David Bowie - Crystal Japan 1980

Bowien 70-luvun loppu tarjoili jäätävää artistista tasoa, missä mies samalla kuunteli muita, mutta kirjoitti myös musiikinhistoriaan uusia polkuja, joita alettiin nimittää uus-romantiikaksi.

Tämä vuonna 1979 äänitetty kappale ei lopulta mahtunut vuoden 1980 'Scary Monsters' levylle, mutta julkaistiin Japanissa singlenä. Singlejulkaisun syynä oli kappaleen soiminen eräässä maan sake-viinimainoksessa. Singlen kakkospuolella oli Bowien hyvä luenta Weill/Brecht kaksikon kappaleesta 'Alabama Song', joka on tunnetuin varmasti Doorsien versiona.

Ehkä tässä instrumentaalissa on kuitenkin Scary Monstersia vahvempia tuntemuksia niistä edeltävistä Berliini-trilogian levyistä. Kappale päätyi bonus-raidaksi vuoden 1992 Scary Monstersin uusintajulkaisulle ja löytyy parilta kokoelmaltakin.

David Bowie - Diamond Dogs 1974

Ensi kuussa 40(!) vuotta täyttävä David Bowien Diamond Dogs on tämän kuun 'klassikkoalbumina' suhteellisen kalliissa, mutta hyvin 'classic-rockkia' uudempaakin musiikkia yhdistellevässä englantilaisessa Uncut-lehdessä.
Levy on tietynlainen väliinputoaja, tai siirtymälevy Bowien uralla, jollaisia sinne mahtuu useampikin. Sitä ei suoranaisesti lueta mestariteosten joukkoon, muttei toisaalta dumata tai sivuutetakaan edeltäjänsä Pin-Upsin tyyliin.

Diamond Dogsilla on itselleni toisaalta omakohtainen paikka aina sydämessä, koska se tutustutti minut Bowien musiikkiin ja oli ensimmäinen levy, jonka mieheltä kuulin. Sedältä lainaan saatu vaikuttava avattavakansinen albumi, jonka kannessa Bowie on koirahahmoisena, taustalla maalaukset ruskeansumuisesta tulevaisuuden kaupungista. Pelkät kannet kaikessa oudossa käppäisyydessään saivat ymmärtämään, että tässä ollaan nyt jonkin jutun äärellä.

Levyn avaa painostava minuutin mittainen luenta 'Future Legend' taustallallaan nihkeä aikansa syntetisaattori, ulvontaa ja puhetta efektin läpi. Tätä seurannut nimibiisi on lässähdys. Ennen lehtiartikkelia en edes äkännyt senkin olevan Rollari-pastissi, mutta enpä ollut Stonesia kuullut hirveästi vuonna 1987. Bowie on soittanut biisiä paljon myöhemmissä konserteissaan, mutta sinkkubiisinä se nousi hätäisesti top20:een, mikä oli 70-luvun alun Bowie-levytyksenä aika huono esitys. Tästä eteenpäin meno sitten onneksi paranee. Luen kappaleet 'Sweet Thing', 'Canditate' ja 'Sweet Thing (Reprise)' yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on nilkuttavaa, synkkää ja painostavaa rokkia. Ilmaa pääsee taas sisään A-puolen lopettavalla 'Rebel Rebelillä', joka sekin on tietty Stones-pastissi, mutta tällä kertaa androgyynisellä sanomalla. Biisi oli aikansa sinkkuhitti ja pysynyt myös Bowien keikkaohjelmistossa.

Kakkospuolen avaa 'Rock'N Roll With Me', joka on taas hitaampi ja pompöösimpi pala Ei levyn kohokohtia, mutta menettelee. Tästä hypätään heti toiseen slovariin 'We Are the Death', joka taas on hiljalleen kasvava ja hyytävä biisi. Tätä seuraa '1984' josta tehtiin versio jo ennen albumia. Biisi takoo eteenpäin Shaft-kitaralla, diskosynajousilla ja kompilla, sekä kertoo mihin suuntaan seuraavat levyt olivat menossa. Tätä seuraa syna ja mellotron introlla avaava synkeä 'Big Brother', josta siirrytään levyn päättävään 'Chant of the Ever Circling Skeletal Familyyn' joka päättyy feidautuvaan 'Braad, braad, braad' huutoon.

Diamond Dogs sijoittuu aikaan, jolloin Bowien artistinen läpimurto Englannissa oli tapahtunut juuri paria vuotta aikaisemmin. Tässä olivat näytelleet oleellista osaa myös miehen yhteistyökumppanit, eli Spiders From Mars-yhtye sekä etenkin sen kitaristi Mick Ronson ja tuottaja Ken Scott. Hämähäkit olivat saaneet kenkää jo aikaisemmin ja Scott tuotti enää levyä edeltävän version biisistä 1984. Levystä vastasi Bowie itse sekä uudet soitinkumppanit.
Albumin alkuperäisenä ideana oli ollut siirtää George Orwellin tunnettu dystopia-kuvaus, kymmenen vuoden päästä ajankohtainen 1984 musiikilliseen muotoon, mutta perikunta esti tämän sellaisenaan, joten levystä tuli hybridi kirjan visioiden ja Bowien oman Hunger City mielikuvituskaupungin kanssa. Levyllä Bowie hoitaa tuotannon ja miksauksen sekä soittaa saksofonia, moog-syntikkaa, mellotronia ja ennenkaikkea kitaraa. Paria sessiomiesraitaa lukuunottamatta artisti ränkii itse levyn sähkökitarat ja kontrasti aikaisempien levytysten kitarasankari Ronsoniin on vahva, mutta myös mielenkiintoinen. Osuudet ovat vähän nyrjähtäneitä ja kirskuvia, mutta sopivat hommaan. Muita levyn vahvoja musiikillisia elementtejä ovat miehen soittamat törähtelevät fonit ja synkeät syntikka-lainit (etenkin biisissä Big Brother).

Levyä markkinoinutta kiertuetta varten rakennettiin ja tuotettiin törkeän kalliit lavasteet tätä kaupunkia varten, jotka hylättiin sitten, kun kiertue siirtyi Amerikan mantereen puolelle. Samalla settikin muokkautui niin, että noudatti enemmän Bowien uusia mielenkiinnon kohteita, eli Philly-soulia ja mustaa musiikkia, joista toki vahvoja vaikutteita jo tällä Bowien viimeisellä glam-levyllä.

Chrome - The Visitation 1976

Chromen nykyinen kokoonpano saapuu Suomeen kesällä, mutta sillä ei soita enään ketään tämän ensilevyn kokoonpanosta, sillä yhtyettä nykyään luotsaava ja tätä seuranneelta kakkoslevyltä 80-luvun alkuun asti mukana ollut Helios Creed ei ole mukana vielä tällä yhtyeen debyytillä.

Bändi on jostain syystä aina livahtanut oman lentovalvonnan ohi, vaikka kuuluu kyllä yleisesti nähin tunnettuihin, mutta toki marginaalissa toimineisiin kulttiorkestereihin. Chrome on tunnetumpi varmasti niistä 70-80-luvun albumeista, jotka toimivat pioneereina musiikkilajille, jota ruvettiin kutsumaan industrialiksi.

Debyytillä Chrome toimii kuitenkin vielä selkeästi art rockin puolella ja toimii selkeänä esimerkkinä siitä kuplinnasta ja kuohunnasta pitkin Yhdysvaltojen mannerta, mikä purkautui sitten niin sanottuna punk-rockkina. Tätä San Fransiscossa toimineen esikoista on useissa lähteissä kuvailtu yhdistelmäksi 'Brian Enoa ja Santanaa', mikä laulavan liidi-kitaran ja syntetisoitujen äänten kohdalla pitää paikkansa. Toisaalta yhtyeen perustaja-johtaja Damon Edgen tuottama ja pienen Siren-lafkan julkaisema levy kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta artsyn laidalla liikkuneen varhaisen Devon (etenkin yhtyeen levytyssopimusta edeltävän Hardcore Devo-kokoelman) ja detroitilaisen taidekollektiivin Destroy All Monstersin (ennen siirtymistä punkkiin) kanssa. Eli mutkat suoristaen taiderock yhdistetään kulmikkaaseen rokkiin, jota voi kutsua punkiksi.

Musiikissa Devomainen mutantti-funk kohtaa valittavan liidi-kitaran musiikin vaellellessa voimakkaasti flangerilla tai phaserilla efektoituna. Ring-modulaattorit kilistävät ja vääristävät välillä ääntä ja kitara sooloilee. Kappaleet eivät ole kuitenkaan yhtä kolean synkkiä, kuin myöhemmillä levyillä. Ja jytätessään homma tosiaan jytää, kuten esimerkiksi kappaleessa 'Sun Control'. Tällöin mieleen hiipii aiemmin mainittujen bändien lisäksi vanha kunnon aikalainen Amon Düül II.

Koska yhtye kynti seuraavilla levyillään vielä syvemmällä, fanien keskuudessa suhtautuminen The Visitatioon on ollut kaksijakoista. Itse pidän levystä huolella ja se antaa aika monelta kantilta. Damon Edge luotsasi Eurooppaan muuttonsa jälkeen Chromea 90-luvun puoleen väliin asti, mutta menehtyi vuonna 1995 ilmeisesti avioeron jälkeen alkaneeseen voimakkaaseen dokaamiseen. Helios Creed tarttui yhtyeen peräsimeen pari vuotta myöhemmin ja tuo siis porukan kesäkuussa Suomeen.

Stone Roses - Second Coming 1994

Toista albumia pidetään usein yhtyeen vaikeimpana. Tai siis ainakin silloin aikanaan, kun albumikokonaisuus oli vielä se tärkein julkaisumuoto. Myös Stone Rosesille kävi näin ja Second Coming on edelleenkin yhtyeen viimeinen julkaisu.

Yleinen legenda toisen albumin 'vaikeudesta' periytyy ajoilta, jolloin yhtyeet sidottiin järjettömiin levytystahteihin. Ykköslevylle päätynyt materiaali oli yleensä pitkän aikaa ennen levytyssopimusta hiottua ja keikkailtua, mutta suosion pamahtaessa yhtye sidottiin pitkille kiertueille, joilla uuden materiaalin kirjoittaminen oli haasteellista. Silti levyjä haluttiin ulos joskus parinkin albumin vuositahdilla.
Tässä tilanteessa kakkoslevy saattoi usein olla puolivillainen ja flopata. Jos bändi ei päässyt tästä yli, oli usein kohtalona hajoaminen tai suuret kokoonpanomuutokset. Viimeksi mainitut seikat toteutuivat Stone Rosesinkin kohdalla yhtyeen revetessä ja lopulta hajotessa vuoden kuluessa levyn julkaisusta. Mutta toki eri syistä, kuin kakkoslevyn jälkeen noin yleensä.

'Manchester-musiikki' ja tältä osin britti-popilmiö on varmaan ainoa musiikin muoti-ilmiö, jossa olen ollut mukana jonkin näköisenä muodin jäsenenä. Tämä liittyy lukioaikaisiin kasvuvuosiin, jossa tyylin pukeutuminen ja silloin korvaan hyvältä kuulostanut kertaustyylinen musiikki muodostivat jonkinnäköisen paikan sijoittaa itsensä.
Tämä meni toki ohi parissa vuodessa siitä syystä, että kyseinen musiikkilaji degeneroitui nopeasti, eikä ehkä muutenkaan lopulta kestänyt päivänvalolampun alla. Stone Roses oli kuitenkin yhtye, jonka debyyttilevy muodosti tälle jutulle jonkinnäköisen musiikillisen arvopohjan, peruskiven ja raamatun, johon kaikkea muuta verrattiin. Jo vuonna 1989 julkaistu debyytti on tämän päivän korvilla kuunneltuna ihan silkkää uusiota ja retroilua päivitetyillä soundeilla, mutta silloin 90-luvun alussa toimi tuulahduksena ajasta, jolloin musiikki oli ollut.. no melodista ja niin edelleen. Siis aikana, jolloin virtaukset ainakin valtavirrassa olivat olleet ihan toisessa suunnassa.

Vuonna 1983 gootti(!)yhtyeenä aloittanut Stone Roses levytti debyyttinsä verraten pitkän ajan jälkeen; viisi vuotta perustamistaan myöhemmin. Levy oli aika perinteistä poppia, mutta sen ohella ilmestyneet sinkut ja maxit seilasivat osittain 'madchesterin' ja rave-juttujen sivulla. Debyytti pisti odotukset korkealle ja yhtye solmi levytyssopimuksen amerikkalaisen Geffenin kanssa, joka mäjäytti yhtyeen käteen ennakkoa huimat miljoona puntaa. Entinen levy-yhtiö Silvertone nosti sopimuksesta oikeustaistelun joka osaltaan viivästytti projektia yhdellä vuodella.

Levyä alettiin äänittää vasta vuonna 1993 Walesissa, mihin yhtye oli sirtynyt poistuakseen madchesterin 'houkutuksista'. Homma oli rikkinäistä ja hidasta ja ongelmista johtuen levyn alkuperäinen tuottaja, legendaarinen John Lecklie vetäytyi hommasta. Vastuu jäi yhtyeellä ja äänittäjille. Samaan aikaan laulaja Ian Brown oli vaihtanut rokkiprinsessavaihteen päälle ja äänitykset etenivät hitaasti. Brown ei suostunut syömään mitään muuta, kuin tietyllä tapaa tehtyjä ranskanperunoita, joita kiikutettiin hänelle studioon. Kitaristisäveltäjä John Squire oli taas löytänyt vähän aikaisemmin kokaiinin jonka käyttöön hän syventyi itsekseen. Klassista kukkoilua ja Brownin myöhemmät tempaukset tietävänä hommaan sisältyi myös varmasti aikamoista 'hankalaa persoonallisuutta'.

Second Coming ilmestyi viimein joulukuussa 1994 viisi ja puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tästä ajasta yhtye oli ollut kiertämättä vielä neljä ja puoli vuotta. Itse olin tuossa vaiheessa jo hivenen liukunut 'skenestä' ulos, diggarikaverepiirikin oli levinnyt ympäri.. no Helsingin suuntaan ja menin 95 helmikuussa armeijaan. Ne ketkä levyn aikanaan ostivat eivät diggailleet siitä hirveästi ja itse skippasin koko levyn hankkimisen parin kuuntelun perusteella. Syynä oli yksinkertaisesti se, että levy kuulosti monin osin sellaiselta rock-kukkoilulta ja zeppeliiniltä, mitä vastustaakseen kyseistä orkesteria oli alkanut alun perin kuuntelemaan. 60-luvun ja hienoisen 'tanssipopin' yhdistelmän sijasta kakkoslevy kuulosti tylsältä 70-luvun bluesrokkiin perustuvalta kamalta ja oli täysin out. Tässäkö odotuksen tulos? Tarkemmin ajatellenhan tuosta olisi voinut vetää kehitysanalogiaa; 60-luku vaihtui yhtyeen kohdalla 70-luvuksi. Tai sitten vain kokaiinipöhöinen kitaristi teki kokaiinipöhöistä musiikkia.

Levyltä löytyy näin jälkikäteen kuunneltuna muutama hetki, jotka ovat rehellisesti sanoen paremman kuuloista, kuin debyytillä, mutta kokonaisuutena se on edelleen tylsä. Etenkin, kun koko levyn odotuksen aikana oli syntynyt oma musiikkityyli nimeltä britpop, joka otti parhaat palat Rosesilta soitti kaman samalla tavalla 90-luvulle päivitettynä, mutta vielä tuotetumpana. Näistä Blureista ja Oasiksista en pitänyt tippaakaan, mutta on selvää, että Rosesin Second Coming kuulosti kohdeyleisön korviin kuin olisi verrannut pöhöttynyttä Zeppeliniä Jamiin parhaimmillaan.

Kaikesta huolimatta levy ei ollut niin suuri floppi, kuin on mielletty (jos ei sellainen menestyskään mitä siltä odotettiin). Se on myynyt maailmanlaajuisesti miljoona kappaletta, mutta oli kyllä niin vakiokamaa levykauppojen alelaareissa, että uskon vain viidesosan menneen hyllystä täydellä hinnalla. Rumpali Reni erosi yhtyeestä pian levyn ilmestymisen jälkeen juuri ennen sen markkinointikiertuetta. Syynä riita Ian Brownin kanssa. Bändi kävi uuden rumpalin kanssa Tavastiallakin seuraavana kesänä. Olin silloin armeijassa, eikä yhtye enää kiinnostanut juuri hevon paskan vertaa. Paikalla oli kuitenkin monta kaveria, eikä kukaan kertonut mitään hirveän mairittelevaa. Kitaristi Squire oli silinterihattu päässä ja näytti kuulemma pahasti andymccoystuneelta. Pian Squirekin lähti yhtyeestä ja seuraavana kesänä 96 bändi veti arabisessiomiehien kanssa festarikeikkoja, joilla lavalla oli tanssityttöjä hetkuttamassa.. Kesän lopussa bändi pisti pillit pussiin ja Brown lähti omalle Rosesia mielenkiintoisemmalle soolouralle. Basisti Mani siirtyi Primal Screamin riveihin, jossa hän on yhtyeen entisistä jäsenistä tehnyt varmaan sitten ne suurimmat urotyöt musiikin saralla.

Tästäkin on kuitenkin jo niin saatanan kauan, että helvettikin on ehtinyt jäätyä ja Roses tehnyt comebackin aikoja sitten. Brown ei pysy edelleenkään nuotissa ja yhtye ei enää osaa soittaa biisejään. Ja tämän levyn ilmestymisestä on kulunut jo järkyttävät 20 vuotta.

Max Romeo - Open the Iron Gate 1973-1977 1999

Levyhyllyn plärääminen tuottaa toisinaan löytöjä.. Tämä levy on uinunut siellä ainakin viisi vuotta - kuuntelemattomana. Ostin tämän joskus entisen asuinpaikan lähellä olleelta pihakirppikseltä. Vinyylejä oli kaupan törkeän halpaan hintaan ja tämäkin tarttui jostain syystä mukaan. Syytä en edes ymmärrä, sillä aikaisempi kokemus Max Romeon musiikista ei ole ollut mitenkään innostunutta laatua.

Max Romeo syntyi Jamaikalla vuona 1947 ja työskenteli nuoruudessaan kotikylänsä lähellä sokeriruokopelloilla, kunnes voitti 18-vuotiaana kykykilpailun ja muutti pääkaupunki Kingstoniin. Vuonna 1968 hänen härski levytys 'Wet Dream' nousi listasuosikiksi Jamaikalla, sekä sensuurista ja soittokiellosta huolimatta myös Isossa Britanniassa. Romeo teki maahan kiertueen, mutta palasi takaisin Jamaikalle, jossa hänen levytyksillään oli yhteistyökumppanina sellainen herra, kuin Lee Perry. Tätä kautta olenkin tutustunut Romeon ääneen, enkä pitänyt hirveästi siitä.

Tähän nähden olikin yllättävää, miten pätevää kamaa tämä vuosien 73-77 äänityksiä sisältänyt levytys on. Max Romeo luetaan varmaan siihen roots-reggae osastoon ja miehen aiemmissa tuotoksissa oli käsittääkseni tämä osasto vielä vahvemminkin esillä. Kaikki kokoelman biisit ovat Romeon käsialaa ja tuottamia. Äänittäjinä on muun muassa Bunny Lee ja tietenkin Lee Perry. Levyltä puuttuvat miehen ilmeisimmät ja kuluneimmat kappaleet, joten sellaisenaan piristävä poikkeus. Etenkin kun hyviä biisejä riittää tuplalevylliseen. Tosin tämä vinyylikokoelma on hivenen lyhyempää sorttia; jokaisella poskella on kolme biisiä ja puolen kesto vähän päälle kymmenen minuuttia. Elikkäs olettaisin tämän suunnatun niin sanottuun dj-käyttöön.

Levyn taustaorkesterina toimii soittajia, jotka luetaan varmaan muissa yhteyksissä Upsettersiksi. Eli Barrettin veljekset, Earl 'Chinna' Smith ja niin edelleen. Lienee sanomattakin selvää, että musisointi on asianmukaista. Suoraan sanottuna tämä on pitkästä aikaa parhaita roots-reggae-levyjä, mitä on tullut kuunneltua. Kunnon mustaa taikuutta ja ennenkaikkea Romeon hyviä biisejä. Ehkä tässä tosiaan tarttee vertyä ja ottaa joku päivä kuunteluun miehen parhaimmaksi sanottu albumi; samoihin aikoihin tehty 'War in Babylon'.

Se suurin suosio on kaikesta huolimatta kartellut Max Romeota. Hän muutti vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja on ollut mukana teatterihommissa, sekä lauloi taustoja muun muassa Rolling Stonesien 'Emotional Rescue' levyllä. Keith Richards soitti Romeon myöhemmällä soololevyllä, mutta mitään mega-staraa miehestä ei tullut.

Karen Beth - The Joys of Life 1968

Karen Bethistä löytyy yllättävän vähän faktatietoa, vaikka artisti on toiminut enemmän ja vähemmän aktiivisesti 60-luvun lopusta ainakin 90-luvulle. Levytykset tehtiin alkupäässä Deccan ja Buddahin kaltaisille korkeamman profiilin levy-yhtiöille, myöhemmin erikoisemmille pikkulafkoille. 90-luvun tuotantoon en ole tutustunut (tai tarkemmin koko uraan), mutta minulla on sellainen kuva, että Karen Bethin musiikki oli niissä paljolti siellä 'new age' lokerossa.

Mitään supersuosittua uraa Beth ei tehnyt. Tämä debyytti myi jostain syystä sen verran monta levyä, että putkahti hetkeksi Billboardin top200:n häntäpäähän. Levyjä jaeltiin myymälöihin kuitenkin sen verran, että tämä omakin löytyi naapurikaupungin antikvariaatista, eikä maksa paljoa. Jossain oli väitettä, että levy olisi yksi 'yleisimpiä' tälläistä esoteerisempaa folkkia sisältävä levy.

Lausunnasta ja levy-yhtiöstä päättelen, että Karen on britti (tästä ei tosin varmuutta). Taustabändistä tai soittajista ei kansissa puhuta, mutta sessiomiehet vetävät hienosti. Jotain yhtymäkohtia voisi vetää aikaisemmin käsiteltyyn Linda Perhacsin levyyn - sillä erotuksella, että pari kertaa tällä levyllä orkestraatio jyrää laulun alleen. Myöskään kappaleet, joissa vähän 'rokataan' eivät ole levyn parhaimmistoa.

Biisit on kansissa merkitty osittain tai täysin Bethin nimiin ja ihan hyviä ovat. Parhaimmillaan 'Come December'in far-out tyylisissä ja samalla aavemaisissa drone-luennoissa. Samalla kiinnittää huomiota myös sessiokitaristin erittäin maukkaisiin kaiku-tremolo-liideihin, jotka värittävät levyä. 'Song to a Shephard' yksinlauluineen on taas lähellä Vihreitten saarten tradeja. Muuten levyn musiikki on aikansa 'uutta folkkia', eikä pari vuotta myöhemmin noussutta sähköistettyä kansanmusiikkia tyyliin Steeleye Span ja Fairport Convention.

Levyn ja Karenin erikoisuus on kuitenkin lauluääni. Mummon ja metallisen robotin sekoitus, joka vetää oudossa ylärekisterissä jakaa varmaan kuulijoiden mielipiteitä, eikä ole mikään tavallisin levylaulajan ääni. Ääni nousee päätösbiisillä 'Tomorrow's a New Day' yhdeksi instrumentiksi. Tämä ristiriita levyn kauniin säestyksen ja biisien kanssa on kaiketi myös yksi levyn jutuista.

Waterboys - Fisherman's Blues 1988

Nykyään, kun markkinointi ja musiikki on pirstoutunut jo liiankin pieniksi palasiksi, unohtuu kuinka takavuosina audiota markkinoitiin ja leimailtiin vahvasti lokaatioitensa mukaan.
Seattle-yhtyeet ovat ehkä viimeinen suora johonkin kaupunkilokaatioon sijoitettu 'aalto', mutta tälläisten lisäksi musiikkia niputettiin pelkkien maidenkin mukaan. 80-luvulla käytiin ainakin Ausseissa ja Irlannissa. Tätä tietysti edesauttoi usein kyseisestä maasta jättisuosioon ponnistanut yhtye, joka Waterboysien tapauksessa on tietysti U2. Irlantilainen pop- rock- ja kansanmusiikki olivat erittäin kovassa huudossa ja lähes kaikkiin sieltä tuleviin artisteihin suhtauduttiin melkeimpä elämää suuremmin ja kaikilla heistä piisasi niin sanottua asiaa ja sanomaa.

The Waterboys perustettiin 1983 ja sen musiikki oli aluksi lähempänä rockkia. Yhtyeen ensimmäiset levytykset toivat lämppäripaikan muun muassa U2:sen kiertueella, mikä edesauttoi tietysti uraa. Vuosien 86-88 välillä äänitetty Fisherman's Blues vei yhtyeen musiikkia rokin puolelta enemmän folk-musiikin suuntaan, mikä ei kaikkia aikalaisia miellyttänyt. Nykyisin levy on kaikin puolin tunnustettu klassikko ja ilmestyi omaankin kuunteluun juuri tällä statuksella.

Levyn avaava nimikappale pamauttaa heti kehiin mistä on kyse. Jos Dylanin 'Desire' ja sitä seurannut 'Rolling Thunder Revue' toimivat folkin ja folk-rockin kohdalla jonkinlaisena esimakuna tulevalle punk-musiikille, 'Fisherman's Blues' jatkaa hommaa sitten punkin jälkeen vuodelta 1988. Kappaleet ovat yksinkertaisia, mandoliini sahaa melodiaa ja viulu valittaa . Mike Scottin hivenen raspinen ääni on karismaattinen, vaikka tuo ikäviä mielleyhtymiä Bonon ääneen. Monet biisit perustuvat vain parin yksinkertaisen riffin toistoon, mutta sitten taas kappaleet 'Stange Boat'in tyyliin tuovat mieleen Tom Waitsin. Van Morrisonilta versioidaan 'Sweet Thing' ja Scott huudahtelee kappaleiden väliin. Muutama kantri-ralli ja 'When We Will Be Marry' tyylisiä irkkusäveliä ja lopussa 'Stolen Child'in Yeatsin runoon sävelletty draama.

Waterboysien kokoonpano oli suuri ja toimi varmasti esikuvana muiden aikalaistensa tavoin monille tässäkin maassa pyörineille 'irkkumusiikkibändeille'. Yksi tälläinen löytyi kaveripiiristäkin, jossa oli mukana viulua, maniskaa, kitaroita ja bassoa ja rumpuja. Yhtä kaikki 90-luvulle tultaessa Waterboys lopetti toimintansa kymmeneksi vuodeksi, eikä tälläiselle näin luomulle folkille ollut pitkään aikaan tilausta.

Subhumans - From the Cradle to the Grave 1983

Englantilainen Subhumans luetaan yhdeksi anarko-punk liikkeen tärkeimmistä bändeistä, vaikka koko yhtyeen olemassa olon ajan on käyty debaattia siitä onko bändi puhdasta anarkokamaa tai edes punkkia.
Bändi on 2000-luvulla aktivoitunut uudelleen ja sen uudet julkaisutkin ovat kuulemma ihan validia tavaraa. Itse en ole niitä kuullut. Subhumansiin törmäsi takavuosina tahtomattakin, sillä yhtyeen logo ja keesipäinen huutava pääkallo-tunnari olivat yleistä kuvastoa jokaisen kaupungin vähänkään totisemmin hommansa ottavan punkkarin takissa.

Siinä missä punkin toinen aalto kiihdytti nopeutta ja tahtia, niin Subhumans oli piristävä poikkeus. Sen musiikissa oli toki elementtejä hardcoresta ja etenkin Crassista, mutta ulosanti oli heti ensimmäisistä levytyksistä lähtien todella laveaa. Yhtyeen puhemiehen rooli lankesi laulaja Dick Lucasille, mutta soitannollisesti ja musiikillisesti yhtye oli kaikkien neljän yhteisen panoksen tulos - seikka johon bändin ensimmäinen kausi (1980-85) lopulta kaatuikin.

Punk liikkeenä syntyi alunperin rikkomaan niitä jähmettyneitä sääntöjä, jotka vallitsivat 70-luvun musiikissa. Ensimmäinen aalto keksi kuitenkin nopeasti omansa ja toinen aalto oli monesti aika totaalista taleban-touhua, missä suunnilleen kaikki oli kielletty, mitä ei erikseen mainittu. Subhumans ei mahtunut näihin muotteihin ja saikin kuljeskella omaa polkuaan.
Tämä yhtyeen toinen pitkäsoitto hämmensi kuulijoitaan sellaisella ihmeellisyydellä, että levyn kakkospuolelta löytyy miltei 17-minuuttinen nimikappale, joka kymmenen vuotta aikaisemmin olisi luettu suoraan progeksi. Ykköspuolikin menee melkein yhteen putkeen vaikka sisältää lyhyempiä biisejä. Yhtyeen musiikki oli alusta loppuun myös erittäin melodista, vaikka pursuikin suunnilleen yli  Lucasin sanoituksista. From the Cradle to the Gravea kuunnellessa ei tule yhden eikä kahden kerran mieleen edellisen vuosikymmenen Van Der Graaf Generator tai Peter Hammil. Vain vielä muutaman asteen enemmän punkimmin. Subhumanskin oli parhaimmillaan EP-mitoilla, mutta kaikki yhtyeeltä kuulemani pitkäsoitot ovat olleet täyttä tavaraa - mikä ei tässä tyylilajissa ole aina sanottua.

Danny - Seitsemän kertaa seitsemän 1968

Autoillessa tulee kuunneltua paljon radiota ja koska en kuuntele kaupallisia paska-asemia ja niiden 'yleisen mielipiteen' perseennuolentaa, vaihtoehdoksi jää yllättäen Radio Suomi.
Kanavan erikoisohjelmat ovat hauskoja ja nykyinen suosikkini on lauanatain loppuiltapäivästä tuleva 'Entisten nuorten sävellahja'. Nuorten sävellahja oli ohjelma, joka tuli omassa lapsuudessanikin 80-luvulla. Sieltä kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi Sielun veljiä ja Se-yhtyettä. Ohjelma oli myös eräänlainen epävirallinen suosion mittari. Nuorten sävellahja loppui jossain vaiheessa - todennäköisesti silloin kun rokki- tai populaarimusiikki sai oman kanavansa, eli Radio Mafian.

Entisten nuorten sävellahja on suunnattu nykyisin keski-ikäisille kuuntelijoille, jotka ovat eläneet nuoruuttansa 70-luvulla tai myöhemmin ja osaavat nuorten sävellahjan 'jutut'. Eli muisteloa ja kavereiden tai luokkavereiden haastaminen 'mukaan' vaikka 'nakkikioskin ranskalaisten hinnalla'. Haasteet ja niiden maksut menevät hyväntekeväisyyteen. Ohjelman juontaja on hauskan velmu ja musiikkitoiveetkin ovat kohtuullisen laaja-alaisia. Tänään soi pakollisen Deep Purplen ja Rainbown lisäksi muun muassa Taiska ja lahtelainen progebändi Haikara.

Eräs toivoja esitti toiveen Dannyn kappaleesta 'Seitsemän kertaa seitsemän'. Kappale oli tunnusmusiikkina Spede Pasasen vuoden 1968 kesähassuttelun 'Noin seitsemän veljestä', joka oli Pasasen ja kumppaneiden mukaelma Robin Hood-tarinasta. Tunnarin lisäksi huomioitavaa elokuvassa on, että miehen tuleva ykköstähti Vesa-Matti Loiri oli tässä elokuvassa vain pienehkössä sivuosassa.

Toivoja kertoi käyneensä kaverinsa kanssa katsomassa elokuvan kolmena iltana peräkkäin. Tuohon aikaan elokuvateatterit eivät vielä olleet ensimmäisessä television tuomassa lamassa, vaan elokuvaliput olivat halpoja ja teatteriverkosto tiheä ja ulottui läpi Suomen pienimmillekin paikkakunnille.
Elokuvaan otettu aikansa pop-tähti oli usein hyödyllinen diili molemmille. Aikana ennen videoita suosikkinsa naaman pystyi näkemään elokuvassa, mikä nosti yleisömääriä ja jos elokuva oli tasoltaan edes kohtuullinen sekä samalla suosittu, tiesi tämä artistille hyvää nostetta ja keikoille yleisöä. Ja tunnarista julkaistiin tietenkin single-versio.

'Seitsemän kertaa seitsemän' oli Jarkko Salon säveltämä ja sovittama kappale, jonka taustabändinä toimi 'Jaakko Salon orkesteri'. Keitä tässä soittikaan on minulle arvoitus, mutta yhtyeen säestystä on kuultavissa useilla aikansa laulajatähtien levytyksillä. Kappaleen napakka orkestraatio jäi mieleen jo lapsuudesta tämän tullessa telkkaristä, sekä myös välillä soiva käppäinen wah-wah.
Danny tulkitsee perus-Dannynä Jukka Virtasen sukupolvikertomuksen jossa 'suo kuokka ja Jussi' hengessä matkustetaan maalta tehtaan liukuhihnalle ja oman elintason noustessa jäljelle jää sisun lisäksi mieltä kalvava kateus naapurin elintasoa kohtaan. Miten kappale liittyy Robin Hoodin tarinaan on sitten toinen asia. Joka tapauksessa Jaakko Salon tekemä ja Dannyn esittämä kappale on kotoisista tunnareistamme varmaan lähimpänä sitä suuren maailman grande-elokuvatunnareiden korkeaa tasoa.

Voces de America - Sylvia y Raul 1980

Nykyisen asuinkortteerin entinen asukas oli tavallinen yksin elävä ihminen; ammatiltaan opettaja, kova lukemaan ja avoinna monille jutuille (noin niinkuin yksin elävä tapoihinsa kangistunut ihminen voi olla).
Musiikkiakin kuunneltiin ja kuolinpesään jäi kohtuullisen suuri c-kasettikokoelma. Suurimmat musiikkirojut tuli jossain vaiheessa siivottua pois, mutta osan kaseteista jätti niin sanotuiksi täkyiksi tulevia automatkoja varten. Autossammehan on c-kasettisoitin, joten kasettien kuuntelu yksinäisillä automatkoilla on ihan tavallinen harrastus. Eikä menoa haittaa, että nykyisin maanalaiset bändit julkaisevat runsaasti äänitteitä kyseisessä formaatissa.

Suurin osa kaseteista on edellisen asukkaan jo mummomaussa ostamaa varmaa tylsyyttä (Abba, Ressu Redford, Julio Iglesios), mutta kovasti maailmallakin matkustelleen ihmisen kokoelmasta on löytynyt muutama aika hyvä 'vahinko-osuma' matkakohteen paikallista musiikkia. Yksi tälläinen on todennäköisesti (vähemmän eksoottisilta) Kanarian saarilta ostettu 'Voces de America' c-kasetti, jolla puerto ricolainen 'Sylvia' ja ecuadorilainen 'Raul' tykittävät menemään lattaria.

Oletan Sylvian ja Raulin olevan väli- ja etelä-Amerikasta Kanarian saarille tulleita viihdyttäjiä, jotka ovat esiintyneet paikallisissa yökerhoissa ja baareissa. Todennäköisesti kanariansaarilaisen orkesterin kera. Itse kasetti on painettu vuonna 1980 Teneriffalla ja kaikki soittajatiedot puuttuvat kansista. Säveltäjät sinne on merkitty, vaikka biisit rehellisesti sanoen kuulostavat perustuvan vahvasti lattari-tradien varaan. Tosin kaikki latinotkin ovat omiin silmiini saman näköisiä..

Levyn tai siis kasetin kanteen on alakulmaan painettu 'Super Garantia' leima ja alalaidassa lukee Stereo. Kassuaikana- ja muodossa vedätys oli maailmanlaatuinen vaiva; formaatti mahdollisti halvan hinnan ja samalla toi mukanaan lieveilmiöt, eli suoraan ja rehellisesti sanoen kusetuksen.
Siksi olikin erittäin hämärää, kun laittoi kasetin soimaan se tykitys ja omalaatuisuus, mikä pamahti kajareista tältä todennäköisesti super mercadoksesta tai markkinoilta ostetulta kasetilta. Rumbaa ja salsaa (kannessa lukee tosin cumbia, josta asianharrastava osaa selittää enemmän) osaavan ison orkesterin säestämänä. Laulajat, etenkin Sylvia ihan ässiä. Sydänveristä latinotulkintaa espanjaksi, sahansoittoa(!) ja suoraan Los Mutantes-bändin mieleen tuovaa lattaria. Tajutonta kamaa ja tykitystä sadalla prosentilla.

Ja kaikkein hulluinta, että tämä on aikanaan lätkäisty jonnekin lomakohteen vedätysmarkkinoille!

Elton John - Candle in the Wind 1974

Elton John on yksi populaari-musiikkihistorian mielenkiintoisimmista hahmoista. Jo 60-luvun lopussa alkanut ura on tuonut mukanaan törkeän suurta suosiota. Monella on aika pliisu mielikuva miehestä flyygelin takana ja kuninkaallisten ja muiden kutsuilla pyörivästä sympaattisesta 'kaikkien kaverista'. Jonkinlaisesta Liberacén turboahdetummasta versiosta, joka ei tosin ole uransa aikana todellakaan jaksanut elellä kaapissa, vaan on myös omalta osaltaan ollut 70-luvun alusta hivenen korninakin, mutta sympaattisena kasvona ajamassa homojen ja seksuaalivähemmistöjen asiaa. Elton on myös aina ollut toisten artistien väsymätön fani, tukija ja auttaja, vaikka on myös itse kamppaillut infernaalisten riippuvuuksien kanssa.

Jokainenhan on tästä kappaleesta sitä mieltä, että tämä on mauton balladi, joka tehtiin ja esitettiin hänen bestiksensä prinsessa Dianan hautajaisissa. Tämä on vain osatotuus, sillä Elton John on levyttänyt tämän biisin kolme kertaa uransa aikana. Alunperin kappale oli miehen superhittilevy 'Goodbye Yellow Brick Roadilla', josta se lohkaistiin Englannissa sinkuksi (sijoitus kohtuullinen #11). Yhdysvalloissa biisi oli b-puolena. 80-luku toi homoväestön keskuuteen AIDSin, johon liittyvästä hyväntekeväisyyskonsertista tehtiin vuoden 1986 versio (tämän jutun kuva on kyseisen sinkun kansi). Ja viimeisenä tietysti vuoden 1997 versio, joka on joidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi myydyin single ja törkeästi suurempi hitti, kuin alkuperäinen versio.

1997 version lyriikkoja oli muutettu kohdistumaan prinsessa Dianaan ja alkuperäisversio oli taas omistettu Marilyn Monroelle, mutta universaalisti koski kaikkia liian aikaisin kuolleita ja mytologisoituja hahmoja. Kappale oli Eltonin ja luottopari Bernie Taupinin käsialaa, kuten moni muukin miehen aikaa kestänyt sävellys.
Jos siirtää syrjään mielikuvat flyygelin päällä palavista kynttilöistä ja kymmenentuhannen punnan design-silmälaseista on pakko myöntää, että 70-luvun singer-songwriter kontekstissa kappale on oikeasti kaunis ja koskettava. Se on myös hyvin sovitettu; Eltonin flyygeli takoo rytmiä maltillisesti lyödyn pienimuotoisen kompin päälle ja 70-luvun glam-kitara soittaa väleihin pienet napakat liidinsä. Kappale kasvaa hiljalleen, muttei ylly missään vaiheessa pauhuun, vaan jää hillityn sentimentaaliseksi. Lopussa kitarat soittavat vielä duali-liidin ja siinäpä se.

Linda Perhacs - Parallelograms 1970

Parallelograms oli pitkään yksi monista unohduksissa olleista 70-luvun folk-levyistä, kunnes 2000-luvulla hetken ainakin taidemusalehdissä kovassa huudossa ollut 'acid folk', tai meillä kotoisammin 'metsä-folk' nosti tämän tekijänsä ainoan levytyksen - jossei nyt pinnalle, niin ainakin uusintajulkaisuun ja hipstereiden levylautasille.
Huhujen mukaan Perhacsin toinen levy ilmestyisi ensi kuussa 44 vuoden tauon jälkeen. Näin voi tapahtua ja se sopisi Perhacsin levytysuran erikoislaatuisuuteen oikein hyvin.

Linda Perhacs oli (ja jäi tästä ammatista eläkkeellekin) hammashoitaja, joka asui miehensä kanssa Los Angelesin ulkopuolisessa Topanga Canyonissa, joka on erittäin kuuluisa siellä majailleesta hippi- ja folk-skenestä, joihin kuuluivat jossain vaiheessa lähes kaikki huumeista ja maalaiselämän rauhasta kiinnostuneet artistit, kuuluisimpina ..no kaikki, mutta etenkin Neil Young. Linda ja hänen miehensä eivät kyseiseen skeneen kuuluneent ja olivat hivenen vanhempia, mutta olivat kiinnostuneita näistä nuorista ihmisistä ja heidän musiikistaan.

Lähtölaukaus Parallelogramsin tekemiseen tuli Beverly Hillsillä olleelta hammasvastaanotolta, jossa tuottaja Leonard Rosenman oli Lindan potilaana ja kuuli tämän tehneen kappaleita pöytälaatikkoonsa. Rosenman järjesti levytyksen ja säestäjät tekemään pitkäsoiton Perhacsin kanssa tämän lauluista. Äijä itse oli menestyvä elokuva- ja televisiosäveltäjä.

Oma osuutensa on tietysti elokuvasäveltäjä Rosenmanin ja tämän taustakaartin taitavalla ja pienimuotoisella folk-soitolla, mutta Perhacsin levy on osoitus siitä, että taitavaa ja mielenjäävää musiikkia voi ilmestyä muualtakin, kuin niistä nuotiopiireistä, tai tuon ajan folk-klubin jakkaralta. Lindan laulu tuo kieltämättä mieleen pari aikalaista Joni Mitchellin ja Joan Baezin, mutta kappaleet ja niiden esitystyyli ovat sen verran far-out, että saavat edellä mainitut rouvat kuulostamaan laskelmoidulta tavaralta. Kappaleissa on pääosin hyviä koukkuja ja meno mukavan rento. Perhacs laulaa itsensä kanssa stemmoja eri raidoilta - kikka mitä sitten 'acid folkissa' ja loopperipedaaleilla on käytetty ehkä inflaatioon asti. Rosenmanin tuotanto on hienovaraista, missä ei turhilla orkestraatioilla ja muilla yritetä peitellä Perhacsin perin juurin luomua ulosantia ja kappaleita. Linda itse komppaa myös näppäillen modaaliseen vireeseen viritetyllä akustisella kitaralla. Levyn meininki kiteytyy nimikappale Parallelogramsissa ja sen hypnoottisissa päällekkäisissä stemmoissa, joista keskivaiheilla siirrytään hetkeksi puhtaasti atonaalisen musiikin ja kaiutettujen äänien pariin, kunnes palataan takaisin.

Levy oli siis sisällöltään täyttä tavaraa, mutta sen julkaissut Kapp-levy-yhtiö ei nähnyt artistissa sellaista potentiaalia, että sitä olisi kannattanut promota. Niimpä levyjä lätkäistiin vain kauppojen hyllyihin seisomaan ja sieltä sitten palautukseen. Eikä asiaa auttanut tuon ajan runsaudenpula pätevissä folk-julkaisuissa. Niimpä se jäi joidenkin levyhyllyjen kuriositeettiaarteeksi, kunnes se 2000-luvulla on uudelleenjulkaistu pariinkin kertaan.

Rollins Band - Low Self Opinion 1992

Sain juuri loppuun 'Spray Paint the Walls' kirjan, joka kertoo aika ikonisesta hardcore-bändi Black Flagista. Sitä on tullut vuosien varrella jonkin verran kuunneltua, mutta se ei ole ikinä tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin sen historiallinen ja asenteellinen arvo vaatisivat. Flagin musa lähti lopussa ajelehtimaan ehkä turhankin paljon ja yhtyeen neljä eri laulajaa jakavat varmasti jokainen mielipiteitä. Puhumattakaan tästä äskettäin tapahtuneesta reunion yritelmälstä, tai siis sen farssista. Eikä ensimmäistä kertaa. Suurin ongelmahan tuossa on ollut tietysti pääjehukitaristi Gregg Ginn ja hänen heikot ihmissuhdekyvyt.

Rollins ei ole oma suosikkini yhtyeen laulajista, eikä myöskään bändin levytykset hänen ajaltaan. Laulaja itse on dissannut myöhemmin panostaan yhtyeessä väittäen olleensa ainoastaan laulajana ollut fani, joka teki mitä (Ginn) käskettiin. Näin asia nyt tuskin oli.
Yhtyeen loppuaikana ja myöhemmin hänestä on tullut suosittu puhuja (etenkin Bush-nuoremman kauden aikana oli tunnettu räksyttäjä) .Vuonna 1987, heti Black Flagin hajoamisen jälkeen perustettu Rollins Band saavutti keskikastin kaupallista suosiotakin. Sitä Black Flag:kin olisi uljaasta luolissa kiertämisestä huolimatta halunnut. Rollins Bandin kokoonpano eli ja muuttui koko olemassa olonsa ajan, kerran totaalisestikin.

Tässä Rollins Band esittelee tätä 90-luvun alussa pinnalla ollutta funk-vaikutteista heviä. Muistan, kun näin tämän videon ihailleeni tuota basistin asennetta vetää vain kahdella kielellä. Eikä tämä biisi nyt toivoton ole.

Hear`n Aid - Stars 1986

80-luvun puolessa välissä rock-muusikot olivat rikkaampia, kuin koskaan aikaisemmin ja edellisten vuosikymmenten yhteisöllisyydet sun muut oli huuhdottu nenästä alas. Silti, tai siitä johtuen tähtien omaatuntoa kolkutteli silloinen Afrikan ja kolmannen maan nälänhätä, jota varten tuli kaiken maailman Live Aidit ja yhteiskappale 'We Are the World', plus se joululaulu. Homman nimi oli, että artisti antoi aikaansa ja panosta ilmaiseksi ja tuotot käytettiin.. no ne käytettiin johonkin auttamiseen. Vaikka koko hommaan osallistui paljon muusikoita, sen herättämisestä on kiitettävä Bob Geldoffia.

Hevi ja hardrock oli kuumimmillaan sekä suosionsa huipulla 80-luvulla ja aikansa hardrockkareita kuuleman mukaan harmitti heiltä pyydetty vähäinen panos noihin edellä mainittuihin avustustempauksiin. Niinpä he Ronnie James Dion johdolla tekivät oman avustuslevyn. Levyllä on tosin ainoastaan yksi tälläinen 'yhteisbiisi', jossa on kontribuutioita hirveältä kasalta artisteja. En tiedä pitääkö vanha viisaus keitosta ja kokkien määrästä, mutta ainakin kitarasooloja tulee enemmän kuin tarpeeksi. Muuten levy sisältää pääosin live-vetoja erinäisiltä aikansa artisteilta ja bändeiltä (sekä jostain syystä myös Jimi Hendrixiltä!). Stars levytettiin ja koottiin jo vuoden 1985 puolella, mutta sopimusteknisistä syitä se julkaistiin vasta tammikuussa 1986, jolloin kuumin avustushimo oli kuivunut ja homma tuntui julkaisun viivästyttyä ehkä pikkaisen hyppäämiseltä avustusvankkuriin.

Itse biisi on tyypillistä 80-luvun puolivälin kevytheviä. Jotkut tykkää, suurin osa ei.

Ressu Redford - Taas aurinko nousee 1993

Musiikista negatiivisesti kirjoittaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Levyhyllyssä välttelen sitä tietyin ehdoin, koska en ole niin sanottu oikea kriitikko tai arvostelija. Jos en pidä jostain niin paljon, etten kirjoittaisi siitä, en kirjoita. Eikä tämäkään tarkoita sitä, että julkaisu olisi arvoton. Se ei vain putoa minulle. En ymmärrä mitä lisäarvoa jollekin musiikin tekijälle olisi lukea netistä minun haukkuja omasta tuotoksestaan? Negatiivisuutta mahtuu maailmaan ja internettiin ilman Levyhyllynkin panosta. Sitä varten voi mennä vierailulle vaikkapa Uuden Suomen blogeihin.

Eli minun ei ole pakko kuunnella jotain ja sitten kirjoittaa siitä jos en pidä siitä. Minun ei tarvitse myöskään arvottaa tai sijoittaa jotain teosta populaarimusiikin kenttään ja muihin julkaisuihin nähden. Niimpä omat negatiiviset kirjoitukset joistakin levyistä tai artisteista rajoittuvat lähinnä tälläisiin perverssin masokistisiin kuunteluelämyksiin, joita joskus tulee harrastettua.

Ressu Redfordin (ent. Reddie Redford) musiikillista uraa ja tuotantoa voi pitää jonkinnäköisenä 'tyrkkynä' olemisena. Ura on sinänsä johdonmukainen ja pysynyt tiettyjen uomien sisällä, mutta musiikki ja ratkaisut ovat aidon sijasta olleet läpi uran hyvin 'yrittäjähenkisiä'.
Miehen 80-luvun yhtye Bogart co esiintyi sponsoreiden ja maitomainosten kanssa soittaen pliisua funk-poppia, joka maailmalla oli toki suosittu tyylisuunta, mutta täällä jäi ehkä keskikaljaisen suomirokin varjoon. Ainakin suosiossa, jossei sponssirahoissa. Itse asiassa Bogart taitaa olla tälläkin levyllä sovitusvastuussa Rels-nimellä (paria vuotta myöhemmin koko porukka hyppäsi jo eurodance-kelkkaan nimellä Sound of R.E.L.S.). Ja suurin osa levyn biiseistä on myöskin yhtyeen kädestä.

Bogartin alussa näkyvyyttä saanut ura hiipui samaan tahtiin, kun soittajat ja Ressu lähenivät kolmeakymppiä ja tämän tapahtuessa vuonna 1991 Ressu julkaisi ensimmäisen soololevynsä 'Ressu'. Tyyli vaihtui iskelmällisemmäksi, joka johti varmaan siihen haluttuun radiosoittoon. Ressun musiikki soikin niin paljon radiossa, että ikävän monen kappaleen muistaa ulkoa.

Koska silloin oli teini-iästä aikuisuuteen ponnistava nuori en huomannut kappaleiden lyriikkojen.. hmm puberteettimaisuutta. Kaikki muistavat tämän musiikin olleen hivenen sentimentaalisen lipevän laskelmoitua, mutta vasta nyt uudelleen kuunneltuna ja koko pitkän albumin jälkeen huomaa, kuinka naivia kamaa tämä noin sisällöllisesti oli. Tyylikeino on todennäköisesti ollut tahallinen, onhan kohdeyleisö ollut iskelmällisyydestä huolimatta kasvavassa (tai kasvun keskeyttäneet) iässä ollut tyttöyleisö. Samaa naiviutta oli kuitenkin monessa muussakin 90-luvun puolivälin kaupallisessa artistissa, kuten Movetroneissa. Hassuksi tämän tekee tietysti se, että laulujen esittäjä ja kertoja oli kuitenkin tässä vaiheessa jo yli kolmikymppinen ukko. Ammattitaitoa ja asennetta siis vaadittiin. Itselläni ei olisi pokka pitänyt.

Levyn avaa Bogart collektiivin säveltämä 'Kuusi kuuta & Saturnuksen renkaat', jonka karseista lyriikoista on yllättäen vastuussa itse grand old man Jukka Virtanen. Biisi sai runsaasti radiosoittoa ja soi valitettavasti korvamatona meille altistuneille pienenkin annoksen jälkeen. Seuraavana tulee levyn nimibiisi 'Taas aurinko nousee', joka on käännös kantrilaulaja John Denverin 'Annie's Song'ista. Tässä vaiheessa lienee syytä huomioida, että levy on eräänlainen elektronisen musiikin levy. Eli taustat on ohjelmoitu aikansa laitteilla ja poikkeavat vokaalien iskelmällisestä hengestä - ainakin noin soundeiltaan. Ensimmäinen kertahan tämä ei ollut, sillä jo Kake Randelin 70-luvun lopussa naitatti iskelmän synteettiselle pohjalle. Siinä, missä Jori Sivosen taustat kuulostavat tänä päivänä omalla tavallaan sympaattisilta Ressun 90-luvun 'house'-soundit kuulostavat vain teennäiseltä ja liimatulta.
'Mulla ei oo voimaa' kolmantena jatkaa varmaa perään nyyhkimistä. 'Liian pitkä katse' lainaa alussa hivenen Whamin 'Careless Whisperin' fonia, mutta siirtyy sitten 'Saritan' kanssa laulettuun duettoon. 'Resepti' lähentelee kutupoppia tajuttoman lattean viiden pennin viisauden kanssa. 'Monta suurta unelmaa' on lähinnä tavallista perinteistä pop-iskelmää, mutta kertsissä lyödään taas tylsää latteuden tikaria rintakehään.
Latteus jatkuu latteampana 'Rakastuin, sokaistuin' biisissä, joka käsittelee yllättäen.. nojoo. 'Väärin, tai sit oikein' vie latteat elämänviisaudet ja opetukset levyn huippupisteeseen. 'Kuka sut vie' pysyttelee Rami Alangon (Neon 2) lyriikoilla levyn tutuilla linjoilla. Levyn virallisen osuuden päättää 'Jos vielä olet vapaa', joka on uusioluenta vuoden 1970 mummoiskelmästä. Sanathan siihen teki Saukki ja ne löytävät Ressun suussa taas uuden hengen ja kevyen jumputtavan taustan. Levy päättyy kahteen mixaukseen levyn aloitusbiiseistä.

Ressu Redfordin musiikista oli jäänyt mieleen se hymäyksellä ohitettava sympatia yrittämisen hengestä, eikä sitä kaupallisuutta missään vaiheessa peiteltykään. Silti albumillinen tätä kamaa yhteen putkeen kuunneltuna on yllättävän raskasta ja vaativaa kamaa. Oletan, että Ressu itse on salanimen takaa vastuussa pääosasta levyn lyriikkoja. Niihin verraten nopeimmatkin viinapalkalla puolessa tunnissa väännetyt 70-luvun finnhits-käännökset kuulostavat korkeakulttuurilta ja runoudelta tämän levyn latteusten rinnalla. Mikä on saavutus sekin.

Onni Gideon - Tiikerihai 1956

Onni Gideon Tenhonen syntyi vuonna 1921 Balasovissa Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa, jossa hänen isänsä oli työkomennuksella ja äiti oli koulun rehtorina. Melko heti hänen syntymän jälkeen perhe palasi takaisin Suomeen. Onni Gideon aloitti lapsena viulunsoiton opinnot ja soitti myös bassoa.

1930-luvulla Gideon perusti oman tanssiorkesterinsa Melody Skrammelin ja samalla vuosikymmenellä hän innostui havaijilaisesta musiikista. Hän rakensi vanhasta kitarasta oman sähköisen kahdeksankielisen havaijilaiskitaran ja perusti vuonna 1941 Oahu Trion. 40-luvun lopussa hän perusti uuden Aloha Hawaii-yhtyeensä, joka soitti myös tanssimusiikkia ja jazzia. Yhtye oli suosittu ja se kirvoitti hetkellisen 'havaiji-huuman'. Tiikerihain lisäksi Gideon soitti Annikki Tähden 'Kuningaskobralla'. Tämän lisäksi Gideonin katsotaan levyttäneen ensimmäisen suomalaisen rock-kappaleen 'Hawaiian Rockin'.

Tiikerihai itse oli Peter Hodginsonin Tiger Shark-niminen mukaelma vanhasta kansansävelmästä ja hän levytti sen ensi kerran jo vuonna 1935. Kappale saapui Suomeen tiettävästi Olympiavuonna 1952, jolloin sitä soitettiin joka puolella. Kappaleen ovat levyttäneet useat artistit, mutta tunnetuin lienee Juha Eirton vuonna 1955 levyttämä versio. Myös Olavi Virta versioi kappaleen.

Rockmusiikinkin pioneeri Gideon toimi muusikkouransa ohella vakuutusmyyjänä ja varustamotöissä. Hän yhtyeineen oli myös ensimmäisiä Ruotsinlaivojen muusikkoja, kun soitti Efoan matkustajalaivojen ravintoloissa, sekä esitti klovninumeroita.

Karviaiset - Kissa Kehrääväinen 1977

Olipa kerran 70-luku, jolloin maata hallitsi, kuten aina aikaisemminkin presidentti Kekkonen. Kaikille oli töitä ja maassa kaksi televisiokanavaa, joiden tarkoitus oli valistaa ja sivistää kansaa. Lapset olivat lapsia ja lauloivat lastenlauluja. Viihteen lisäksi jotkut halusivat sivistää lapsia ja siis tulevaa kansaa myös julkaistujen levyjen avulla. Tai ainakin tarjota vähän haasteellisempaa lastenmusaa.

Tähän aikaan ilmestyi Marjatta Meritähden 'Kissa Kehrääväinen', jonka julkaisi tietenkin Love-Records. Mitään setä Leninin asuinpaikan arvuuttelua levyllä ei ole, mutta se on tehty venäläisten lastenrunojen pohjalle. Laulujen säveltäjä Marjatta Meritähti oli julkaissut tätä ennen levyllisen vasemmistolaisrunoilija Arvo Turtiaisen tekstejä ja hänen kappale löytyy myös vuonna 1975 Loven julkaisemalta Anna-Riitta Minkkisen levyltä.

Kissa Kehrääväinen on siis nähtävä jatkumona 70-luvun alussa alkaneelle 'vakavampien lastenlevyjen' sarjalle, jossa erityisesti Love kunnostautui, mutta kyllä ilmiö kosketti muitakin levy-yhtiöitä. Tyylilaji tuntuu todellakin 'satujen vanhoilta hyviltä ajoilta' tämän päivän Lenni Lokinpoikasten ja muiden 'muusikko on saanut lapsen ja tekee lastenlevyn' tai herranen aika Smurffien (käsittääkseni maamme kaikkien aikojen myydyin äänite) rinnalla.

Marjatta Meritähden seuraava 'Pikku Marjan eläinlauluja' sisältää säveltäjän vielä tunnetumpia lastenlauluja ja silläkin laulaa lapsikuoro 'Karviaiset', jonka nimiin levy on merkitty. Lauluryhmä sisälsi 5-15 vuotiaita lapsia ja toimi käsittääkseni Vantaan suunnalla. Levyn lapsiääniä ei ole kuitenkaan merkitty nimillä kansiin, mutta heitä säestävät muun muassa Antero Jakoila kitarassa, Matti Bergström bassossa, Jorma Lahtinen rummuissa, joukko puhallinsoittajia ja Meritähti sähköpianossa. Kappaleiden välissä sanailevat toisinaan Elina Salon esittämä Kissa Kehrääväinen ja Matti Ruoholan näyttelemä Jyrki-Vaari. Kaksikon puheet muodostavat kappaleiden väliin pienen minikuunnelman.

Kappaleet eivät ole liian pitkiä (moni on ohi hetkessä) ja moni levyn nimibiisiä myöten liikkuu eläinten maailmassa. Karviaiset laulavat kuorossa tai toisinaan soolona. Kehrääväisen kappaleet ovat himpuin verran seuraavaa levyä haastavampia ja mitään 'Ihhahaan' tapaista korvamatoa ei levyltä löydy. Oikeastaan 'Nauris' kappaleen tapaiset sävellykset ovat jo aika progea. Itse kappaleen tarina on venäläinen versio omasta kansanlorulaulu 'Tiu Vou Vou'sta, eli naurista nostetaan ja ukko tarttuu akkaan ja niin edespäin kerrytetään lisää porukkaa. Meritähden kappaleet ovat mielenkiintoisia ja tänä päivänä aika taiteellisia, mutta Pekka Jalkasen 'Oskari Olemattoman' toisinaan atonaalisuutta hipoviin hetkiin ei sentään uskalleta.

Kappaleet ovat kuitenkin sen verran erikoisempaa tavaraa, etten ole ihan varma jaksaako tämän päivän keskittymiskyvytön lapsikuuntelija tälläistä alusta loppuun. Tämä pitäisi varmaan kuunnella vielä oikeaoppisesti paikallaan alusta loppuun. No, ainakin me aikuiset jaksetaan. Levy päättyy 'Tuutulauluun' ja sen pituinen se.

Inner City Unit - Punkadelic 1982

Punkin ilmestyessä Englannissa kehiin se suoritti ensiksi agressiivisen isänmurhan miltei kaikkia edeltäviä musiikkityylisuuntia kohtaan, joista pahimman puukoniskun sai progressiivinen rock.

Asiaan vaikutti toki punkin työväenluokkaiset lähtökohdat, missä monet progen diggaajista ja toimijoista nähtiin pikkusormipystyisinä teenjuojina, kun omat lähtökohdat olivat usein himassa päivälliseksi, lounaaksi ja aamiaiseksi - tölkkipapuja. Myöskään yksittäisenä hahmona ja vaikuttajana Malcom McLarenin 60-luku ja hippivihaa ja sen vaikutusta maskottiensa touhuihin ei voi väheksyä.

Jostain syystä Hawkwind ja sen spin-offit säästyivät punkin pitkien puukkojen yöstä tai saivat ainakin suhteellisen pieniä naarmuja. Entisen Wind-basisti Lemmyn Motörhead suorastaan ui kuin kala joukkoon, eikä muillakaan yhtyeen jäsenillä mennyt uudessa ympäristössä huonosti. Toki pitää muistaa, että punkin aikana sellaisetkin mastodontit julkaisivat menestyneimpiänsä levyjä, kuten Pink Floyd ja Genesis. Ja mitä muuta seurannut uusi aalto oli, kuin lyhennettyä progea?

Nik Turner oli Hawkwindin perustajajäseniä ja soitti mukana vuoteen 1976 asti, jolloin sai yhtyeen sisäisessä myllerryksessä kenkää, koska hänen katsottiin syyllistyneen bändin ajamiseen suuntaan, missä julkaistiin 'Astounding Sounds, Amazing Music', joka ei ole parhaasta päästä. Lisäksi hänen käytöksestään liikkui huonoja puheita. Lemmy ei tullut toimeen Turnerin kanssa, eikä pidä miehen musiikillisia, tai muitakaan lahjoja kovinkaan suuressa arvossa. Turner soittikin usein foniaan lähinnä efektien läpi, eikä ole virtuoosin maineessa.

Soololevy 'Sphinxin' (Turnerin huiluosuudet äänitetty Paul Hornia jäljitellen Gizan hautakammiossa) jälkeen suunta muuttui progesta kohti uutta punkkia ja mies perusti kahden Notting Hillin veteraanin Trev Thomsin ja Dino Ferarin (miehet soittivat ex-Tyrannosaurus Rex-mies Steve Peregrin Tookin 'Steve Took's Horns'issa) Inner City Unitin. Kokoonpano eleli näiden miesten lisäksi vuosien varrella, mutta yhtye julkaisi ensimmäisellä inkarnaatiossaan kaksi levyä 'Passout' ja 'The Maximum Effect'. Yhtye sai Polydorin kanssa levytyssopimuksenkin, mutta kieltäytyi allekirjoittamasta sitä. Bändi keikkaili paljon aikansa ilmais- ja vastakulttuurifestareilla ja soitti samoilla lavoilla aikansa punk- ja erityisesti anarkopunk-bändien kanssa, vaikkei sitä ikäeron ja meininkieron vuoksi ikinä 'skeneen' luettu.

Punkdelic on yhtyeen levyistä tällä hetkellä ainoa, joka on uudelleenjulkaistu. Periaatteessa se ei ole pitkäsoitto, sillä se on kokoelma erinäisiä äänitteitä ja uudelleenluentoja yhtyeen aikaisemmista biiseistä + levyn loppupuolella on yhtyeen versioita muiden biiseistä, kuten vaikka garage-'klassikko' 'Little Black Egg' ja teksashämyily Red Crayolan 'Hurrican Fighter Plane'. Biisien joukossa on pari diskoakin lähentelevää kappaletta, mutta pääosa niistä on ICU:n kummallisesti punkin kyljessä olevia paahtauksia. Turner ei ole mikään kultakurkku, mutta homma on yllätävän melodista kaahausta. Itse asiassa tämä levy/kokoelma levytyksiä on yllättävän kovaa kamaa. Jos tämä olisi punkkia, se ei olisi näin veikeää. Mutta kyllä tässä terääkin on. 'Blue Rinse Haggered Robot' on aikansa punk-bändien tyyliin oodi Margaret Thatcherille. Trev Horns (rip) oli näyttänyt hard rock kitarointitaitonsa jo Steve Took's Hornsissa ja vetelee näillä raidoilla tarvittaessa erittäin äkäisesti. Tämän levyn uudelleenjulkaisi punk-julkaisijana tunnettu Cherry Red.

Levyn kannet teki muuten Barney Bubbles (rip), joka oli muuten alunperin vastuussa Hawkwindin levynkansista, mutta siirtyi myös 70-luvun lopussa punkin ja uuden aallon pariin.

Inner City Unitin ensimmäinen vaihe päättyi 1982, kun Turner siirtyi pariksi vuodeksi takaisin Hawkwindiin.

ABBA - The Visitors 1981

Oma suhtautuminen ABBA:an on periaatteessa myönteinen, mutta musiikissa on aina ollut jotain itseäni hämärästi häiritsevää. Perheessämme ei ollut hirveän montaa musiikkiäänitettä, mutta kaksi kasettia ABBAa löytyi. Ne olivat näennäisesti siskoni, joka 'tykkäsi' siitä, mutta taisivat tosiasiassa olla äitini valitsemia. Yhtyettä tuli siis kuultua (tai hittikokoelmia) kohtuullisen paljon varhaislapsuudessa. Bändi hajosi avioerojen myötä vuoden 1982 lopussa ja tämä edellisenä vuonna julkaistu albumi 'Visitors' jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi.

80-luvun edetessä yhtyeen musiikki tuntui vanhenevan ja vanhenevan, kunnes 90-luvun alussa gay-skene omi sen ja elokuvat 'Priscilla aavikon kuningatar' ja niin edelleen nostivat yhtyeen taas hiljalleen myös sateenkaari-klubien ulkopuolellekin. Eurodance ja monet muut kaupallisen elektronisen musiikin tyylit ovat ihan suoraa jatkumoa yhtyeelle - ulkoasukattausta myöten.

Nykyisin ABBA on taas täydessä valtavirta-suosiossa karmeine musikaaleineen ja klassikkobändin maineessa, mikä on varmaan ihan oikein. Eihän säveltäjäkaksikon kykyjä voi ohittaa. Lisäksi yhtyeen silloin hetkellisesti mukamas vanhentunut soundi on aika jännä ja vaikeasti sijoitettava yhdistelmä aikansa virtauksia diskosta glämiin (ja tässä kohtaa Moroderiin). Mikä ehkä itseäni on musiikissa häirinnyt, on laulajatarkaksikon jääpuikon lämpöiset äänet, jota tällä biisillä on vielä vähän jäädytetty lisää. Ja tietysti viimeiseen asti puunattu toteutus.

Mikä tekee tästä biisistä hauskan on, että alun Tomorrow Never Knows hengen jälkeen äkkää 22-pistepirkkojen 'Rally of Loven' olevan monelta osin tämä sama biisi. Ainakin hengeltään.

The Seeds - S/T 1966

Levyhyllyssä on käsitelty aika laajasti omasta fyysisestä levyhyllystäni löytyvää kamaa. Eräs siellä erittäin vahvasti edustettu musalaji on kuitenkin saanut osakseen aika vähän huomioita ja se on 60-luvun autotallirock, eli garage.

Syitä tähän on monia. Kuuntelen ja pidän edelleenkin homman estetiikasta, mutta ehkä näitä tuli aikanaan soitettua vähän liian paljon? 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa levysoittimessa (ja ylipäätänsä levyhyllyssä) oli aika autistinen kattaus kyseistä musiikkilajia. Sinkkujen keräilijäksi en sentään silloin pystynyt ruveta, mutta Helsinkiin muuton jälkeen Pebblesit pystyi poistamaan kaupan hyllystä (cd:nä ja vinyylinä) ja Goofinista Kurvissa löytyi erittäin hyvin valkoisen roskarokin kokoelmia. Myös 2000-luvun alussa ilmestynyt ketjulompakko-'garage' innostus söi ehkä omaa intoa, olinhan löytänyt homman 'aikaisemmin' (olikohan tuossa vaiheessa homman toinen vai kolmas 'uusi tuleminen'?). 2000-luvun alussa tutustuin toiseen jäykkään ja valkoperseiseen musiikkityyliin, josta kirjoitettiin 90-luvun brittilehdissä, mutta levyjä ei löytynyt mistään. Eli siis krautrockkiin, josta Levyhyllyssä on jauhettu senkin edestä.

Mutta voi pojat näitä oli vaikea saada käsiinsä silloin 90-luvun alkupuolella. Oma kiinnostus näihin heräsi lähinnä Pistepirkkojen ja erinäisten musalehdissä olleiden heittojen takia. Tämä los angelesiläisen The Seedsien ensimmäisen pitkäsoiton cd-uudelleenversio oli muistaakseni ensimmäinen tyylilajin levy, jonka sain käsiini. Ja ostopaikka oli muistaakseni Simonkadun kentän (nykyinen Kampin keskus) bussiaseman vieressä ollut Diskeri, joka on poistunut muonavahvuudesta jo ajat sitten.

Garage-rock syntyi Yhdysvalloissa 60-luvun puolessa välissä lähinnä englantilaisten yhtyeiden massiivisen vaikutuksen takia. Samaan aikaan keskiluokan vaurastuminen oli edennyt siihen pisteeseen, että jokaisesta korttelista löytyi tarvittava määrä innokkaita soittajia ja ennen kaikkea ne soittimet maksavia vanhempia, jotka mahdollistivat tämän aikansa massiivisen ilmiön. Sanomattakin lienee selvää, että mustia - siis mustaihoisia teinibändejä ei genressä juuri näkynyt vaikka raju rokkenroll oli heidän kynästään lähtöisin. Mikä teki homman musiikillisesti mielenkiintoiseksi oli tietysti se korttelin DIY meininki, millä teinipojat matkivat Beatleseja, Stoneseja ja Yardbirdseja ja jonka kaikinpuolisista ylilyönneistä syntyi genren yllättävän homogeeninen soundi ja misogyniaa, eli naisvihaa tihkuvat lyriikat. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska samaan aikaan suuri osa soittajista ja yleisöstä painiskeli hormonaalisten agressioidensa kanssa.

Garage oli siis aika pitkälti ruohonjuuritason genre, jossa keikat olivat koulujuhlissa tai lähi-pizzeriassa, mutta valppaat levy-yhtiöiden sedät olivat korvat tarkkana aikansa ilmiöille ja sen estetiikka ui hetken ajaksi niin sanotun valtavirtamusiikinkin pariin. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä pari vuotta myöhemmin homman 'jokainen voi perustaa bändin' vaihtui tunnin mittaisiksi soolorunkkailuksi ja Voxin pikkuvahvistin kahdeksi Marshall-stägiksi, joihin ei enää ollutkaan varaa. Samaan aikaan yleinen ilmapiiri muuttui huolettomasta 'batman-sarjan menosta' agressiivisempaan ja konfliktiherkkään menoon, mistä toki lirui musiikinkin puolelle omat.. hmm. no hienoutensa.

Tyylilajia on pidetty yhtenä myöhemmän punk-rockin esimuodoista ja yhteistä on, että garagekin on parhaimmillaan siinä seiskatuumaisen pituudella. Harvalla bändillä riitti muistiin jäävää sanottavaa edes sinkun kummallekin poskelle. Näimpä näiden yhtyeiden pitkäsoitot ovat harvoin täyttä tavaraa kolmea biisiä enempää ja jos ovatkin, niin silloin ollaan yleensä jo omilla poluilla, kuten vaikka 13th Floor Elevatorsien debyytillä.

The Seedsin nimikkoalbumi on yksi niistä harvoista puhdasta garagea/psykeä sisältävistä albumeista, joka kantaa koko albumin mitan. Bändi kulminoitui aika pitkälti vokalisti (ja basistiksi merkityn, vaikkei bassoa oikeasti levyillä tai keikoilla soittanut) Sky Saxoniin, joka oli vastuussa pitkälti bändin musiikista, sekä valtavine vaatekaappeineen myös lava-preesenssistä. Edellisvuonna perustettu Seeds oli tehnyt pitkäsoittoa aikaisemmin pari singleä, jotka nousivat tyylilajille ominaisesti kovaan paikalliseen suosioon. Itse albumi ei ollut myyntimenestys, mutta siltä uudelleenjulkaistu single 'Pushin Too Hard' (aiheena yllättäen ärtymys naissukupuolta kohtaan) nousi seuraavana vuonna kansalliseen top40:een ja on kahdella soinnulla pelaavalla hakkauksellaan ilmiselvää proto-punkkia.

Koska olin ennen tätä levyä lähinnä lukenut juttuja miltä garage kuulostaa (oletin sellaista isompaa rokkia ja säröisempää), niin The Seedsin ensi kuulema oli hämmentävä kokemus; joku rotta naukuu ohuen kuuloisen Doors-urkujen ja epävireisen sähköpianon päällä soivan musiikin päälle. Säröäkin piisasi parissa biisissä, mutta erittäin käppäisesti - ja ohuesti. Vähän myöhemmin selvisi, että ennakko-odotuksia lähempänä olisi ollut The Sonics, mutta kaikkine vikoineen tai juuri niiden takia tykästyin nopeasti Seedsin musiikkiin ja levyyn. Oikeastaan Seeds soundeineen, aiheineen ja olemuksineen muodostui omaan korvaan siksi, mihin sitten pienempiä yhtyeitä vertasi. Ja sen musiikissa on kieltämättä oma outo svenginsä.

Sky Saxonin vokalisointi muistutti tyylilajille uskollisesti Mick Jaggeria, mutta myös sen lisäksi Eddie Cochrania ja erityisesti Buddy Hollya ja hänen teinioopperaa. Levyn biisimateriaali jakautuu räkänokkaisen uhittelun ja limaisten teiniballadien välille. 'Evil Hoodoo' primitiivisenä psyke-bluessina oli levyn pisin biisi ja poiketen suuresta osasta aikalaisia Seeds ei tarvinnut levynsä täytöksi turhia covereita toisten biiseistä.
The Seedsien heikkous ja vahvuus oli sen ohut, mutta äkäinen soundi, jonka muodostivat kosketinsoittaja Daryl Hooper urkuineen ja juuri oikein epävireessä olevine sähköpianoineen, rumpali Rick Andridge ja kitaristi Jan Savage, jonka rupinen lyhyt soolo 'Pushin Too Hardissa' on klassikko. Ei Seeds nyt ihan Crampsilta kuulosta, mutta ehkä Crampsiltä, joka soittaa Doorsia (joka muuten aloitteli Seedsejä lämpäten)? Hooperin koskettimet ovat suuressa roolissa ja pari kertaa levyn aikana soitettu sama sähköpianosoolo eri biiseissä saa hymyn nousemaan suupieliin. Mitäs sitä nyt hyvää pois heittämään. Itse asiassa muutama levyn biisikin muistuttaa aika paljon toisiaan, mutta mitäs sitten?

Balladeissa taas Sky Saxon kuulostaa siltä, että joko tukahtuu tai totaalisesti flippaa sydänsuruihinsa. Ainakin antaa kaikkensa. Seedsien musan voikin nähdä jonkinlaisena (kauhu?)sarjakuvaversiona aikansa musiikista. Levyn kannessa yhtye poseeraa jossain hylätyllä maatilalla. Rumpali Andridge lännenmiehen asussa, Savagella on intiaanisulka päässä, koska hänellä puheiden mukaan virtasi komanssiverta. Saxon kuulailee ja Hooperilla on 1800-luvun alun vaatetus. Kaikki aikakautensa tuttua kamaa muiltakin bändeiltä ja niiden hupsuttelupukeutumisesta.

Seedsien ura tyssähti pari vuotta myöhemmin ja bändi jäi sellaiseksi puolen hitin ihmeeksi. Tökkäisy sakeamman psykedelian puoleen jätti yhtyeen kuin tikun paskaan ja homma jatkui hetken Saxonin projektina. Mies muutti 70-luvun alussa Havaijille ja liittyi Yahowha-kulttiin, missä oli kaiketi loppuun saakka. Saxon kuoli 2009 harmittomasti alkaneeseen, mutta pitkälle edenneeseen sisäiseen tulehdustilaan.