukaan ottaminen vahvistamaan NEU!:n live-esityksiä. Homma kuitenkin kääntyikin niin, että rauhallisempi Rother rupesi viihtymään Cluster-kaksikon kanssa paremmin, kuin hyvin mikä johti muuttoon Frostin-tilalle ja Harmonia-yhtyeeseen. Trio teki vuosina 1974 ja 75 klassikot 'Musik von Harmonia' ja 'Deluxe'. Samaan aikaan Dinger oli rekrytoinut omalle taustalleen veljensä Thomas Dingerin ja Hans Lampen soittamaan perkussioita ja syntikoita joka johti toiseen krautrock-legendaan; La Düsseldorf-yhtyeeseen.

Vuonna 1975 NEU! oli käytännössä siis hajonnut, eikä kaksikko Rother-Dinger ollut soittanut toistensa kanssa pariin vuoteen. Kaksikolla oli kuitenkin sopimus Brainin kanssa kolmesta levystä, joka piti täyttää päästäkseen eteenpäin. Rotherilla oli Frostin maatilalla syntynyt kuitenkin jonkin verran materiaalia, joka ei soveltunut Harmonian käyttöön ja Dinger oli säveltänyt omia juttujaan. Näin kaksikko palasi yhteen ja levystä tuli yksi albumi niiden joukossa, jotka ovat hyvin selkeästi fifty-fifty splittejä tekijöidensä kesken. Tässä mielessä vinyyli oli muuten oiva tallennusmuoto; sinä saat levyn ykköspuolen, minä kakkospuolen ja se täytetään, kuten itse haluaa. Tosin '75 kohdalla sekä Dinger, että Rother soittavat kokonaisuudessaan myös toistensa levypuolilla. Levyn tuotannosta vastasi kaksikon luottomies, entinen 'kolmas-NEU!' ja edesmennyt legenda Conny Plank.

Rotherin ykköspuoli jatkaa aikaisempien NEU!-levyjen ambientimpaa linjaa. 'Isi' hyväilee selkäydintä viisi minuuttia yksinkertaisen kosketin- ja pianomelodian ja sen motorisen kraut-kompin ja kitaran kanssa. 'Seeland' jatkaa sentimentaalisen pakahduttavalla linjalla kosmisten syntikoiden hiippaillessa taustalla, Rotherin kitaran vaeltaessa uljaasti ja Dingerin täsmäiskemän perkussioiden kanssa. Yksi syy muuten NEU!:n joka kertaiseen yllätysmomenttiin on minimalististen taustaäänien lähes täydellinen soundi. Hurjaa. Puolen päättävä 'Leb' Wohl' jatkaa verkkaisella rytmillä ja aaltojen huokailulla taustalla. Mukaan nousee huokaileva hyräilylaulu.

Kakkospuoli poikkeaa sitten NEU!:n aikaisemmasta tuotannosta siten, että Dinger toi mukaan myös soittokaverinsa eli pikkuveli Thomasin ja Hans Lampen, jotka takovat dualina rumpuja koko puolen. Klaus itse myös vokalisoi kakkospuolen ja soittaa kitaraa. Puolikas on ykköspuolen liki täydellinen vastakohta; sen avaava 'Hero' on jonkinlaista suoraa rokkia, jonka päälle Dinger laulaa antaen kaikkensa, mutta vähän kummallisesti, karjuen ja epäpuhtaasti. Jos joskus ihmettelee mitä John Lydonille tapahtui, kun Pistolsin jälkeen hyppäsi PiL-hommiin, niin kannattaa kuunnella tämä biisi. Post-punkkia jo ennen kuin punkkikaan oli olemassa. Kappaleesta ja sen soundista tulee nimeä myöten myös vahvoja assosisaatioita paria vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Bowien kappaleeseen.
'E-Musik' palaa lähemmäs edellisten levyjen fiiliksiä ja maisemaa motorisen kompin nakuttaessa taustalla ja kitaroiden vaellessa pitkien äänten polkuja. Tätä hypnotisointia jatkuu miltei kymmenminuuttisen verran. Missä se biisi on? No, tässä tavarassa se matka ja se fiilis ovat tärkeämpiä kuin päämäärä, eli sävellys. 'After Eight' on jossain levyn kahden edellisen biisin välimaastossa ja tuo mieleen jo vahvasti seuraavana vuonna debyyttinsä julkaisseen Dingerin ja apumiesten La Düsseldorfin. Siinä on jotain outoa lähestyvää 80-lukua ja punkkia, ennenkuin ne olivat edes ilmestyneet.

Levyn ilmestyttyä kaksikko lähti samantien omille teilleen. Rother soolouralleen ja Dinger omaan bändiinsä, josta tuli saksankielisessä maailmassa yllättävän menestynyt. Rother itse totesi levyn olleen kummankin osalta kuitenkin enemmän, kuin pelkkä puolikas soololevy ja osiensa summa. Dinger sai hänestä ja hänen biiseistä irti vielä enemmän ja levyn kakkospuolella taas toisinpäin. Omaan korvaani tämä '75 on miltei yhtä hyvä, kuin debyytti, joskin historian perspektiivissä tällä ei ole samanlaista 'maatajärisyttänyttä' vaikutusta, kuin debyytillä Se uudisti aika pitkälti sitä, miten ja mitä länsimainen pop-musiikki voi esittää. Ja vei Velvettien-tyylistä monotonista taiteilua harppauksella eteenpäin.
Vai oliko kolmas levy sittenkin vaikutusvaltaisempi? NEU! '75 soi monen parina seuraavana vuonna framille nousseen muusikon levylautasella. Olisiko ollut yhtyeitä kuten Pere Ubu, Ultravox, Bowie, Joy Division, PiL, Gary Numan ja niin edelleen? Tai olisivatko ne soittaneet samanlaista musiikkia? Mene ja tiedä.

Rother-Dinger kaksikko palasi yhteen kymmenen vuotta myöhemmin 1985-86. Yhdessäolosta ja sessioista syntyi materiaalia, mutta varsinaista uutta NEU!-albumia niistä ei tullut. Kaksikon välit ja kommunikointi (todennäköisesti Dingerin kohdalta) pettivät taas kerran ja nauhoitettu materiaali jaettiin kummallekin puoliksi. Tarkoituksena oli miksata ne vielä yhdessä, mutta Dinger julkaisi omat osansa nauhasta 1995, eikä reagoinut Rotherin lakimiehen välityksellä annettuun pyyntöön poistaa levyä. Kyseisestä levystä on nyt olemassa 'virallinenkin' vuonna 2010 julkaistu versio, mutta täytyy myöntää, etten ole sitä kuullut. Dinger kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2008.

Yhden tien vaeltajat - suomalaista hengellistä musiikkia 1972-1986 - V/A 2013

"Laita kasetti soittimeesi avoimin mielin. Hyviä kuunteluhetkiä."

Nämä sanat ovat saatteena "tuntematon" nimisen henkilön 17.9.2013 koostamassa kasetissa. Sain sen postissa sosiaalisessa mediassa olleen päivityksen jälkeen, joka koski gospel-musiikkia. Tätä blogia lukemalla on varmasti selvinnyt, että musiikin suhteen minulla on avoimet ovet aika pitkälti jokaiseen suuntaan ja vielä kummallekin kädelle. Musiikkityyli on tavallaan kiinnostanut aina siitäkin syystä, että sitä on tehty paljon. Suuressa määrässä on pakko olla jotakin kuuntelemisenkin arvoista tavaraa. Oma gospeliin tutustumiseni tyssäsi kuitenkin heti alkuun paikallisesta kirjastosta lainattuun Sakari Löytyn kokoelmaan. Tai siis siihen, ettei se antanut mitään erityisiä kuunteluelämyksiä.

Mutta kiitos "tuntematon". Tämä itse tehty kokoelma on astetta mielenkiintoisempi, jollen sanoisi, jopa mielenkiintoinen. Kyseessä on siis musiikinystävän ja levynkeräilijän omasta levykokoelmastaan koostama sikermä hänen omasta mielestään mielenkiintoisia gospel-esityksiä. Oikeaoppiseen c-kasettikopion tyyliin neulat naksahtelevat kappaleiden välillä ja rahina soi, kuten kotinauhoutuksissa pitääkin. Kokoelman c-kasettimuoto on myös uskollinen kristilliselle piireille, sillä kyseinen muualla jo hiipunut formaatti on siellä edelleen elossa. Moni nykyisen 'kasetti-renessansin' pien- tai punk-bändin kassujulkaisu on painatettu kristillissä painossa, tai kasettipainossa, jonka pääasiakkaita ovat saarna- ja sanakasetit. Tämä kertonee jotain elävästä uskosta ja siihen liittyvästä vanhoillisuudesta sekä näiden piirien muoto- ja tekniikkarajoituksista.

Koosteen musiikkiesitykset ovat vuosien 1972-86 väliltä. Vastaavia biisejä ja bändejä on Suomessa ollut lukematon määrä ja gospel on tietynlainen ug-alaskene, mutta toki vähän eri tavalla valtavirran 'ulkopuolella', kuin vaikka hmm.. vaikka joku kansallissosialistinen pakana-neofolk.
Jotain hengellisen musiikin paikasta populaarimusiikissa kertoo, että äkkiseltään ei tule ihan heti mieleen yhtään täysin kristillistä tunnustuksellista kappaletta, joka olisi lähiaikoina, tai oikeastaan ikinä ollut Suomen levymyyntilistoilla kärkipäässä. Tai no, se Edelmannin virsi-retroilu, mutta nekin ovat enemmän laskelmoitua menneiden kaipuuta, kuin aitoa ja oikeaa sananylistystä naama messingillä..
No, Suomesta ei tule myöskään mieleen minkään muunkaan uskontokunnan julistuksellista musiikkia, joka olisi ollut listojen kärkipäässä. Suuressa maailmassahan kaukoidän uskonnot ja filosofiat olivat yhdessä vaiheessa runsaastikin edustettuina. Ja myöhemmistäkin tulee mieleen esimerkiksi avoimen rastafaristinen musiikki. Puhumattakaan Yhdysvaltojen mustan väestön gospelista ja negrospirituaalista, johon osittain koko meidän länsimainen popmusiikkimme perustuu. Mutta tis is not ö juuesei.

Heikko myyntilistoilla näkyminen johtunee osittain siitä, että vaikka yhtyeillä on oma erittäin uskollinen ja uskonnollinen kuulijakuntansa, levyt on käsittääkseni useimmiten julkaistu listoilla näkymättömillä pien- tai omakustannemerkeillä. Levyt ja kasetit on myyty 'piireissä', konserteissa sekä parissa asialle omistautuneessa levykaupassa.

Toinen syy on se, että suuri yleisö kaihtaa jostain syystä hyvin vahvasti tunnustuksellista musiikkia. Syitä tähän lienee useimpien meistä kohtaama kristillisen yhteisön 'pohjatyö' siihen, että sen esittämää musiikkia ei mielletä mukavaksi kuunnella noin vapaa-ajalla. Se on tietyllä tapaa syyllistävää, silloinkin kun ilmaisee iloa sanan julistamisesta tai löytämisestä. Koska tosiuskovalle jumalan sana ja viesti ovat tärkeämpää, kuin maalliset asiat, myös musiikkiin ja sen kuunteluun liittyy vahva ylenkatsova henki 'maallista musiikkia' kohtaan. Asiaan kilahtaneet eivät aina ymmärrä, että joku haluaisi kuunnella ja lukea muutakin, kuin Sanaa.

Kolmas on soittajien dilemma 'kaupallisuuden' ja 'uskon' välillä. Tämä on toki tuttua jokaiselle musiikin ala-genrelle, joka ottaa asiansa tosissaan; hevimetallista, oikeaoppiseen hardcoreen ja taidemusiikista nyky-jatsiin. Koska suomi-gospelilla ei ole kuitenkaan edellisten tyylistä 'puhdasoppista' muotokieltä, sen musiikillinen sisältö on tämän kokoelman perusteella yllättävän homogeenistä - ja samalla valtavirran virtausten ulkopuolista, eikä suurelle yleisölle erityisen houkuttelevaa. Yhtyeet soittavat kivasti ja haluaisivat varmasti apostoloida Sanaa eteenpäin, mutta itse taustamusiikki kuulostaa konservatiiviselta ja vanhalta, vaikka yrittää edustaa niin sanottua nuorisomusiikkia. Myös kokoelman nimi 'Yhden tien vaeltajat' on kuvaava. Gospel-piireissä ei käsittääkseni katsota hyvällä muissa, etenkään liian maallisissa soitoissa mukana olemista.

Mennään itse musiikkiin. Tuossa aiemmin sanoin, että kokoelman musiikki ei ole erityisen suurta yleisöä ja sen muotivirtauksia hivelevää. Tai on ja ei. Kasetti on tietysti koostajansa mieltymysten mukainen, mutta yhteistä tälle on, että se on hyvin vahvasti kallellaan suomi-progeen. Vuonna 1972 tämä on ollut ymmärrettävää, mutta vuonna 1986 ankarasti vanhentunutta. Miksi tätä progea, tai sen liepeillä olevaa musaa on soitettu gospelin taustalle selittynee sillä, että kyseinen musiikkityyli luettiin syntyessään 'vakavammin otettavaksi', kuin tavallinen ränttätänttä, tai myöhempi (tekee ristinmerkin) vääriin vietteihin vetoava ja nihilismiäkin tihkunut punk. Jumalan ilosanomaa tai uskoa kannattaa julistaa sille arvoisellaan soittotyylillä. Eli kasetin musa on taitavasti soitettua, mutta ilman progelle toisinaan ominaisia liiankin haastavia elementtejä.
Elementeistä syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja ja jo pelkästään tästä syystä mieleen tulvahtaa tätä kuunnellessa usein joku pahimman (ja samalla parhaimman) luokan 3-divarin krautti. Soitto on periaatteessa taitavaa, tyypit ovat tosissaan ja omistautuneita, mutta biisit ja tuotanto jollain tavalla samaan aikaan kunnianhimoista sekä käppää. Ja monesti ehkä vähän tärähtänyttäkin. Laulusuoritukset ovat periaatteessa puhtaita, mutta tyyppien äänet jotka haluavat julistaa iloaan ja uskoaan eivät olisi ehkä läpäisseet levy-yhtiön seulaa. Tästä tulee tietynlainen amatöörimäinen viba, joka samaan aikaan törmää yhtyeiden eittämättä näppärään soittoon. En osaa tiivistää tarkemmin, mutta Amon Düül II:sella on jotain oudolla tavalla samanlaista menoa, kuin toisinaan tällä kokoelmalla.

Kasetille on koottu esitys 17 eri yhtyeeltä ja artistilta, enkä lähde nyt niitä erittelemään sen tarkemmin, mutta musiikillinen ilmaisu vaihtelee ihan täydestä kosmisesta suhinasta funkkaavaan öö.. diskoon. Mukana on myös puheosuuksia free-jazz revittelyjen päälle (tässä ei muuten soiteta niitä rumia nuotteja) ja todennäköisesti erään maahanmuuttajan tahattomasti Viktor Kalborek-hahmolta kuulostavaa lipevää iloista julistusta. Pari yhtyettä varoittelee itämaisten uskomusten ja mystiikan vaaroista. Ehkä vähän naivisti, tungettelevasti ja holhoavasti, mutta ehdottoman huolestuneena ja tosissaan. Useammassa, kuin yhdessä yhtyeessä soittaa muuten joku ihan tajuton peräkammarin syntikkavelho, jos tässä yhteydessä voi näin pakanallista termiä käyttää. Siis ihan mielettömiä monosyntikka-akrobatioita. Kunnon insinörttisoittoa. Ja kaiken päällä ja alla soi proge, joka parhaimmillaan kuulostaa loistonsa päivien Pressalta. Homma käväisee ehkä pari kertaa myös new age-ajan Popol Vuhin maisemissa. Sanomattakin lienee selvää, että laulujen vokaalit ja sanoma(heh) ovat tärkeässä osassa. Lyriikoissa mennään perus 'tie ja pelastus' osastolla sekä vähän ympäripyöreämmässä kuvastossa.

Yhtyeiden niminä kasetilla soittavat muun muassa; Livingstone, Kimbledios (oma suosikkini tästä), With Crist, Lissu, Seppo & Jaska, Pro Fide, Muutos ja niin edelleen. Erittäin mielenkiintoinen kokoelma genrestä, josta kaikkien muidenkin tavoin 99% on ilmeisesti musiikillisesti kuraa. Ja kunnon heviautistityyliin kohdeyleisö tykkää niistä huonommistakin, koska se on Sanaa.

Rockin apumiehet #30 - Costello Hautamäki

Vesa-Pekka Hautamäki (s.1963) on monen muun entisen punkkarin tavoin täyttänyt tänä vuonna 50-vuotta. Englantilaisen uuden aallon artisti Elvis Costellon mukaan nimetty artisti on käyttänyt myös 'salanimeä' Costello Jones.

Koska Costello kuuluu erittäin olennaisesti kansallisesti tärkeään, mutta täällä etelä-Suomessa niin sanotusti paremmissa piireissä ylenkatsottuun manse-rokkiin, niin hänen hahmo ei ole niin hirveän tunnettu. Toinen syy on myös se, että Hautamäki jää mielellään pääbändinsä keulahahmon taakse toimien itse kuitenkin pitkälti yhtyeen primus motorina.

70-luvun puolessa välissä juuri Tampere oli se paikka, jossa suomenkielellä laulava ja esiintyvä musiikki sai sen ilmeen, josta myöhemmin muodostui se niin sanottu suomirock. Juice, Alatalo, Virtanen ja niin edelleen. Kaikkien teksteihin kuului myös tietynlainen kuplettimaisuus, jota paikkakunnalla on harrastettu tähän päivään saakka.
Punkin ja uuden aallon syntyessä kaupungissa oli suurikokoinen opiskelijayleisö, keikkapaikka, Soundi-lehti ja Epe Heleniuksen perustama Poko Rekords-levy-yhtiö - sekä Heleniuksen Epe's levykauppa, josta sai yhtä hyvää musaa, kuin Helsingistä tai jossain tapauksessa jopa ulkomailta. Samainen levykauppa jakeli myös Pokon ja vielä enemmän DIY-henkisten lafkojen musaa. Melkoinen valtakunta.

Tamperelaisen Hautamäen levyttävä ura alkoi 70-80-luvun vaihteessa Sensuuri-yhtyeen riveissä. Yhtyeen perustaminen oli vähemmän punk; Pepe Lampinen ja Costello perustivat sen ollessaan yhdessä rippileirillä. Ensimmäinen single 'Kirjoitan seinään' julkaistin 1979 ja se on Epe Heleniuksen mielestä edelleen yksi parhaita punk-sinkkuja ikinä. Suojelija oli siis löytynyt. Sensuurin kokoonpano oli kolmen elinvuotensa ajan huojuva ja yhtye kuivui kasaan Lampisen lähtiessä kävelemään. Kitaristi Costello lauloi tämän jälkeen itse vielä yhden sinkun, mutta toinen pitkäsoitto hyllytettiin. Kaikesta ennakkoluulosta huolimatta Sensuurin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto vuodelta 1979 'Hulinaa' kuulostaa nykyisin tyylilajin kärkipään tavaralta.

Vesa-Pekka kirjoitti itsensä ylioppilaaksi vuonna 1981 ja liittyi kaupungissa vaikuttaneen Popeda-yhtyeen riveihin kitaristi Ari Puukan tilalle. Epe Heleniuksella taisi olla sormensa tässäkin pelissä. Yhtye ei tuossa vaiheessa todellakaan ollut se 'koko kansan Popeda', joksi se myöhemmin nousi. Levyjen myyntiluvut pyörivät parin tuhannen paikkeilla, eikä bändin musiikkikaan tuntunut istuvan mihinkään tuon hetken lokeroon. Yhtye teki kuitenkin kuuliaisesti persnettokeikkailua ja tällä tavalla loi pohjaa myöhemmälle olemiselleen ja muodostui Eppujen ohella synonyymiksi sille 'suomirockille'.

Yhtyeen toinen kitaristi Arwo Mikkonen ei ollut hirveän innostunut nuoren Costellon mukaan tulemisesta. Olihan Costellon toiminta ja olemus riveissä hivenen käenpoikamaista, mutta yhtyeen levytetyn tuotannon taso rupesi Popeda-asteikolla hiljalleen nousemaan ja Mikkonenkin sisuuntuneena ylitti itsensä sanoittaessaan viidessä minuutissa vihaisena Costellon boogien 'Matkalla Alabamaan' - historiallisin tuloksin. Parhaimmillaan Popeda kuulosti tässä vaiheessa tamperelaiselta Motörheadilta, kuten esimerkiksi kappaleella 'Kuulat sekaisin'. Tosin silläkin kappaleella matto vedetään popeda-tyyliin jalkojen alta pakollisella kiintiölikaisella viittauksella 'taskubiljardiin'.

Nousujohde huipentui levyllä 'Harashoo' ja seuraava 'Pohjantähden alla' toi yhtyeen varmaan tunnetuimman laulun 'Pitkä kuuma kesä'. Seuraavana vuonna kitaristi Mikkonen kuoli soundcheckissä lavalle synnynnäisen sydänvian seurauksena ja yhtyeen jatko oli hetken vaakalaudalla. Mukaan otettiin ensin toinen kitaristi ja sen jälkeen korvattiin lopullisesti hänet kosketinsoittimella. Samalla Hautamäki nousi lopullisesti yhtyeen kulissien takaiseksi johtajaksi tuottaen ja säveltäen käytännössä pääosan Popeda-tuotannosta.

Yhtyeen tuotannon laatu on tietysti makuasia. Popedaa se silti on eikä siitä juuri rönsyillä, tai yleisö antaa takaisin näpeille. Eli sikäli ammattitaitoisesti hommaa tehdään vuodesta toiseen. Tämä ja Mustajärven muutaman kerran yhtyeen lamauttanut alkoholiongelma ovat kuitenkin toisinaan ajaneet Hautamäen katselemaan muita hommia. Tällainen oli esimerkiksi kitaristinvakanssi uusintakierros-Hanoi Rocksin riveissä, jossa hän soitti pari vuotta. Yksi syy oli varmasti puhdas halu päästä kerrankin ulkomaille keikkailemaan, mikä onnistuikin lukuunottamatta Yhdysvaltoja, johon yhtye ei todennäköisesti Hulkkosen maahantulo-ongelmien vuoksi päässyt.

Tämä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun Hautamäki tarjoili avujaan Popedan ulkopuolelle. Vuonna 1983 hän poistui hetkeksi Sleepy Sleepersin riveihin olettaen homman olevan rentoa ja vauhdikasta bailausta yhdessä. Totuus olikin Järvenpään ja Valtosen kuumotusta ja Hautamäen sävellystyötä miltei koko 'Alma tädin illuusio'-levyn verran. Ja krediitit tietenkin Järvenpää-Valtonen kaksikolle. Maitojunalla paluun myötä Hautamäki aloitti oman tuotannollisen toimintansa. Yhtyeet olivat Tampere painotteisia, mutta sieltä löytyy erittäin mielenkiintoista kamaa; Tampere-hc Bastardsien 'Järjetön maailma' ja Riistettyjen 'Raiskattu tulevaisuus'. Rock'n punk Dogs D'Amour, Sticky Fingers. Tuotantoa ja äänitystä Yö-yhtyeen '..Ja tapahtui niinä päivinä', sekä 'Nuorallatanssija'-levyllä. Tästä homma jatkui Jussi Hakulisen soolotuotantoon. Ja sokerina pohjalla tietenkin hoosee-bändi Riistettyjen meikkirock-bändi Pyhät nuket, joiden levyjen tuotantoa ja syntikoiden soittoa.

Hautamäki on tehnyt myös mainos- ja tv-musiikkia, ollen todellinen monitoimi/apumies. Soolouraa hän ei ole aikaisemmin kovinkaan aktiivisesti vienyt eteenpäin. Ensimmäinen soolosingle; hentoinen Badding-coveri 'Mun sormuksein' ilmestyi jo vuonna 1985 ja vuonna 1988 ensimmäinen pitkäsoitto. 2003 ilmestyi seuraava levytys ja tänä vuonna uusin soololevy suomeksi laulettu 'Kun mies unelmoi'. Näistä mikään ei ole minulle tuttu Sormusta lukuunottamatta, joten sisältöä en arvioi, vaan arvailen.. Näistä kaksi edellistä todennäköisesti englanninkielistä hardrock-fantasiointia. Ehkä nämä ovat olleet sitä kaivattua vastapainoa suomenkieliselle manse-rockille ja sen karsinoille samalla tavalla, kuin Hanoi-homma?

Popeda-instituutio jatkaa varmaan herrojen Hautamäki-Mustajärvi järvihautaan asti. Jälkimmäinen on ollut pitkään muuten yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Popeda on saavuttanut sellaisen aseman, että keikkailu voidaan järjestää puolivuosittaiseksi loppuvuoden jäädessä omille touhuille.

Paul Horn - Inside 1968

Paul Hornilla (jonka instrumentti on nimestään huolimatta huilu) on jonkinlainen kunnia olla niin sanotun 'new age'-musiikin isähahmo. Kyseinen musiikin tyylilaji nauttii ihan syystäkin kyseenalaista mainetta. Takavuosina Yannit, Enyat ja Adiemukset pitivät huolen siitä, että musiikki kuulostaa helposti suolakidehoitoihin hurahtaneiden hörhövaimojen kotona kuuntelemalta äänitapetilta luonnonäänineen ja pseudoklassisine maailmanmusiikki-viboineen.

Olipas ilkeää tekstiä, mutta kyllä te tiedätte.

Kyseisessä musiikkilajissa on tietenkin hienojakin hetkiä, etenkin kun siirrytään sinne alkuperäisten vaikuttimien juurille (folk, jazz, kosminen musiikki), mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että on se Vangeliskin toisinaan aivan totaalisen rasittavaa.. äänitapettia.

Koska kyseinen musiikki- ja elämänkatsomusliike nojasivat ja tietysti nojaavat vieläkin hyvin vahvasti elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen ajatteluun (tai niiden kaikkien sekoitteluun), Paul Hornin Insideakin voi pitää myös eräänlaisena hengellisenä levynä. Toisinaan levystä käytetään myös nimeä 'Inside The Taj Mahal'.

Vuonna 1930 syntynyt Horn soitti ja levytti käsittääkseni aika perinteistä jazzia jo 50-luvun lopulla, mutta vuoden 1966 paikkeilla hänen ilmaisutyylinsä muuttui, samoin maailmankuva ja henkinen katsomus. Tähän liittyi samana vuonna tapahtunut matka Intiaan ja vieläpä Maharishi Mahesh Yogin meditaatioppiin.
Maharishi ja muut gurut ja kultit kyseiseltä ajalta ovat historian saatossa myös saanut aika kyseenalaisen maineen ja välikädellisesti tämä on muiden seikkojen ohella vaikuttanut omalta osaltaan koko new agen kasvoihin. Intian matkat saivat kuitenkin jatkoa ja sattumalta vuonna 1968 tuli vastaan Taj Mahalin temppeli. Horn pyysi viranomaisilta lupaa äänittää tässä muslimi-mogulin rakastajalleen rakentamassa temppelissä ja sai 'ensimmäisenä länsimmaalaisena' (onpa muuten helvetin kulttuuri-imperialistinen ilmaisu) luvan äänittää siellä.

Tuloksena syntyi levytys, jonka Epic-levymerkki julkaisi ja joka on myynyt useiden lähteiden mukaan huimat miljoona kappaletta. Aika oli tietysti otollinen, sillä kyseisinä vuosina kaikki itämaihin ja niiden mystiikkaan väljästikin liittyvä oli hip ja cool.
Inside on tästä huolimatta aika erikoinen menestys, sillä levy rakentuu pelkästään Hornin hindulaisiin mantroihin pohjautuvasta laulusta, notkeasti soittamasta yksinäisestä huilusta - ja Taj Mahalin suunnittelijan luomasta mestarillisesta tilakaiusta.

Melkein tekisi mieli epäillä tätäkin levyä 'live-levyjen' perinteen mukaan enemmän studio- kuin kannettavalla nauhurilla tehdyksi kenttä-äänitykseksi, mutta kyllä se kaiku Taj Mahalin kupoleista tulee. Eikä aikansa huimimmasta teknisestä laitteesta; huojuvasta nauhakaiusta. Eli yksi ihminen ja valtava tila pitävät levyn yllättävästi pystyssä alusta loppuun. Ja soittohetkellä varmasti inspiroivat toisiaan saamaan niin sanotun oikean tilan (hehheh.. sanaleikki), joka kuuluu sitten todennäköisesti eri tavalla lopputuloksesta, kuin vaikkapa soitto studion kaikutynnyrissä.

Sekä laulu, että huilu ovat monofonisia, eli yksiäänisiä soittimia, mutta Taj Mahalin kaiku tuo mukaan jokaiselle monfonista syntikkaa kaiun kanssa soittaneelle tutun ilmiön; ääni värjäytyy, paksunee ja luo hetkellisiä harmonioita kupoleissa ja seinissä viipyilevien kaikujen päälle. Levyn voima tulee sen kaltaisista minimalistisista hetkistä. Esimerkiksi 'Akasha'-nimisessa kappaleessa Horn soittaa alussa huilulla kurkkulaulua muistuttavaa metallista ääntä, jonka jälkeen huilu lähtee taas vaeltelemaan kaiun päälle muodostaen miltei tarttuvan kuvion, muttei sitten kuitenkaan. Kappaleet ovat myös taloudellisen pituisia; pääosin alle kolmeminuuttisia, mutta soljuvat hyvin toistensa perään muodostaen ääni- ja levykokonaisuuden. Levyä ei ole myöskään hirveästi puunattu, sillä yhdessä kohtaa kuuluu muun muassa jonkun toisen kaikuvat askeleet

Koko tilan kaiussa on jännä vibraatio sen vaimentuessa, joten tilan tai siis temppelin akustiikka on varmasti oikeastikin erikoislaatuinen. Ja tarkoituksellahan näihin jumalten huoneisiin niitä tehtiinkin. Musiikin voima on palvontatilaisuuksissa vahva. Legendan mukaan kaiku kiertää paikan kupoleissa tarvittaessa jopa 20 sekuntia. Tähän eivät tuon ajan perusnauhakaiut käsittääkseni päässeet lähellekään. Välillä mieleen tupsahtaa vahvasti muutamaa vuotta myöhempi 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream huiluineen ja kaikuhuminoineen.

Levy oli siis menestys. Horn on jatkanut sitten tyylilajille uskolliseen sell-out henkeen äänittämällä pitkin vuosia erinäisissä 'erikoispaikoissa', kuten Gizan pyramidin sisällä ja Amerikan kanjoneissa. Taj Mahaliinkin on palattu pari kertaa. Tai mistä minä tiedän, että ne ovat selloutteja. En ole niitä kuullut ja julistan jo KP:tä. Saattavathan ne olla oikeasti yhtä kovaa kamaa kuin tämä. Mutta epäilen.. Inside itse on kuitenkin komean kuuloinen, häiritsemätön ja ajaton.

Puolan lakot - Mäntyharju EP 2013

2010-lukulainen ilmiö tuntuu olevan vanhempien partojen into kaivaa vanhoja punkbändejään naftaliinista ja tehdä näitä uudelleen lämmittelyjä. Hommassa on monta onnistunutta tapausta, mutta niiden vastapainona myös monta aivan turhaa kiekkoa. Puolan lakot kuuluu ensin mainittuun porukkaan (en mielellään edes kirjoittele mitään haukkuma-bloggauksia, koska se on turhaa, ellei kohde ole jo niin totaalista tuubaa, että viihdearvo ylittyy).

Yhtye sijoittuu maantieteeltään vähemmän yllättäen Mäntyharjun kuntaan. Kyseinen paikka taitaa nykyisin olla tunnetuin siitä, että se on yksi maamme suosituimmista mökkikunnista.

70-80-luvun taitteessa kesäasutus ei paljon painanut, vaan toimeentulo ja tulevaisuus olivat maanviljelyksessä ja harrastetoiminta 4H-kerhossa. Sattuman oikusta Mäntyharjulta kuitenkin ponnisti hetkeksi asukaslukuun ja sijaintiin nähden kohtuullisen viriili punk-skene, johon kuului useita zinejä ja sellaiset yhtyeet kuten Stalin ja tästä muodostunut Nukketeatteri.
Kumpaisesta bändistä ja niiden uusintajulkaisuista on kirjoitettu aiemmin tässä blogissa. Nukketeatterin 'Tervetuloa helvettiin' on omasta mielestäni suomi-HC:n 'kakkosdivarin' julkaisuista ihan sieltä kärkipäästä.
Kyseisten yhtyeiden edeltäjiin kuuluivat taas sellaiset orkesterit, kuin Hysteria, Reaktio ja TV3. Selvää on, että näin pienellä paikkakunnalla yhtyeiden jäsenistöt soittelivat ristiin samoissa bändeissä ja niiden jatkumoissa. Näistä Hysteria teki treenikämppänauhoituksen vuonna 1979 ja lähetteli sitä eri levy-yhtiöille. Ilman sopimusta. Puolan lakot kuului tähän samaan bändien jatkumoon, eikä myöskään julkaissut silloin 80-luvun alussa olemassa olonsa aikana mitään julkista äänitettä.

Tässä suhteessa Puolan lakkojen Mäntyharju EP on hauska poikkeus näistä muista uudelleen lämmittelyistä; levy koostuu Hysterian, Stalinin ja TV3:en julkaisematta jääneistä biiseistä, jotka on kaivettu vuosien 1978-80 väliltä. Eli levytetään ne biisit, mitkä jäivät silloin aikanaan levyttämättä.
Apuna on käytetty vanhoja treenisnauhoituksia. Tällöin huonotasoisen äänitteen kohdalla, jos sanoista ei ole saanut selvää, ne on täytynyt tehdä uudelleen. Tai no, bookletin mukaan yhtä biisiä lukuunottamatta kaikkiin on tehty uusia lyriikoita, mikä on ihan ymmärrettävää. Harva viisikymppinen allekirjoittaa sanasta sanaan yli kolmekymmentä vuotta aikaisemman teinibändin sanoitukset.

Mäntyharju EP on asianmukaisesti seiskatuumainen, jolla on kolme biisiä puolellansa. Biisit ovat aika lyhyitä ja hyvä niin. Homma tulee kyllä kerrottua. Kappaleet menevät varmaan aika samalla tavalla, kuin alkuperäisillä nauhoilla, mutta välissä on kulunut tietenkin yli kolmekymmentä vuotta elämää ja soittoa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ulosantiin. Mutta mistään himmailusta ei ole kuitenkaan kyse, vaan sedät kuulostavat olevan edelleen tosissaan. Soitto on kuitenkin todennäköisesti parempaa ja tarkempaa, kuin silloin alkuperäisvuosina.
EP on äänitetty huolellisesti ja kuulostaa.. sellaiselta kuin nämä nykyään nyt kuulostavat. Olisi tietenkin ollut mielenkiintoista kuulla nämä äänitettynä jo silloin ajallaan. Tämä syystä, että omaan korvaani yksi wanhan punkin viehätyksestä ovat ne vähän käppäiset soundit, joita kylien ja kaupunkien humppa-studioilla punkbändeillekin tehtiin. Joku tietysti on sitä mieltä, että pilattiin niillä soundeilla. Mutta näillä mennään ja yhtye on varmasti halunnut nämä tykit kunnon äänet levylleen.

Puolan lakot vuosimallia 2013 on ehtaa punkkia ja musiikillisesti sen voinee sijoittaa johonkin sinne streetpunkin läheisyyteen. Koska biisit ovat vanhoja, niin homma kuulostaa siltä, että välistä on skipattu 30 vuotta tämänkin tyylilajin evoluutiota ja siitä muodostuneita kiemuroita. Nakit ja muusi soittoa ja sillä mennään, eikä koreilla.
Laulaja Jape muuten kuulostaa ulosanniltaan yllättävän paljon nykyisen Laman Epeltä. Tämä voinee olla yksi syy siihen vahvaan streetpunk mielleyhtymään. Biisit ovat ookoo kamaa, mutta levyn kakkospuoli iskee paremmin. 'Järvinen', 'Paska jätkä' ja levyn päättävä hyvä 'ihmissuhdebiisi' 'Tee se nyt' ovat ehkä iskevämpää tavaraa, kuin ykkösposki, vaikkei siinäkään mitään vikaa ole.

Yhtyeeltä on kaiketi tullut toinenkin julkaisu ja se toimii aktiivisesti. Eli ei muuta, kuin peukut ylös tällaiselle.

Tuuliharppu - Osa kaksi II

Blogissa käsiteltiin kolmisen vuotta sitten 'soitin'-tägin alla Aeolian harppua, eli suomalaisittain tuuliharppua. Rakennettuna soittimia tehtiin ulkotiloihin jo antiikin aikana ja se koki myöhemmin uuden tulemisen romantiikan ajan puutarhoissa. Koska ihminen on nykyaikana muokannut aika kovalla kädellä ympäristöään, niin soitinta tai sen tahatonta versiota voi kuulla joskus myös rakennetussa ympäristössä. Tällaisesta yksi esimerkki on Australian nummien tuiverruksessa soivat metalliset lammasaidat.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä merta edemmäs kalaan, sillä kyseinen instrumentti löytyy esimerkiksi viereisen kuvan ottopaikasta.

Tämä paikka sijaitsee entisen teollisuuskeskittymän syvimmässä ytimessä Kotkassa, tarkemmin entisen Karhulan alueen Jumalniemessä. Vain pari kilometriä sivussa suuresta Venäjälle johtavan moottoritien varressa olevasta markettikeskittymästä, merenlahden ja jokisuistojen ympäröivän niemen kärjestä.

Jumalniemi olisi ehtaa 'Esoteerisen maantieteen' blogin kamaa; alue on Kymijoen suistoon rajoittuvasta eteläpäädystä asumaton ja muutenkin sen pohjoispuolella oleva asutus on ränsistynyttä. Eteläranta on umpeenkasvanutta vitikkoa ja koivikkoa. Joki/meri ympärillä luotaantyöntävää mädäntyneine ja vielä siellä täällä rannassa pystyssä töröttävine laituirinpohjan tukipuineen. Vitikossa on siellä täällä kivijalkojen jämiä ja rannassa pari ränsistynyttä tiilimökkiä, joita teollisuus on joskus kauan sitten tarvinnut ties mihin. Vastarannalla joen suistossa toljottaa Karhulan puolen tehdassäiliöitä ja noin parin kilometrin päässä Sunilan suuri sellutehdas. Paikan nimi on Kyminsuu. Suoraan etelään päin parin kilometrin verran on Hietasen satama ja sen pohjoispuolen jättöalue - suuren sahayhdyskunnan purkamisen jälkeen kaatopaikkana täytetty suuri alue.

Jumalniemen jättömaa-statukselle löytyy selitys. Tukinuitto Kymijoella loppui vuonna 1966, jolloin Jumalniemen vieressä ollut suuri tukinerottamo jäi tyhjäksi ja samalla koko alueen merkitys muuttui. Paikalla oli 1900-luvun alussa sijainnut myös yksi alueen teollisuuden aloittaneista seitsemästä suursahasta asujaimistoineen, joista ovat muistona sahan varhaisen konkurssin jälkeen vain vitikossa siellä täällä olevat kivijalat.
Uiton lopettamisen jälkeen kului kymmenisen vuotta, jolloin alueen kunnat yhdistyivät ja kunnallinen vääntö valtasuhteista ja uuden kunnan de facto keskustasta alkoi. Jumalniemi sijaitsee asutuksellisesti ja maantieteellisesti aika tarkalleen kaupunkivyöhykkeen keskipisteessä ja esitettiin suunnitelmia uuden yhdistyneen kaupungin keskustan siirtämisestä tuolle alueelle. Tähän liittyi suuria siltoja yli Kymijoen ja merenlahden. Ei siitä sitten mitään tullut, mutta tässä väännössä alue tuomittiin keskellä ja samalla syrjässä olevaksi jättömaaksi, eikä siellä laittomia kodinkoneiden kaatopaikkoja lukuunottamatta ole oikeastaan mitään toimintaa.

Koska olet jaksanut lukea näin pitkälle huolimatta nälkävuoden mittaisesta paikkakuntahistorian luennosta, oletan että haluat kuulla ihan tosissaan ja oikeasti siitä tuuliharpusta?

Viimeinen teollisuuden ripaus alueella on nimittäin suhteellisen korkean kallion ylittävä ja tavallista korkeampi sähkötorni rannan lähellä. Tästä johdot jatkavat matkaa karkeasti arvioiden noin puolen kilometrin matkan kauempana suistossa olevalle toiselle tornille. Eli johdot ylittävät Kymijoen yhden suun suhteellisen korkealla olevilla pitkillä langoilla.

Viime sunnuntain isänpäivänä oli merialueilla suhteellisen kova tuuli. Itäisellä Suomenlahdella taisi olla 17 metriä sekunnissa ja puuskissa välillä enemmän. Sade oli kuurottaista ja entisen kotiseudun kierroksella halusin tällä kertaa jostain syystä pistäytyä tuossa paikassa, jossa olin edellisen kerran käynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten (jotain alueen pysähtyneestä tilasta kertoo, että siellä näytti aika täsmälleen samalta vitikolta ja tuhnulta, kuin miltä muistin).

Ulkouduttua autosta olimme suoraan kyseisen sähkötornin alapuolella. Ympärillä olevasta lehdettömästä metsästä kuuli, että kovempi puuska oli nousemassa huminan säestämänä. Torni reagoi siihen majasteetillisesti; humina ylhäällä korkeuksissa voimistui, sen jälkeen se rupesi ulvomaan ja viuhumaan tornin väliköissä ja langoissa. Sähkökaapelit rupesivat resonoimaan ja samaan aikaan heilumaan. Tämä heiluminen aiheutti korkeuksissa kaikumaisia ruoskanääniä, sekä nosti ja laski heiluessaan äänenkorkeutta. Samalla piiskaava ääni kuulosti matkaavan poispäin joen toiselle puolle samalla hiljalleen vaimentuen. Vähän niinkuin dub-musiikin kaiku.
Mahtava ääni, mutta sitten tuulen huminassa ja ulvonnassa myös itse tornin runko rupesi hitaasti yltyen resonoimaan päästäen majasteetillisen bassohurinan, joka nousi ja laski tuulen mukana.
Tämä kaikki kesti sillä kertaa parin minuutin ajan, jonka jälkeen tuulen humina ja ulvonta hiipui hiljalleen aivan kuin levyn pois-feidauksessa. Sama hidas sammuminen tapahtui myös tornin resonoinnissa, jonka jälkeen palattiin äänimaisemassa tavalliseen syystuuliseen jättömaametsään.

Ylhäällä oli mennyt siis puuska sopivassa korkeudessa osuen piuhoihin ja rakenteisiin. Myöskään veden ropinaa ei tullut tuolla hetkellä päälle tai niskaan. Kännykkä oli kädessä äänittämässä osaa tästä hetkestä, mutta himassa ilmeni, että kyllä sitä tuulta riitti vielä maatasolle asti; humina ja ulvonta peittyy ikävästi puhelimen mikin diskanttiseen rätinään tuulessa tehden 'teoksen' kuuntelukelvottomaksi.

Tämä jätti kuitenkin poltteen äänittää kyseistä instrumenttia jotenkin. Olen jo miltei viikon pohtinut miten kyseisen ambienssin saisi vangittua jotenkin laadukkaasti nauhalle. Kyseessä oli kuitenkin täydellinen 'Avaruusromua' kama.
Haasteita tehtävässä piisaa. Käytössäni on Zoomin karvalakkimallinen äänitin, mutta laitteessa on tuulisuojuksesta huolimatta sama tuuliongelma, eli joutuessaan fyysisten ilmahiukkasten pommituksen kohteeksi laite äänittää rutinaa. Tietysti voisi yrittää äänittää sillä auton sisältä ovi tuulen alapuolelle auki, mutta tällöin ääni on todennäköisesti paljon vaimeampaa. Eräs kaveri sanoi, että jotkut äänittävät torneja laittamalla sen runkoa vasten stetoskoopin. Tästä mietin, että miten sen saisi järkevästi ohjattua zoomin mikkeihin. Mielessä kävi myös lätkämäisen piezo-mikin (käytetään usein kanteleen, banjon tai muiden mikitykseen ja vahvistukseen), mutta näissä kummassakin on yksi suuri ongelma; ne äänittäisivät vai tornin resonointia, mikä sinänsä on itsessäänkin mielenkiintoista, mutta tässä yhteydessä myös niiden linjojen humina, ulvonta ja delay piiskauksen yhteydessä ovat oleellinen osa äänimaisemaa.
Ja vielä lopuksi kelin pitäisi olla käytännössä sateeton, ettei sateen ropina ja hälyääni häiritsisi äänitystä. Ja sateettomia syys- ja talvimyrskyjä ei oikeastaan ole. Eli olosuhteiden pitäisi myös olla aika erikoislaatuiset. Paikka muutenkin on syrjäinen ja hivenen epämiellyttävä, eikä houkuttele ehkä pimeässä sademyrskyssä luokseen.

No, aikaa on odottaa. Ja mikäli tätä kirjoitusta lukee joku asianharrastaja kenttä-äänittäjä, niin pistä ihmeessä kommenttiosioon ajatuksia!

Pistän tähän loppuun muutamia kuvia alueessta ennen ja nyt:

Dingo - Kerjäläisten valtakunta 1985

Kerjäläisten valtakunta oli Dingo-yhtyeen toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen, jolla Pepe Laaksonen korvasi bassossa bändistä lähteneen Even. Tilan täyttivät nyt Neumannin kappaleet yksinään, joita on viisi vinyylin kummallakin puolella. Tästä kun ynnäilee, niin kappaleet kestävät tasaisesti sen yli kolme ja puoli minuuttia, jolloin niitä on täytynyt pikkaisen pidentää ja tuottaa. Tästä vastasi Pave Maijanen, joka on yhdessä yhtyeen kanssa sovitusvastuussa kaikista levyn kappaleista.

Kyseinen levy on ensimmäinen äänitetty kasetti, joka minulla on. Sen sain pyynnöstä lahjaksi isosiskoltani omilla kymmenvuotissynttäreilläni kyseisen vuoden toukokuussa. Tämä piti tehdä pikkuisen salaa, koska avoimesti poikamainen poika ei voinut Dingosta pitää - yhtyeellä oli sen herättämän hysterian takia aika 'tyttöjen bändin' maine. Pitää myös muistaa, että 80-luvun puolessa välissä pikkupoikien piti esittää pitävänsä ja kuuntelevansa aikansa käppäheviä, vaikkei olisi omistanut ensimmäistäkään audiopätkää niiltä.

Levy muodostaa tietynlaisen kulminaatiopisteen aikansa 'Dingo-ilmiölle', johon sisältyi siis megalomaanista kouluikäisten tyttöjen hysteriaa. Tälläista oli koettu edellisen kerran Suomessa, kun kodeissa kiljuttiin tv:lle Beatlesien näkyessä sieltä. Kotimaisista artisteista vastaavaa hetkellistä palvontaraivoa koki Kirka 60-luvun puolivälissä. Levy on myynyt huimat yli 190 000 kappaletta ollen edelleen Suomen neljänneksi myydyin äänite ja rokki-albumina edelleen myydyin (Eppu Normaali on myynyt enemmän, mutta kokoelmalla).

Paluu kuolevaisten joukkoon seuraavalla levy, sekä samaan laskusuhdanteen aikaan väärin ajoitettu jäähallikiertue plus Neumannin pään pöhöttyminen katkaisivat yhtyeen toiminnan ja jättivät ilmaan samanlaisen 'lunastamattoman lupauksen' suuruuden toivotusta mahdollisesta paluusta, kuten The Beatleseillä. Rahasummia arvuuteltiin ja lupailtiin pitkin vuosia, mutta toisin kuin Beatles, joka ei ikinä noussut lavalle neljänä henkilönä samaan aikaan Dingo palasi. Uutta samanlaista tuotantoa ei kuitenkaan ole koskaan ilmestynyt ja nykyisin Neumanniksi nimensä vaihtanut Neumann on syönyt Dingon perinnön viimeisetkin säästöt esiintymällä baarin nurkissa jonkun henchmanin kanssa akustisten kitaroiden kanssa - nimellä Dingo.

Palataan loiston päiviin. Edellinen 'Nimeni on Dingo' oli menestynyt hyvin ja takana oli nostetta, jota helpotti Neumannin sävelkynä, josta irtosi ehkä vähän pateettisia, mutta meneviä biisejä merimies/kaukokaipuu-romantiikalla höystettynä. Levyn useassa biisissä vilahtavat satamat, myrskyt, purjeet ja neitsyt-Marian rukoukset. Sekä avoimet viittaukset sukupuoliseen kanssakäyntiin tytön, joskus vielä eksoottista alkuperää olevan neidon kanssa. Samaan aikaan Neumann poseerasi Adam Antin näköisenä Suosikissa merirosvo-muskettipistoolien kanssa.
Tuotannolliset lähtökohdat järjestettiin säästelemättä. Namiskoita väänteli Dan Tigerstedt ja tuotantovastuussa Pave Maijanen, joka tarvittaessa soittaa myös mitä vain. Maijasta voidaan pitää kuudentena Dingona. Levyllä onkin useita efektillisiä juttuja, joita on kaivettu mukaan suurella vaivalla ja aikansa vähäisellä tekniikalla (kuten Autiotalon ovi, joka taisi olla studion vessan oven narina).

Levyn aloittaa 'Valkoiset tiikerit', joka avaa levyn minareetin rukouskutsulla ja piiskaa riffiä eteenpäin ruoskaa muistuttavalla ääniefektillä. Ratsastuskompin päälle heitetään heti tiskiin se eksotiikka hiljaisine moskeijoineen ja karanneine tiikereineen. Lyriikat ovat selkeätä psykoanalyysi-kamaa, mutta sitä en osaa. Tästä pamautetaan eksotiikkamittaria vielä kovemmalle, kun 'Rio Ohoi' kajahtaa kajareista. Myskintuoksussa yhdytään ja banaanilaiva vie. Neumann ei ollut käynyt niin Riossa, kuin Intiassakaan, mutta se kuuluu kuvioon. Kappale loppuu vielä morsetukseen, jonka viestistä en tiedä. 'Tuulen viemää' on hempeä pala, jossa laiva viimein saapuu satamaan, nainen ja mies tarvitsevat toisiaan ja analogisen kasarisynan padit huokailevat. Tästä siirrytään 'Nahkatakkiseen tyttöön', joka esittelee Neumannin näkemystä elämän, päihteiden ja rakkauden (tai sen puutteen) varjopuolista. A-puoli päättyy levyn suurimpaan hittiin 'Autiotaloon', joka on romanttinen kappale, jossa Neumann käveli käsi kädessä taloon autioon ja sai hetkestä aivovaurion. Kappaleella oli tosielämässä myös synkeämpi ulottuvuus, sillä Dingon keikka-showhun kuului, että sanoitukselle uskollisesti Nipa Neumann poimi yleisöstä random-tytön reppuselkäänsä lavalle. Tämä johti muutaman kerran siihen, että sen illan onnetar pahoinpideltiin keikan jälkeen (kerran vakavasti) mustasukkaisten yleisösisartensa kädestä.

B-puoli lähtee käyntiin nimibiisillä, joka jatkaa Nahkatakin kanssa yhteiskunnallista pohdintaa. Taustalla Peten syntetisaattori ja Jontun pidätetty kitara. Kakkosbiisi 'Kirjoitan' nimi-tsekkaa ekan puolen 'Autiotalon' ja kertoo, kuinka Neumann kirjoittaa rakkautensa kaipauksen kohteelle pitkin kaupungin seiniä. Kappaleella on selkeästi alitajuinen yhteys Kirkan suomiversioon 'Leijat' kappaleesta. Levyn pienimuotoisin ja romanttisin kappale on 'Kulkuri ja Kaunotar', jossa vain Maijasen soittamat synat ja akustinen loihtivat kauniin tunnelman. Neumannin ensimmäisellä soololevyllä 'Albionilla' päästiin hetkittäin samaan tilaan. 'Valomerkki' oli pikkupojalle vielä selitettävä asia ja biisi jatkaa suomalaista kaljamelankoliaa. Levyn päättää irkkubiisi 'Hämähäkkimies', joka tinapilleineen ja lyömärumpuineen on irti levyn muusta tavarasta, mutta hämärän tekstinsä kanssa sopiva loppu albumille. Tämäkin kappale sai seuraajia 'Albionilla'.

Dingo ja Neumann lailoivat suomeksi, mutta ainakin kaksi artistin kansikuvista on otettu silti ulkomailla asti. Kerjäläisten valtakuntaa varten tuolloin kovassa nosteessa ja jo esi-juppielämää nauttinut Riipinen oli laatinut suunnitelman kuvaamisesta Marokossa. Neumann pamautti pöytään ennenkuulumattoman pyydön, että myös bändi kustannettaisiin reissulle. Jotain yhtyeen vetovoimasta kertoi, että tälläiseen pyyntöön suostuttiin ensimmäistä kertaa. Kannen auringonlasku pohjois-Afrikassa ja kasettiversion, sekä promo-kaman kuvat siirsivät levyn sinne eksoottiseen Neumann/Dingo ulottuvuuteen ja toivat sille ehkä viimeistä kertaa myös uskottavuutta. Pienenä yksityiskohtanan teinityttö-idoli Neumannilla on muuten kansikuvassa leikkaamattomat amisviikset.

Johtuen, tai huolimatta levyn massiivisesta suosiosta ja painolastista se sijaitsee edelleen siellä romanttisessa Dingo-ulottuvuudessa, jossa elämänpolte ja mielikuvitus ovat tärkeämpiä, kuin äidinkielen opettajien, tai ammattilyyrikkojen arvostus. Laiva odottaa, moottoritie polttaa ja tyttö odottaa. Maailma odottaa. Ja taustalla Jontun kitara pullahtelee välillä pintaan, syntetisaattorit huokaavat ja Quupan kannut kolisevat elämää suuremmin. Mutta levyn ensimmäistä kertaa kuulevien tunteista en tiedä.